IX.
Kaksi viikkoa myöhemmin Grace Evans lähti Hollywoodiin mainetta niittämään. Hän ei sallinut kenenkään tulla saattamaan itseään; hän muka tahtoi tuntea heti kotoa poistuttuaan itse ja auttamatta raivanneensa tiensä päämääräänsä.
Hänessä oli itsekkyyttä ja itserakkautta, joita usein huomaa muutoin ylevämielisissä luonteissa. Hän ei ollut koskaan oppinut tuntemaan, kuinka suloista ja kaunista on jakaa — jakaa kunnianhimoiset suunnitelmat, saavutukset ja pettymyksetkin rakkaiden henkilöjen kanssa. Jos hän pääsisi kuuluisaksi, olisi kunnia hänen; eikä hänen mieleensäkään johtunut, että hän olisi saattanut jakaa sen ylpeän nautinnon toisten kanssa ottamalla heiltä vastaan apua ja neuvoja. Jos häntä ei onnistaisi, ei toisilla olisi sitä surullista nautintoa, että saisivat osittain kantaa hänen pettymystään.
Kahden kodin ilmassa leijaili sinä iltana synkkä varjo, jota mitkään ponnistukset eivät tuntuneet kykenevän karkoittamaan. Ranchotalossa panivat kaikki parhaansa näyttääkseen iloisilta Custer Penningtonin tähden. Sinä iltana he eivät tanssineet, eivätkä myöskään kirjat jaksaneet heitä huvittaa, kun he yrittivät lukea. Bridge-peli osoittautui yhtä mahdottomaksi.
Vihdoin Custer nousi seisomaan, ilmoittaen aikovansa mennä makuulle. Suudeltuaan kaikkia toivottaessaan heille hyvää yötä, kuten oli ollut hänen tapansa lapsuudesta saakka, hän lähti huoneeseensa. Kyyneleet kihosivat äidin silmiin, kun hän huomasi, kuinka kumaraan hänen poistuvan poikansa leveät hartiat olivat painuneet.
Sitten tuli tyttö ja polvistui hänen viereensä, ottaen vanhemman naisen käden omaansa ja hyväillen sitä.
»Cus säälittää minua niin», hän virkkoi. »Luultavasti ei meistä kukaan aavista, kuinka kovasti tämä häneen koskee. Hän sanoi minulle eilen, että hänestä tuntuu samalta kuin jos Grace olisi kuollut, sillä hän oli varma, ettei Grace enää koskaan olisi tyytyväinen täällä, menestyipä hän tahi ei. Luulen hänen kokonaan lakanneen toivomasta, että heidän avioliitostaan tulee tosi.»
»Eihän toki, rakas. Varmasti hän on väärässä», sanoi hänen äitinsä. »Kihlausta ei ole purettu. Ja puhuihan Grace vasta muutamia päiviä sitten, että hän toivoi menestyvänsä pian voidakseen nopeammin mennä avioliittoon Custerin kanssa. Se tyttö-kulta tahtoo meidän olevan ylpeitä uudesta tyttärestämme.»
»Hyvä Jumala!» kivahti eversti, viskaten kirjan kädestään ja nousten astelemaan lattialla edestakaisin. »Ylpeitä hänestä! Emmekö jo olleet ylpeitä hänestä? Tekeekö näyttelijättärenä oleminen hänet meille sen rakkaammaksi? Mitä kirotun typeriä ajatuksia!»
»Custer! Custer! Et saa noin sadatella Evan kuullen», nuhteli rouva
Pennington.
»Sadatella?» kertasi eversti. »Kuka hitto tässä sadattelee?»
Tyttö purskahti hilpeään nauruun, eikä äitikään voinut pidättyä hymyilemästä.
»Isän suusta lähteneenä se ei ole kiroilemista», huudahti tyttö. »Hyväinen aika! Olen kuullut sitä koko ikäni, ja sinä torut häntä aina samalla tavoin, ikäänkuin en milloinkaan olisi kuullut ainoatakaan pientä voimasanaa. Joka tapauksessa lähden nyt nukkumaan, isä, ettet sinä saa minua turmelluksi. Äidin teorian mukaan pitäisi hänen itsensä nykyisin kiroilla oikein merirosvon tavalla kuultuaan sitä viisikolmatta vuotta!»
Hän suuteli vanhempiaan ja jätti heidät kahden kesken perheen pieneen arkihuoneeseen.
»Toivottavasti ei poika kärsi siitä liian ankarasti», virkkoi eversti jonkun aikaa kestäneen vaitiolon jälkeen.
»Pelkään hänen juoneen hieman liikaa viime aikoina», valitti äiti.
»Toivon vain, ettei ikävä Gracen poistuttua kiihdytä sitä.»
»Minä en ole sitä huomannut», sanoi eversti.
»Hän ei koskaan näytä sitä paljon», vastasi rouva Pennington. »Vieras ei tietäisi hänen maistaneen lainkaan, vaikka minä jo näen, että hän on ottanut enemmän kuin hänen olisi pitänyt.»
»Älä ole siitä huolissasi, rakas!» tyynnytteli eversti. »Pennington ei juo milloinkaan enempää kuin herrasmiehen pitäisi. Hänen isänsä ja hänen esi-isänsä kummaltakin puolelta ovat aina juoneet, mutta kummassakaan perheessä ei ole ollut ainoatakaan juomaria. En maksaisi hänestä kahta senttiä, jollei hän kykenisi ottamaan miehen ryyppyä miehen tavalla; mutta liian pitkälle hän ei ikinä mene. Minun poikani ei sitä voisi!»
Näistä sanoista uhkuva ylpeys ja rakkaus sai kyyneleet kihoamaan äidin silmiin. Hän ajatteli, oliko koskaan ennen ollut tällaista isää ja tällaista poikaa — joista kumpikin luotti niin ehdottomasti toisen kunniaan, nuhteettomuuteen ja miehuulliseen voimaan. Hänen poikansa ei voinut menetellä väärin!
Custer Pennington meni huoneeseensa, sytytti lukulampun pehmeän, leveän nojatuolin viereen, valitsi hyllyltä kirjan ja sijoittui mukavasti antautuakseen tunniksi henkevään nautintoon. Mutta hän ei avannut kirjaa. Sensijaan hän jäi tylsästi tuijottamaan vastaiseen seinään.
Suoraan hänen edessään oli Evan kädestä lähtenyt, Apachea esittävä vesivärimaalaus, jonka hän oli saanut edellisenä jouluna, palkitun herefordilaisen härän suurennettu, puitteisiin pantu valokuva, pari ruostuneita espanjalaisia kannuksia ja kokoelma palkintoja, jotka Apache oli saanut monissa hevosnäyttelyissä. Custer ei nähnyt mitään niistä; hänen silmissään väikkyivät vain pitkät, ikävät vuodet, loppumaton sarja kuolettavan yksitoikkoisia, keskenään aivan samanlaisia päiviä, jotka hänen oli vietettävä rancholla yksin.
Grace ei koskaan palaisi, ja miksi hän sen tekisi«? Kaupungissa, uusissa oloissaan, hän tapaisi maailmanmiehiä, joiden henkinen kehitystaso olisi laajempi kuin Custerin ja jotka olisivat varakkaita, ja häntä tavoiteltaisiin. Heillä olisi enemmän tarjottavana hänelle kuin Custerilla, ja ennemmin tai myöhemmin hän sen oivaltaisi. Custer ei voinut toivoa voivansa saada pitää hänet.
Nuori mies laski kirjansa syrjään.
»Mitä tämä kaikki hyödyttää?» kysyi hän itseltään.
Hän nousi seisomaan, meni vaatekomerolle ja otti esille pullon. Hän ei ollut aikonut juoda. Päinvastoin hän oli jyrkästi päättänyt olla juomatta sinä iltana. Mutta taaskin hän lausui itsekseen saman kysymyksen, johon erinäisissä elämän kohtaloissa ja toivottomilta näyttävissä oloissa tuntuu olevan mahdoton vastata:
»Mitä tämä kaikki hyödyttää?»
Se on typerä kysymys, järjetön kysymys, vaarallinen kysymys. Mitä tämä kaikki hyödyttää? Mikä tämä? Kohtaloa vastaan taisteleminenko — kieltäytyminen tekemästä sitä, mitä meidän ei pitäisi tehdä — sen tekeminen, mitä meidän pitäisi tehdä? Se ei ole edes tyydyttävä keino itsepuolusteluksi; mutta Custer Penningtonista, jonka unelmat olivat romahtaneet, se riitti tekosyyksi, jonka turvissa hän saattoi antautua tyydyttämään päivä päivältä voimakkaammaksi vahvistuvaa himoa.
Seuraavana aamuna hän ei mennyt muiden perheenjäsenten seurassa ratsastamaan ennen aamiaista ja nautti aamiaisensakin paljoa myöhemmin kuin toiset.
* * * * *
Sen päivän iltana, jona Grace lähti, vetäytyi rouva Evans aikaisin makuuhuoneeseensa, valittaen päänsärkyä. Guy Evans koetti saada huvia kuukausijulkaisuista, mutta hän oli levoton ja hänen oli niin vaikea olla, ettei hän kyennyt syventymään niihin pitkäksi aikaa. Vähäväliä hän vilkaisi kelloonsa, ja illan mittaan hän pistäytyi useita kertoja huoneessaan; siellä hän turvautui samanlaiseen pulloon kuin se oli, jota Custer Pennington käsitteli samalla tavalla.
Oli perjantai — toinen perjantai sen jälkeen, kun Guy oli tehnyt sopimuksen Allenin kanssa; ja keskiyön lähestyessä hän kävi yhä hermostuneemmaksi.
Nuorta Evansia olisi tuskin voitu pitää lujaluonteisena, mutta hän oli enemmän ajattelematon kuin heikko, eikä hän missään nimessä ollut turmeltunut. Vaikka hän tiesikin rikkovansa lakia, olisi hän hirveästi säikähtänyt, jos olisi viitattukin siihen, että hänen menettelynsä leimasi hänet rikolliseksi. Kuten monet muut piti hänkin Lex Volsteadia järjestäytyneen ja varakkaan vähemmistön aikaansaannoksena pikemminkin kuin kansan todellisen tahdon ilmauksena. Hänen mielestään ei ollut lainkaan siveellisesti väärin kiertää kieltolakia milloin ja missä se vain oli mahdollista.
Ainoa paha puoli jutussa oli se, että ne juomat, joita hän nyt välitti, olivat varastettuja. Mutta hän koetti rauhoittaa omaatuntoaan toistamalla usein mielessään, ettei hän tiennyt sitä; oli mahdoton todistaa hänen tietävän, että ne olivat varastettuja. Mutta hän ei voinut sittenkään rauhoittua. Sen ajatuksen täytyi olla hyvin kalvava, jos saattoi päättää pojan lisääntyvästä hermostumisesta.
Yhä uudelleen hän sen pitkän illan kuluessa päätti mielessään, ettei enää ikinä sotkeutuisi samanlaatuiseen puuhaan, kun tämä uhkayritys kerran saataisiin suoritetuksi loppuun. Ne useat tuhannet dollarit, jotka hän siitä voittaisi, tekisivät hänelle mahdolliseksi mennä naimisiin Evan kanssa ja antautua vakavasti ja keskeytymättä kirjailemaan — se oli ainoa kutsumus, johon hän luuli parhaiten sopivansa sekä taipumuksensa että valmistukseensa nähden. Mutta enää, vakuutti hän itselleen kerran toisensa jälkeen, hän ei koskaan sallisi viekoitella itseään sellaiseen sopimukseen, ei houkutuksilla eikä uhkauksilla.
Hän inhosi ja pelkäsi Allenia, jonka hän nyt tiesi tyyten häikäilemättömäksi mieheksi, ja kun hän edellisenä perjantaina oli tutustunut Allenin rikostovereihin, jotka olivat tuoneet ensimmäisen wiskyerän vuoristosta, olivat häntä puistattaneet pahat aavistukset, kun hän ajatteli, minkälaisten hylkiöiden kanssa hän oli liitossa. Kuluneen viikon aikana hän ei ollut kyennyt keskittämään ajatuksiaan romaaniinsa, ei edes sen vertaa, että olisi kirjoittanut sanaakaan uutta. Hän oli pohtinut ja hautonut huoliaan, juoden enemmän kuin tavallisesti.
Istuessaan odottamassa toisen lähetyksen saapumista hän kuvitteli, kuinka pieni ratsujono kiemurteli alaspäin pitkin piiloisia polkuja nuoren tammisten seassa pimeässä vuoristorotkoissa. Hän hermostui entistä pahemmin oivaltaessaan, kuinka suuri oli ilmitulon vaara niiden kuuden kuukauden aikana, jotka juomien kuljettaminen laakson reunaan tällä tavoin vaatisi — kuusineljättä laatikkoa kerrallaan kuormattuina kuuden burron selkään.
Hän ei kovinkaan paljoa pelännyt sitä, että hänen suunnitelmansa piilottaa väkijuomat vanhaan heinälatoon ja lähettää ne edelleen seuraavana päivänä pettäisi. Kolme vuotta oli ladon toisessa päässä ollut varastossa noin viisikymmentä tonnia niputettua mesikkää. Sen oli eräs aikaisempi työnjohtaja kylvänyt täytteeksi, ja sen oli annettu kasvaa niin reheväksi, että sen kyntäminen oli käynyt mahdottomaksi. Rehuna sillä oli vain vähän, jos lainkaan, kysyntää, mutta sinä vuonna tulisi heinistä mahdollisesti puute. Tämän mahdollisuuden varalta oli Evans nipututtanut sen ja panettanut sen säilöön latoon, jossa se oli saanut olla siitä lähtien odottamassa tarjousta, joka korvaisi ainakin kylvö-, korjaus- ja niputuskulut. Uurastettuaan päivän ankarasti oli Guy saanut niput järjestetyksi siten, että röykkiön keskelle oli muodostunut salainen kammio, johon voitiin helposti päästä siirtämällä syrjään pari lattian rajassa olevaa nippua.
Vähän jälkeen kello yhdentoista Guy lähti talosta ja meni latoon, astellen sitten hermostuneena edestakaisin pimeässä. Hän toivoi miesten tulevan aikaisin, joten asia saataisiin pian selväksi, sillä tämä osa puuhasta tuntui kaikkein vaarallisimmalta.
Väkijuomien lähettäminen edelleen tapahtui päivällä, juuri suunnitelman rohkeus ja yksinkertaisuus tuntui takaavan sen turvallisuuden. Iso kuorma-auto — sellaisia autoja liikkuu eteläisen Kalifornian maanteillä alituisesti kaupunkiin päin lastattuina maanviljelys- ja kasvitarhatuotteilla — pysähtyi heinäladolle väkijuomien saapumisen jälkeisenä aamuna. Se peräytyi latoon ja ilmestyi puolen tunnin kuluttua jälleen, tuoden pienen kuorman niputettua mesikkää. Sitä, että viattomilta näyttävien mesikkänippujen sisälle oli kätketty kuusi neljättä laatikkoa wiskyä, ei edes itse herra Volstead olisi voinut aavistaa; mutta niin oli asian laita.
Minne tavara joutui lähdettyään Guy Evansin käsistä, sitä hän ei tietänyt eikä välittänytkään tietää. Auto oli sen miehen, joka osti väkijuomat, ja hän itse ohjasi sitä. Hän maksoi Evansille käteisellä kuusi dollaria neljänneksestä ja ajoi tiehensä, vieden autossa olevan kuorman lisäksi paljoa raskaamman painon nuoren miehen sydämeltä.
Wisky oli Guyn hallussa vähemmän kuin kaksitoista tuntia viikossa. Mutta näiden kahdentoista tunnin aikana hän ansaitsi Allenin hänelle myöntämää välityspalkkiota dollarin pullosta, korvauksena siitä vaarasta, että ennemmin tai myöhemmin joku huomaisi ladolle saapuvat burrot ja seuraisi niitä. Kukkuloilla oli usein leiriytyneinä retkeilijöitä. Kauriiden metsästysaikana olisi ilmitulo melkein varma, jollei koko määrää olisi saatu siihen mennessä kuljetetuksi pois, sillä Los Angelesin kaikki rohkeat, rahoja laskevat konttoristit riensivät kauaskantavine pyssyineen uljaasti vuoristoon ajaakseen saaliinhimoiset kauriit pesiinsä.
Neljänneksen yli yksitoista Evans kuuli kiihkeästi odottamansa äänet. Hän aukaisi heinäladon päässä olevan pienen oven, ja siitä tuli äänettömästi sisään kuusi peräkkäin astelevaa, kuormattua burroa, joita ohjasi mustaihoinen meksikkolainen toisen seuratessa jälessä. Meluttomasti miehet purkivat taakat burrojen selästä ja sijoittivat kuusineljättä wiskylaatikkoa heinien sisällä olevaan kammioon, Samassa kammiossa laski Evans taskulampun valossa heistä toiselle edellisen viikon myyntitulot. Koko puuhaan ei kulunut täyttä puolta tuntia eikä sen aikana vaihdettu kymmentä sanaa. Miehet poistuivat burroineen pimeätä vuoristoa kohti yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin, ja nuori Evans palasi huoneeseensa paneutuakseen levolle.