X.
Viikkojen vieriessä alkoi ranchon elämän vanhaan uraan juurtunut kulku yhä enemmän painaa Custer Penningtonia. Sen tympeä yksitoikkoisuus riisti maun kaikesta, mitä hän oli ennen pitänyt olemassaolon huvina. Virkeä Apache ei enää jaksanut saada häntä värähtämään riemusta. Pitkät ratsastusmatkat olivat vain kiusallisia velvollisuuksia, jotka hänen oli suoritettava. Kummut olivat menettäneet kauneutensa. Custer syytti haluttomuudestaan tylyä kohtaloa, joka oli tehnyt tyhjiksi hänen kunnianhimoiset haaveensa. Hän luuli inhoavansa Ganadoa; hän luuli myöskin — luuli rehellisesti — että vapaus taistella menestymisestä jonkun suurkaupungin sydämessä tekisi hänet onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Kaikesta siitä huolimatta hän teki tehtävänsä ja käyttäytyi perheen muiden jäsenien näkyvissä yhtä hilpeästi kuin ennenkin. Mutta hänen äitinsä ja sisarensa näkivät hänen usein, kun hän luuli olevansa yksin ja poissa toisten näkyvistä, istuvan hartiat kumarassa, tuijottaen maahan, ja hänen olemuksestaan kuvastui lamaannus, josta nuo rakastavat olennot eivät voineet erehtyä.
Lukuisista kirjeistä, jotka olivat saapuneet Gracelta hänen ollessaan Hollywoodissa ensimmäisiä päiviä, oli huokunut toiveikasta ja innostunutta henkeä, joka olisi voinut tarttua, jollei tytön menestys olisi Custerin mielestä ennustanut yhä pitempää, otaksuttavasti pysyvää eroa. Jos Grace menettäisi rohkeutensa nopeasti, saattaisi hän palata vuoriston juurikummuille ja heittää iäksi mielestään loistavan uran haaveilemisen. Mutta jos hän saavuttaisi menestystä, vaikka kuinkakin vähän, oli Custer varma, ettei mikään voisi houkutella häntä luopumaan kunnianhimoisista aikeistaan. Hän oli siitä sitäkin varmempi, koska hän omasta puolestaan ei osannut kuvitella mitään niin voimakasta vaikutinta, että se voisi taivuttaa kenetkään palaamaan maaseutuelämän uneliaisuuteen. Mieluummin epäonnistuminen elämän pyörteessä, mietti hän itsekseen, kuin menestyminen sen asumattomilla ulkolaidoilla.
Seuraavina viikkoina saapui kirjeitä vähemmän, eivätkä ne olleet enää niin innostuneita, vaikka toivo oli vielä sammumattomana jälellä. Hän ei vielä ollut kohdannut sopivia ihmisiä, kertoi Grace, ja koko elävienkuvien alalla vallitsi yleinen lamaannus. Universalilla oli uusi johtaja, eikä kukaan aavistanut, mitä suuntaa hän lähtisi noudattamaan; Goldwyn oli sanonut irti puolet työvoimistaan; Robertson-Cole oli lakkauttanut toimintansa. Mutta hän uskoi varmasti, että kaikki kirkastuisi myöhemmin ja että hän saisi tilaisuuden yrittää. Hän pyysi kotiväkeä kertomaan, kuinka Senaattori voi, hyväilemään sitä ja suutelemaan Apachea hänen puolestaan. Joistakuista hänen kirjeistään tuulahti hiukan koti-ikävää, mutta vähitellen ne kävivät harvemmiksi ja lyhyemmiksi.
Ganadon pieniä naapurikokouksia pidettiin edelleen. Laakson ja juurikumpujen nuorisoa saapui tanssimaan, uimaan ja pelaamaan tennistä. Myöskin heidän vanhempansa tulivat mukaan, nauttien yhtä paljon Penningtonien vieraanvaraisuudesta. Ja heidän joukossaan oli Evansien ranchon toisella puolen olevan pienen puutarhan uusi omistajatar.
Penningtonit olivat oppineet tuntemaan rouva Burken hiljaiseksi, hienomakuiseksi naiseksi, jonka tyyni, herttainen luonne teki hänet aina tervetulleeksi lisäksi perheen piiriin. Että hän oli saanut kokea enemmän murhetta kuin riemua, se kävi ilmi monista seikoista, mutta hänen huomaavaisuutensa toisia kohtaan, hänen herkkä myötätuntonsa ja ystävällisyytensä osoittivat epäämättömän selvästi, että hän oli kohonnut surun halvan itsekkyyden yläpuolelle. Mitä onnettomuuksia kohtalo hänelle olikaan valmistanut, ne eivät olleet tehneet hänen mieltään happameksi.
Kun hän kävi useammin ja tutustui Penningtoneihin paremmin, alkoi hän yhä enemmän turvautua everstiin tarvitessaan hedelmätarhaansa ja raha-asiain hoitoa koskevia neuvoja. Henkilökohtaisista asioista hän ei puhunut koskaan. Tiedettiin, että hänellä oli tytär, joka asui Los Angelesissa; mutta tytöstä itsestään ei tiedetty mitään, sillä rouva George Burkella, joka oli syntyisin Charity Cooper, oli sydämensä pohjalla puritaaninen virtaus, ja hän tunsi sen vuoksi kammoa näyttämöä ja sen ilkeätä pikku sisarta, valkeata kangasta, kohtaan — vaikka hänen rakkaalle tyttärelleen lähetetyistä kirjeistä ei voinut huomata jälkeäkään siitä tuskasta, jota tytön valitsema ura tuotti äidin hellälle sydämelle.
Charity Cooper oli viettänyt nuoruutensa niin ankaran rajoitetuissa oloissa, että hän kahdeksantoistavuotiaana oli viaton ja kokematon kuin kaksitoistavuotias lapsi. Niinpä hän olikin joutunut helpoksi saaliiksi, kun eräs häikäilemätön, nuori irlantilainen seikkailija, joka hänen hienojen perhesuhteittensa nojalla oli päätellyt hänen olevan varakkaan, oli alkanut liehitellä häntä. Kun mies kohta avioliiton solmiamisen jälkeen sai tietää, että asianlaita oli päinvastainen, oli hän ilman muuta hylännyt vaimonsa, eikä tämä ollut senjälkeen nähnyt häntä eikä kuullut hänestä mitään. Miehestään ei rouva Burke milloinkaan maininnut mitään, eivätkä Penningtonit tietystikään milloinkaan hänestä kyselleet.
Rouva George Burke oli yhdeksänneljättä ikäinen, mutta hänen tyttöaikainen hento ja hieno kauneutensa oli suuressa määrin säilynyt. Vanhasta kodista muuttaminen, uuteen sijoittuminen ja senjälkeen alkaneen sitruunan viljelyksen hänelle oudot ja kehittynyttä ammattitaitoa ja perehtymistä vaativat puuhat olivat pakottaneet hänet ponnistuksiin, jotka olivat käyneet raskaiksi hänen ennestäänkin heikoille elinvoimilleen. Oppiessaan tuntemaan hänet paremmin alkoivat Penningtonit olla todenteolla huolissaan hänen ruumiillisesta voinnistaan; eikä heidän huoliaan vähentänyt se tieto, että hän oli itse vakavasti ajatellut samaa asiaa, mikä kävi ilmi siitä, että hän pyysi everstiltä lupaa saada nimittää hänet tekeillä olevan jälkisäädöksensä toimeenpanijaksi.
* * * * *
Samalla kun Ganadossa elämä ulkonaisesti häiriytymättömänä jatkui rauhallista latuaan, ponnisteli tyttö, jonka kuva oli heidän kaikkien sydämissään, uudistuneista pettymyksistä huolimatta sitä korkeata päämäärää kohti, johon hän oli tähdännyt katseensa.
Jospa hän vain saisi tilaisuuden! Kuinka usein hän olikaan ajatuksissaan päästänyt tuon äänettömän huudon, joka oli puolittain rukous, puolittain tuskainen parkaisu! Kunpa hän vain saisi tilaisuuden!
Niinä viikkoina, joina hän oli ravannut atelierista toiseen, hän oli oppinut paljon. Ensiksi hän oli saanut nähdä, kuinka säälimättömiä ovat määrätynlaatuiset miehet, jotka täytyy ajaa, jotka joskus ajetaan pois elävienkuvien alalta — joita parhaillaankin, vaikka hitaasti, poistetaan sieltä yleisen mielipiteen painostuksesta ja niiden hienompiluonteisten miesten esimerkin vaikutuksesta, jotka vähitellen luovat korkeampia, ateliereissa noudatettavia siveellisyyssääntöjä.
Hän oli oppinut enemmänkin niiltä kymmeniltä satunnaisilta tuttavilta, jotka olivat muuttuneet melkein hänen ystävikseen hänen tavattuaan heitä yhä uudelleen näytelmiä suunnittelevien ohjaajien toimistoissa. Kun hän sitten itse joutui olemaan mukana yhdessä atelierielämän vastenmielisimmistä kohtauksista, tuntuikin se niin ollen melkein tutunomaiselta niiden monien viittauksien johdosta, joita hän oli kuullut kokeneemmilta kumppaneiltaan.
Hän oli ainakin kymmenettä kertaa K.K.S.-atelierin suunnittelevan ohjaajan puheilla. Tämä oli oppinut tuntemaan hänet ulkonäöltä ja ehkä alkanut hieman sääliä häntä — vaikka jotkut väittävätkin teille, etteivät näytelmäin ohjaajat, joilla ei ole sydäntä, voi koskaan tuntea niin inhimillistä mielenliikutusta kuin sääliä.
»Se on hyvin ikävää, neiti Evans», selitti mies, »mutta minulla ei ole teille mitään tekemistä tänään.» Kun tyttö kääntyi poistuakseen, kohotti hän kätensä. »Malttakaahan! Herra Crumb on itse suunnittelemassa uutta kuvaansa. Hän on nyt ulkona näyttämöalueella. Menkää sinne häntä tapaamaan — kenties hän voi käyttää teitä.»
Tyttö kiitti ja poistui toimistorakennuksesta etsimään Crumbia. Hän harppaili valokaapelien ylitse ja pujottelihe lukemattomiin sisustuksiin käytetyn, sekalaisen rojun täyttäneen näyttämöjen välitse. Hän väisti hurjasti liikkuvan teknillisen johtajan apulaisia, jotka koettivat muuttaa likaisista vesilammikkoa roomalaiseksi kylpyläksi yhdessä tunnissa ja viidessäviidettä minuutissa. Hän törmäsi raskaaseen laivaushäkkiin, ja sen päässä hän rautaristikon läpi havaitsi yksinäisen olennon, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä ja jota hän sen vuoksi saattoi lähestyä tiedustaakseen, mistä herra Crumb oli löydettävissä. Tämä loistava vetelehtijä neuvoi hänet näyttämöjen taakse muodostetulle algerilaiselle kadulle, ja kun mies puhui, tunsi tyttö hänet yhtiön ensimmäiseksi miesnäyttelijäksi, näyttämöalueen paraspalkkaiseksi henkilöksi.
Muutamien minuuttien kuluttua Grace löysi etsimänsä miehen. Hän ei ollut nähnyt Wilson Crumbia koskaan aikaisemmin, ja hänen ensi vaikutelmansa oli miellyttävä, sillä mies oli kohtelias ja ystävällinen. Hän ilmoitti olleensa suunnittelevan johtajan puheilla ja tämän sanoneen, että Crumb kenties voisi käyttää häntä. Gracen puhuessa silmäili mies häntä tarkkaavasti, ja hänen katseensa lipui pitkin tytön vartaloa olematta silti lainkaan loukkaava.
»Kuinka paljon teillä on kokemusta?» kysyi Crumb.
»Olen ollut vain muutamia kertoja ylimääräisenä», vastasi tyttö.
Mies pudisti päätään.
»Pelkäänpä, etten voi käyttää teitä», hän virkkoi, »jollette» — hän empi — »jollette suostu työskentelemään puolialastomana, mitä varten olisi välttämätöntä antaa näyte — alastomana.»
Sitten hän jäi odottamaan tytön vastausta. Grace Evansista tuntui, kuin olisi pala juuttunut hänen kurkkuunsa. Hän tunsi heleän punan kohoavan ylöspäin, kunnes se oli levinnyt yli koko hänen kasvojensa. Hän ei jaksanut ymmärtää, minkä tähden häntä piti tarkastaa vähemmässä vaatteuksessa kuin sellaisessa, minkä elävienkuvien tarkastajat hyväksyisivät; mutta sehän onkin sellaista, mitä ei kukaan voi käsittää.
Tässä mahdollisesti oli hänen tilaisuutensa. Hän oli sanomalehdistä lukenut, että Wilson Crumb valmisteli uransa suurinta kuvasarjaa. Hän muisti, kuinka hän oli alituisesti rukoillut mahdollisuutta saada yrittää. Nyt se oli tarjoutunut, mutta sittenkin hän epäröi. Miehen määräämä häikäilemätön ja hyödytön ehto loukkasi pahasti sopivaisuuden ja hienouden vaistoa aivan samoin kuin se oli loukannut samoja ominaisuuksia lukemattomissa tytöissä — samoin kuin se tekee muissa ateliereissa valtakunnan kaikissa osissa joka päivä.
»Onko se ehdottoman tarpeellista?» kysyi hän.
»Ehdottomasti», oli vastaus.
Vieläkin Grace empi. Hänen tilaisuutensa! Jos hän päästäisi sen käsistään, voisi hän heti sulloa tavaransa kokoon ja palata kotiinsa. Ja kuinka mitätön teko se sittenkin olikaan, kun sitä oikein harkitsi! Sehän oli puhtaasti ammatillista. Siinä ei olisi vähääkään henkilökohtaista, jos hänen vain onnistuisi voittaa oma tietoisuutensa. Mutta voisiko hän tehdä sen?
Sitten hän ajatteli kotia. Satoja kertoja hän oli viime aikoina toivonut olevansa jälleen siellä; mutta hän ei halunnut palata epäonnistuneena. Ja juuri se ratkaisi asian.
»Olkoon menneeksi», hän myönsi. »Mutta saapuvilla ei kai ole paljon väkeä, eihän?»
»Vain valousvauskoneen käyttäjä ja minä», vastasi Crumb. »Jos sopii, niin järjestän kaikki kuntoon heti.»
Kaksi tuntia myöhemmin Grace Evans poistui K.K.S.-yhtiön näyttämöalueelta. Hänen oli huomenna aloitettava työskentely viidenkymmenen dollarin viikkopalkasta koko kuvan näyttelemisajaksi. Wilson Crumb oli kehunut, että hänellä oli loistava tulevaisuus ja että häntä oli onnistanut, kun hän oli kohdannut ohjaajan, joka voisi tehdä hänestä suuren filmitähden. Poistuessaan hän jätti jälkeensä koko itsekunnioituksensa ja osan luontaista siveyttään.
Silmäillessään hänen jälkeensä Wilson Crumb hieroi oikean peukalonsa päätä edestakaisin vasemman kätensä selkämykseen ja hymyili.
* * * * *
Apache tepasteli kukkuloille vievällä ajotiellä. Se pureksi kuolaimiaan ja pudisteli kärsimättömänä päätään, räiskyttäen vaahtoa ratsastajansa paidalle. Se nosteli jalkojaan korkealle ja vääntelehti ja kiemurteli kuten ankerias. Se tahtoi lähteä kiitämään, ja sitä kummastutti, mikä sen vanhalle kumppanille oli tullut, kun enää ei otettu nopeita, hilpeitä nelistyksiä ja kahlaamojen yli mentiin säyseästi pitkin niiden sorapeittoista pohjaa eikä lentoa muistuttavalla hyppäyksellä kuten ennen.
Äkkiä se tirkisti toisella silmällään eteenpäin, ikäänkuin etsien jotakin. Hetkistä myöhemmin se ponnahti sivulle, korskuen säikähtyneen näköisenä.
»Sinä vanha hupsu!» virkkoi Pennington lauhkeasti.
Hevonen oli pelästynyt tien ohessa olevaa isoa, valkoista kivenlohkaretta. Lähes kolmen vuoden aikana se oli kaihtanut sitä uskonnollisen hartaasti joka kerran sivuuttaessaan sen. Paljoa ennen kuin he saapuivat sen kohdalle, se aina katsoi eteenpäin nähdäkseen, oliko se vielä paikoillaan, ja olisi hirveästi pettynyt, jos kivi olisi ollut poissa. Mies tiesi aina edeltäpäin, että hevonen säikkyisi — hän olisi pettynyt, jollei Apache olisi näytellyt tätä pientä teennäistä temppua. Jotta leikki olisi täydellinen, piti ratsastajan hillitä hevonen ja pakottaa se korskuvana ja vapisevana suoraan järkäleen luokse, puhellen sille hyväilevästi ja silittäen sen kaartuvaa kaulaa, mutta silti unohtamatta painaa kannuksiaan sen kiiltäviin kylkiin, jos se empi.
Apache piti siitä. Se piti omasta voimastaan, joka ilmeni nopeana, pitkänä sivuhyppäyksenä, ja se piti miehen voimasta, kun tämä pakotti sen kuonon lohkareeseen kiinni; se voima herätti siinä sellaisen luottamuksen ratsastajaansa, että se oli valmis menemään minne hyvänsä sitä hoputettiin. Mutta tänään se pettyi. Sen kumppani ei pakottanut sitä kiven luokse. Sensijaan Custer Pennington vain ohjasi sen takaisin tielle lohkareen toiselle puolelle ja ratsasti edelleen Linkkuveitsi-cañonia ylöspäin.
Custer oli tarkastamassa laidunta. Oli heinäkuun loppupuoli. Kummut eivät enää olleet vihreät paitsi niillä kohdin, missä niiden rinteet ja laet olivat tammien peitossa. Alemmat kummut olivat ruskettuneet kesäisen auringon polttavasta paahteesta, mutta ne olivat vieläkin, kauniit, sillä niillä kasvoi siellä täällä pähkinäpuita ja alati viheriöiviä tammia.
Ratsastaessaan Pennington muisteli viimeistä kertaa, jolloin hän oli ratsastanut Linkkuveitsi-cañonin kautta Gracen seurassa. Tyttö oli nyt ollut poissa kaksi kuukautta — ne tuntuivat yhtä monelta vuodelta. Enää hän ei kirjoittanut usein, ja silloinkin, kun hän kirjoitti, olivat kirjeet lyhyitä ja epätyydyttäviä. Hän muisti kaikki, mitä viimeisellä ratsastusretkellä oli tapahtunut, ja hänen mieleensä johtui jälleen heidän havaitsemansa uusi polku, jota hän usein oli aikonut noudattaa nähdäkseen mihin se vei. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa — hänellä ei ollut aikaa tänäänkään. Lehmät vasikkoineen olivat vielä tällä laitumella. Hän laski ne, tarkasti, millaista ravinto oli, ja ratsasti takaisin talolle.
Oli perjantai. Linkkuveitsi-cañonin takaiselta kukkulalta oli eräs mies pitänyt teatterikiikarilla silmällä hänen kaikkia liikkeitään. Kolme muuta miestä oli odottanut tarkkailijan alapuolella uudella polulla. Oli Penningtonin onni, ettei hän ollut valinnut tätä päivää ottaakseen selkoa polusta.
Hänen käännyttyään jälleen rancholle päin laskeutui kiikarimies toisten luokse.
»Se oli nuori Pennington», hän ilmoitti. Puhuja oli Allen. »Ajattelin, että hänen surmaamisensa olisi typerä temppu, jollei meidän olisi pakko tehdä sitä. Minulla on parempi suunnitelma. Kuulkaahan! Jos hän joskus saa tietoonsa sellaista, mitä hänen ei pitäisi tietää, on teidän meneteltävä seuraavasti, jos minä olen poissa.»
Hyvin huolellisesti ja lavean yksityiskohtaisesti hän esitti toisille suunnitelmansa.
»Ymmärrättekö?» hän kysyi.
He ymmärsivät ja virnistivät.
* * * * *
Kun Penningtonit olivat seuraavana iltana syöneet päivällisen, saapui muuan rouva Burken ranchopalvelija, ilmoittaen heille, että heidän uusi naapurinsa oli hyvin sairas ja että hänen talouttaan hoitava nainen halusi rouva Penningtonia heti tulemaan sinne, sillä hän oli huolissaan emäntänsä tähden.
»Olemme siellä heti», vakuutti eversti Pennington.
Heidän saapuessaan kävi rouva Burken hengittäminen vaikeasti, ja eversti kutsui heti puhelimitse sikäläisen lääkärin. Tutkittuaan potilaan tuli lääkäri heidän luokseen arkihuoneeseen.
»Teidän olisi paras lähettää noutamaan Jonesia Los Angelesista», hän kehoitti. »Vika on sydämessä. Minä en voi tehdä mitään. Epäilen, voiko hänkään; mutta se on hänen erikoisalaansa. Ja», hän lisäsi, »jos sairaalla on läheisiä sukulaisia, olisi mielestäni ilmoitettava heille — heti.»
Taloudenhoitajatar oli liittynyt heidän seuraansa ja pyyhki esiliinallaan kyyneliä kasvoiltaan.
»Hänellä on tytär Los Angelesissa», virkkoi eversti, »mutta emme tiedä hänen osoitettaan.»
»Rouva Burke kirjoitti hänelle tänään juuri ennen tätä kohtausta», kertoi taloudenhoitajatar. »Kirjettä ei vielä ole viety postiin — se on tässä.»
Hän otti kirjeen keskellä lattiaa olevalta pöydältä ja ojensi sen everstille.
»Neiti Shannon Burke, Panizo Circle 1580, Hollywood», luki Pennington.
»Minä otan huolekseni sähköttää sekä neiti Burkelle että tohtori
Jonesille. Voitteko hankkia täältä hyvän sairaanhoitajattaren?»
Tohtori voi, ja asia järjestettiin siten.