XIV.
Hautajaispäivä oli tullut ja mennyt. Se oli ollut Shannonille hyvin raskas. Hän oli päättänyt olla ainakin sinä päivänä koskematta pieneen ihoruiskuunsa. Sen verran oli hän toki velvollinen kunnioittamaan äitinsä muistoa. Ja hän oli taistellut — hyvä Jumala, kuinka hän oli taistellut! — vastassaan kirkuvat hermot, jotka eivät tahtoneet tyyntyä, vapisevat lihakset ja aivot, jotka hokivat yhtä ainoata ajatusta — morfiinia, morfiinia, morfiinia!
Hän koetti pyyhkäistä sen ajatuksen pois mielestään. Hän koetti keskittää koko sielunsa sydämensä todelliseen tuskaan. Hän koetti pitää silmiensä edessä äitinsä kuvaa. Mutta kauhea, hellittämätön pahe tunki kaiken muun hänen aivoistaan, ja niinpä hänen voimansa hautausmaalta palattaessa menehtyivät, ja hän muuttui sekavasti kirkuvaksi, hysteeriseksi olennoksi.
Hänet kannettiin huoneeseensa — Custer Pennington kantoi hänet isänsä ja äitinsä seuraamana. Miesten poistuttua riisuivat rouva Pennington ja Eva hänet, sijoittaen hänet mukavasti vuoteeseen. Mutta hän vain yhä kirkui ja nyyhkytti — kaameita, vihlovia, kyynelettömiä nyyhkytyksiä. Hän yritti käskeä heitä menemään pois. Kuinka hän vihasikaan heitä! Kunpa he väin menisivät tiehensä ja jättäisivät hänet yksin! Mutta hän ei saanut suustaan sanoja, jotka hän olisi tahtonut kiljua heille, ja niin he jäivät hoitelemaan häntä parhaansa mukaan. Jonkun ajan kuluttua hän meni tajuttomaksi. Toiset luulivat hänen nukkuvan ja poistuivat.
Ehkä hän nukkuikin, sillä aukaistessaan myöhemmin silmänsä hän makasi hyvin rauhallisena ja tunsi olevansa levännyt ja melkein kunnossa. Mutta hän tiesi, ettei hän ollut täysin valveilla — ja että äskeinen kauhu palaisi hänen tyyten valveuduttuaan, jollei hän pikaisesti turvautuisi pieneen neulaansa.
Tämän lyhyen rauhallisen hetken aikana hän ajatteli nopeasti ja selvästi, käsittäen täydelleen, mitä äsken oli tapahtunut. Milloinkaan ennen hänelle ei ollut sattunut sellaista. Kenties hän ei ollut koskaan oikein oivaltanut, kuinka hirvittävän lujasti myrkky piti häntä vallassaan. Hän oli tiennyt, ettei hän voinut lakata sitä käyttämästä, tai ainakin hän oli sanonut tietävänsä sen. Mutta epäiltävää on, oliko hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka säälittävään tilaan pakollinen pidättyminen hänet saattaisi. Nyt hän sen tiesi ja oli kauheasti säikähtynyt.
»Minun täytyy vähentää sitä», hän mietti itsekseen. »Olen varmaankin käyttänyt sitä liian paljon. Kotiin päästyäni luovun siitä vähitellen, kunnes tulen toimeen päivän kolmella tai neljällä annoksella.»
Kun hän sinä iltana saapui alakertaan päivälliselle, kummastuivat kaikki nähdessään hänet, sillä he olivat luulleet hänen vielä nukkuvan. Erityisesti kummastutti heitä se, ettei hänen äskeisestä hermokohtauksestaan näkynyt merkkiäkään. Mistäpä he olisivat voineet tietää, että hän oli juuri ottanut sellaisen morfiiniruiskeen, joka olisi riittänyt tappamaan kenet tahansa heistä? Hän näytti normaaliselta ja hillityltä ja koetti valaa puheluunsa hieman hilpeyttä, sillä hän ymmärsi, ettei hänen surunsa ollut heidän. Hän tiesi, että heidän hyvät sydämensä ottivat osaa hänen murheeseensa, mutta itsekästä hänen olisi ollut tyrkyttää heille omaa synkkyyttään.
Hän oli miettinyt hyvin vakavasti, vakavammin kuin ehkä koskaan ennen. Hysteerinen kohtaus oli pudistanut hänet ainakin vähäksi aikaa irti siitä itsekkäästä tahmasta, johon hänen paha tottumuksensa ja Crumbin seurassa viettämänsä inhoittava elämä olivat hänet vajottaneet. Hän muisti kaikki, mitä oli tuntenut kestämänsä koettelemuksen aikana, myöskin noita kahta miellyttävää, nyt samassa pöydässä hänen kanssaan istuvaa naista kohtaan heränneen vihan. Miten hän oli saattanut vihata heitä? Se ajatus sai hänet katkeraksi itselleen.
Hän vertasi itseään heihin, ja hänen poskilleen levisi tumma puna. Hän ei ollut kelvollinen jäämään heidän kanssaan saman katon alle, ja kuitenkin hän nyt istui heidän pöydässään kunnioitettuna vieraana! Entä jos he saisivat tietää, minkälainen olento hän oli? Se ajatus sai hänet kauhistumaan; mutta sittenkin hän puheli edelleen, usein hilpeästikin, yhtyen nauruun, joka oli osana jokaisessa ateriassa.
Sinä iltana hän tosiaan näki heidät sellaisina kuin he olivat. Ensimmäistä kertaa hän murheeltaan ja itsekkäältä paheeltaan kykeni tarkkailemaan heitä. Ensimmäisen kerran hän arvostelevana näki vilahduksen perhe-elämästä, joka oli yhtä kaunis kuin hänen oma elämänsä oli ruma.
Kuten hän vertasi itseään naisiin, vertasi hän Crumbia noihin kahteen mieheen. Heillä lienee ollut vikoja — he olivat voimakkaita, ja harvat voimakkaat miehet ovat ilman vikoja — mutta hän oli varma, että ne olivat voimakkaiden miesten vikoja, jotka Wilson Crumbin paheiden rinnalla olivat hyveitä. Kuinka surkealta olennolta Crumb mitättömine henkisine kykyineen ja halpoine itsekkäine pyyteineen tuntuikaan näihin kahteen verrattuna!
Ankarasti kuin raju isku välähti hänen mieleensä äkkiä, että hänen oli pakko lähteä tästä kauniista paikasta ja palata Crumbin seurassa viettämäänsä likaiseen elämään. Hänen sielunsa nousi vastarintaan, mutta hän tiesi, että niin täytyi käydä. Hän ei kuulunut tänne — hänen paheensa täytyi aina erottaa hänet sellaisista miehistä ja naisista kuin nämä olivat. Heidän muistonsa vainoaisi häntä aina, tehden hänen rangaistuksensa entistäkin ankarammaksi, kunnes hän kuolisi.
Sinä iltana hän ja eversti Pennington keskustelivat hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan. Hän oli kysynyt everstiltä neuvoa hedelmätarhan myyntiin nähden — miten hänen olisi meneteltävä ja kuinka paljon hän voisi siitä vaatia.
»Minä neuvoisin teitä pitämään sen itsellänne», sanoi Pennington. »Sen arvo kasvaa suunnattomasti lähivuosina. Saatte helposti jonkun hoitamaan sitä puolestanne luovuttamalla hänelle osan tuotteista. Jollette itse tahdo asua siellä, niin Custer ja minä pidämme mielihyvin sitä silmällä ja huolehdimme siitä, että sen hoito on asianmukainen. Mutta miksi ette jää tänne? Voisitte todellakin tulla sen nojalla mainiosti toimeen. Sitäpaitsi, neiti Burke, täällä maalla saatte todella elää. Te kaupunkilaiset ette tiedä, mitä elämä on.»
»Kas niin!» huudahti Eva. »Isä on päässyt vauhtiin. Jos hän saisi tahtonsa toteutumaan, täytyisi meidän kaikkien siirtyä kaupunkiin välttääksemme tuskastuttavaa tungosta. Hän siirtäisi sen maaseudulle!»
»Kenties Shannon ei pidä maaseudusta», huomautti rouva Pennington. »On niinkin typeriä ihmisiä», hän lisäsi nauraen.
»Oi, minä rakastaisin maaseutua!» ihasteli Shannon.
»Miksi sitten ette jää tänne?» tiukkasi eversti.
Sepä oli tosiaan uusi ajatus! Se oli tietystikin ehdoton mahdottomuus, mutta sen haaveileminen oli hauskaa.
»Ehkä neiti Burkella on kaupungissa siteitä, joita hän ei halua katkoa», virkkoi Custer huomattuaan tytön empivän.
Siteitä kaupungissa! Oikeammin rautaiset kahleet, mietti Shannon katkerasti. Mutta, oi, se ajatus oli viehättävä! Asua täällä, tavata näitä ihmisiä joka päivä, olla kenties yksi heistä, heidän kaltaisensa — oi, se olisi taivaallista!
»Niin», hän sanoi, »minulla on siteitä kaupungissa. Pelkään, etten voisi olla täällä, niin hupaista kuin se minusta olisikin. Minä — minä luulen, että minun on parasta myydä hedelmätarha.»
»Turhaa lorua!» kivahti eversti. »Te ette sitä myy. Jäätte tänne meidän luoksemme, kunnes olette perinpohjaisesti levännyt, ja sitten ette enää tahdokaan sitä myydä.»
»Toivoisin voivani niin tehdä, mutta —»
»Mutta ei mitään», keskeytti eversti. »Ette ole terve, enkä minä päästä teitä täältä, ennen kuin poskenne ovat samanväriset kuin Evan.»
Pennington puhui hänelle kuten olisi puhunut jollekulle omista lapsistaan. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut isäänsä, ja ensimmäisen kerran kukaan mies puheli hänelle juuri sillä tavoin. Se nostatti kyyneleet hänen silmiinsä — onnen kyyneleet, sillä jokainen nainen kaipaa miestä, jolle hän tuntee kuuluvansa — isää, veljeä tahi puolisoa — joka rakastaa häntä kylliksi antaakseen hänelle määräyksiä hänen omaksi hyväkseen.
»Minun on sitä punnittava», virkkoi hän. »Tuntuu niin oudolta, kun kaikki tahdotte minun jäävän tänne! Älkää luulko, etten sitä haluaisi! Mutta — mutta — on otettava huomioon niin monia seikkoja, ja haluaisin jäädä niin kovin, kovin mielelläni!»
»No niin», sanoi eversti. »Asia on päätetty — te jäätte. Ja nyt juoskaa vuoteeseen, sillä huomenaamulla lähdette meidän kanssamme ratsastamaan, ja senvuoksi teidän on oltava jalkeilla kello puolikuusi.»
»Mutta en osaa ratsastaa», torjui Shannon. »Eikä minulla ole pukuakaan.»
»Eva kyllä pitää huolta asustanne, ja mitä taas tulee siihen, ettette osaa ratsastaa, niin ette kai voi sitä oppiakaan, ennen kuin yritätte. Nähkääs, minä olen opettanut ratsastamaan vuoriston juurikumpujen lapsista puolet ja koko joukon aikuisia. Mitä minä en osaa teille opettaa, sen Cus ja Eva osaavat. Te aloitatte huomenna, tyttöseni, ja opitte elämään. Ei kukaan, joka on viettänyt koko aikansa kaupungin teennäisessä elämässä, tiedä mitään elämästä. Odottakaahan vain! Me näytämme teille!»
Tyttö katsoi hymyillen häntä silmiin.
»Minun lienee toteltava teitä», hän lausui. »Minusta tuntuu, että kaikkien on noudatettava tahtoanne.»
Makuuhuoneessaan hän istuutui nojatuoliin ja jäi tuijottamaan vastaiseen seinään. Huumausaineen himo, joka harvoin oli vaimenneena, kävi kiihkeämmäksi, sillä hän ei ollut käyttänyt morfiinia sen jälkeen kuin ennen aamiaista. Hän nousi pystyyn, avasi laukkunsa ja otti esille pienen mustan kotelonsa. Aukaistuaan sen hän laski jälelläolevat pulverit. Hän oli kuluttanut puolet varastostaan — hän ei voinut viipyä poissa kaupungista enää enempää kuin kolme tai neljä päivää; ja eversti vaati häntä jäämään niin kauaksi, kunnes hänen poskensa olisivat samanlaiset kuin Evan!
Hän suoristautui ja katsahti peiliin. Kuinka kellahtavan kalpea hän olikaan! Jokin — hän ei käsittänyt mikä — oli estänyt häntä käyttämästä ihojauhetta täällä. Surunsa ensimmäisinä päivinä ei se ollut johtunut hänen mieleensäkään, ja oltuaan sitten ensi kerran päivällisellä Penningtonien luona hän tiesi, ettei hänen sopinut sitä käyttää täällä. Se oli teennäistä, häpeällistä eikä ollut sopusoinnussa näiden ihmisten eikä heidän viettämänsä elämän kanssa — puhtaan, todellisen elämän, jossa millään teeskennellyllä ja väärennetyllä ei ollut sijaa. Hän tiesi, että he olivat suurmaailman väkeä, sekä sivistyneitä että paljon matkustaneita, eikä niin ollen jaksanut ymmärtää, miksi hänestä tuntui siltä, että ketään vahingoittamaton joskin turhamainen ihojauheen käyttö saattaisi olla heistä vastenmielistä. Oikeastaan hän arvasi, ettei se olisi. Kaikki johtui siitä, että hänessä pyrki ilmoille joku hieno, kauan tukahdutettuna ollut piirre.
Kenties samasta syystä hän oli kieltäytynyt ottamasta savuketta, jonka Custer tarjosi hänelle päivällisen jälkeen. Miehen teko osoitti, että he olivat tottuneet näkemään naisen polttavan luonaan, kuten naiset nykyisin tekevät melkein kaikkialla. Mutta hän oli kieltäytynyt ja oli siitä hyvillään, sillä hän oli sittemmin huomannut, etteivät rouva Pennington ja Eva polttaneet tupakkaa. Sellaisten naisten ei tarvinnut polttaa ollakseen viehättäviä miehistä. Hän itse oli useita kertoja polttanut huoneessaan, sillä sekin tapa oli juurtunut häneen tiukasti; mutta hän oli tehnyt uutterasti työtä poistaakseen sormistaan kielevät tahrat.
»Voisinkohan», hän jupisi, silmäillen mustaa koteloa, »tulla toimeen yön ilman sinua? Saisin olla täällä joitakuita tunteja kauemman, jos voisin — joitakuita elintunteja lisää, ennen kuin palaan siihen.»
Puoleenyöhön saakka hän suoritti taisteluaan — tappioon vievää taistelua — käännellen kylkeään ja heittelehtien vuoteessaan. Hän teki parhaansa, ennen kuin alistui, tunnustaen hävinneensä — ei, ei aivan hävinneensä; nimittäkäämme tulosta sopimukseksi, sillä hän otti vain puolet siitä annoksesta, jonka hän tavallisesti soi itselleen. Kolmituntinen taistelu ja puolinainen annos merkitsivät osittaista voittoa, sillä se tuotti hänelle, hän laski, kuusi tuntia lisää.
Neljännestä vailla kuusi hän heräsi siihen, että hänen ovelleen koputettiin. Oli jo valoisaa, ja herätessään hän tunsi toisaalta kummastusta siitä, että oli nukkunut niin hyvin, ja toisaalta epämääräistä arastelua siitä, miten parin lähitunnin aikana kävisi, sillä hän ei ollut tottunut hevosiin ja pelkäsi niitä hiukan.
»Kuka siellä?» hän kysyi, kun koputus uudistui.
»Eva. Tuon teille ratsastustamineet.»
Shannon nousi avaamaan ovea. Hän aikoi ottaa vaatteet tytöltä, mutta viimemainittu tuoksahti huoneeseen raikkaana ja nauravana.
»Nyt pukeutumaan!» hän huudahti. »Minä autan teitä. Nostakaa tukkanne päälaelle — miten vain, ei sillä ole väliä — tämä hattu peittää sen. Luulisin näiden housujen sopivan teille, olemmehan aivan samankokoisia. Mutta mitenkähän lienee kenkien laita? Ne saattavat olla hieman liian isot. En tuonut kannuksia — isä ei mielellään salli kenenkään pitää kannuksia, ennen kuin hän ratsastaa aika hyvin. Teidän on voitettava kannuksenne, näette! On ihana aamu — mainion hieno! Juoskaa peseytymään vähän! Minä järjestän kaikki, ja te olette täydessä asussa silmänräpäyksessä.»
Hän tarttui Shannonia vyötäisiltä ja kiidätti tanssiaskelin häntä kylpyhuonetta kohti.
»Älkää viipykö kauan!» hän varoitti palatessaan pukeutumishuoneeseen, josta käsin hän jatkoi puheluaan kylpyhuoneeseen.
Shannon peseytyi ripeästi. Hän oli ihastunut päästessään ratsastamaan. Se ja viereisessä huoneessa naurava, jutteleva tyttö eivät antaneet hänelle ollenkaan ajatusaikaa. Hänen aivonsa olivat täydessä työssä ja hermonsa kiihtyneet. Hetkeksi hän unohti morfiinin, ja sitten se oli myöhäistä, sillä Eva tarttui hänen käteensä ja talutti häntä melkein juoksujalkaa portaita alas, pation halki ja kummun rinnettä alas talleja kohti.
Aluksi täydessä lehdessä olevat sateenvarjopuut, joiden välitse polku kiemurteli, piilottivat kummun juurella olevat aitaukset ja tallin, mutta pian ne ilmestyivät hänen näkyviinsä; siellä olivat hevoset satuloituina ja perheen muut jäsenet odottamassa. Eversti ja rouva Pennington olivat jo ratsailla. Custer ja muuan tallimies pitelivät kahta hevosta, kun taas viides oli sidottu tallin seinään kiinnitettyyn renkaaseen. Se oli viehättävä taulu — hevoset, jotka kaula kaaressa kuopivat lähtöinnossaan, iloiset, nauravat ihmiset kauniissa, sovinnaisuudesta vapaissa ratsastuspuvuissaan, nousevan auringon loiste läheisillä kummuilla ja utu kaukaisessa vuoristossa.
»Mainiota!» huusi eversti nähdessään hänen tulevan. »En tosiaankaan uskonut, että teette tämän! Panen vaikka vetoa, ettette ole pitkiin aikoihin noussut näin varhain. Raakalaisten nousuaika — juuri niin ajattelette. Nähkääs, kun newyorkilainen serkkuni oli täällä, hän todella tyrmistyi — selitti, ettei se ollut sopivaa. Joutukaahan! Tänään olemme matti-myöhäisiä. Te ratsastatte Baldylla — Custer auttaa teidät satulaan.»
Shannon astui nousupölkylle, samalla kun nuori mies talutti tepastelevan Baldyn ihan sen viereen.
»Oletteko milloinkaan ratsastanut?» tiedusti Custer.
»En kertaakaan eläissäni.»
»Ottakaa suitset vasempaan käteenne — kas niin! Tällä tavoin — vasemmanpuolinen ohjas pikkusormenne alitse, toinen etu- ja keskisormenne välitse ja mutka ulos kädestä etusormen ja peukalon välitse — kas noin, juuri niin! Kääntykää kasvot ratsuun päin, laskekaa vasen käsi satulannupille ja oikea käsi takakappaleelle — tuohon! Juuri sillä tavoin. Nyt pistäkää vasen jalkanne jalustimeen ja seisokaa suorana — ei niin, älkää nojautuko eteenpäin satulan ylitse — hyvä! Heilauttakaa oikea jalkanne polvi taivutettuna takakappaleen ylitse ja irrottakaa samalla oikea kätenne! Kun joudutte selkään, sijoittukaa mukavasti satulaan puristamalla hevosen kylkiä polvillanne — se estää teitä kumpaakin hankautumasta. Ratsastakaa suitset höllällä! Jos tahdotte hevosenne hidastavan vauhtiaan tahi pysähtyvän, niin tiukatkaa suitsia — älkää nykikö!»
Custer piteli Baldya kiinni läheltä kuolaimia auttaessaan tyttöä ja selittäessään hänelle. Nähtyään, että Shannon oli saanut oikean jalkansa jalustimeen ja suitset sopivan pitkälle hän päästi eläimen irti. Heti Baldy alkoi hyppiä, nostaen ensin ilmaan molemmat etujalkansa ja niiden painuessa molemmat takajalkansa yhtä aikaa, joten kaikki neljä jalkaa olivat irti samalla kertaa.
Shannon säikähti. Miksi hänet oli pantu hyppivän hevosen selkään?
Tiedettiinhän, ettei hän osannut ratsastaa. Se oli julmaa!
Mutta hän istui satulassa huulet tiukasti yhteen puristettuina eikä päästänyt ääntäkään. Hän muisti jokaisen Custerin lausuman sanan eikä nykäissyt suitsia, vaikka joku melkein vastustamaton voima kiihoitti häntä tekemään niin. Hän vain veti tasaisesti ja vilkaisi samalla ympärilleen nähdäkseen, riensivätkö toiset pelastamaan häntä. Hän hämmästyi kovasti havaitessaan, ettei kukaan kiinnittänyt paljoakaan huomiota häneen eikä kauhean ratsun hurjiin liikkeisiin.
Äkkiä hänelle selvisi, ettei hän ollut pudonnut hevosen selästä eikä ollut edes putoamaisillaan. Oikeastaan ratsun liikkeetkään eivät olleet epämukavat. Ne tuottivat nautintoa, ja hänellä oli jotakuinkin yhtä suuri tipahtamisen vaara kuin yhtä rajusti heiluvasta keinutuolista. Silloin häntä nauratti, ja samassa haihtui koko hänen pelkonsa.
Hän näki Evan nousevan ratsaille suoraan maasta ja pani merkille, ettei tallimies saanut edes pidellä hänen tulista hevostaan, saatikka sitten auttaa häntä jollakin muulla tavoin. Custer keikahti satulaan joustavasti kuten ainakin pitkästä tottumuksesta harjaantunut mies. Eversti ohjasi ratsunsa hänen rinnalleen.
»Annetaan toisten mennä edellä», hän sanoi, »ja minä opetan teille alkeet. Sitten luovutan teidät Custerille — häneltä ja Evalta saatte viimeisen voitelun.»
»Hän tahtoo pitää huolta siitä, että alku käy oikealla tavoin», huusi nuorempi mies nauraen.
»Isä vain tahtoo kiinnittää vielä yhden sulan lakkiinsa», huomautti Eva. »Tuonnempana hän osoittaa ylpeästi teitä ja kehuu: ’Katsokaapa, kuinka hän ratsastaa! Opetin hänelle alkeet’.»
»Tuolta tulevat rouva Evans ja Guy!»
Rouva Penningtonin puhuessa näkivät toiset kaksi hevosta, jotka kaarsivat kummun juurta, juosten ripeätä laukkaa, samalla kun niiden ratsastajat heiluttivat hilpeästi kättään, tervehtien seuruetta pitkän matkan päästä.
Tämä ensimmäinen aamuratsastus Penningtonien ja heidän ystäviensä seurassa oli Shannon Burken elämässä sellainen tapaus, joka paisui seikkailuksi. Ratsastuksen uutuus, jännitys ja kiihtymys vaikuttivat hänen jokaiseen liikkeeseensä. Hänen allaan tepasteleva hevonen tuntui siirtävän häneen kelpo annoksen vireää eloisuuttaan. Hänen kumppaniensa hilpeä nauru, nuorten ja vanhojen välittömän vapaa seurustelu ja hyväntahtoinen myötätunto, jota hänelle oli osoitettu liittämällä hänet joukkoon, näyttivät hänelle toisen vilahduksen sellaisesta onnesta, joka ei kaipaa keinotekoisia kiihokkeita.
Hän piti kukkuloista. Hän piti vilpoisen metsän lehväisissä holveissa koukertelevasta kapeasta polusta, hän piti jännittävän viettävistä rinteistä, joita myöten epävarma polku vei matalille kummuille. Hän uhkui uutta elämää, uutta riemua, kun he antoivat hevostensa laukata ruohoista harjannetta pitkin.
Etunenässä oleva Custer seisautti ratsunsa ja kohotti kätensä pysähtymismerkiksi toisille.
»Katsokaas, neiti Burke!» hän kehoitti, osoittaen läheistä rinnettä. »Tuolla on kojootti. Ehkä ette ole koskaan ennen nähnyt sellaista sen syntymäkanervikossa.»
»Ammu se! Ammu se!» huusi Eva. »Sinä nahjus-raukka, miksi et ammu sitä?»
»Baldy pelkää pamahdusta», selitti veli.
»Oi!» äänsi Eva. »Niin juuri — unohdin sen.»
»Sen taidon osaatkin parhaiten», virkkoi Custer ylimielisesti.
»Aioin juuri sanoa, ettet olekaan mikään nahjus, mutta nyt en sano!»
Shannon katseli, kuinka harmaa, susimainen otus kääntyi ja juoksi nolona tiehensä, kadoten pensaikkoon, mutta hän ei ajatellut kojoottia. Hän mietti, kuinka hienotuntoinen oli mies, joka malttoi olla ampumatta sopivan matkan päässä olevaa villieläintä, muistaen, että hänen seurueessaan oli pamausta pelkäävä hevonen ja että sen selässä oli ratsastamaan tottumaton nainen. Hän aprikoi, oliko se kuvaava näyte nuoren Penningtonin luonteesta, joka oli niin erilainen kuin hänen ennen tuntemansa miehet. Se ilmaisi hänen yleensä suhtautuvan naisiin sellaisella tavalla, joka oli hänelle outo, osoitti, että hänessä eli suojelemisvaisto, jonka tavallisista kaupunkilaismiehistä huomaa parhaiten senvuoksi, ettei heissä sitä ole.
Keskustelun katkelmien ja äänettömien väliaikojen ohessa eversti silloin tällöin lausui hänelle jonkun kehoituksen, neuvoen häntä ojentamaan jalkansa hevosen kupeiden suuntaan, olemaan kallistumatta eteenpäin, pitämään kyynärpäät alhaalla ja vasemman kyynärvarren vaakasuorassa.
»Minulla ei ollut aavistustakaan, että ratsastaminen on niin pulmallista!» huudahti Shannon nauraen. »Luulin, että vain noustaan hevosen selkään ja ratsastetaan ja ettei siinä muuta olekaan.»
»Siinä ei olekaan muuta useimmista ihmisistä, joiden näette ratsastelevan Los Angelesissa vuokratuilla hevosilla», sanoi eversti. »Muuta siinä ei voikaan olla useimmista ihmisistä. Ratsastustaito on synnynnäinen lahja joissakuissa; toiset eivät sitä kykene ikänään hankkimaan. Se on taidetta.»
»Kuten tanssiminen», huomautti Eva.
»Ja ajatteleminen», lisäsi Custer. »Monen monet ihmiset saavat suorittaa ratsastus-, tanssi- ja ajattelukursseja oppimatta silti ainoatakaan niistä taidoista.»
»Minä en kykene edes suorittamaan ratsastuskurssia», valitti Shannon.
»Te ette tarvitse muuta kuin harjoitusta», lohdutti eversti. »Puolessa tunnissa erotan, kuka on synnynnäinen ratsastaja, vaikka hän ei olisikaan ollut hevosen selässä ainoatakaan kertaa eläissään. Te olette sellainen.»
»Minua pelottaa, että laskette minusta pilkkaa. Satula kolahtelee minuun yhtenään, mutta kertaakaan en ole nähnyt kenenkään teistä liikahtavan omastanne.»
Guy Evans ratsasti lähellä häntä.
»Ei, hän ei laske teistä pilaa», hän kuiskasi kumartuen likemmäksi Shannonia. »Eversti lausui teille yhden suurimpia kohteliaisuuksia, mitä hän tuntee. Hän aina arvostelee ihmisiä ensiksi heidän siveellisen puolensa ja sitten heidän ratsastustaitonsa perusteella. Mutta jos he ovat hyviä ratsastajia, saattaa hän olla hyvin altis katsomaan sormien lomitse heidän vähäisiä siveellisiä hairahduksiaan.»
He purskahtivat molemmat nauramaan.
»Hän on erinomainen, eikö niin?» virkkoi tyttö.
»Hän ja Custer ovat oivallisimmat miehet, mitä olen ikinä tuntenut», vastasi poika innokkaasti.
Ratsastus päättyi rajuun laukkaan pitkin puolen kilometrin pituista, talleille vievää suoraa tietä. Sitten he laskeutuivat maahan naurussa suin punehtuneina ja hengästyneinä. Kun he astelivat kiemurtelevaa sementtikäytävää myöten talolle, oli Shannon Burke väsynyt, hervoton ja onnellinen. Hän oli lähestynyt uutta maailmaa ja huomannut sen hyväksi.
»Tulkaa minun huoneeseeni peseytymään!» ehdotti Eva, kun he astuivat patioon. »Nyt joudumme myöhään aamiaiselle, ja mielellämme istuudumme kaikki pöytään yhtä aikaa.»
Pienen hetkisen ajan ja ensi kerran sinä aamuna Shannon ajatteli yläkerrassa olevaa mustakoteloista ihoruiskua. Hän empi, mutta sitten hän päättävästi meni Evan huoneeseen.