XV.
Kun Shannon sinä aamuna aamiaista seuraavan tunnin aikana oli yksinään huoneissaan, palasi huumausaineen kaipaus jälleen. Sen ajatteleminenkin teki hänet pahoinvoivaksi, kun hän tunsi sen lähestyvän. Hän oli ollut liikkeessä, laittanut vuoteensa ja siivonnut huoneen, kuten hän oli tehnyt joka aamu saapumisestaan alkaen. Mutta kun se oli valmista, lensivät hänen ajatuksensa tottumuksesta himoon, joka oli niin täydelleen saanut hänet tuhoisaan valtaansa.
Ratsastusmatkalla hänellä ei ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin uuden seikkailun riemastuttavaa jännitystä. Aamiaisella hänen oli ollut hyvin nälkä, ensi kerran moniin kuukausiin; ja tämän harvinaisen ruokahalun ja aamiaispöydässä virinneen vilkkaan keskustelun johdosta eivät hänen hermonsa olleet saaneet tilaisuutta esittää vaatimustaan. Kun hän nyt oli yksin ja toimettomana, heräsi kauhea himo jälleen.
Taaskin hän taisteli saman taistelun, jonka hän oli viime aikoina niin usein saanut kestää ja joka, sen hän tiesi, oli määrätty kääntymään hänen häviökseen, ennenkuin se alkoikaan. Hän olisi niin vakavasti tahtonut voittaa sen, että hänen tappionsa oli sitäkin säälittävämpi. Kiihkeästi hän halusi jatkaa tätä äsken saavuttamaansa onnea mahdollisimman pitkälle. Vaikka hän tiesi, että sen täytyisi päättyä, kun hänen morfiinivarastonsa olisi lopussa, oli hän päättänyt voittaa joka päivä muutamia tunteja voidakseen liittää ainakin yhden onnellisen lisäpäivän elämäänsä. Nytkin hän otti vain puolet tavallisesta annoksestaan. Mutta kuinka tuskaisen nöyryytyksen vallassa hän olikaan suorittaessaan tuon vihaamansa ja inhoamansa teon. Aina hän oli kammonnut sitä tottumusta, mutta milloinkaan se ei ollut tuntunut hänestä läheskään niin vastenmieliseltä kuin tässä puhtaassa ja kauniissa ympäristössä saman katon alla kuin Penningtonit.
Hänen mieleensä hiipi ajatus, joka oli ennenkin pujahtanut sinne useammin kuin kerran kahden viimeisen vuoden aikana — itsensä tuhoamisen ajatus. Hän torjui sen; mutta sielunsa sisimmässä hän tunsi, ettei se koskaan ennen ollut saanut häntä niin voimakkaasti valtaansa. Hänen äitinsä, ainoa häntä pidättävä side, oli poissa, eikä kukaan hänestä välittäisi. Hän oli katsonut taivaaseen ja oppinut tuntemaan, ettei se ollut häntä varten. Hänellä ei ollut minkäänlaista tulevaisuutta; hänen täytyi palata viettämään kauheata elämäänsä hollywoodilaisessa huvilassa ja yksinäisessä asunnossaan; hänen täytyi palata vihatun Crumbin luokse.
Juuri silloin huusi Eva hänelle.
»Aion kävellä katsomaan berkshireläisiä», hän ilmoitti. »Tulkaa mukaan!»
»Berkshireläisiä!» huudahti Shannon. »Minä luulin niiden olevan Uudessa
Englannissa.»
Hän laskeutui jo portaita myöten Evan luokse, joka seisoi niiden juurella pitäen auki patioon vievää ovea. Hän oli hyvillään keskeytyksestä, joka oli katkaissut hänen synkät mietteensä. Hänelle hymyilevän, miellyttävän ja iloisen olennon näkeminen oli pyyhkäissyt ne pois, kuten auringon valo haihduttaa ruttoiset usvat.
»Uudessa Englannissa?» kertasi Eva. Hänen otsansa meni ryppyihin, mutta sitten hän äkkiä purskahti hilpeään nauruun. »Minä tarkoitin sikoja enkä kukkuloita!»
Myöskin Shannon nauroi. Kuinka usein hän olikaan nauranut sinä päivänä — eikä vielä ollut edes läheskään puolipäivä! Vaikka hänen äitinsä kuolema olikin tuoreessa muistissa, saattoi hän täällä nauraa silti tuntematta kunnioittavansa äidin muistoa huonosti — ehkä pikemminkin varmana siitä, että hän parhaiten noudatti niitä ihanteita, jotka olivat olleet hänen äidilleen rakkaat, antamalla ja ottamalla iloa, milloin vain tilaisuus tarjoutui.
»Olenpa pahoillani, ettette tarkoittanut kukkuloita», hän sanoi, »sillä se olisi merkinnyt, että olisin saanut kävellä, kävellä, kävellä — tehdä jotakin ulkoilmassa kaukana sellaisista ihmisistä, jotka asuvat kaupungissa eivätkä voi löytää mitään huvia muualla kuin neljän seinän sisällä.»
Shannon puhui tiukasti; hänen äänensä oli äkkiä käynyt vakavaksi
Nuorempi tyttö katsahti häneen kasvoillaan lievän hämmästyksen ilme.
»Hyväinen aika!» huudahti Eva. »Teistähän on tulossa melkein yhtä paha kuin isästä ja olette ollut täällä vain puoli viikkoa! Mutta kuinka loistavaa, jos todella pidätte täälläolosta!»
»Kyllä minä pidän, rakas, vaikka en aikonutkaan olla aivan niin haikea. Mutta ajatus, että minun on poistuttava enkä enää koskaan saa siitä nauttia, on murheellinen.»
»Toivottavasti teidän ei tarvitse lähteä», virkkoi Eva koruttomasti, sujauttaen kätensä toisen vyötäisille. »Me kaikki toivomme, ettei teidän tarvitsisi.»
He astelivat alas kummun rinnettä, ratsutallin ohitse ja pitkin ranchon yläpäähän vievää hiekoitettua tietä. Kesäinen aurinko paahtoi kuumasti, niin että jokainen vanha sykomori, tammi ja pähkinäpuu tuntui ihastuttavalta, virkistävän varjoiselta keitaalta. Heidän vasemmalla puolellaan leviävällä vainiolla raksutti kaksi niittokonetta hilpeästi mehevässä alfalfa-ruohossa. Heistä oikealla lepäilivät säyseät guernseyläiset laitumen aidan takana laajaoksaisen sykomorin siimeksessä osana Rancho del Ganadossa vallitsevasta tyytyväisen maahengen vertauskuvasta. Ja kaiken yllä kaartui Kalifornian sininen taivas ja säteili kirkas aurinko.
»Eikö täällä ole ihastuttavaa?» äänsi Shannon puolittain itsekseen.
»Täällä ihmisestä tuntuu, ettei surua ja huolta ole koko maailmassa!»
Pian he saapuivat pahnoille ja rakennuksille, joiden luona torkkui kiiltävän mustia berkshireläisiä jokaisessa varjoisessa kohdassa. Sitten he astelivat kauemmaksi cañoniin, jossa isoja siitossikoja virui sykomorien alla tai kieriskeli sementtilammikossa, jota varjostivat sen yläpuolella riippuvat oksat. Eva kumartui tuontuostakin silittämään pitkää, tummaa kylkeä.
»Kuinka puhtaita ne ovatkaan!» huudahti Shannon. »Luulin sikoja likaisiksi.»
»Ne ovatkin likaisia, milloin niitä pidetään likaisissa paikoissa — samoin kuin ihmiset.»
»Ne eivät haise pahalta; eivät edes pahnat haisseet sioilta. Minä tunsin vain raskasta, miellyttävää tuoksua. Mistä se johtui — jostakin ravintoaineestako?»
Eva naurahti.
»Se oli sikojen omaa hajua. Kuta paremmin opitte niitä tuntemaan, sitä enemmän niistä pidätte. Ne ovat loistavia otuksia!»
»Te, herttainen olento, rakastatte kaikkea, eikö niin?»
»Jotakuinkin kaikkea, paitsi en luumuja ja astiain pesua.» Sitten he pyörsivät appelsiinitarhan kautta ylempää tietä myöten takaisin talolle. Heidän saapuessaan oli puolipäivä, ja puolisen aika oli käsissä. Shannon oli hiestynyt, väsynyt ja pölyinen ja aukaisi mielihyvin portaiden alapäässä oven, joka vei hänen huoneisiinsa yläkertaan.
Sitten hän seisahtui. Vanha, kalvava himo oli herännyt. Hän ei ollut lainkaan sitä tuntenut tultuaan tuosta ovesta yli kaksi tuntia sitten. Hetkisen hän epäröi, kääntyen sitten pelokkaasti Evan puoleen ja kysyen oudolla äänenpainolla:
»Saanko puhdistaa itseäni teidän huoneessanne?»
»Kyllähän toki», vastasi Eva. »Mutta onko jotakin hullusti? Ette kai voi pahoin?»
»Olen vain hieman väsynyt.»
»Kas niin! Minun ei olisi pitänyt viedä teitä niin pitkälle kävelymatkalle. Olen hyvin pahoillani!»
»Minä tahdonkin väsyä. Haluaisin tehdä sen uudelleen tänään iltapäivällä — joka iltapäivä. En tahdo pysähtyä ennen kuin olen kaatumaisillani!» Nähdessään sitten Evan kummastuneen ilmeen hän lisäsi: »Ymmärrättehän? Olen täällä niin lyhyen ajan, että tahdon ahtaa joka hetkeen mahdollisimman paljon mieluisia muistoja.»
Shannonista tuntui, ettei hän ollut iässään syönyt niin paljoa kuin oli syönyt sinä aamuna aamiaispöydässä. Mutta puolisella hän voitti äskeisen saavutuksensa enemmällä kuin toisella puolella. Pöydällä oli kylmiä kananpoikia — rancholla kasvatettuja, herkullista Rhode Islandin punaista rotua — kotikasvuisista, mehevän kauniista, syvän punaisista tomaateista ja kasvitarha-salaateista valmistettua salaattia, Hannahin leipomaa leipää, äsken kirnuttua voita, guernseyläisten rasvaista maitoa korkeissa, vilpoisissa laseissa ja sitten kappale Hannahin mainiota omenahyvettä sekä kermaa, niin sakeata, että sitä tuskin sai kaadetuksi.
»Voivoi!» huudahti Shannon vihdoin. »Näin siat, ja minustakin on tullut samanlainen ahmatti.»
»Ja minä näen jotakin, rakas», sanoi rouva Pennington hymyillen.
»Mitä niin?»
»Hieman väriä poskissanne.»
»Todellako?» riemuitsi Shannon.
»Niin, ihan totta.»
»Ja se sopii mainiosti», kehui eversti. »Ei mikään vedä vertoja kaunottaren ruskettuneelle iholle ja ruusuisille poskille. Juuri sellaisiksi Jumala tytöt aikoi; muutoin Hän ei olisi antanut heille hienoa hipiää eikä pannut taivaalle aurinkoa heitä kaunistamaan. Siten Hän on nähnyt aika paljon vaivaa muovatakseen koko maailman kaunottarien seurustelusaliksi, mutta mitä tekevät naiset? He etsivät pienen, ummehtuneen komeron, joka on tungettu jonnekin päivän pääsemättömiin, ja palkkaavat jonkun toisen naisen, joka ei ymmärrä taiteesta rahtuakaan, maalaamaan kehnon jäljennöksen ihosta heidän poski-poloisilleen. Heidän mieleensäkään ei juolahda ripustaa väripainosta arkihuoneensa seinälle; mutta he kantavat sellaista kasvoillaan, vaikka suurin taiteilija on kykenevä ja valmis maalaamaan niille mestariteoksen ilmaiseksi!»
»Mikä näppärä pikku ajatus!» huudahti Eva. »Isän olisi pitänyt olla runoilija.»
»Tahi jonkun kaunistusaineiden valmistajan ilmoitusten kirjoittaja», lisäsi Custer. »Mutta muuten, siirtymättä pois aiheesta, oletteko kuullut mitään Slick Allenista?»
Ei, he eivät olleet. Shannon herkisti korviaan. Mitä nämä ihmiset tiesivät Slick Allenista?
»Hänet on äskettäin L. A:ssa tuomittu vuodeksi vankilaan huumausaineiden hallussapidosta.»
»Hän kai oli huono mies», virkkoi eversti, »mutta koskaan en epäillyt häntä huumausaineiden orjaksi.»
»En minäkään; mutta sitä ei taida aina voida päättää ulkonäöstä», sanoi
Custer.
»Se on varmaankin hirveä tottumus», säälitteli rouva Pennington.
»Se alentaa uhrinsa niin matalalle kuin ihminen suinkin voi vajota», vastasi Custer.
»Mikäli olen kuullut, on se suuresti lisääntynyt kieltolain astuttua voimaan», huomautti eversti. »Omasta puolestani voisin mieluummin kunnioittaa wiskyjuoppoa kuin huumausmyrkkyjen käyttäjää; tahi ehkä minun olisi oikeampi sanoa, että halveksisin edellistä vähemmän. Joku aika sitten mainitsi minulle eräs poliisiviranomainen syödessämme päivällistä kaupungissa, että jos huumausaineiden nauttiminen jatkuvasti lisääntyy samoin kuin viime aikoina, paisuu se kansalliseksi vaaraksi, johon verrattuna wiskyn aiheuttama turmio supistuu surkean mitättömäksi.»
Shannon Burke oli iloinen, kun noustiin pöydästä ja keskustelu päättyi. Hän oli saanut maistaa mitä syvintä nöyryytystä. Hänellä oli ollut vuoroin kuuma, vuoroin vilu häpeästä ja pelosta. Aluksi hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus — lähteä tiehensä, keksiä joku tekosyy poistuakseen Penningtonien luota heti. Jos he tietäisivät kaikki, niin mitä he hänestä ajattelisivat? Ei ainoastaan hänen pahan tottumuksensa tähden, vaan siitäkin syystä, että hän oli tullut heidän vieraanvaraisuutensa niskoille, teeskennellen puhtautta, vaikka tiesi olevansa likainen, ja harjoittanut kauheata pahettaan heidän kattonsa alla, seurustellut heidän tyttärensä kanssa ja saattanut heidät kaikki kosketuksiin oman siveellisen spitaalinsa kanssa.
Hän aikoi rientää huoneeseensa sullomaan tavaransa kokoon. Hän tiesi pääsevänsä kaupunkiin iltajunalla, ja sulloessaan hän voisi keksiä jonkun hyväksyttävän syyn äkilliseen lähtöönsä.
Custer Pennington huusi häntä.
»Neiti Burke!»
Hän kääntyi käsi yläkertaan vievän oven rivalla.
»Menen tänään iltapäivällä ratsastamaan ranchon takalistolle. Eva näytti teille berkshireläiset aamulla; minä haluan nyt näyttää teille herefordilaiset. Käskin tallirengin valjastaa Baldyn teitä varten. Ehdittekö puolessa tunnissa?»
Custer seisoi pation pohjoisreunan kaarien alla muutaman metrin päässä hänestä, odottaen vastausta. Kuinka komea, suora ja puhdas hän olikaan! Jos kohtalo ei olisi ollut niin tyly, olisi Shannon ollut tuollaisen miehen ystävyyden arvoinen.
Arvoinen? Eikö hän nyt sitten ollut? Hän oli ollut yhtä hieno ja puhdas kuin Custer Penningtonkin, ennen kuin peto oli petollisesti houkutellut hänet häpeään. Hän ei ollut tietoisesti vajonnut paheeseen. Se oli jo saanut hänet valtaansa, ennen kuin hän aavistikaan, mitä se oli. Täytyikö hänen siis luopua kaikista onnen toiveista sellaisen vääryyden tähden, johon hän itse ei ollut syypää?
Hän tahtoi mennä Custerin mukaan. Yksi lisäpäivä ei haittaisi mitään, sillä Penningtonit eivät saisi milloinkaan tietää. Miten he voisivatkaan? Miten ihmeessä he voisivat koskaan yhdistää toisiinsa Shannon Burkea ja Gaza de Lurea? Hän tiesi hyvin, että hänen uransa elävissäkuvissa oli päättynyt, eikä ollut laisinkaan todennäköistä, että joku näistä ihmisistä ilmestyisi Vista del Pason varrella olevaan huvilaan. Kukapa voisi kadehtia häntä tämän lyhyen, onnellisen iltapäivän tähden, ennen kuin hän palaisi Crumbin luokse?
»Älkää sanokokaan, ettette tahdo tulla!» huusi Custer. »En hyväksy kielteistä vastausta!»
»Mutta minähän tahdon tulla — niin kovin mielelläni! Olen täällä yhdessä minuutissa. Miksi odottaa puolta tuntia?»
Hän ei ollut huoneessaan viittä minuuttia kauempaa ja koetti sillä ajalla uljaasti työntää koko pienen mustan rasian mielestään. Mutta se tunkeutui yhtenään hänen ajatuksiinsa pirullisen itsepintaisesti, ja sen mukana tuli huumausaineita kaipaavien hermojen jäytävä nälkä.
»En tahdo!» hän kiljaisi, polkaisten jalkaansa. »En tahdo! En tahdo!»
Jos hän vain ennättäisi pois huoneesta, ennen kuin sortuisi yhä voimakkaammaksi käyvään kiusaukseen, voisi hän, siitä hän oli varma, torjua sen koko iltapäiväksi. Niin paljon hän ainakin oli voittanut; mutta hänen piti pysytellä puuhassa, alituisesti puuhassa, niin ettei hän pääsisi käsiksi mustaan koteloon, jossa hän säilytti morfiinia, eikä näkisi sitä.
Hän oli voitonriemuinen juostessaan pois sen luota. Hän melkein syöksyi portaita alas patioon. Custer Pennington ei ollut siellä. Hänen täytyi löytää Custer, ennen kuin himo pakottaisi hänet takaisin yläkertaan. Hän tunsi tahtonsa nyt jo heikkenevän. Se oli vanha, vanha juttu, jonka hän tunsi niin hyvin.
»Mitä se hyödyttää?» kysyi kiusaajan ääni. »Vain vähäsen! Se tekee olosi niin paljon paremmaksi. Mitä se hyödyttää?»
Hän kääntyi jälleen ovelle, laski kätensä rivalle, mutta pyörähti sitten ympäri ja huusi:
»Herra Pennington!»
Jollei mies kuulisi, tiesi Shannon menevänsä takaisin huoneeseen kärsittyään tappion.
»Täällä tulossa!» vastasi Custer pation holvatun sisäänkäytävän toiselta puolen, astuen sitten näkyviin.
Tyttö melkein juoksi hänen luokseen.
»Viivyinkö kovin kauan?» hän kysyi. »Pitikö teidän odottaa?»
»Tehän olitte poissa tuskin ollenkaan», vastasi mies.
»Mennään nopeasti», ehdotti Shannon hengästyneenä. »En tahdo menettää hetkeäkään siitä!»
Custer kummasteli, miksi tyttö oli niin kiihkeän innostunut päästessään ratsastamaan kukkuloille, mutta se oli kuitenkin hänestä hauskaa ja tuntui lisäksi hieman imartelevalta. Hän alkoi itsekin vähän innostua retkeen, jonka hän oli suunnitellut vain, noudattaen perheen hyväntahtoista kohteliaisuutta antaakseen Shannonille puuhaa, jottei tämä liian synkästi hautoisi suruaan äitinsä kuoleman johdosta.
Ja Shannon oli mielissään voitostaan. Hän oli liian suorasydäminen koettaakseen narrata itseään luulemaan sitä suureksi voitoksi; mutta olihan sekin, että hän oli ollut kyllin voimakas paetakseen vihollista, jo jotakin. Hän ei toivonutkaan, että se ennustaisi pysyväistä voittoa, sillä hän ei uskonut sitä mahdolliseksi. Hän tiesi, että morfiinin orjista kykeni tuskin kolme sadasta lopullisesti katkomaan kahleensa haudan tällä puolen, ja hän oli mennyt liian pitkälle ollakseen yksi niistä kolmesta. Jos hän voisi alituisesti pysyä liikkeessä samoin kuin oli ollut sen päivän, niin hän saattaisi tehdä sen; mutta sehän oli tietysti mahdotonta. Varmasti tulisi hetkiä, jolloin hän olisi yksin eikä hänellä olisi muuta tekemistä kuin ajatella, ajatella, ajatella — ja mitä hän ajattelisi? Aina samaa — vähäistä, valkeata pulveria sekä lepoa ja rauhaa, jonka se hänelle antaisi.
Custer auttoi häntä nousemaan ratsaille, pitäen Baldya pölkyn vieressä, ja oli taaskin mielissään huomatessaan, ettei tyttö unohtanut ainoatakaan yksityiskohtaa häneltä saamistaan ohjeista.
»Siinäpä tyttö!» tuumi nuori mies mielessään.
Hän tiesi, että tytön ruumiin täytyi olla hiukan hervoton ja hellä aamuratsastuksen jälkeen, mutta vaikka hän tarkkaili Shannonin kasvoja, ei hän nähnyt siitä merkkiäkään.
»Uljas sisu!»
Hän alkoi pitää tytöstä. Jalustimet lähekkäin he ratsastivat hitaasti raittia myöten rotkotielle. Tytön ryhti oli hiotun hyvä. Hän näytti muistavan kaikki Custerin isän neuvot ja istui sulavasti näyttämättä lainkaan jäykältä.
»Ettekö halua ratsastaa vinhemmin?» tiedusti Shannon. »Teidän ei tarvitse kuhnustella minun tähteni.»
»On liian kuuma», vastasi Custer, mutta todellinen syy oli se, että hän tiesi tyttöön koskevan, vaikka ratsastettiin käymäjalkaakin.
Pitkän aikaa he ratsastivat äänettöminä tytön silmäillessä kauniita niittyjä, rotkoja ja kukkuloita painaakseen ne mieleensä niiden päivien varalle, jolloin ne olisivat pelkkiä muistoja. Aurinko paistoi helteisesti, sillä oli elokuun alkupuoli, eikä tuntunut ainoatakaan vilvoittavaa tuulenhenkäystä. Mutta sittenkin tyttö nautti tästä päivästä. Se oli niin erilainen kuin kaikki hänen aikaisemmin viettämänsä ja niin paljoa onnekkaampi kuin ainoakaan päivä kahden viime vuoden kuluessa tai yksikään niistä, joita hän saattaisi odottaa tulevaisuudessa.
Custer Pennington ei ollut lainkaan puhelias ja oli aina mielissään, jos hänellä oli seuraa, joka kykeni sietämään pitkää äänettömyyttä. Grace oli siinä suhteessa ollut hänen kaltaisensa. He olivat saattaneet olla yhdessä tuntikausia, vaihtaen tuskin kymmentä sanaa; ja kuitenkin osasivat he kumpikin puhua hyvin, kun heillä oli jotakin sanottavaa. Heidän läheisen seurustelunsa oli tehnyt viehättäväksi juuri se tieto, ettei keskustelu ole täydellisen ymmärtämisen ja kumppanuuden olennainen ehto.
Ratsastajat olivat saapuneet kukkuloille ja mutkittelivat
Linkkuveitsi-cañonia ylöspäin, ennen kuin kumpikaan virkkoi mitään.
»Jos teitä väsyttää tahi jos teillä on liian kuuma, niin käännytään takaisin», ehdotti mies. »Sanokaa suoraan, ihan empimättä!»
»Tämä on taivaallista!» ihasteli tyttö.
»Ehkä muutamia asteita liian kuumaa taivaalliseksi», huomautti Custer. »Mutta elotammien varjoissa on aina vilpoista. Milloin vain tahdotte levätä, voimme pysähtyä vähäksi aikaa.
»Mitä ovat elotammet?» kysyi Shannon.
Custer osoitti yhtä sellaista.
»Miksi niitä nimitetään elotammiksi?»
»Ne ovat alati vihreitä — otaksuttavasti on syynä se. Tässä on iso, vanha tammi — pysähdymmekö?»
»Ja laskeudummeko ratsailta?»
»Jos haluatte.»
»Luuletteko minun voivan astua jälleen satulaan?»
Pennington naurahti.
»Kyllä minä toimitan teidät sinne. Onko ruumiinne vielä hieman jäykkä?»
»Kuka on sanonut, että se on ollut jäykkä?» kysyi Shannon.
»Tiedän, että sen täytyy olla, mutta olette erinomaisen uljas!»
»Kyllä se oli lähtiessämme, mutta ei ole enää. Jäseneni tuntuvat vertyneen. Koetetaanpa. Tahtoisin nähdä, kykenenkö astumaan selkään maasta, kuten Eva tekee. Mitä te hymyilette? Se on jo toinen kerta muutamien sekuntien aikana.»
»Hymyilinkö? En tiennyt sitä. Se ei ollut aikomukseni.»
»Mitä oikeastaan tein?»
»Ette tehnyt mitään — syynä oli eräs sananne. Ettehän pahastu, jos minä, niin kauan kuin opettelette ratsastamaan, opetan teille samalla oikeata sanastoa.»
»En tietenkään! Mitä sanoin? Oliko se oikein kauheaa?»
»Ei suinkaan. Mutta minua huvittaa aina kun kuulen sen. Se on ratsaille astuminen. Astutaan raitiovaunuun ja siitä pois, mutta noustaan hevosen selkään ja astutaan ratsailta.»
»Mutta enhän minä niin tee!» huudahti Shannon nauraen. »Satulaan ja satulasta putoaminen sopisi paremmin minun tavastani.»
»Ei, te nousette ratsaille hyvin somasti. Katsokaahan nyt! Näytän teille nyt, miten astutaan maahan. Laskekaa vasen kätenne satulan nupille! Heittäkää oikea jalkanne takakappaleen ylitse, samalla heti tarttuen oikealla kädellänne takakappaleeseen! Seisokaa suorana vasemmassa jalustimessa jalat suorina ja kantapäät yhdessä! Näettehän, olen kasvot suoraan hevoseen päin. Nyt kannattakaa ruumiinne painoa käsillänne, tällä tavoin; irroittakaa vasen jalka jalustimesta ja pudottautukaa maahan tasaisesti molemmille jaloille! Se on säännönmukainen tapa ja hyvä noudatettavaksi opetteluaikana. Myöhemmin tulee keikahtaneeksi satulasta melkein mihin vanhaan tapaan hyvänsä.»
»Luulin, että aina astutaan hevosen selästä», huomautti tyttö.
Custerin silmät tuikahtivat, ja hän purskahti nauruun.
»Minun on oltava huolellinen sanoissani, eikö niin? Tällä kertaa sain piikin!»
»No, katsokaa nyt tänne!» kehoitti tyttö.
»Loistavasti!» kehui mies, kun Shannon pudottautui keveästi maahan.
He taluttivat ratsunsa laajaoksaisen puun juurelle ja istuutuivat, nojaten selkänsä paksuun runkoon.
»Kuinka vilpoista täällä onkaan!» huudahti tyttö. »Tunnen tuulen huokuvan, vaikka tätä ennen en sitä huomannut.»
»Tammien alla on ilma aina liikkeessä. Luulen, että juuri ne sen saavat aikaan. Olen jostakin lukenut, että tammi haihduttaa vettä ilmaan lähes kahdeksansataa litraa vuorokaudessa. Sen pitäisi muuttaa lämpömäärää puun varjossa melkoisesti tällaisena kuumana päivänä ja siten sen pitäisi saada ilma kiertämään puun ympärillä.»
»Kuinka mielenkiintoista! Kuinka paljon oppimista maailmassa onkaan, ja kuinka vähän useimmat meistä tietävät! Puu on puu, kukka on kukka, ja kukkula on kukkula — se tieto niistä tyydyttää melkein kaikkia meitä. Syitä ja tarkoituksia me emme ajattele. Mutta tahtoisin tietää enemmän. Meidän pitäisi tuntea tarkoin kaikki niin kauniit esineet — eikö teistäkin?»
»Kyllä», myönsi Custer ja hetkisen mietittyään jatkoi:
»Maanviljelysalalla me opimme paljon sellaista, mitä kaupunkilaiset eivät tiedä — siitä, miten kasvit kasvavat, mitä toiset niistä imevät maasta ja mitä toiset taas eristävät maahan. Sellaisten asiain tietäminen on osa ammatistamme, ei ainoastaan sen tähden, että osaisimme arvioida määrättyjen viljelyskasvien ravintoarvon, vaan myöskin siksi, että voisimme pitää maaperän riittävän hyvässä kunnossa tuottaakseen hyvän sadon joka vuosi.»
Custer kertoi Shannonille, kuinka puut, joiden juurella he istuivat, imevät maasta erilaisia suoloja, kuinka lehdet erottavat ilmasta hiilihappoa, hengittäen sen sisäänsä lehtien alapinnan kymmenistätuhansista huokosista ja kuinka lehdet valmistavat tärkkelystä, jonka kasvinneste kuljettaa puun kaikkiin kasvaviin osiin syvimmällä olevista juurista korkeimman oksan latvaan saakka.
Tyttö kuunteli viehättyneenä. Kuunnellessaan hän tarkkaili miehen vakavia, älykkäitä kasvoja ja johtui pakostakin mielessään vertaamaan häntä ja hänen keskusteluaan kaupungissa tuntemiinsa miehiin ja heidän puheluunsa. He olivat puhuneet hänelle, ikäänkuin hän olisi ollut henkisesti nolla, kykenemätön ymmärtämään mitään arvokasta — pelkkää turhanpäiväistä pakinaa, entisen keskustelutavan tuhoajaa. Lyhyessä puolituntisessa oli Custer opettanut hänelle paljon sellaista, mikä oli omiaan tekemään maailman hänestä hiukan mielenkiintoisemmaksi ja hiukan kauniimmaksi; sillä nyt hän ei enää voisi pitää puuta pelkkänä puuna — se olisi hänestä elävä, hengittävä, melkeinpä tunteva olento.
Hän koetti muistella, mitä hän oli oppinut vietettyään kaksi vuotta
Wilson Crumbin seurassa, mutta ei muistanut mitään muuta kuin sen, että
Crumb oli opettanut hänet vetämään sieraimiinsa kokaiinia.
Jonkun ajan kuluttua he lähtivät jälleen liikkeelle, ja tyttö ällistytti miestä nousemalla keveästi maasta ratsunsa selkään, Shannon oli hyvin mielissään saavutuksestaan ja nauroi hyvillään, kun Custer kehui häntä.
He ratsastivat edelleen, kunnes löysivät herefordilaiset. He laskivat ne, tarkastellen laumaa kautta koko laajan, kukkuloille saakka ulottuvan laitumen, ja kun lukumäärä oli täysi, he kääntyivät kotiin päin. Samoin kuin Custer oli selostanut puiden elämää, kertoi hän myöskin kauniista, valko-otsaisista naudoista, selittäen, että ne olivat alkuisin siitä Englannin kreivikunnasta, jonka mukaan niillä oli nimikin ja että ne olivat verrattomia teuraseläimiä. Hän osoitti useita palkittuja lehmiä heidän sivuutlaessaan ne.
»Kas noin! Nyt te taaskin hymyilette», sanoi tyttö syyttävästi heidän ratsastaessaan polulla kotia kohti. »Mitä olen nyt tehnyt?»
»Ette mitään; olette vain ollut hyvin kärsivällinen koko iltapäivän, Minua hymyilytti ajatellessani, kuinka karmivalta tämän iltapäivän on täytynyt tuntua kaupunkilaistytöstä, joka otaksuttavasti on tottunut alituisesti olemaan kiihoittavien huvien pyörteessä!»
»Minulla ei ole koskaan ollut hauskempaa iltapäivää», vastasi Shannon.
»Tarkoittanettekohan noilla sanoilla totta?»
»Vilpittömästi!»
»Olen siitä hyvilläni», sanoi Custer, »sillä itse ikävystyn täällä joskus hirvittävästi, ja luullakseni tekee minulle aina hyvää, kun saan jonkun vieraan valamaan minuun hiukan intoa. Se saa minut käsittämään, kuinka paljon meillä on sellaista, mitä kaupunkilaisilla ei voi olla, ja tulen vähän tyytyväisemmäksi.»
»Te ette voi olla tyytymätön! Kaupungissahan on tuhansittain ihmisiä, jotka antaisivat mitä tahansa vaihtaakseen paikkaa teidän kanssanne! Emme me kaupunkilaiset kaikki asu kaupungissa sen tähden, että haluamme oleksia siellä. Te olette onnellinen, kun teidän ei ole pakko tehdä niin.»
»Niinkö arvelette?»
»Minä tiedän sen.»
»Mutta täkäläinen elämä tuntuu niin ahtaalta! Minun pitäisi olla miehen työssä miesten keskuudessa, jossa sille annettaisiin arvo.»
»Te olette miehen työssä täällä ja elätte miehen elämää, ja sillä, mitä täällä teette, on arvo. Olettakaamme, että muuraisitte uuneja tai myisitte automobiilejä tai osakkeita kaupungissa! Olisiko sellaisella työllä sen suurempi arvo kuin tällä — kun nyt kasvatatte komeita sikoja, nautoja ja hevosia? Isänne on perustanut suuren yrityksen, ja te autatte häntä yhä laajentamaan ja parantamaan sitä. Osaisitteko kaupungissa tehdä mitään, mistä voisitte olla läheskään niin ylpeä? Ette; mutta kaupungissa saattaisitte johtua tekemään paljon sellaista, mistä ehkä häpeäisitte kauheasti. Jos olisin mies, pitäisin siitä alasta, millä te olette!»
»Ette ole johdonmukainen. Voitte valita saman alan, mutta väitätte lähtevänne takaisin kaupunkiin. Teillä on täällä hedelmätarha, koti ja hyvä toimeentulo, mutta sittenkin tahdotte palata kaupunkiin, jota panettelette.»
»Minä en tahdo», vakuutti tyttö.
»Toivottavasti ette tee sitä sitten», sanoi Custer mutkattomasti.
He saapuivat talolle hyvissä ajoin ehtiäkseen uida ennen päivällistä.
Mutta kun päivällisen jälkeen tehtiin lähtöä tanssisaliin, nosti
Shannon kätensä ylös tappion merkiksi.
»Minä luovun!» hän huudahti nauraen. »Koetin pysyä toisten mukana loppuun saakka ja tahtoisin niin mielelläni tulla tanssimaan. Mutta tuskinpa jaksaisin edes kävellä tanssisaliin, saatikka sitten tanssia sinne päästyäni. Kykenenköhän edes menemään yläkertaan ryömimättä!»
»Lapsi-rukka!» säälitteli rouva Pennington. »Olemme olleet tappamaisillamme teidät. Me kaikki olemme niin tottuneet pitkiin ratsastusmatkoihin, uintiin ja tanssiin, ettemme käsitä, kuinka ne väsyttävät harjaantumattomia lihaksia. Menkää suoraan vuoteeseen, rakas, älkääkä ajatelkokaan nousta aamiaiselle.»
»Oi, mutta tahtoisin nousta ratsastamaan, jos saan sen tehdä ja jos Eva herättää minut.»
»Hänellä on oikea sisu», huomautti eversti, sitten kun Shannon oli toivottanut hyvää yötä ja poistunut huoneisiinsa.
»Niin totisesti onkin», yhtyi Custer. »Hän on oikea helmi tytöksi.»
»Hän on suorastaan jumalallinen», korosti Eva.
Omassa huoneessaan Shannon tuskin ennätti vuoteeseensa, kun hän jo oli unessa.