XVI.
Shannon heräsi vasta kello neljä seuraavana aamuna. Samassa heräsi myöskin huumausaineen tarve. Se kalvoi häntä säälimättä. Mutta sittenkin, kun hän antoi sille perään, tuotti hänelle tyydytystä se tieto, että hän tällä kertaa oli tullut toimeen ilman tuota hienoa, valkeata jauhetta kauemmin kuin milloinkaan muulloin alettuaan sitä käyttää. Hän otti vain kolmannen osan tavallisesta annoksestaan.
Kun Eva kello puoli kuusi koputti ovelle, nousi Shannon vuoteesta ja pukeutui kuumeisen hätäisesti välttääkseen himon palaamista. Se ei täydelleen onnistunut, mutta hän kykeni vastustamaan sitä kyllin kauan ehtiäkseen pukeutua ja rientää pois pienen, mustan rasian lähettyviltä.
Sinä päivänä hän meni Custerin, Evan ja Guyn seurassa sikäläiseen kerhoon, ja he palasivat vasta niin myöhällä, että ennättivät parhaiksi uida ennen päivällistä. Ja jälleen hän torjui himonsa pukeutuessaan ateriaa varten. Päivällisen jälkeen tanssittiin, ja taaskin hän huoneisiinsa päästessään oli ruumiillisesti niin väsynyt, ettei jaksanut ajatella muuta kuin unta. Päivällä he olivat pelanneet golfia, joten hänellä oli ollut yllin kyllin liikuntoa kuumassa päivänpaahteessa, ja hyvä seura oli pitänyt myöskin hänen mielensä hupaisessa vireessä, joten vanha vihollinen ei ollut häntä vaivannut.
Varhain aamulla hänen oli jälleen kamppailtava heltymättömän ahdistajansa kanssa. Tällä kertaa hän taisteli uljaasti, mutta kärsi tappion.
Niin vieri päivä toisensa jälkeen, samalla kun hän säästeli hupenevaa varastoaan lisätäkseen muutamia onnellisia tunteja sittenkin kovin liian lyhyeen huoahdusaikaan, ennen kuin taaskin alkaisi alennustila, johon hänen täytyi palata, sen hän tiesi. Joka päivä kävi yhä raskaammaksi ajatella, että hänen oli lähdettävä takaisin, erottava näistä ihmisistä, joita hän oli alkanut rakastaa, kuten hän piti heidän elämästään ja ympäristöstään, ja uudelleen mentävä Vista del Pason huvilan ummehtuneeseen, pilaantuneeseen ilmakehään. Penningtonit olivat hänelle niin hyviä ja olivat niin sydämellisesti ottaneet hänet perheeseensä, että hän tunsi olevansa yksi heistä. He jakoivat kaikki hänen kanssaan. Joka päivä hän kävi Custerin kanssa ratsastamassa ruskeiden kumpujen keskellä. Hän tiesi, että hän kaipaisi näitä ratsastusmatkoja — että hän kaipaisi myöskin Custeria. Tämä oli kohdellut häntä siten, kuten mies toivoisi toisten miesten kohtelevan sisartaan, niin kunnioittavan kohteliaasti, ettei hän ollut saanut koskaan sellaista osakseen Los Angelesissa, enkelien kaupungissa.
Oli kulunut kolme viikkoa. Hän oli saanut varaston, jonka Crumb oli antanut hänelle viikon ajaksi, riittämään näin kauan, ja hänellä oli vielä morfiinia jälellä yhdeksi viikoksi. Niin vähäisiksi hän oli pienentänyt annokset ja pidentänyt niiden väliajat niin pitkiksi. Hän oli ollut ilman huumausainetta kaksi kokonaista päivää; mutta hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt, että hän voisi luopua siitä tyyten, sillä kun himo yltyi rajuimmilleen, oli hän vieläkin voimaton sitä vastustamaan ja tiesi, ettei hän koskaan siihen kykenisikään.
Tietämättään hän oli kasannut terveyden varavoimia, jotka olivat hänen parhaat liittolaisensa tulevassa taistelussa. Kellahtava kalpeus oli kadonnut hänen poskiltaan; nyt ne olivat päivettyneet ja terveyttä uhkuvat. Hänen silmistään säihkyi entinen tuli, eikä niiden ilme enää ollut hurja eikä tuijottava. Hän jaksoi ratsastaa, kävellä, uida ja tanssia kilvan parhaiden kanssa. Häntä huvitti työskentely hedelmätarhassa, jossa hän kävi melkein joka päivä puhelemassa sen hoitajan kanssa ja kyselemässä häneltä perehtyäkseen mahdollisimman hyvin sitruunan viljelykseen. Oppipa hän ajamaan kevyttä traktoriakin ja ohjaamaan sitä puiden välitse kolhimatta niistä kuorta irti.
Siellä ollessaan hän kävi joka päivä huvilan aurinkoisessa makuuhuoneessa — siinä, joka oli ollut hänen äitinsä — polvistui vuoteen viereen ja avasi sydämensä, sokeasti uskoen, että äiti kuuli häntä. Hän ei murehtinut, sillä hänellä oli ylevä usko tulevaan elämään, josta monet hokevat, mutta johon harvat elävästi uskovat, ja siksi hän luotti, että hänen äitinsä nyt oli onnellisempi kuin milloinkaan ennen. Hän oli surrut vain omaa menestystään, ja sen hän koetti tukahduttaa, pitäen sitä itsekkäänä. Hän ymmärsi, että suurinta tuskaa tuottivat turhat valitukset, ja koetti työntää syrjään sellaiset ajatukset, tietäen ne hyödyttömiksi.
Joskus hän siellä rukoili — rukoili voimaa katkoakseen orjuutensa kahleet. Hän tiesi ne rukoukset tehottomiksi, sillä ainoa voima, joka olisi voinut hänet vapauttaa, oli ollut hänessä itsessään, ja siltä voimalta oli myrkky kaivanut pohjan pois alta ja heikentänyt sitä alituisesti. Hänen tahtonsa oli surkastunut voimattomiksi toiveiksi.
Ja nyt oli tullut aika, jolloin hänen täytyi lopullisesti määrätä lähtöpäivänsä. Hän oli päättänyt pitää hedelmätarhan omassa hallussaan, ei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli huomannut sen tuottavaksi, vaan siitäkin syystä, että se olisi yhdistävänä renkaana liittämässä toisiinsa hänet ja ne ihmiset, joita hän oli oppinut rakastamaan. Tulevaisuus saisi muodostua minkälaiseksi tahansa, mutta hän tuntisi aina, että hänestä oli jäänyt osa tänne, missä hän olisi tahtonut olla kokonaan. Mutta hän tiesi, että hänen täytyi poistua, ja oli päättänyt seuraavana päivänä ilmoittaa Penningtoneille palaavansa kaupunkiin viikon kuluessa.
Hän vietti sen yön turvautumatta valkoisiin pulvereihinsa, sillä hänen piti pidellä niitä tarkasti, jos niiden oli mieli riittää koko viikoksi. Seuraavana aamuna hän oli ratsastamassa Penningtonien ja Evansien seurassa kuten tavallisesti. Hän puhuisi heille lähdöstään aamiaispöydässä.
Pöytään saapuessaan hän löysi lautasensa vierestä parin hopeisia kannuksia, ja kun hän hämmästyneenä katseli ympärilleen, hymyilivät kaikki.
»Minulleko?» hän huudahti.
»Penningtoneilta», vastasi eversti. »Olet ansainnut ne, rakas.
Ratsastat nyt jo kuten ratsumies.»
Tytön kurkkuun kohosi jotakin, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä.
»Olette kaikki niin herttaisia minulle!» hän kiitti. Sitten hän kiersi pöydän ympäri everstin luokse, kietoi kätensä hänen kaulaansa, nousi varpailleen ja suuteli häntä poskelle. »Miten voin koskaan osoittaa teille kiitollisuuttani?»
»Ei sinun sitä tarvitsekaan, lapsi. Kannukset ovat mitätön seikka.»
»Ne merkitsevät minulle hyvin paljon. Ne ovat kunniamerkki, jota — jota — en ansaitse.»
»Kyllä ne ansaitset. Muutoin et olisi niitä saanutkaan. Olisimme antaneet sinulle jotakin muuta, ehkä käsilaukun tahi jonkun kirjan; mutta kannuksia ei Penningtoneilta saa yksikään ihminen ansaitsemattaan.»
Senjälkeen hänen oli suorastaan mahdoton sanoa heille aikovansa lähteä pois. Hän odottaisi huomiseen. Mutta hän teki suunnitelmansa ottamatta huomioon kohtalon sormea.
Sinä iltapäivänä he heti puolisen jälkeen istuivat kaikki patiossa, keskustellen tärkeimmästä silloisesta aiheesta — kuumuudesta. Oli yksi noita helteisiä päiviä, jotka ovat todella harvinaisia etelä-Kaliforniassa. Lämpö oli kovin painostava, eikä edes patiota verhoavan purjekankaisen katoksen suojassa ollut paljoakaan vilpoisempaa.
»En ymmärrä, miksi istumme täällä», virkkoi Custer. »Sisällä on viileämpää. Tämä on koko ranchon kuumin paikka tällaisena päivänä!»
»Eikö olisi suloista olla jonkun tammen juurella ylhäällä cañonissa?» huomautti Shannon.
»Hm! On niin kuuma, ettei voi edes ajatella sinne pääsyä.»
»Noinko Pennington!» ilvehti tyttö muka hämmästyneenä ja moittien.
»Väitätkö itse olevasi valmis ratsastamaan sinne tällaisessa helteessä?» kysyi Custer.
»Tietysti olisin. Uudet kannukseni eivät vielä ole saaneet kastettaan.»
»Minä olen mukana leikissä, jos sinä siihen ryhdyt», ilmoitti mies.
Tyttö ponnahti pystyyn. »Matkaan siis! Kuka vielä lähtee?»
Shannon vilkaisi ympärilleen kysyvästi. Rouva Pennington pudisti hymyillen päätään.
»En minä ainakaan. Aamuratsastus riittää minulle kesäaikana.»
»Minun on saneltava joitakuita kirjeitä», sanoi eversti.
»Ja otaksuttavasti on pikku Evan jäätävä kotiin hieromaan ihojauhetta nenäänsä», veisteli Custer, nauraen sisarelleen.
»Pikku Eva aikoo ajaa Ganadoon kuuluisan kirjailijan Guy Thackeray Evansin kanssa», vastasi tyttö. »Guy odottaa pikalähetystä — hänen romaaninsa tulee taaskin takaisin. Nuo kauheat, typerät kustantaja-rahjukset! He eivät tunne, mikä on oikea romaani. Olen tutustunut siihen — Guy on selostanut sitä minulle. Teidän kaikkien pitäisi lukea se. Oi, se on suorastaan säteilevä! Minä olen Hortense — pitkä, notkea, ja hyvin arvokas —» Eva virnisti.
»Niin, niin, juuri sinä se olet, siitä ei voi erehtyä», laski Custer leikkiä. »Pitkä, notkea ja hyvin arvokas — Guy on hieman lapsellistunteellinen kuvaillessaan henkilöitä!»
Eva ei ollut huomaavinaan keskeytystä.
»Minä pyörryn, kun roisto tunkeutuu huoneeseeni ja kantaa minut pois. Sitten sankari — hän on Bruce Bellinghame, pitkä, hento, kiharahiuksinen —»
»Onko hänkin hyvin arvokas?»
»Ja sitten sankari ajaa häntä takaa ja pelastaa minut, juuri kun roisto aikoo syöstä minut alas jyrkänteeltä — oi, se on komeaa!»
»Niin sen täytyy olla», selitti Custer.
»Sinä olet hirveä», torui Eva. »Sinun olisi pitänyt olla kustantaja.»
»Pitkä, hento ja kiharatukkainen», virnaili Custer. »Vai oliko se pitkä ja kiharainen, hentotukkainen? Lähdetään, Shannon! Nähtävästi olemme ainoat tosiurheilijat perheessämme.»
»Lapsellisia urheilu-intoilijoita olette!» huusi Eva heidän jälkeensä.
»Ainoat tosiurheilijat perheessämme — perheessämme!» Ne sanat värähdyttivät Shannonin olemusta. He olivat ottaneet hänet perheeseensä — osaksi omaa elämätään. Se oli ihmeellistä. Oi, hyvä Jumala, kunpa sitä vain voisi kestää ikuisesti!
Oli hyvin kuuma. Heidän ratsujensa laahustavat jalat nostattivat pölyä. Tänään liikkui Apachekin laahustaen. Se piti päänsä alhaalla eikä tepastellut. Pölyä laskeutui hevosten hiestä kostealle kaulalle ja kyljille ja tunkeutui ratsastajien silmiin.
»Viehättävä ratsastuspäivä.» huomautti Custer.
»Mutta ajattelehan kuinka suloista on tammen juurella!» muistutti tyttö.
»Panen parastani.»
Custer kohotti päätään, kun hänen harhaileva katseensa osui savupatsaaseen, joka kohosi Linkkuveitsi-cañonin toisella puolen olevan selänteen takaa. Hän seisautti Apachen.
»Kulovalkea!» hän äänsi. »Odota tässä! Hälytän pojat, ja sitten ratsastamme tuonne edeltäpäin katsomaan. Kenties se ei ole lainkaan vaarallista.»
Hän pyöräytti hevosensa ympäri ja poistui ripeätä vauhtia — kuumuus ja pöly olivat unohtuneet. Shannon katseli hänen jälkeensä, kun hän eteni, istuen suorana satulassaan ja heilahdellen joustavasti ratsunsa liikkeiden mukaan, ikäänkuin olisi ollut osa hevosesta. Vajaassa viidessä minuutissa hän palasi.
»Eteenpäin!» hän huusi.
Tyttö ohjasi Baldyn Apachen viereen, ja sitten alkoi ratsastus. Hevosten kengät kalahtelivat irtonaisiin kiviin, pöly tuprusi nyt kaukana heidän takanaan, eivätkä he muistaneet hellettä. Oikotie vei kapean uurroksen poikki, jonka yli ratsujen oli hypättävä.
»Tartu kiinni satulan nuppiin!» komensi Custer. »Anna hevosen tehdä mielensä mukaan!»
He lennähtivät ylitse melkein vierekkäin, ja mies hymyili leveästi, sillä tyttö ei ollut tarttunut nuppiin.
Hän oli tullut uurroksen yli vanhan, harjaantuneen ratsastajan tavalla.
Shannonin koko olento värähteli vauhdin tuottamasta kiihtymyksestä. Hevoset ojentuivat mataliksi — niiden lautaset tuntuivat huojuvan aina samassa tasossa — se muistutti lentoa. Kuuma ilma puhalsi tukahduttavasti vasten tytön kasvoja, mutta hän vain nauroi, ja hänen mielensä teki huutaa ääneen ja heiluttaa hattua.
Linkkuveitsi-cañonin rinnettä he kapusivat hitaammin, ja heti harjanteen takana he näkivät liekkien hulmuavan kapeassa rotkossa heidän alapuolellaan. Onneksi ei tuullut — tuntui vain tulen aikaansaama ilmavirta; mutta sankka pensaikko paloi rajusti.
»Emme voi tehdä mitään», selitti Custer, »ennen kuin pojat tuovat parivaljakot, aurat ja lapioita. Paikka on kovin ilkeä — liian jyrkkä kynnettäväksi, ja pensaikko on tiheä. Mutta meidän on saatava tulen valta rajoitetuksi!»
Pian saapuivat »pojat» — heitä oli vankkurillinen — tuoden neljä hevosta, kaksi auraa, lapioita, vesitynnyrin ja aivinaisia säkkejä. Miehien ikä vaihteli kahdeksastatoista seitsemäänkymmeneen. Jotkut heistä olivat olleet rancholla parikymmentä vuotta ja olleet sammuttamassa useita kulovalkeita. Heille ei tarvinnut määrätä, mitä heidän oli otettava mukaansa ja mitä heidän oli tehtävä tuomillaan esineillä.
Vankkurit täytyi jättää Linkkuveitsi-cañoniin. Hevoset kiskoivat aurat harjanteelle, ja miehet kantoivat sinne lapiot, märät säkit ja sangoilla vettä tynnyristä. Custer laskeutui satulasta ja jätti Apachen muutaman vanhuksen pideltäväksi.
»Kyntäkää rinnettä alas rotkon itäpuolella! Koettakaa kiertää tulen ympäri eteläpuolitse ja sitten jälleen takaisin!» hän komensi toista valjakkoa hoitelevia kahta miestä. »Minä käyn Jaken kanssa käsiksi toiseen ja koetan katkaista siltä tien tämän laen ylitse!»
»Se on mahdotonta, Cus», huomautti eräs vanhemmista miehistä. »Rinne on liian jyrkkä.»
»Meidän on yritettävä», vastasi Pennington. »Muutoin meidän olisi kaarrettava niin etäältä, että tuli ennättäisi itäpuolelle, ennen kuin saisimme sen kierretyksi. Tarttukaa te, Jake, auran kädensijoihin — minä ajan!»
Jake oli lyhyt, tanakka, punatukkainen, kaksikymmenvuotias poika, ja hänellä oli hartiat kuin härällä. Hän virnisti hyvänluontoisesti.
»Kyllä minä puserran niitä niin, että pihka niistä kihisee!» hän virkkoi.
»Te muut lapioikaa ja hyörikää kuin paholaiset!» määräsi Custer.
Shannon tarkkaili, kun hän otti ohjakset ja lähti ajamaan valjakkoa hitaasti ja tyynesti. Ei kuulunut kiljauksia. He olivat hevosmiehiä, nämä ganadolaiset. Kookkaat percheronit liikkuivat varmasti eteenpäin. Auran kärki mursi syvältä maata, mutta isot eläimet astelivat eteenpäin, ikäänkuin olisivat vetäneet tyhjiä vankkureita.
Nähdessään, mihin Custer niitä ohjasi, pidätti tyttö henkeään. Ei, hänen täytyi erehtyä! Custer ei saattanut kääntää niitä harjanteelle päin. Mies ei voinut ajatellakaan ajaa hevosia rotkon jyrkästi viettävän rinteen poikki!
Mutta niin oli asianlaita. Hevoset liukahtelivat ja pääsivät taaskin vakavaan asentoon. Suoraan niiden alla palava pensaikko oli muuttunut hehkuvaksi sulatusuuniksi. Jos niiden jalansija pahasti pettäisi, ei mikään voisi pelastaa niitä suistumasta tuohon hornamaiseen ahjoon.
Auran kädensijoihin tarrautunut Jake kompasteli ja liukui, mutta aura oli hänen tukenaan, ja vaon turvissa hän saavutti jälleen tasapainonsa toistakymmentä kertaa yhtä monen metrin matkalla. Ohjaksissa oleva Custer asteli suoraan auran alapuolella. Tytöstä oli ihme, että hän sai parivaljakon menemään eteenpäin.
Rotkon jyrkkä seinämä näytti paikoitellen melkein äkkijyrkältä, eikä siinä olisi luullut muiden kuin kauriiden löytävän jalansijaa. Hänen oli mahdoton käsittää, miten nuo raskaat hevoset siinä pysyivät. Vain ehdoton luottamus näihin Ganadon miehiin, jotka olivat käsitelleet niitä pienistä varsoista pitäen, ja suuri rohkeus voivat sen selittää.
Kuinka erinomaisia eläimiä ne olivatkaan! Palavien pensaiden räiskeen, liekkien kohinan ja alhaalta hohtavan sietämättömän kuumuuden täytyi tuntua niistä hirvittävältä. Mutta sittenkin ne paljastivat vaistomaisen tulenpelkonsa vain silloin tällöin vilkaisemalla hermostuneesti sivulle ja huristelemalla korviaan.
Aluksi oli koko yritys näyttänyt Shannonista mielipuoliselta, mutta kun hän tarkkaillessaan oivalsi, mihin Custer pyrki, tajusi hän, kuinka järkevästi mies menetteli. Jos hän parilla vaolla saisi estetyksi liekkien leviämisen tänne päin, voisi hän ehtiä pysäyttämään tulen etenemisen itäänpäin laajoille laitumille, joita peittivät elokuun loppupuolen rutikuiva ruoho ja pensaat.
Muutamia miehiä oli jo lapioineen työssä vaon yläpuolella, raivaten pois pensaat ja heittäen ne taemmaksi. Shannon silmäili niitä miehiä; kukaan heistä ei kuhnustellut. Polttavassa auringonpaahteessa ja tulen aiheuttamassa tukahduttavassa kuumuudessa he kaikki hyörivät, ikäänkuin rancho olisi ollut heidän omansa. Se oli hieno näyte vilpittömästä uskollisuudesta; ja ilmauksena sen syystä hän piti Custerin menettelyä tämän jättäessä Apachen vanhemman miehen haltuun, jotta ukon ei tarvitsisi joutua ponnistelemaan yli voimiensa, samalla kun nuori Pennington itse sijoittui taistelussa vaaralliselle ja vaikealle paikalle.
Se näky kiehtoi häntä; mutta sen takaa hän näki Wilson Crumbin ohjaamassa erästä lännen näytäntöä ja lähettämässä ratsastajia jyrkän kallion poikki, samalla kun hän itse istui turvallisessa paikassa valokuvauskoneen pyörittäjän takana, syytäen herjauksia ja loukkauksia mies-paroille, jotka panivat henkensä vaaraan viiden dollarin päiväpalkasta. Sillä kertaa hän oli surmauttanut hevosen ja lähettänyt kaksi pahasti vahingoittunutta miestä sairaalaan — ja seuraavana päivänä hän oli siitä kerskunut!
Nyt olivat kyntäjät päässeet rotkon poikki ja liikkuivat itälaidalla turvallisemmalla pohjalla. Shannon tajusi, kuinka pingoittuneet hänen hermonsa olivat olleet, kun jännityksen lauettua ilmaantui vastavaikutus — hän oli uupunut ja hervoton.
Pilventapaisina tuprahduksina kohoava savu piilotti heidät silloin tällöin hänen katseiltaan. Sitten taaskin savu aina hälveni, ja hän näki mustakarvaiset percheronit ja hikoilevat miehet. He kaarsivat onnellisesti alas rotkon itälaidalla ja kääntyivät takaisin, sillä toinen valjakko, jonka oli kynnettävä helpompaa kohtaa, emnättäisi pian sille puolelle, niin että vakojen päät yhtyisivät. He kyntivät toista vakoa edellisen yläpuolelle, ja tällä kertaa näytti työ turvallisemmalta, sillä hevosten livetessä olisi niiden alapuolella ensimmäinen vako — löyhä viillos, joka tarjoaisi niille jalansijan.
He olivat ehtineet yli puolivälin takaisin päin, kun se tapahtui. Oikeanpuolinen hevonen oli varmaankin polkenut irtonaiselle kivelle, sillä se horjahti äkkiä vasemmalle, töykäten pariaan lapaan, juuri kun viimemainittu oli laskenut maahan vasemman etujalkansa. Alemman hevosen olkaan kolhaissut raskas paino sysäsi sen alaspäin vakoon. Se koetti tukea itseään oikealla jalallaan, etujalat menivät ristiin, se kellahti äsken käännetyn viilloksen ylitse ja alkoi kieriä rinnettä myöten, vetäen muassaan parinsa ja auran alhaalla palavaa pensaikkoa kohti.
Auran kädensijoista pitelevä Jako ja ohjaksia hoiteleva Custer yrittivät estää hevosen kaatumista, mutta kummankin otteet heltisivät, ja molemmat percheronit kierivät liekehtiviin pensaisiin. Miehiltä pääsi surkea valitus. Vaivoin sai Shannon tukahdutetuksi parkaisun. Sitten hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun hän näki Custer Penningtonin tahallaan rientävän rinnettä alaspäin, vetäen esille pitkän vesuripuukon, joka hänellä aina oli vyössään revolverin vieressä.
Hevoset rehkivät ja rimpuilivat päästäkseen jälleen pystyyn. Toinen niistä kiljui tuskasta. Tyttö olisi tahtonut peittää käsillään silmänsä ollakseen⁻näkemättä sydäntävihlovaa näkyä, mutta hän ei voinut irroittaa katsettaan miehestä.
Päällimmäinen hevonen oli sotkeutunut valjaisiin ja auraan niin pahasti, ettei voinut nousta, pitäen toistakin maassa. Sitten syöksyi mies tempoilevien, säikähtyneiden hevosten luokse, koettaen leikata eläimiä irti hihnoista ja aurasta. Näytti siltä, ettei hän mitenkään voisi välttää sätkytteleviä kavioita eikä tulenkielekkeitä, jotka lehahtelivat ylöspäin ikäänkuin ahneen nälkäisinä tavoittamaan uutta saalista.
Shannonin tarkkaillessa välähti hänen sielussaan kirkas valo, ilmaisten äkkiä, että hänen elämäänsä oli tullut jotakin odottamatonta, ihmeellistä, mikä hetkistä myöhemmin pakotti hänet laskeutumaan satulasta ja rientämään suinpäin hehkuvaan rotkoon Custer Penningtonin vierelle.
Hän oli saanut leikatuksi toisen hevosen vapaaksi, tarttui nyt sen päitsiin, kiskoi sen pystyyn ja lähetti sen sitten kompuroimaan rinnettä ylöspäin. Kun hän kääntyi toiseen päin, rentoutui eläin seisomaan hulluna pelosta ja tuskasta sekä syöksyi parinsa jälkeen. Pennington oli jyrkällä vierulla suoraan sen tiellä. Hän koetti hypähtää syrjään, mutta hevonen sysäsi häntä olkapäällään, kellauttaen hänet kumoon, ja ennen kuin hän kykeni estämään sitä, oli hän palavien pensaiden reunassa huumaantuneena ja avuttomana.
Kaikki miehet, jotka näkivät tapaturman, riensivät rinnettä alas pelastamaan häntä liekeistä. Mutta vaikka he olivatkin ripeitä, oli Shannon Burke ensimmäisenä hänen luonaan, turhaan ponnistellen vetääkseen hänet turvaan. Hetkistä myöhemmin tartuttiin sekä häneen, että Custeriin vankoin käsin, ja heitä autettiin jyrkkää vierua ylöspäin, sillä Pennington oli jo tullut jälleen tajuihinsa eikä häntä tarvinnut kantaa.
Custer oli saanut pahoja palohaavoja, mutta ensinnä hän ajatteli tyttöä ja saatuaan tietää, ettei tämä ollut vahingoittunut, hevosia. Ne olivat juosseet vain vähän matkaa ja seisoivat nyt Linkkuveitsi-cañonia reunustavalla harjanteella, jossa eräs miehistä oli ottanut ne kiinni. Toisen kaula ja lapa olivat kärventyneet; toisella oli kinnerkoukun yläpuolella ilkeä haava, jonka se rimpuillessaan oli kolhaissut auran kärkeen.
»Viekää ne talliin ja hoitakaa noita haavoja, Jake!» käski Pennington tarkastettuaan niitä. »Menkää te», hän komensi erästä toista miestä, »noutamaan tänne Dick ja Dave! En mielelläni panisi niitä näin vaaralliseen työhön, mutta varsoista ei yksikään ole kyllin vakava siihen.»
Sitten hän kääntyi Shannonin puoleen.
»Miksi tulit tuonne alas?» hän tiedusti. »Sinun ei olisi pitänyt tehdä sitä — olihan täällä näin paljon miehiä.»
»En mahtanut sille mitään», vastasi tyttö. »Luulin sinun olevan hengenvaarassa.»
Custer katseli häntä tutkivasti hetkisen.
»Se oli hyvin uljaasti tehty», hän virkkoi, »ja hyvin ajattelemattomasti. Olisit saattanut kärventyä pahasti.»
»Sitä ei kannata ajatella», esteli tyttö. »Mutta sinä olet saanut pahoja palohaavoja, ja sinun on heti lähdettävä kotiin. Uskotko jaksavasi ratsastaa?»
Custer naurahti.
»Minulla ei ole mitään heikkoa», hän sanoi. »Minun on jäätävä tänne sammuttamaan kuloa.»
»Siitä ei tule mitään!» Shannon pyörähti huutamaan Penningtonin ratsua pitelevälle miehelle. »Tuokaa Apache tänne!» hän pyysi. »Nämä miehet kykenevät tukahduttamaan palon ilman sinuakin», hän jatkoi Custerille. »Sinä palaat heti kotiin minun kanssani. Et ole koskaan nähnyt pahoin palanutta ihmistä; muutoin tietäisit, kuinka välttämättä haavojesi on heti saatava hoitoa.»
Mies ei ollut tottunut kuulemaan määräyksiä, ja se huvitti häntä. Gracen mieleenkään ei olisi johtunut epäillä hänen harkintakykyään tässä eikä missään muussakaan asiassa. Mutta tämän tytön esiintyminen viittasi siihen, että hän piti Custerin mielipidettä virheellisenä ja hänen päätöstänsä merkityksettömänä. Ilmeisesti Shannon uskalsi puolustaa vakaumustaan, sillä hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti jälleen työhön ryhtyneiden miesten luokse ilmoittamaan heille, että Custer oli liian pahoin palanut jäädäkseen sinne.
»Sanoin hänelle, että hänen on palattava kotiin saamaan hoitoa palohaavoilleen; mutta hän ei suostunut siihen. Ehkä hän uskoisi paremmin teitä, jos te puhuisitte hänelle.»
»Kyllä me puhumme», huudahti yksi heistä. »Tuossa tuleekin eversti
Pennington. Hän kyllä panee pojan lähtemään, jos se on tarpeellista.»
Eversti Pennington seisautti märän ratsunsa Custerin viereen, ja Shannon kiiruhti heidän luokseen. Parhaillaan Custer kertoi valjakkoa kohdanneesta tapaturmasta.
»Paloi, niinkö?» äänsi eversti. »Mutta hitto soikoon, mies, sinähän olet palanut!»
»Ei se ole mitään», vastasi nuori mies.
»Se on vakavaa, eversti!» huusi Shannon. »Käskekää hänen palata kotiin! Hän ei välitä vähääkään minun kehoituksistani ja häntä olisi hoidettava kunnollisesti. Hänelle olisi saatava lääkäri niin pian kuin mahdollista.»
»Kykenetkö ratsastamaan?» murahti eversti Custerille.
»Tietysti kykenen!»
»Laittaudu sitten tiehesi täältä hoitamaan vammojasi! Menetkö hänen mukaansa, Shannon? Kutsukaa tohtori Baldwin!»
Hänen karkea esiintymisensä ei voinut salata hänen isällistä huolestumistaan eikä poikaansa kohtaan tuntemaansa syvällistä rakkautta. Että hän saattoi olla naisellisen hellä, se kävi ilmi siitä, miten hän hypähdettyään ratsailta auttoi Custeria satulaan.
»Pidä huolta hänestä, rakas!» pyysi hän Shannonia. »Minä jään tänne avustamaan poikia. Käskekää rouva Penningtonin lähettää tänne rattailla jäävettä tahi limonaadia heille. Ole varovainen, poika!» huusi hän heidän jälkeensä, kun he ratsastivat pois.
Hevosten astellessa verkkaisesti eteenpäin pölyisellä tiellä silmäili askeleen verran jälessä ratsastava Shannon sivusta päin miehen kasvoja nähdäkseen merkkejä tuskista, joita hän tiesi Custerilla varmasti olevan. Kun Custer kerran sävähti, oli tytöltä päästä parahdus, ikäänkuin hän itse olisi kärsinyt. He ratsastivat hyvin likekkäin, ja hän laski hellän myötätuntoisesti kätensä toisen käsivarrelle.
»Olen niin kovin pahoillani», hän virkkoi. »Tiedän, että sinulla täytyy olla hirveät tuskat.»
Custer kääntyi häneen päin hymyn väikkyessä kalpeilla ja pingoittuneilla kasvoillaan.
»Kyllä nyt hieman kivistää», hän tunnusti.
»Ja teit sen pelastaaksesi nuo mykät luontokappaleet. Minusta se oli suurenmoista, Custer!»
Mies katsahti häneen hiukan kummastellen.
»Mitä siinä oli suurenmoista? Se oli velvollisuuteni. Isä on aina teroittanut mieleeni, että eläinten omistamisesta johtuu erinäisiä siveellisiä velvollisuuksia, joita kukaan kunnianmies ei saa lyödä laimin — ettei niiden pelkkä omistaminen, ruokkiminen ja niille suojan antaminen riitä, vaan että niitä on myöskin autettava ja suojeltava, vaikka siitä aiheutuisi uhrauksiakin.»
»En usko hänen tarkoittaneen, että sinun pitäisi panna henkesi alttiiksi niiden tähden», huomautti tyttö.
»Ei, eipä tietenkään; mutta enhän ole sitä tehnytkään!.»
»Olisit saattanut tehdä sen.»
»En todellakaan uskonut joutuvani siinä lainkaan vaaraan», vastasi mies. »En taitanut ajatella sitä ollenkaan. Näin nuo kaksi komeata eläintä, jotka olivat työskennelleet puolestani niin uljaasti, avuttomina tulen laidalla, enkä olisi missään nimessä voinut olla tekemättä sitä, minkä tein. Et käsitä, Shannon, kuinka me Penningtonit rakastamme hevosiamme. Se on syöpynyt veriimme miespolvien aikana. Ehkä se on kummallista, mutta meistä se ei siltä tunnu.»
»Eikä minustakaan. Se on ylevää.»
Heidän saapuessaan talolle näki tyttö miehen kärsivän repiviä tuskia. Tallimies oli mennyt sammuttamaan kuloa kuten kaikki muutkin siihen kykenevät miehet rancholla, joten Shannonin oli autettava Custeria satulasta. Sidottuaan molemmat hevoset tallin seinään hän kiersi kätensä Custerin ympärille ja talutti häntä pitkiä portaita myöten sisään. Siellä hän huusi rouva Penningtonia ja Hannahia, jotka veivät haavoittuneen huoneeseensa, kun taas hän juoksi puhelimeen kutsumaan lääkäriä.
Hänen palatessaan oli Custer riisuttuna vuoteessaan, ja toiset antoivat hänelle ensiapua parhaansa mukaan. Hän seisoi hetkisen ovella, katsellen kuinka sairas ponnisteli salatakseen kärsimyksiään. Äidin ja Hannahin puuhaillessa hänen ympärillään hän käänsi hitaasti päätänsä puolelta toiselle. Mutta hän ei päästänyt vähäisintäkään valitusta, vaikka Shannon tiesi, että runneltu ruumis varmasti tahtoi pakottaa hänet kirkumaan. Äkkiä hän avasi silmänsä, näki tytön ja koetti hymyillä.
Silloin kääntyi rouva Pennington ja huomasi Shannonin.
»Sallikaa minunkin tehdä jotakin, jos vain kykenen mihinkään!»
»Emme kai voi tehdä paljoakaan, ennen kuin lääkäri saapuu. Jospa meillä vain olisi jotakin, millä voisimme lievittää tuskia sillä aikaa!»
Jospa heillä olisi jotakin tuskia lievittävää! Kauheata! Hänellä oli sellaista, mikä vaimentaisi tuskat. Mutta kuinka kamala maksu hänen täytyisi suorittaa, jos hän ilmaisisi sen! Silloin saisivat Penningtonit tietää hänen paheensa likaisen tarinan. Millään muulla tavoin hän ei voisi selittää sitä, että hänellä oli hallussaan sellaisia tarpeita. Kuinka he häntä inhoisivatkaan! Hänestä tuntui liian raskaalta kannettavaksi, jos hänen pitäisi nähdä kammoa näiden ystävien silmissä, joiden luottamus oli hänen ainoa lempikaipauksensa.
Sitten hän taaskin käsitti, mikä uusi voima oli tullut hänen elämäänsä, kun hän oppi tuntemaan rakastavansa Custer Penningtonia. Se oli toivotonta rakkautta, sen hän tiesi. Mutta, hän olisi ainakin voinut nauttia siitä, että Custer kunnioitti häntä. Eikö hän saanut säästyä miltään? Pitikö hänen syntinsä riistää häneltä myöskin sen miehen kunnioitus, jota hän rakasti?
Hän näki Custerin viruvan vuoteellaan ja hänen poskilihastensa jännittyvän hänen koettaessaan salata tuskiaan. Sitten hän pyörähti ympäri ja juoksi yläkertaan huoneisiinsa. Enää hän ei empinyt, vaan meni suoraa päätä matkalaukulleen, avasi sen ja otti esille pienen, mustan rasiansa. Huolellisesti hän liuotti hiukan valkeata jauhetta —vain murto-osan siitä määrästä, jonka hän itse olisi voinut ottaa pelkäämättä vakavia seurauksia, mutta kylliksi paljon tyynnyttämään Custerin kärsimykset tohtorin tuloon saakka. Hän tiesi, että nyt olisi kaikki lopussa, ettei hän enää voisi jäädä siihen taloon yhdeksikään yöksi.
Hän veti nesteen neulan lävitse ruiskun lasilieriöön, kietoi sen nenäliinaansa ja laskeutui alakertaan. Hänestä tuntui, kuin kaikki olisi ollut unennäköä, ikäänkuin hän ei olisikaan ollut Shannon Burke, vaan joku toinen, jota Shannon Burke katseli säälivästi. Sillä hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että hän menisi tuohon huoneeseen ja ottaisi Custerin, rouva Penningtonin ja Hannakin näkyvissä esille sen esineen, joka hänellä oli nenäliinassaan.
Voi, kuinka surkeata! Oppia tietämään olevansa ensi kerran rakastunut ja samassa omin käsin tuhota rakastamansa miehen kunnioitus! Mutta sittenkin hän astui huoneeseen varmoin askelin ja pelkäämättä. Eikö Custer ollut pannut vaaraan henkeään kahden mykän eläimen tähden, joista hän piti? Voiko hän olla vähemmän rohkea? Mutta kenties hän oli vieläkin uljaampi, sillä hän luopui tietoisesti siitä, mikä hänestä oli elämää kalliimpi.
Rouva Pennington kääntyi häneen päin, kun hän astui sisälle.
»Hän on pyörtynyt», hän kuiskasi. »Poika-parkani!» Kyyneleet olivat äidin silmissä.
»Nyt hän ei siis tunne tuskia?» kysyi Shannon vapisten.
»Ei nyt. Hänen tähtensä toivon, ettei hän tule tajuihinsa, ennen kuin lääkäri saapuu.»
Shannon Burke horjui ja olisi kaatunut, jollei olisi tarttunut ovenpieleen.
Tohtori tuli pian, ja sitten tyttö palasi huoneisiinsa, yhä vapisten. Hän otti täyden ihoruiskun nenäliinastaan ja silmäili sitä. Sitten hän vei sen kylpyhuoneeseen.
»Enää et voi minua viekoitella», hän sanoi ääneen tyhjentäessään sen sisällön pesuastiaan. »Oi, hyvä Jumala, minä rakastan häntä!»