XVII.
Sinä iltana Shannon vaati jyrkästi päästä vuorostaan valvomaan Custerin vuoteen ääressä ja oli niin päättäväinen, ettei häneltä voitu sitä evätä. Sairaalla oli edelleenkin tuskia, mutta ei enää niin vihlovia. Lääkäri oli jättänyt morfiinia, antaen tarkat ohjeet sen käyttämisestä, jos sitä tarvittaisiin.
Vaikka palohaavoja olikin paljon vasemmasta ranteesta aina poskeen saakka, olivat ne pinnallisia eivätkä välttämättä vaarallisia, joskin tuskallisia.
Potilas nukkui vain vähän ja tahtoi valveilla ollessaan puhella. Hän kertoi Shannonille Gracesta. Ensi kerran hän avasi sydämensä — se oli suloisen murheellista — sillä hän oli hyvin vaitelias niistä asioista, jotka olivat lähinnä hänen sydäntään ja siis hänestä pyhimmät. Hän ei ollut vähään aikaan kuullut Gracesta mitään ja Gracen äitikin oli saanut vain yhden kirjeen, joka ei sekään kuulostanut lainkaan tytön kirjoittamalta. He olivat huolissaan hänen tähtensä.
»Toivoisin hänen palaavan kotiin», virkkoi hän kaihoisasti. »Sinä pitäisit hänestä, Shannon. Meillä olisi niin mainion hauskaa yhdessä! Luullakseni olisin tyytyväinen täälläoloon, jos Grace tulisi takaisin; mutta hänettä täällä tuntuu kokonaan toisenlaiselta ja hyvin yksinäiseltä. Ymmärräthän? Olemme aina olleet kaikki yhdessä lapsuudesta asti — Grace, Eva, Guy ja minä. Ja nyt kun sinä olet täällä, olisi sitäkin parempi, sillä olet ihan samanlainen kuin me. Ainakin tunnut samanlaiselta — ikäänkuin sinäkin olisit aina asunut täällä.»
»Minusta on mieluista, että sanot niin. Mutta minä en ole aina ollut täällä, ja tiedäthän, etten kuulu tänne.»
»Kyllä sinä kuulut!»
»Ja lähden täältä taaskin pois varsin pian. Minun on palattava kaupunkiin.»
»Älä mene sinne takaisin!» pyysi Custer. »Oikeastaan sinun ei tarvitsekaan lähteä, eihän?»
»Olin aikonut ilmaista sen teille kaikille tänä aamuna, mutta saatuani kannukset en voinut.»
»Onko sinun todella mentävä?» tiukkasi mies.
»Minun ei ole pakko, mutta luullakseni minun pitää. Tahtoisitko minun jäävän — vilpittömästi?»
»Ihan varmasti!» vakuutti Custer hymyillen.
»Ehkä jään.»
Sairas ojensi oikean kätensä ja tarttui tytön käteen.
»Oi, jäätkö?» hän huudahti. »Et tiedä, kuinka paljon kalpaamme sinua — me kaikki.»
Aivan samat sanat hän olisi voinut lausua Evalle poikamaisen kiintyneenä ja toverillisena.
»Minä jään», ilmoitti Shannon. »Olen sen päättänyt. Niin pian kun parannut, muutan omaan asuntooni ja opettelen toden teolla sitä hoitamaan. Tahdon oppia pitämään siitä.»
»Ja minä käyn siellä usein ja autan sinua, mikäli vähäisine, appelsiineja koskevine tietoineni osaan. Isä tekee samoin. Emme tiedä paljoa — appelsiinien ja sitruunien viljelys on hieman ulkopuolella alaamme, vaikka meillä onkin pieni hedelmätarha; mutta neuvomme sinua parhaamme mukaan. Ja Evasta se olisi mainiota — hän rakastaa sinua. Hän itki tuonnottain — silloin, kun viimeksi vakavasti mainitsit, ettet kenties jää tänne.»
»Hän on herttainen!»
»Niin hän onkin», myönsi sairas. »Olemme aina kinastelleet — niin kai tekevät kaikki veljekset ja sisarukset — ja olemme kiusoitelleet toisiamme aika tavalla; mutta Evan vertaista sisarta ei ole koko maailmassa. Sanokoonpa vain kuka muu hyvänsä mitään minua vastaan! Silloin hän saisi otella heti paikalla, jos Eva olisi lähettyvillä. Ja päivänpaisteinen! Vanha kotimme tuntuu hautausmaalta joka kerta, kun hän on poissa.»
»Hän palvoo sinua, Custer.»
»Hän on kelpo tyttö!»
Sen ylistävämmin ei Custer olisi osannut kehua.
Hän kyseli kulovalkeasta ja erittäinkin hevosista. Hän oli hyvillään, kun Shannon kertoi, että äsken oli kummuilta saapunut mies, kertoen, että tuli oli saatu melkein sammutetuksi ja että eversti tulisi pian kotiin ja että hevosia tarkastamassa käynyt eläinlääkäri ei ollut pitänyt niiden vammoja vakavina.
»Minä luulen kuloa murhapoltoksi», sanoi Custer. »Mutta kun Slick Allen on poissa, en voi aavistaa, kuka sen olisi sytyttänyt.»
»Kuka on Slick Allen?» tiedusti tyttö. »Ja miksi hän tahtoisi polttaa
Ganadon?»
Custer selitti hänelle, ja hän istui ääneti hetkisen, ajatellen Allenia ja heidän viimeistä kohtaustaan. Hän aprikoi, mitähän mies tekisi päästyään vankilasta. Silloin ei Shannon tahtoisi olla Wilson Crumbin housuissa, sillä hän arvasi, että Allen oli kova luonne.
Hänen ajatellessaan Allenia lausui Custer Guy Evansin nimen. Heti muistui hänen mieleensä — ensimmäisen kerran hänen Vista del Pason huvilassa viettämänsä viimeisen illan jälkeen — Crumbin ja Allenin välinen keskustelu ja viimeksimainitun selostus varastetun wiskyn myymisestä. Hän muisti miehen omat sanat:
»Sain laakson reunalla asuvan ylimysnuorukaisen sitä välittämään — hänen nimensä on Evans.»
Hän ei ollut ajatuksissaan liittänyt Allenia, sitä keskustelua ja Allenin mainitsemaa Evansia näihin ihmisiin. Mutta nyt hän oli varma, että varastetun väkijuoman myyjä oli juuri Guy Evans. Palaisikohan Allen näille seuduille päästyään vankilasta? Jos mies palaisi ja näkisi hänet, niin hän varmasti tuntisi Shannonin, jonka piirteiden oli täytynyt painua hänen mieleensä sen tähden, että Shannon muistutti jotakuta hänen tuntemaansa henkilöä.
Ja jos Allen tuntisi hänet, paljastaisiko hän hänet? Shannon arveli hänen epäilemättä sen tekevän. Mahdollisesti hän koettaisi kiristää Shannonilta rahaa. Mutta pahinta olisi, että hän saattaisi ilmaista Crumbille tytön olinpaikan. Sitä hän pelkäsi pahimmin — sitä, että näkisi jälleen Wilson Crumbin tai että tämä saisi tietää, missä hän on. Sillä hän uskoi, ettei Crumb säästäisi vaivojaan eikä häikäilisi turvautuessaan kuinka häpeällisiin tekoihin tahansa saadakseen hänet takaisin… Häntä puistatti, kun hän ajatteli Crumbia — miestä, jonka rakkauskin oli häpäisevä ja häpeällinen.
Sitten hän käänsi katseensa mieheen, joka virui hänen tuolinsa vieressä olevalla vuoteella. Custer ei rakastaisi häntä koskaan; mutta hänen Custeria kohtaan tuntemansa rakkaus oli jo jalostanut häntä.
Jos hänen entisen ympäristönsä ihmiset eivät löytäisi hänen piilopaikkaansa, voisi hän pysyä pienellä hedelmäviljelyksellään lähellä Ganadoa ja nähdä Custerin usein — melkein joka päivä. Custerilla ei olisi aavistusta hänen rakkaudestaan — ei kellään olisi siitä aavistusta. Ja hän olisi onnellinen, kunhan vain saisi olla likellä Custeria. Vaikka Grace palaisikin, ei se muuttaisi asiaa — ei sekään, että Grace ja Custer menisivät naimisiin. Shannon tiesi, ettei nuori Pennington ollut häntä varten — ei kukaan kunnianmies ollut hänen saavutettavissaan sen jälkeen, mikä hän oli ollut — mutta hänen salainen rakkautensa ei loukkaisi mitään siveellistä lakia.
Hän ei ollut ensinkään mustasukkainen Gracelle. Custer kuului Gracelle, ja vaikka Shannon olisi luullutkin voivansa voittaa hänet omakseen, ei hän olisi sitä koettanut, sillä hän oli aina halveksinut niitä, jotka itsekkäästi särkivät vakiintuneita suhteita. Luonnollisestikin tuntuisi hänestä raskaalta Gracen palatessa. Mutta hän oli päättänyt oppia pitämään Gracesta, jopa rakastamaankin häntä. Hän olisi uskoton uudelle rakkaudelle, joka oli hänet muuttanut, jollei hän rakastaisi, ketä hän rakasti.
Custer liikahti rauhattomasti. Taaskin näkyi, että hänellä oli tuskia. Shannon laski viileän kätensä potilaan otsalle ja silitti sitä. Sairas aukaisi silmänsä ja hymyili hänelle.
»Olet kovin hyvä», hän sanoi, »kun istut luonani, mutta sinun pitäisi olla vuoteessa. Sinulla on ollut aika rasittava päivä, etkä ole niin tottunut sellaiseen kuin me.»
»Ei minua väsytä», vastasi tyttö, »ja olen täällä mielelläni, jos sinä pidät minut mielelläsi luonasi.»
Mies otti hänen kätensä otsaltaan ja suuteli sitä.
»Tietystikin pidän sinut mielelläni täällä, Shannon — olet kuin sisar. On kummallista, eikö olekin, että meistä kaikista tuntuu siltä, vaikka olemme tunteneet sinut vasta muutamia viikkoja? Sen täytyy johtua siitä, miten sopeuduit täkäläisiin oloihin. Kuuluit heti alusta alkaen meihin — olit ihan samanlainen kuin me.»
Shannon käänsi äkkiä päänsä toisaalle, loi katseensa lattiaan ja puri huultaan pidättääkseen kyyneliään.
»Mikä sinua vaivaa?»
»En ole samanlainen kuin te, Custer; mutta olen ankarasti koettanut olla.»
»Missä suhteessa et ole?» kysyi mies.
»Minä — niin — en osannut ratsastaa», selitti Shannon avuttomana.
»Älä naurata minua, kasvoni ovat palaneet!» rukoili Custer leikillisesti. »Luuletko, ettemme tiedä muuta, ajattele muuta ja ettei meillä ole muuta kuin ratsastustaito? Meillä on sydän ja järki — sellainen kuin se on — ja toivottavasti sielukin. Ja ne ne olivat mielessäni. Ajattelin myöskin, että meillä Penningtoneilla on naisiin nähden korkeammat vaatimukset kuin nykyään on tavallista. Taidamme olla hiukan vanhanaikaisia. Tahdomme, että hevostemme veri ja naistemme mieli on puhdas. Kerron sinulle erään tähän sopivan tapauksen — voin sen kertoa, koska et tunne sitä tyttöä etkä milloinkaan häneen tutustu. Hän oli William-serkun — newyorkilaisen serkkumme — ystävän tytär. Hän vietti talven Pasadenassa, ja serkku Williamin tähden kutsuimme hänet tänne. Hän oli kaunis kuin marja, ja otaksuttavasti hänen siveellisyydessään ei ollut mitään vikaa; mutta hänen mielensä ei ollut puhdas. Havaitsin sen melkein heti, kun jouduin hänen puheilleen; ja sitten kysyi Eva minulta sellaista, mistä hänellä ei olisi voinut olla aavistustakaan, jollei tämä tyttö olisi viittaillut siihen. En käsittänyt mitä tehdä. Hän oli tyttö, enkä niin ollen voinut puhua hänestä kenellekään, en edes isälleni enkä äidilleni. Mutta en myöskään tahtonut hänen viipyvän Evan läheisyydessä. Aprikoin, olinko ehkä vain ahdasmielinen nulikka; ehkä ei tytössä ollut mitään, mikä saattaisi herättää pahennusta kenessäkään. Erittelin asiaa ja johduin siihen päätelmään, että minua hävettäisi, jos äitini tai Eva puhuisivat sellaisesta tai ajattelisivat sellaista. Niin ollen ei ollut oikein jättää Evaa alttiiksi tytön vaikutukselle. Niin päätin, enkä ainoastaan luule olleeni oikeassa — tiedän sen.»
»Entä mitä teit?» tiedusti Shannon hyvin hiljaa.
»Tein sellaista, mikä kaikissa muissa oloissa olisi anteeksiantamatonta. Menin tytön pakinoille ja pyysin häntä esittämään jonkun tekosyyn lopettaakseen vierailunsa. Se oli hyvin raskas tehtävä; mutta olisin valmis enempäänkin — rikkoisin välini parhaan ystäväni kanssa — Evan tähden.»
»Entä tyttö — ilmoititko hänelle, minkä vuoksi pyysit häntä poistumaan?»
»En tahtonut ilmaista sitä hänelle, mutta hän vaati, ja sitten mainitsin sen.»
»Ymmärsikö hän?»
»Ei ymmärtänyt.»
He olivat jonkun aikaa ääneti.
»Teinkö mielestäsi väärin?» kysyi Custer.
»Et. On sielullisia hyveitä yhtä hyvin kuin ruumiillisiakin. Velvollisuutesi on yhtä valppaasti suojella sisaresi sielua kuin hänen ruumistaankin.»
»Arvasin, että ajattelet siitä asiasta samoin kuin minä. Mutta sanonpa, että se oli ankara kolaus Penningtonien vieraanvaraisuudelle, josta olemme niin arkoja. Toivottavasti minun ei enää koskaan tarvitse toistaa sitä!»
»Toivottavasti ei.»
Pian alkoi sairaassa näkyä yltyvän kivun merkkejä, ja sitten hän pyysi morfiinia.
»En halua ottaa sitä, jollei se ole välttämätöntä», hän selitti.
»Niin», virkkoi Shannon, »älä ota sitä, jollei se ole välttämätöntä!»
Hän valmisti liuoksen ja ruiskutti sen potilaan ihoon, mutta hänen itsensä ei lainkaan tehnyt sitä mieli. Sitten tuli Eva vapauttamaan hänet, ja hän toivotti sisaruksille hyvää yötä ja meni nukkumaan. Hän heräsi kello neljän seuduissa aamulla ja muisti heti pienen, mustan rasiansa. Mutta hän vain hymyili, käänsi kylkeään ja painautui uudelleen nukkumaan.