XVIII.
Kului monta viikkoa, ennen kuin Custer jälleen kykeni ratsastamaan, ja sillä välin oli Shannon muuttanut omaan taloonsa asumaan. Hän kävi joka päivä Penningtonien luona, ratsastaen Baldylla, joka oli lainattu hänelle siihen saakka, kunnes Custer jaksaisi valita hänelle hevosen. Shannon tahtoi ehdottomasti saada morganilaisen, jonkun Apachen emän varsoista.
»Sitten sinun on odotettava, kunnes saan opetetuksi sellaisen sinua varten», selitti Custer. »Meillä on pari nelivuotiasta, jotka jossakin määrin ovat tottuneet satulaan ja tottelevat suitsia, mutta en haluaisi sinun ratsastavan niistä kummallakaan, ennen kuin niiden koulutus on täydellinen. Tahdon ratsastaa niillä niin paljon, että opin tuntemaan niiden viat, jos niillä niitä on. Sen aikaa pidät Baldya luonasi ja käytät sitä. Miten sujuvat viljelyshommat? Ne näkyvät olevan sinulle terveellisiä. Kukaan ei tuntisi sinua samaksi tytöksi. Olet tumma kuin intiaaninainen, ja kuinka poskesi ovatkaan pyöristyneet!»
Tyttö hymyili tyytyväisenä.
»Ennen minulla ei ollut aavistustakaan, mitä eläminen on», hän sanoi. »En koskaan ole ollut sairaloinen; mutta toisaalta en ole milloinkaan tuntenut olevani terve, en ole tietänyt, että terveys on kouraantuntuvaa ja riemuisaa ja että ihminen tietoisesti nauttii siitä joka hetki. Ihmiset ahtavat sisäänsä lääkkeitä, jauheita ja nesteitä saadakseen vähäksi aikaa surkean jäljennöksen siitä, mistä he voisivat nauttia alituisesti, jos tahtoisivat. Sellaisen miehen, joka luulee ainoastaan ryypyn kykenevän tekemään ihmisen sellaiseksi, että hänen tekisi mielensä huutaa ja heiluttaa hattuaan, pitäisi heiluttaa jalkansa jonkun morganilaisenne selkään ennen aamiaista tällaisena viileänä syyskuun aamuna ja antaa hevosen kiitää suitset höllällä. Oi, poika!» hän huudahti. »Siinä on teille humalaa!»
Shannonin posket olivat punehtuneet, ja hänen silmänsä liekehtivät eloisasti. Hän uhkui elämää, terveyttä ja onnea. Ja myöskin Custerin silmät säikkyivät.
»Hei!» hän riemuitsi. »Sinä olet oikea Pennington!»
»Toivoisin olevani!» mietti tyttö itsekseen. »Sinä imartelet minua», hän lausui ääneen.
Custer naurahti.
»Se kuulostaa joutavalta lorulta, eikö niin? Mutta tiedäthän, mitä tarkoitan — on hauska, että ihmisiä, joista pidämme, miellyttää se, mitä teemme. Se ei ehdottomasti merkitse sitä, että luulemme meidän kaltaisiamme maailman parhaiksi ihmisiksi. Tarkoitukseni ei ollut olla itserakas.»
Eva oli juuri saapunut patioon.
»Kuulepa tuota säteilevää lasta!» hän huudahti. »Tiedätkö, Shannon, tuo rakas pikku veli ihan vihaa itseään.»
Hän meni Custerin luokse, istahti hänen polvelleen ja suuteli häntä.
»Niin», virkkoi Custer, »veli vihaa itseään, hän kuluttaa tuntikausia hieroessaan ihojauhetta nenäänsä. Äiti löysi äskettäin hänen pukeutumispöydältään huulipuikon ja kulmakarva-siveltimen, tai miksi niitä nimittänette. Ja L. A:ssa käydessään hän kynittää kulmakarvojaan.»
Eva ponnahti pois hänen sylistään ja polki jalkaansa.
»En koskaan ole kynittänyt kulmakarvojani!» hän huusi. »Ne ovat luonnostaan tällaiset.»
»Miksi olet noin kiihtynyt, pikkuinen? Väitinkö minä sinun niitä kynittävän?»
»Niin, mutta koetit saada Shannonin luulemaan niin. Hankin huulipuikon ja muut esineet sitä varten, että minulla olisi ne, jos meille tänä talvena saapuu vieraiksi näyttämöharrastajia. Tiedättekö, että minusta tulee näyttelijätär joko näyttämölle tahi eläviin kuviin. Eikö kuulostaisikin komealta — ’Neiti Eva Pennington esittää pääosaa uudessa, suositussa menestysfilmissä, jonka pohjana on kuuluisan kirjailijan Guy Thackeray Evansin romaani!’»
»Kuuluisan! Eihän hän näytä pääsevän edes alkuunkaan», huomautti Custer.
»Oi, Eva!» huudahti Shannon, ja hänen äänensä soinnahti vilpittömän huolestuneelta. »Et kai toki aikone filminäyttelijättäreksi, ethän? Ethän puhu vakavasti?!»
»Kyllä tietysti», sanoi Custer. »Hän on tosissaan — vakava on hänen liikanimensä. Huomenna hän tahtoo maalariksi ja ylihuomenna maailman mainioimmaksi harpunsoittajaksi. Eva on ennen kaikkea vakava, ja hänen aikomuksensa ovat ehdottomasti innostuttavan pysyviä. Kerrankin hänellä oli sama pyrkimys kokonaisen päivän.»
Eva liittyi veljensä ja Shannonin nauruun.
»Jos hän olisi kaikkien muiden kaltainen, et pitäisi pikku siskostasi yhtään enempää», virkkoi Eva, työntäen sormensa Custerin tukkaan. »Mutta rehellisesti sanoen, olen halunnut filmitähdeksi aina siitä saakka, kun tapasin Wilson Crumbin.»
»Wilson Crumbin!» huudahti Shannon. »Mitä sinä tiedät Wilson
Crumbista?»
»Niin, olen kohdannut hänet», vastasi Eva vilkkaasti. »Etkö kadehdi minua?»
»Mitäs sinä tiedät hänestä, Shannon?» tiedusti Custer. »Sävystäsi päättäen olet kuullut hänestä jotakin epäedullista.»
»Niin — en tunne häntä. Olen vain kuullut hänestä. En usko, että pitäisitte hänestä.» Shannonia melkein puistatti se ajatuskin, että tämä herttainen lapsi edes tuntisi Wilson Crumbin. »Oi, Eva!» puhkesi hän puhumaan kiihkeästi. »Sinä et saa edes ajatella antautumista eläviinkuviin. Olen elänyt Los Angelesissa kyllin kauan tietääkseni, että siellä on elämä usein kovaa, täynnä pettymyksiä, särkyneitä haaveita, katumusta — etupäässä katumusta.»
»Ja Grace on nyt siellä», virkkoi Custer hiljaa silmissään huolestunut ilme.
»Ettekö voi taivuttaa häntä tulemaan takaisin?»
Mies pudisti päätään.
»Se ei olisi oikein eikä kohtuullista», hän vastasi. »Hän tavoittelee menestystä, ja meidän pitäisi rohkaista häntä. Parhaassakin tapauksessa on olo siellä hyvin raskasta, vaikka me emme asetukaan vastustamaan hänen kunnianhimoisia pyrkimyksiään alituisesti kehoittelemalla häntä luopumaan siltä alalta. Koetamme sen vuoksi säilyttää kirjeissämme reippaan sävyn.»
»Oletko käynyt katsomassa häntä hänen lähdettyään? Et ole, tiedän sen. Sinun sijassasi ajaisin L. A:han. Sillä saattaisi olla suuri merkitys hänelle, Custer. Se saattaisi merkitä enemmän kuin aavistatkaan.»
Tyttö puhui täysimittaisista katkerista kokemuksistaan. Hän ymmärsi, kuinka paljon hänelle itselleen olisi merkinnyt, jos häntä tukemassa olisi ollut joku Custerin kaltainen mies, silloin kun hän tarvitsi puhtaasti rakastavan miehen voimakasta kättä tempaisemaan hänet kuivalle liejun reunasta. Sellaisen miehen mukana hän olisi lähtenyt pois — palannut kotiin ja kiittänyt Jumalaa hänelle tarjoutuneesta tilaisuudesta. Jos Grace rakasti Custeria ja sai ponnistella niitä nuivia voimia vastaan, jotka omasta turmeluksestaan olivat nousseet kynsimään Shannonin liepeitä, niin hän lähtisi kotiin Custerin seurassa.
Jos taas toisaalta olot olisivat sellaiset kuin niiden pitäisi olla ja kuin ne ovat muutamissa ateliereissa, palaisi Custer, tuoden uutisia, jotka nostaisivat taakan heidän kaikkien sydämeltään, samalla kun Grace rohkaistuisi ja saisi uutta intoa rakkaimpiensa antamasta tehokkaasta tuesta. Mitä se kummassakin tapauksessa merkitsisi hänelle itselleen, sitä ei Shannon ajatellut. Hänen sielunsa oli liian ylevä ollakseen mustasukkainen. Häntä kannusti vain halu säästää toiselta se tuska, jonka hän oli kärsinyt, ja tuottaa onnea rakastamalleen miehelle.
»Arveletko tosiaankin, että minun pitäisi mennä?» kysyi Custer. »Tiedäthän hänen jyrkästi vaatineen, ettei kukaan meistä saa tulla hänen luokseen. Hän selitti tahtovansa saada kaikki aikaan omin neuvoin ihan auttamatta. Grace ei ole ainoastaan hyvin kunnianhimoinen, vaan myöskin hyvin ylpeä. Pelkään, että hän pahastuisi siitä.»
»Siitä en välittäisi», sanoi Shannon. »Joko sinun tai Guyn pitäisi mennä sinne häntä tapaamaan. Kaikista miehistä olette te kaksi häntä lähinnä. Kenenkään tytön ei pitäisi jäädä kauaksi Hollywoodiin ilman jotakuta henkilöä, jolta hän voisi odottaa oikeanlaista ohjausta ja — ja — suojelusta.»
»Taidanpa tehdä sen», virkkoi Custer. »En voi lähteä nyt heti. Mutta käväisen siellä ennen kuin matkustan Chicagoon viemään karjaa kansainväliseen näyttelyyn.»
Kohta senjälkeen alkoi Custer jälleen ratsastaa, ja tavallisesti oli Shannon silloin hänen muassaan. Tietämättään oli Custer johtunut yhä enemmän kaipaamaan tytön seuraa. Sentähden hän oli vähentänyt juomistaan, sillä se oli murtanut häneltä Gracen lähdön jälkeen pinttyneen tavan pitää pulloa matkassaan ratsastellessaan yksin kukkuloilla.
Custerin ollessa vielä pieni poika oli hänen velvollisuutenaan samoin kuin halunaankin ollut aitauksien tarkastaminen. Hän oli suorittanut sitä edelleen kauan sen jälkeen, kun se olisi voitu luovuttaa jollekin palvelushenkilölle, eikä ainoastaan sen vuoksi, että hän siten joutuisi viettämään pitkiä, rattoisia tunteja satulassa Gracen seurassa, vaan myöskin siitä syystä, että hän siten sai varmat tiedot laitumien, karjan ja aitojen tilasta. Hänen pakollisen joutilaisuutensa ajaksi, hänen tervehtyessään palohaavoistaan, oli tämä tehtävä siirtynyt Jakelle.
Kun Custer jälleen ryhtyi työhön, kiinnitti Jake ensimmäisenä päivänä hänen huomiotaan erääseen seikkaan, joka jo kauan oli ollut keskustelun ja pohdinnan alaisena palvelusväen keskuudessa.
»Jotakin outoa on tekeillä tuolla kukkuloilla», sanoi Jake. »Olen joka viikko nähnyt tuoreita hevosten ja burrojen jälkiä sekä sinnepäin että sieltä takaisin. Joskus ne vievät El Camino Largon, toisinaan taas Corton kautta, ja kerran ne olivat tulleet alas vanhan vuohitarhan kautta, suoraan ranchoalueen poikki ja ulos läntisestä portista. Mutta en osaa varmasti erottaa, tulevatko ne ensin kukkuloilta ja palaavat sitten sinne vaiko päinvastoin. Jälkien jättäjät ovat liukkaita veitikoita. Tulo- ja menojäljet eivät koskaan osu toisiinsa, ja ne ovat varmasti tehty muutamien tuntien sisällä, mutta en ole kyllin taitava päättääkseni, kummat — Ganadoon tulevat vaiko täältä menevät — ovat tuoreemmat. Ja lisäksi he sotkevat niitä laahaamalla perässään varpukimppuja, joten on vaikea saada selville, kuinka monta heitä on. Minä ainakin olen ymmällä.»
»Ne menevät Linkkuveitsi-cañoniin päin, eikö niin?» kysyi Custer.
»Joskus, mutta toisinaan taas suoraan Sykomori-cañoniin ja joskus taas milloin mihinkin puolestakymmenestä idästäpäin laskeutuvasta barrancosta. Mutta ennemmin tai myöhemmin häivyn aina jäljiltä — en milloinkaan saa seuratuksi niitä mihinkään erikoiseen paikkaan. Näyttää siltä kuin ne hajaantuisivat.»
»Ehkä ne ovat vain laaksossa asuvia meksikkolaisia, jotka öisin käyvät noutamassa polttopuita.»
»Kenties», myönsi Jake, »mutta se ei tunnu todennäköiseltä.»
»Ei kylläkään. Mutta en osaa kuvitella, keitä muita ne saattaisivat olla. Viime keväänä huomasin polun Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella, ja ehkä se on jollakin tavoin yhteydessä niiden kanssa. Minun on otettava siitä selkoa. Se ei vie sellaisiin paikkoihin, missä karja on milloinkaan laitumella, eikä minulla ole ollut aikaa seurata sitä. Luuletteko niiden käyvän täällä säännöllisesti?»
»Olemme saaneet selville, että ne liikkuvat aina perjantain jälkeisenä yönä. Olen nähnyt jäljet lauantaiaamuisin, ja jotkut pojat väittävät pari kertaa kuulleensa liikettä keskiyön vaiheilla.»
»Mistä porteista ne tulevat ja menevät?»
»Ne käyttävät kaikkia neljää, mitä milloinkin.»
»Hm! Pankaa huomenna kaikki portit lukkoon. Nyt on torstai. Sitten näemme, mitä tapahtuu.»
Ja he näkivätkin. Sillä kun Custer seuraavana lauantaina ratsasti tarkastamassa aitaa, huomasi hän, että langat oli leikattu poikki lähellä yhtä lukituista porteista — sitä porttia, joka avautui Ratsuleiri-cañonin suulle. Shannon oli hänen seurassaan, ja tyttö oli hyvin ihastunut nähdessään tämän todistuksen siitä, että jotakin salaperäistä oli tekeillä niin likellä kotia.
»Mitä ihmettä otaksut heidän puuhailevan?» hän tiedusti.
»Enpä tiedä. Mutta sellaista se on, mitä heidän ei pitäisi tehdä; muutoin he eivät niin huolellisesti peittäisi jälkiään. Ilmeisesti he ovat kulkeneet kummallekin päin tästä kohdasta, mutta he ovat lakaisseet jälkensä kummallakin puolella, joten ei voi erottaa, minnepäin he viimeksi menivät. Katsohan! Jäljet hajaantuvat aidan kahden puolen. On vaikea sanoa, kummat tehtiin ensin ja minne he ovat aidan läpi pyrkineet. Toisten jälkien on täytynyt olla toisten päällä. Mutta he ovat lakaisseet sileäksi koko sen kohdan.»
Custer oli laskeutunut satulasta ja oli nyt polvillaan, tarkastaen aidan toisella puolen näkyviä jälkiä.
»Luultavasti», hän virkkoi äkkiä, »ovat kukkuloille päin vievät jäljet tuoreemmat, vaikka toiset ovat selvemmät. Tässä on kaniinin jälki laaksoon päin suunnatun hevoskavion jäljen päällä, ja tuossa taas on saman kaniinin jälki peittynyt laaksosta tulevien hevosten ja burrojen jälkien alle. Kaniinin on täytynyt juosta tästä heidän tultuaan kukkuloilta heidän jälkiensä ylitse, ja palatessaan he taas polkivat sen jälkiä. Se on varsin selvää, eikö olekin?»
»Niin; mutta alaspäin suuntautuvat jäljet ovat paljoa selvemmät kuin ylöspäin menevät. Eikö se viittaa siihen, että ne ovat tuoreemmat?»
»Niin arvelin minäkin, ennen kuin havaitsin nämä pupun painamat merkit — ja ne ovatkin sitovat. Silmäilläänpä hieman tuonnempaa. Aavistan saaneeni ajatuksen.»
»Kenties sellaisen ’näpsän pienen ajatuksen’, kuten Eva sanoo!»
Custer kumartui tutkimaan ensin yhtä, sitten toista jälkeä, seuraten niitä laaksoa kohti. Shannon asteli hänen vierellään, taluttaen Baldya. Heidän polvistuessaan katselemaan pölyiseen maahan jääneitä merkkejä koskettivat heidän olkansa joskus toisiaan. Kosketus sai tytön värähtämään suloisesta riemusta, eikä sekään, että mies pysyi kylmänä, sumentanut hänen mieltään. Hänelle riitti, että hän sai olla likellä Custeria ja rakastaa häntä. Hän ei tahtonut Custerin rakastavan häntä — se olisi koitunut hänen elämänsä surkeimmaksi murhenäytelmäksi.
Enimmäkseen oli jäljet sotkettu varpukimpulla, jota nähtävästi oli laahattu viimeisen hevosen jälessä. Mutta siellä täällä näkyi hevosen tahi burron kavion jälki, joten Custerin sommittelema kuvaus tapahtumain kulusta oli jotensakin selvä — niin pitkälle kuin se ulottui.
»Luulenpa saaneeni jotakin irti noista jäljistä», hän sanoi äkkiä. »Tästä on ratsastanut kaksi miestä hevosilla. Toinen hevonen oli kengitetty, toinen ei. Toinen ratsastaja oli edellä, toinen viimeisenä, ja heidän välissään oli useita burroja. Alaspäin mennessä burrot kantoivat raskaita kuormia; palatessa niillä ei ollut kuormaa lainkaan.»
»Mistä tiedät kaiken tuon?» kysyi tyttö hyvin epäilevänä.
»En tiedä sitä, mutta se tuntuu johdonmukaisimmalta päätelmältä, mihin noiden jälkien nojalla voi tulla. On helppo erottaa hevosten jäljet burrojen jäljistä ja nähdä, että matkassa on ollut ainakin kaksi hevosta, koska tästä on selvästikin mennyt ohitse sekä kengitetty että kengittämätön hevonen. Että toinen niistä — kengitetty — on ollut edellä, se käy ilmi siitä, että kuten näet burrojen ja kengittämättömän hevosen kavioiden jäljet ovat aina ensinmainitun jälkien päällä. Että toinen hevonen oli viimeisenä, se on yhtä selvää, koska sen jälkien päällä ei ole mitään muita jälkiä. Ja jos suvaitset silmäillä tarkemmin ja verrata noita hevosten jälkiä toisiinsa, niin huomaat, että laaksoon tuovien ja laaksosta vievien jälkien välillä on vain vähän eroa, jos ollenkaan. Mutta helposti näkyy, että burrojen alaspäin suuntautuvat jäljet ovat painuneet syvemmälle kuin ylöspäin vievät. Minusta se osoittaa, että burrot toivat kukkuloilta raskaat kuormat, mutta palasivat sinne ilman kuormia. Miltä se kuulostaa?»
»Se on ihmeellistä!» huudahti Shannon. »Minä en voi nähdä muuta kuin sen, että jotakin on tässä liikkunut.»
»Ei se ole ihmeellistä», vastasi Custer. »Harjaantunut jälkien vainuja kertoisi, kuinka monta hevosta tästä on mennyt, kuinka monta burroa, kuinka monta tuntia sitten he tulivat kukkuloilta ja kuinka kauan sitten he palasivat sinne, ja lisäksi he ilmoittaisivat ratsastajien isoäitien nimet.»
Shannon nauroi.
»Sitten olen hyvilläni, että sinä et ole harjaantunut vainuaja», hän sanoi, »sillä nyt jaksan uskoa, mitä äsken puhuit. Ja vieläkin minusta on hyvin ihmeellistä ja hauskaa kyetä lukemaan kertomuksia — tosikertomuksia — ihmisten ja eläinten polkemasta tomusta.»
»Siinä ei ole mitään kovin erikoista. Katsohan vain esimerkiksi Apachen kavioiden jälkiä! Näetkö, miten takakavio eroaa etukaviosta?»
Puhuessaan Custer osoitti niitä, kiinnittäen tytön huomiota siihen, että Apachen takakengät olivat varpaiden puolelta tasatut.
»Ja vertaa nyt niitä Baldyn jälkiin!» hän kehoitti. »Näetkö, kuinka erilaiset ne ovat? Jos kerran opit ne tuntemaan, et voi milloinkaan sekoittaa niitä toisiinsa. Mutta sitä kertomuksen osaa, joka kiinnittäisi mieltäni eniten, en kykene lukemaan — keitä he olivat, mitä he kuljettivat burrojen selässä kukkuloilta, mistä he tulivat ja minne he menivät. Seurataan jälkiä nähdäksemme, missä he kävivät täällä laaksossa. Jälkien täytyy viedä ihan Evansien heinäladon lähitse.»
Evansien heinäladon! Äkkiä kirkastui Shannonin muisti kuin voimakkaasta valonvälähdyksestä. Hänen ollessaan viimeistä iltaa Crumbin huvilassa oli Allen maininnut, että salaa tuotu wisky kuljetettiin kuorma-autossa, että se oli piilotettu heiniin ja sitä välitti Evans-niminen nuorukainen.
Mitä hänen oli tehtävä? Hän ei voinut ilmaista tietoaan Custerille, koska hän ei voinut selittää, miten oli sen saanut. Samasta syystä hän ei myöskään voinut varoittaa Guy Evansia, jos olisikin pitänyt sitä tarpeellisena — mutta sitä hän ei uskonut, sillä Custer ei paljastaisi Guyta! Hän päätteli, ettei hän voinut tehdä muuta kuin antaa tapahtumien mennä menoaan.
Hän seurasi Custeria osittain umpeenlakaistuja jälkiä myöten ohrasängen peittämän pellon poikki. Sadan metrin päässä heinäladosta länteen jäljet veivät sepelillä lasketulle tielle suorakulmaisesti, kadoten sitten tyyten. Mahdotonta oli päättää, oliko pieni karavaani kääntynyt itään vaiko länteen, sillä se ei ollut jättänyt minkäänlaisia jälkiä kivetyn tien kovaan pintaan.
»Kas niin, Watson!» sanoi Custer ja kääntyi myhäillen tytön puoleen.
»Mitä saat selville tästä?»
»En mitään.»
»Et mitään? Watson, se kummastuttaa minua. En minäkään saa selville mitään.» Hän pyöräytti ratsunsa takaisin rikottua aitaa kohti. »Ei hyödytä lainkaan etsiä enää tältä suunnalta. Enkä tiedä, kannattaisiko seurata edes jälkiä kukkuloille, sillä todennäköisesti on ne peitetty hyvin. Mutta ensi perjantai-iltana minä väijyn heitä. Kenties heillä ei ole mitään pahaa mielessä, mutta epäiltävältä se näyttää. Ja jos niin on, niin mieluummin otan heidät täällä kiinni tavaroineen kuin seuraan heitä kukkuloille, missä otaksuttavasti koko saavutukseni supistuisivat heille antamaani varoitukseen, että heitä pidetään silmällä. Nyt minua harmittaa, että panetin portit lukkoon, sillä se tekee heidät valppaiksi. Panemme ensin aidan kuntoon ja sitten kierrämme ympäri ottamassa pois lukot.»
Kun he tuntia myöhemmin olivat kotimatkalla, pyysi hän Shannonia olemaan hiiskumatta mitään heidän huomioistaan ja siitä, että hän aikoi seuraavana perjantaina väijyä salaperäistä kuormajonoa.
»Se vain nostattaisi tarpeetonta hälyä väen keskuudessa», hän selitti. »Mahdollisesti saan jonkun yksinkertaisen selityksen, kun tapaan nuo ihmiset. Kuten mainitsin Jakelle, saattavat he olla meksikkolaisia, jotka ovat työssä koko viikon ja käyvät täällä öisin noutamassa polttopuita. Vieläkin todennäköisempää on, että he eivät tiedä saavansa lupaa kerätä kuivuneita puita, jos sitä pyytäisivät, vaan luulevat olevansa varkaissa ja ottavat niskoilleen paljon huolta ja vaivaa turhanpäiten, totisesti!»
»Et kai aio vahtia heitä yksin?» tiedusti tyttö, sillä hän tiesi, mitä Custer ei tiennyt — nimittäin että yökulkijat luultavasti olivat häikäilemättömiä lurjuksia, jotka eivät kaihtaisi mitään rikosta, jos pelkäisivät joutuvansa ilmi.
»Miksi en?» kysyi Custer. »Tahdon vain tiedustaa heiltä, mitä he puuhailevat Ganadossa ja miksi he rikkoivat aitamme.»
»Älä tee niin!» pyysi Shannon. »Ethän tiedä, keitä he ovat ja mitä he hommaavat. Meidän tietoihimme nähden he saattavat olla hyvin hurjaa joukkoa.»
»Niinpä niin», myönsi Custer. »Otan Jaken mukaani.»
»Miksi et ota myöskin Guyta matkaan?» ehdotti tyttö, sillä hän tiesi, että Custer olisi paremmassa turvassa, jos Guy tuntisi hänen aikeensa, koska hän silloin varsin todennäköisesti ei kohtaisi miehiä.
»Ei», vastasi Custer. »Guylla pitäisi olla iso nuotio, lepotuoli ja käärö savukkeita, jos hänen olisi mieli istua niin myöhään kukkuloilla. Jake on paras mies sellaiseen työhön.»
»Guy ei ole ensinkään sinun kaltaisesi, vai onko?» huomautti Shannon. »Hän on asunut koko ajan täällä ja elänyt samalla tavalla kuin sinä, mutta sittenkään hän ei tunnu olevan osa siitä, kuten sinä olet.»
»Guy on haaveilija ja haluaa aina mukavuutta», selitti Custer nauraen. »Heikäläiset ovat kaikki vähän sentapaisia. Herra Evans oli samantapainen isän kertoman mukaan. Hänen kuollessaan me kaikki olimme vielä lapsia. Rouva Evans selviytyy mielellään kaikesta helposti, eikä Gracekaan ollut kovin innokas ponnistelemaan, vaikka hän kykenikin kestämään enemmän kuin muut. Ei kukaan heistä ole tuntunut ottavan asioita siltä kannalta kuin sinä. En ole koskaan nähnyt ketään niin innostunutta ratsastamaan ja oleskelemaan ulko-ilmassa kuin sinä, paitsi Penningtoneja. Mutta silti pidän heistä yhtä paljon», hän ehätti lisäämään. »Sellaisia kai ihmiset ovat. Mieltymys näihin seikkoihin on perinnöllinen. Nykyiseen polveen saakka ovat kaikki Evansit olleet peräisin kaupungista, kaikki Penningtonit taas maaseudulta. Isä arvelee, että jos hevosmiehet eivät olekaan erillisen rodun jälkeläisiä, he joka tapauksessa polveutuvat yhteisistä esivanhemmista, jotka asuivat laajoilla tasangoilla ja olivat ihmisrodun alkuperäiset karjankasvattajat. Hän luulee heidän sekautuneen kukkulain ja vuorien asukkaihin, joista myöskin tuli hevosmiehiä heidän opettaminaan, mutta että metsä- ja rantarodut olivat jyrkästi eroavia. Juuri viimemainitut ne rakensivat kaupunkeja, jotka tasangoilta saapuneet hevosmiehet sitten valloittivat.»
»Mutta ehkäpä Guy pitäisi tästä seikkailusta», intti tyttö. »Se saattaisi antaa hänelle aiheen kertomukseen. Minä aion kysyä häneltä.»
»Älä tee sitä! Kuta vähemmän siitä haastellaan, sitä parempi. Jos siitä puhutaan yleisesti, saattaa se joutua niiden miesten korviin, jotka tahdon saada kiinni. Sana liikkuu nopeasti maaseudulla. Samoin kuin emme tiedä, keitä ne ihmiset ovat ja mitä he puuhaavat, emme myöskään voi olla vannoja siitä, etteivät jotkut heistä ole ystävällisissä suhteissa palvelusväkemme, Evansien tai meidän kanssamme.»
Tyttö ei vastannut mitään.
»Ethän mainitse siitä hänelle?» tiukkasi Custer.
»En, jos sinä olet vastaan», myöntyi tyttö.
He olivat äänettöminä hetkisen kumpikin vaipuneena omiin aatoksiinsa. Tyttö koetti keksiä jotakin suunnitelmaa estääkseen Custerin kohtaamasta Allenin rikostovereita, joiksi hän varmasti uskoi salaperäisen kuormajonon omistajia. Mies taas puolestaan aprikoi turhaan, keitä he saattoivat olla ja mikä oli heidän öisten retkiensä tarkoitus.
»Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella oleva polku on koko jutun avain», hän virkkoi äkkiä. »Pysyttelen hiljaa ensi perjantai-iltaan saakka, jotta en herättäisi heidän epäluulojaan, mutta siitä huolimatta, mitä silloin saan selville, ratsastan sen polun päähän saakka, vaikka se veisi minut valtamerelle asti!»
He olivat saapuneet tien haaraantumaan; toinen haara vei Shannonin huvilaan, toinen Ganadon ratsutalleille.
»Luulin sinun tulevan puoliselle», sanoi Custer, kun tyttö ohjasi hevosensa läntiselle tielle.
»En tänään», vastasi tyttö. »Mutta tulen päivälliselle, jos saan.»
»Me kaikki kaipaamme sinua, kun et ole meillä», valitti poika.
»Kuinka hauskaa! Tulen varmasti.»
»Entä iltapäivällä — lähdetkö taaskin ratsastamaan kanssani?»
»Minulla on hyvin paljon puuhaa iltapäivällä», esteli tyttö.
Custer muuttui nolon näköiseksi, mutta melkein heti hän sitten purskahti nauruun.
»En ollut oivaltanut, kuinka paljon olen vaatinut aikaasi. Sinähän olet ollut seurassani ratsastamassa joka päivä, ja kun nyt tahdot olla poissa yhden iltapäivän, alan jörötellä. Pelkäänpä, että olet hemmotellut minut piloille. Mutta et saa sallia minun olla vastuksiksi.»
»Ratsastan kanssasi, koska pidän siitä», vastasi Shannon. »Kaipaisin ratsastusretkiämme hirveästi, jos sattuisi jotakin, mikä estäisi ne.»
»Toivottavasti ei satu mitään sellaista. Minua peloittaa, että olisin mennyt mies ilman sinua, Shannon. Olin menehtymäisilläni Gracen lähdettyä — olin synkkä, haluton ja tyytymätön; ja myöskin join liikaa. En häpeile kertoessani siitä sinulle, koska tiedän sinun ymmärtävän — tuntuu siltä kuin ymmärtäisit kaikki. Se, että sain sinut ratsastus- ja puhetoverikseni, reipastutti minua. Olen sinulle hyvin paljosta kiitollinen; äläkä senvuoksi salli minun rasittaa ystävyyttäsi ja kärsivällisyyttäsi! Milloin vain haluat olla iltapäivän yksin», hän lopetti nauraen, »älä arastele pyytäessäsi sitä — pidän huolta siitä, että saat sen ja täyden palkan!»
»En halua vapaita iltapäiviä, koska nautin ratsastusmatkoista yhtä paljon kuin sinäkin, ja niillä on ollut vieläkin suurempi merkitys minulle. Koetan järjestää niin, ettei mikään niitä estä, jos suinkin voin.»
Häntä liikutti ja miellytti Custerin äkillinen luottamus, ja hän oli kiitollinen sille seikalle, joka oli aiheuttanut Custerin harvinaisen avosydämisyyden, mikä se sitten lieneekään ollut. Hän tahtoi olla Custerille välttämätön ystävän herttaiseen, kiihkottomaan tapaan, niin että he voisivat olla yhdessä tuntematta hämmennystä tai mielenjännitystä.
He olivat pysähtyneet puhelemaan tien haaraantumaan; kun Shannon nyt uudelleen hoputti Baldya kotiaan kohti, käänsi Custer Apachea saattaakseen häntä.
»Ei sinun tarvitse tulla mukaani», kielsi tyttö. »Puolisen aika alkaa olla käsissä, joten sinä myöhästyisit.»
»Mutta minä tahtoisin.»
»Ei!» Shannon pudisti päätään. »Mene vain suoraan kotiisi!»
»Salli minun!»
»Nyt on minulla vapaa iltapäivä», muistutti tyttö, »ja todella toivoisin, ettet tule.»
»Olkoon menneeksi! Tulen autolla noutamaan sinua hyvissä ajoin, ja ennen päivällistä uimme.»
»Älä tule liian aikaisin — ilmoitan puhelimitse, kun olen valmis.
Näkemiin!»
Custer heilutti hattuaan tytön ratsastaessa pois lyhyttä laukkaa, ja sitten hän istui hetkisen paikallaan Apachen selässä, silmäillen Shannonia. Kuinka hyvin tyttö ratsastikaan! Kuinka viehkeän sulavia olivat hänen kauniin vartalonsa kaikki liikkeet! Mies pudisti päätään.
»Onpa siinä tyttö, tuo Shannon!» hän jupisi ääneen pyöräyttäessään
Apachen talleja kohti.