XIX.
Custerista erottuaan Shannon Burke ei ratsastanut kotiinsa. Hän kääntyi länteen päin pitkin Evansien tiluksen yläpuolitse vievää tietä, jatkoi matkaansa Ratsuleiri-cañonin suulle ja nousi kukkuloille. Yli kolme kilometriä hän noudatti cañontietä El Camino Largolle, kääntyi sitten vasemmalle ja lähti seuraamaan toista itäänpäin, Sykomori-cañonille vievää tietä. Mikä hänen asiansa lieneekin ollut, oli selvää ettei hän halunnut muiden sitä tietävän. Jollei hän olisi tahtonut pitää sitä salassa, olisi hän voinut ratsastaa Sykomori-cañonille suoraan Ganadosta, päästen useita kilometrejä lyhemmällä matkalla.
Mentyään Sykomori-cañonin poikki hän kiipesi sen itäistä laitaa reunustaville matalille kukkuloille. Siellä ei ollut lainkaan polkua, ja sakea pensaikko oli usein niin tiheätä, että hänen täytyi monasti tehdä mutkia päästäkseen ylöspäin. Mutta vihdoin hän ratsasti Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan notkoniityn länsilaidalle. Sitten hän ohjasi hevosensa tasaisemmalle kohdalle, painoi kannukset Baldyn kylkiin ja lasketti täyttää laukkaa itää kohti, tarkastaen koko ajan maata.
Pian hän löysi etsimänsä — notkon poikki pohjoisesta etelään vievän polun. Hän käänsi Baldyn sille ja suuntasi sen lännessä olevaan vuoristoon päin. Shannon oli hermostunut, häntä kalvoi sisäinen pelko, ja hän olisi kääntynyt takaisin ainakin kymmenen kertaa, jollei häntä olisi ajanut eteenpäin voima, joka oli äärettömän paljon käskevämpi kuin oman edun tavoittelu.
Omasta kohdastaan hän saattoi menettää yrityksessään kaikki, mutta ei voinut voittaa mitään. Hän tiesi joutuvansa hyvin suureen suoranaiseen vaaraan, ja häntä kauhistutti, kun hän ajatteli jälkiseurauksia siinä varsin mahdollisessa tapauksessa, että Penningtonit saisivat tiedon hänen teostaan. Mutta sittenkin hän hoputti Baldya yhtä mittaa eteenpäin, vaikka hänen selkäänsä karmi, kun tie niityn eteläpäässä sukelsi ahtaaseen rotkoon ja kiemurteli ylöspäin nuoren, sankan tammisten keskellä, joka esti häntä näkemästä mihinkään suuntaan muutamia metrejä kauemmaksi.
Rotkon yläpäässä polku kääntyi taaksepäin ja nousi jyrkkää rinnettä ylöspäin sakean pensaikon lävitse — jota ilman, sen hän käsitti, polku olisi näyttänyt melkein mahdottomalta, sillä vieru oli miltei äkkijyrkkä. Pensaikko tuntui tarjoavan turvaa, joka kuitenkin oli enemmän näennäinen kuin todellinen, ja samalla se salasi alhaalla olevan jyrkänteen.
Painaen kavionsa löyhään maahan Baldy kapusi ylöspäin, astellen kuhmuisten juurien ja siellä täällä olevien kivien ylitse ja melkein kuin ihmeen kautta löytäen aina vähimmän epävarman jalansijan. Joskus tyttö puristi silmänsä tiukasti umpeen ja istui jännittyneenä, puristaen polvillaan hevosen kylkiä, niin että lihaksiin koski. Vihdoin uljas morganilainen nousi harjanteen laelle, ja Shannon huoahti syvään helpotuksesta, jota kuitenkin vähensi tieto, että hänen palatessaan oli ratsastettava alaspäin tuota samaa hirvittävää polkua, joka nyt katosi kuin taika-iskusta.
Somerikkoinen harjanne oli sateen huuhtelema, ja kesäinen aurinko oli paahtanut sitä, niin että se oli kova kuin sepelitie. Shannonin harjaantumattomat silmät eivät voineet erottaa siitä mitään merkkiä polun suunnasta. Hän ratsasti edestakaisin kumpaankin suuntaan, kunnes havaitsi poluntapaisen, joka vei alaspäin toiseen selänteen vastaisella puolella olevaan rotkoon. Laskeutuminen sitä myöten ei näyttänyt niin peloittavalta kuin äskeinen nousu, ja koska hän ei löytänyt minkäänlaista muuta polkua, päätti hän tutkia sitä.
Varovasti alaspäin asteleva Baldy seisahtui äkkiä korvat hörössä ja
hirnahti kimakasti. Ääni oli niin hätkähdyttävän äkillinen, että
Shannon säikähti niin, että hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä.
Ja sitten kuului alhaalta vastaushirnahdus.
Hän oli löytänyt, mitä etsi, mutta hänet valtasi niin raju pelko, että hän oli vähällä pyörtää takaisin. Vain se seikka, ettei hän voinut kääntää Baldya ympäri niin kaidalla polulla, antoi hänelle niin paljon miettimisaikaa, että hän sai kiihtyneet hermonsa hillityiksi ja pakoitetuksi noudattamaan järjen ohjausta. Hänen oli pinnistettävä tahtoaan äärimmilleen hoputtaakseen ratsuaan jälleen eteenpäin tuohon salaperäiseen rotkoon, jossa häntä saattoi väijyä vieläkin kauheampi kohtalo kuin kuolema. Se, että hän sen teki, osoitti kuinka suuri hänen rohkeuttaan innostava rakkaus oli.
Hänen edessään aukeava rotko oli sekä matalampi että laajempi kuin harjanteen toisella puolen oleva, joten se näytti vähäiseltä notkelmalta. Hevosen selästä hän näki rehevien tammien ylitse pensaiden peittämälle rinteelle, joka rajoitti notkoa idän puolella. Mutta mitä oli tuolla alhaalla, vihreiden puiden piilossa, sitä hän ei voinut muuta kuin aavistaa.
Hän tiesi, etteivät Penningtonit pitäneet täällä hevosia, ja arvasi senvuoksi, että Baldyn hirnahdukseen vastannut hevonen oli hänen etsimiensä miesten. Hän ratsasti hitaasti edelleen. Mitenkähän hänet otettaisiin vastaan? Jos hänen päätelmänsä siitä, keitä tuonne alhaalle leiriytyneet miehet olivat, osuivat oikeaan, saattoi hän kuvitella, että häntä ensin ammuttaisiin ja sitten vasta tutkittaisiin. Se ajatus ei ollut suinkaan hauska, mutta nyt ei häntä voinut mikään säikyttää perääntymään.
Hänestä tuntui kuluneen pitkä aika, kun hän rehevien tammien välitse näki likaisen teltan ja rivin seipäitä, joihin oli sidottu kolme hevosta ja kuusi burroa. Ei näkynyt minkäänlaista merkkiä siitä, että ihmisiä oli sillä hetkellä saapuvilla, mutta hänellä oli kammottava tunne, että niitä oli ja että ne tähyilivät häntä jostakin piilopaikasta.
Hän istui hetkisen tyynesti satulassa ja odotti. Kun ketään ei ilmestynyt, huusi hän sitten:
»Halloo! Haluan puhella kanssanne.»
Hänen äänensä kaikui oudolta ja kaamealta hänen omissa korvissaan.
Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin lehtien hiljaista kahinaa, lintujen ääniä ja Baldyn raskasta hengitystä. Sitten kajahti hänen takanaan kasvavasta pensaasta vielä yksi ääni, siltä suunnalta, josta hän oli tullut. Hän käsitti, että hänen oli täytynyt ratsastaa vain muutaman askeleen päästä sen miehen ohitse, joka nyt puhui.
»Mitä tahdotte?»
»Olen tullut varoittamaan teitä. Teitä pidetään silmällä.»
»Tarkoitatteko, ettette ole yksin? Onko seurassanne muita? Silloin käskekää heidän mennä tiehensä, sillä meillä on pyssyt. Emme ole tehneet mitään pahaa. Hoidamme mehiläisiämme; ne ovat tuolla harjun reunalla leirimme yläpuolella.»
»Muassani ei ole ketään. En tarkoittanut, että teitä pidetään silmällä juuri tällä hetkellä, vaan että muut tietävät teidän joka perjantaiyö tuovan jotakin kukkuloilta ja tahtovat tietää, mitä tuotte.»
Hänen takanansa kuului pensas kahisevan, ja käännyttyään hän näki sen takaa astuvan esiin miehen pyssy valmiina käsissään. Mies oli meksikolainen, musta-ihoinen, ruma ja rokonarpinen.
Melkein samalla hetkellä astui pensaikosta kaksi muuta miestä leirin toisilta ääriltä. Kaikki kolme astelivat Shannonin luokse. Kaikilla heillä oli aseet, ja kaikki olivat meksikolaisia.
»Mitä tiedätte siitä, mitä viemme kukkuloilta? Eikö meidän pitäisi kuljettaa hunajaamme kaupaksi?» kysyi rokonarpinen.
»Minä tiedän, mitä tuotte», vastasi Shannon. »En aio antaa teitä ilmi.
Olen tullut varoittamaan teitä.»
»Minkätähden?»
»Tunnen Allenin.»
Miesten käytös muuttui heti.
»Oletteko tavannut Allenin? Tuotteko häneltä sanoman?»
»En ole tavannut häntä enkä tuo häneltä sanomaa. Mutta eräistä syistä, jotka ovat oma asiani, olen tullut varoittamaan teitä, ettette vie laaksoon kuormianne ensi perjantain jälkeisenä yönä.»