XX.
Rokonarpinen meksikkolainen astui ihan likelle Shannonia ja tarttui hänen ratsunsa suitsiin.
»Te pidätte», hän sanoi huonolla englanninkielellä, »meitä kirotun typerinä. Jollette tule Allenin lähettämänä, ei käyntinne ole meille hyväksi. Mitä haette? Puhukaa totta ja vikkelästi, hemmetin vikkelästi! Muutoin ette ikinä enää palaa täältä kertomaan, missä olemme, ja tuomaan poliiseja kimppuumme!»
Hänen sävynsä oli häijyn kiukkuinen ja eleensä uhkaavat.
Ei ollut mitään haittaa siitä, jos hän puhuisi näille miehille totta, vaikka epäiltävää oli, uskoisivatko he häntä. Hän oivalsi olevansa pinteessä, josta hänen ei olisi helppo selviytyä. Hän oli ilmoittanut miehille olevansa yksin, ja jos he epäilisivät hänen vaikuttimiaan, voisivat he varsin hyvin tuhota hänet. Hän tiesi, kuinka vähän rikolliset meksikolaiset panevat arvoa ihmishengelle — erittäinkin vihatun gringon hengelle.
»Olen tullut varoittamaan teitä, koska eräs ystäväni aikoo väijyä teitä ensi perjantaiyönä. Hän ei tiedä, keitä olette ja mitä tuotte kukkuloilta. Minä tiedän ja olen senvuoksi varma, että mieluummin surmaatte hänet kuin antaudutte kiinni, enkä minä tahdo, että hän saa surmansa. Siinä kaikki.»
»Mistä tiedätte, mitä kuljetamme kukkuloilta laaksoon?»
»Allen ilmaisi sen minulle.»
»Allenko ilmaisi? En usko teitä. Tiedättekö, missä Allen on?»
»Hän on Los Angelesin vankilassa. Kuulin hänen mainitsevan tästä asiasta eräälle miehelle Los Angelesissa viime heinäkuussa.»
»Kuka on se ystävänne, joka aikoo väijyä meitä?»
»Herra Pennington.»
»Oletteko puhunut hänelle meistä?»
»Sanoinhan jo, ettei hän tiedä teistä mitään. Hän tietää vain sen, että jotkut aina tulevat kukkuloilta, ajaen burroja, että he särkivät hänen aitansa viime perjantaiyönä. Hän tahtoo ottaa teidät kiinni ja saada selville, mitä puuhaatte.»
»Miksi ette ole puhunut siitä hänelle?»
Shannon empi.
»Mitäpä väliä sillä voisi olla», hän virkkoi vihdoin.
»Sillä on väliä meille. Käskin teidän puhua totta, muutoin —»
Meksikolainen nosti pyssyään, joten tyttö saattoi arvata lopun.
»En halunnut joutua selittämään, mistä olin saanut teitä koskevat tietoni. En tahtonut herra Penningtonin tietävän, että tunnen sellaisia miehiä kuin Allen on.»
»Mistä tunnette Allenin?»
»Se ei ole millään tavoin tämän asian yhteydessä. Olen varoittanut teitä, joten voitte ryhtyä toimenpiteisiin välttääksenne ilmituloa ja vangitsemista. En hiisku teistä mitään kellekään muulle. Sallikaa minun nyt poistua.»
Hän hoputti Baldya ja koetti kääntää sen ympäri, mutta mies piti tiukasti kiinni suitsista.
»Ei niin hätäisesti, señorita! Jollen saa tietää, miksi Allen on puhunut teille noin paljon, en voi uskoa hänen puhuneen teille lainkaan. Poliisit hankkivat tietoja monilla tavoin, joskus he käyttävät naisia. Jos olette Allenin ystävä, niin on kaikki hyvin. Jollette ole, niin, hitto soikoon, tiedätte niin paljon, ettei se ole teille terveellistä. Teidän olisi parasta kertoa minulle peittelemättä kaikki; muutoin ette pääse täältä — ette koskaan!»
»No niin», virkkoi Shannon. »Kohtasin Allenin Hollywoodissa eräässä talossa, johon hän möi ’luntansa’, ja kuulin hänen kertovan sen talon isännälle, miten te käsittelitte New Yorkista varastettua wiskyä, joka oli tuotu laivalla tänne rannikolle ja piilotettu vuoristoon.»
»Mikä on sen miehen nimi, jonka talossa tapasitte Allenin?»
»Crumb.»
Mies kohotti tuuheita kulmakarvojaan.
»Kuinka kauan sitten olitte siellä — siinä talossa Hollywoodissa?»
»En ole ollut siellä heinäkuun viimeisen päivän jälkeen. Poistuin sieltä silloin, kun Allenkin.»
»Tiedättekö, miten Allen joutui vankilaan?» kysyi meksikolainen.
Tyttö käsitti, että miehen mielessä oli herännyt uusi epäluulo, ja päätteli, että hänen oli varminta olla täysin vilpitön.
»En tiedä, sillä en ole nähnyt Crumbia enkä Allenia senjälkeen. Mutta kun luin sanomalehdestä, että hänet oli vangittu sinä iltana, arvasin Crumbin järjestäneen sen. Kuulin Crumbin pyytävän häntä viemään vähän lunta jollekin miehelle Hollywoodiin. Tiedän, että Crumb on huono ihminen ja että hän koetti varastaa teidän rahaosuutenne.»
Mies mietti äänettömänä useita minuutteja, ja hänen tyhmännäköisistä kasvoistansa kuvastuivat jonkun uuden ajatuksen synnytystuskat. Äkkiä hän katsahti Shannoniin, ja hänen ilkeissä silmissään oli ovela väike.
»Saatte mennä», hän sanoi. »Tunnen teidät. Allen puhui teistä kauan sitten. Olette Crumbin nainen, ja nimenne on Gaza. Te ette kerro meistä mitään rikkaille ystävillenne Penningtoneille — varmasti ette kerro!»
Meksikolainen nauraa hohotti, iskien silmää tovereilleen.
Shannon tunsi polttavan punan leviävän poskilleen. Hän sulki silmänsä melkein ruumiillisesta tuskasta, niin hirvittävästi raateli tämä nöyryytys hänen ylpeyttään, ja sitten hän tunsi ellottavaa inhoa. Mies oli hellittänyt suitset; Shannon pyöräytti Baldyn ympäri.
»Ette siis tule perjantai-iltana?» hän tiedusti, toivoen saavansa jonkunlaisen takeen siitä, ettei hänen uhrauksensa ollut mennyt ihan hukkaan.
»Herra Pennington ei löydä meitä perjantaiyönä, joten häntä ei ammuta.»
Shannon ratsasti sitten pois; mutta hänen mieleensä hiipi hämärä epäluulo, että miehen viimeiset sanat olivat kaksimieliset.
* * * * *
Työskenneltyään puolisen jälkeen pari tuntia konttorissa oli Custer Pennington juuri tullut ulos talosta ja seisoi kummun reunalla, silmäillen ranchoalueen ylitse vuoristoon. Hänen katseensa harhaili aluksi umpimähkään, mutta kiintyi äkkiä pieneen täplään, joka ilmestyi kaukaisesta rotkosta ja jonka hän niinkin pitkän matkan päästä tunsi ratsastajaksi, vaikka siellä ei olisi pitänyt kenenkään ratsastaa. Tarkkailtuaan sitä hetken hän käväisi sisällä noutamassa kaksoiskiikarin.
Nyt oli täplä kadonnut, mutta hän tiesi sen olevan alhaalla notkon pohjalla, Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan harjanteen takana, ja hän odotti, kunnes se ilmestyisi selänteen laelle. Viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia hän tähysti sitä kohtaa, jossa ratsastajan olisi pitänyt uudelleen ilmestyä näkyviin. Sitten hän näki liikettä pensaikossa ja suuntasi kaukoputkensa sinne päin, seuraten katseellaan puolittain näkyvää hahmoa, kunnes se joutui puuttomalle aukeamalle. Nyt ne näkyivät selvästi voimakkaiden linssien lävitse, ratsu ja ratsastaja — Baldy ja Shannon!
Pennington laski kiikarin kupeelleen, ja hänen kasvoillaan oli hämmästynyt ilme, kun hän koetti keksiä jotakin selitystä kaukoputken paljastamaan seikkaan. Silloin tällöin hän vielä näki vilahdukselta Shannonin tämän ratsastaessa cañonia pitkin alaspäin. Mutta kun tyttöä ei näkynyt taloon tuovalla tiellä, vaikka hän odotti joltisenkin ajan, arvasi hän Shannonin menneen El Camino Corton poikki. Miksi hän oli niin tehnyt, sitä oli Custerin mahdoton käsittää. Siten hän poikkesi paljon kotinsa suunnalta, ja hänen oli ratsastettava kukkulapolkua, kun taas Sykomori-cañonista olisi melkein suora ratastie tuonut taloon.
Pian Custer kiersi talon ympäri kummun pohjoisreunalle, josta hän näki itään, länteen ja pohjoiseen leviävään laaksoon. Lännen puolella näkyi Evansien talon yläpuolella kulkeva tie Ratsuleiri-cañonille saakka.
Hän ei osannut itsekään selittää, miksi hän seisoi siellä pitämässä silmällä Shannonia. Ei ollut hänen asiansa, missä ja milloin tyttö ratsasteli. Mutta tuntui omituiselta, että Shannon oli ratsastanut kukkuloille kieltäydyttyään lähtemästä ratsastusretkelle hänen seurassaan. Se myöskin hämmästytti ja huoletti häntä, sillä se oli ensimmäinen vihjaus siitä, että Shannon saattoi tehdä jotakin salakähmäistä, vaikka kuinkakin vähäistä.
Jonkun ajan kuluttua hän näki tytön ilmestyvän Ratsuleiri-cañonista ja noudattavan kotiinsa vievää tietä. Custer harasi sormillaan tukkaansa ollen ymmällä. Häntä ei vaivannut ainoastaan se, että Shannon oli lähtenyt ratsastamaan ilman häntä ensin väitettyään iltapäivä-ratsastusta kiireen tähden mahdottomaksi, vaan myöskin se suunta, johon tyttö oli ratsastanut; hän oli noudattanut sitä polkua, jota tutkimalla Custer, kuten hän oli Shannonille maininnut, arveli saavansa salaperäisen yöliikenteen selityksen. Custer oli sanonut tytölle, ettei hän lähtisi seuraamaan polkua ennen kuin lauantaina, peläten muutoin herättävänsä ’epäluuloja niissä miehissä, jotka hän tahtoi yllättää, puuhasivatpa he sitten mitä hyvänsä. Ja muutamia tunteja myöhemmin oli Shannon tieten taiten ratsastanut vuoristoon juuri samaa polkua myöten.
Kuta enemmän Custer asiaa pohti, sitä sekavammalta se hänestä tuntui. Vihdoin hän harmistuneena luopui miettimästä. Epäilemättä Shannon selittäisi hänelle koko jutun, kun hän myöhemmin iltapäivällä menisi häntä noutamaan. Hän koetti unohtaa sen, mutta se ei tahtonut haihtua hänen mielestään.
Useita kertoja hän kummastuksekseen huomasi olevansa loukkaantunut siitä, että Shannon oli käynyt ratsastamassa ilman häntä. Hän koetti järkeillä, ettei hän muka ollutkaan loukkaantunut, ettei se merkinnyt hänelle mitään, että Shannonilla oli täysi oikeus ratsastaa hänen seurassaan tahi ilman häntä, miten parhaiksi näkisi, ja ettei hän välittäisi vähääkään, tekipä tyttö kummalla tavoin tahansa.
Niin, se ei häntä painanut — syy oli jokin muu. Hän ei käsittänyt, mikä se oli, mutta ryyppy selvittäisi kaikki; ja niin hän otti ryypyn. Hän muisti, ettei ollut maistanut väkevää kokonaiseen viikkoon, ja melkein päätti olla nytkin maistamatta, mutta muutti sitten mielensä. Sen jälkeen hän otti vielä monta tuikkua, eikä se sanottavasti kolkuttanut hänen omaatuntoaan. Kun omatunto alkoi osoittaa heräämisen oireita, nukutti hän sen jälleen harmittomaan lepoon toistamalla itsekseen järkeilevän kysymyksen, johon hän ei kyennyt vastaamaan:
»Mitäpä se hyödyttää?»
Lähtiessään noutamaan Shannonia hän oli viheliäisen onnellinen ja onnellisen viheliäinen. Mutta hän ei pienimmälläkään ulkonaisella merkillä ilmaissut nauttineensa väkijuomia, mutta kummulta laskeutuvan ajotien käänteissä hän käänsi auton hiukan tavallista rajummin.
Shannon oli valmiina odottamassa häntä ja tuli ulos auton luokse huulillaan hymy, joka salasi hänen sydämessään piilevän surun ja levottomuuden. Häntä tervehtiessään hymyili myöskin Custer, hänkään paljastamatta sisässään riehuvia tunteita. Heidän ajaessaan »kunnaan linnalle» Custer antoi Shannonille mahdollisimman paljon tilaisuutta ottaa puheeksi ratsastusretkensä ja selittääkseen sen erittäinkin olemalla pitkiä toveja ääneti silti kuitenkin millään tavoin osoittamatta, että tytöllä oli hänen mielestään jotakin selitettävää. Jollei Shannon halunnut hänen tietävän siitä mitään, ei hän saisi koskaan aavistaa, että Custer jo tiesi sen; mutta epäluulon mato jäyti jo hänen sydäntään ja hän käsitti ehkä vasta nyt, kuinka rakkaaksi tämä uusi ystävyyssuhde oli hänelle käynyt.
Yhä uudelleen hän vakuutti itselleen, ettei Shannonin menettely aiheuttanut minkäänlaista muutosta, että tytöllä oli täytynyt olla joku pätevä syy toimiakseen niin. Kenties hän oli vain halunnut olla yksin. Itse oli Custer usein tuntenut samanlaista kaipausta. Silloinkin, kun Grace oli ollut kotona, oli hän silloin tällöin tahtonut ratsastaa kauas kukkuloille seuranaan vain omat ajatuksensa.
Mutta järkeilipä hän kuinka paljon tahansa, muutos oli sittenkin tapahtunut, ja hän näki nyt Shannonin uudessa valossa. Muutoksen merkitystä hän ei olisi otaksuttavasti kyennyt tyydyttävästi selittämään, jos olisi yrittänyt; mutta hän ei yrittänytkään. Hän tiesi, että suhde oli nyt toisenlainen, ja hänen sydäntään kirveli, vaikka sitä ei olisi pitänyt kirveliä. Se sai hänet kiukkuiseksi itselleen, ja seuraus oli, että hän pistäytyi huoneessaan ottamassa vielä lisäryypyn.
Myöskin Shannon tunsi muutoksen tapahtuneen. Hän arveli sen johtuvan omasta syyllisyydentunnostaan, vaikka hän ei voinut ymmärtää, miksi hänen omatuntonsa olisi ollut rauhaton, kun hän oli pannut niin paljon alttiiksi Custerin tähden. Hän oli vaistomaisesti vilpitön, ja häntä vaivasi senvuoksi rakastamansa henkilön pettäminen, vaikka hänen tarkoituksensa olikin hyvä.
Häntä huolestutti myöskin eräs toinen seikka. Hän tunsi, että Custer oli taaskin nauttinut väkijuomia ja muisti Custerin samana aamuna sanoneen, että Shannon oli ollut hänelle tukena hänen pyrkiessään eroon siitä tottumuksesta. Hän tiesi itse liiankin hyvin, millaista oli taistella vapautuakseen pinttyneestä paheesta, ja oli hyvillään siitä, että oli ollut apuna Custerille. Hänen itsensä oli täytynyt kamppailla oma taistelunsa yksin, eikä hän toivonut Custerin kestettäväksi samanlaista koettelemusta.
Hän aprikoi, miksi Custer oli juonut sinä päivänä. Saattoiko syynä olla se, ettei hän ollut voinut lähteä ratsastamaan, joten Custer oli jäänyt yksin ja sortunut vanhaan tapaansa? Tyttö moitti itseään, vaikka olikin hänen ja meksikolaisen välisen keskustelun nojalla varma siitä, että hän epäilemättä oli pelastanut Custerin hengen.
Myöskin Evansit, äiti ja poika, olivat sinä iltana päivällisellä Penningtonien luona. Shannon oli pannut merkille, että Gracen nimeä oli viime aikoina mainittu yhä harvemmin. Hän tiesi syyn. Poissaolevalta tytöltä oli kirjeitä saapunut yhä vähemmän. Hänen rouva Evansille lähettämiään kirjeitä ei enää luettu Penningtonien kuullen, sillä niihin oli hiipinyt uusi, epämiellyttävä sävy, joka oli mahdollisimman vieras kuukausia sitten poistuneelle tytölle. Niistä ilmeni eräänlaista välinpitämättömyyttä ja harkinnan, puutetta, mikä oli tuntunut heistä kaikista kiusalliselta.
He kyselivät aina poissaolevan tytön kuulumisia, mutta hänen nykyisestä elämästään ja urastaan ei enää keskusteltu, koska se aihe vain tuotti surua heille kaikille. Otaksuttavalta näytti, että hänen toiveensa olivat pettäneet ja haaveensa särkyneet, koskapa hän oli saanut ainoastaan muutamia vähäisiä osia keskilaatuisissa kuvissa eikä hän enää maininnut kunnianhimoaan ja kirjoitti tuskin mitään työstään.
Sinä iltana päivällisellä oli Eva harvinaisen äänetön, kunnes eversti pani sen merkille ja tiedusti, oliko hän sairas.
»Kas niin!» huudahti tyttö. »Te kaikki teette elämäni kurjaksi, koska muka lörpötän liian paljon, ja kun sitten annan teidän olla rauhassa, kysytte minulta, voinko pahoin. Mitä minun on tehtävä? Jos puhelen, kiusaan teitä. Jos olen puhumatta, kiusaan teitä. Mutta jos teidän on saatava selko, niin ilmoitan, että olen liiaksi tunteittani vallassa puhuakseni juuri nyt — aion mennä naimisiin!»
»Ihan yksinkö?» kysäisi Custer.
Sairaloinen helakka puna, joka uhkasi muuttua tummaksi, hiipi Guyn kauluksen alta, leviten yli koko pään. Hän ojensi kätensä tarttuakseen vesipikariinsa ja työnsi haarukkansa pään hihaansa. Sen kommelluksen selvittäminen ei millään tavoin lujittanut hänen mielensä tasapainoa, vaikka ei käynytkään sen pahemmin kuin että pikari kaatui. Custer silmäili häntä kasvoillaan enkelimäinen ilme, joka ennusti pahaa.
»Mikä sinua vaivaa, Guy — tuhkarokkoko?» hän kysyi, hymyillen autuaallisen herttaisesti.
Guy myhäili arasti ja oli uskaltamaisillaan selittää, kun Eva keskeytti hänet. Muut pöydässäolijat katselivat heitä, hymyillen huvitettuina.
»Näetkös, äiti», alkoi Eva, kääntyen äitinsä puoleen. »Guy on myynyt romaanin. Hän sai siitä tuhat dollaria — tuhat!»
»Enhän, en saanut tuhatta!» pani Guy vastaan.
»Niin, mutta lähes tuhat — jos olisit saanut lisää kolmesataa dollaria, olisi tuhat täysi — ja kun tulevaisuutemme nyt niin ollen on turvattu, aiomme mennä naimisiin. En mielinyt hiiskua siitä mitään, ennen kuin Guy olisi puhellut isän kanssa, mutta näin se käy hauskemmin ja helpommin Guylle.»
Guy katsahti everstiin vetoavasti.
»Ymmärrättehän, sir, olin laskenut, että avaan teille — tarkoitan, että olin —»
»Siinä näette, mitä merkitsee kun perheessä on kirjailija», virkkoi Custer. »Hän alkaa puhua päittemme ylitse. Emme ymmärrä hänen puhettaan puoleksikaan. En ainakaan minä. Entä sinä, Guy?»
»Säälihän toki, Custer, ja anna pojan olla rauhassa!» kehoitti rouva Pennington nauraen. »Sinähän saat kivikuvankin pökerryksiin. Ja sinä, Guy, tiedäthän, ettei sinun tarvitse joutua hämillesi. Olemme kaikki tottuneet siihen ajatukseen, että Evasta ja sinusta tulee pari, joten se ei ole mikään yllätys. Olemme siitä hyvin iloissamme.»
»Kiitos, rouva Pennington!» vastasi poika. »Syynä ei ollut se, että sen ilmoittaminen teille olisi ollut vaikeata, vaan se, miten Eva vaati minun tekemään sen — ikäänkuin kirjasta lukien. Minun piti tulla pyytämään everstiltä hänen kättään hyvin muodollisesti, ja se tuntui minusta yhä typerämmältä, kuta enemmän sitä ajattelin — ja olen ajatellut sitä koko päivän. Niin, nähkääs, silloinkin kun Eva sanoa paukautti sen, mietin hullunkurista puhettani —»
»Ei se ollut hullunkurinen», pisti Eva väliin. »Se oli suorastaan loistava. Niin ajattelit itsekin, kun panit Bruce Bellinghamin pyytämään Hortensen isältä häntä omakseen. ’Monsieur Le Clairehän lausui, oikaisten miehekkäitä hartioitaan, ’lähestyn teitä tänä kauniina toukokuun päivänä, mitä syvimmän juhlallisuuden tuntein ja täysin tuntien arvottomuuteni —’.»
»Oi, taivaan tähden, Eva, olehan jo!» pyysi Custer.
Nyt he nauroivat kaikki, Eva ja Guy muiden mukana.
»Kustantajasi menetteli perin rosvomaisesti tarjotessaan sinulle vain seitsemänsataa dollaria romaanistasi. Tuo kelmihän yksin on hyvinkin tuhannen dollarin arvoinen. Hyvästi, Mark Twain! Hauskaa matkaa, Bill Nye! Olet jättänyt heidät kaikki varjoon, Guy Thackeray!»
Eversti pyyhki silmiään.
»Mikäli käsitän», hän sanoi, »haluatte te lapset mennä avioliittoon.
Onko olettamukseni oikea?»
»Oi, isä, olet suorastaan ihmeellinen!» huudahti Eva.
»Niin, mistä sen arvasit, isä?» naljaili Custer. »Kummastuttavan terävä johtopäätösten tekijä vanhaksi herrasmieheksi, totisesti!»
»Etkö muuta osaakaan, Custer?» varoitti eversti.
»Antaisinko tällaisen tilaisuuden jäädä käyttämättä!» vastasi nuori Pennington. »Luuletteko minun unohtaneen, kuinka nuo kaksi vesaa koettivat kiusata kuoliaaksi Gracen ja minut vain muutamia vuosia sitten? Niin, tosiaan!»
»En moiti Custeria vähääkään», sekaantui rouva Evans keskusteluun. »Guy ja Eva tekivät elämän todella kiusalliseksi hänelle ja Gracelle.»
»Siihen puoleen en kajoa — se on Guyn ja Evan asia. Mutta ettekö kuullut hänen vihjaavan, että olen vanha herrasmies?»
Kaikki purskahtivat nauramaan.
»Mutta sinähän olet herrasmies», intti Custer.
Everstin silmät tuikahtivat ja hän kääntyi rouva Evansin puoleen.
»Ajat ovat muuttuneet siitä, kun me olimme lapsia, Mae. Kuvittelehan, että olisimme puhuneet tuolla tavoin isällemme!»
»Minä olen hyvilläni muutoksesta, Custer. On kauheata nähdä lasten pelkäävän vanhempiaan. Se on ajanut heistä niin monta pois kotoa.»
»Siitä ei tässä tapauksessa ole pelkoa», vastasi eversti.
»On todennäköisempää, että nyt saadaan turvautua toiseen kiertotiehen», huomautti rouva Pennington. »Vastaisuudessa saamme ehkä kuulla, että vanhemmat poistuvat kodistaan lapsiensa vaativaisen hirmuvallan ajamina.»
»Minun lapseni kasvatetaan kunnollisesti», lausui Eva, »ja ne totutetaan asianomaisesti kunnioittamaan vanhempiaan.»
»Ja noudattamaan äitinsä loistavaa esimerkkiä», tokaisi Custer.
»Ja Custie-enonsa», vastasi tyttö.
»No, no», keskeytti eversti, »kertokaahan jotakin suunnitelmistanne!
Milloin teidät vihitään?»
»Niin», lisäsi Custer. »Kun ne seitsemänsataa dollaria nyt ovat turvanneet heidän tulevaisuutensa, niin miksipä he eivät voisi solmia liittoaan heti ja vuokrata huoneistoa Lähettiläs hotellista. Mikäli olen kuullut, eivät ne maksa kuin kolmetuhatta viisisataa kuukaudessa.»
»Minullapa onkin enemmän kuin ne seitsemänsataa», selitti Guy. »Olen säästänyt rahaa kauan aikaa. Meillä on yllin kyllin aluksi.»
Shannon huomasi, että Guy punastui vähän sen sanoessaan, ja vain hän tunsi punehtumisen syyn. Oli kovin paha, että Custerin pikku sisaren piti alkaa avioelämänsä sillä tavoin hankituilla rahoilla!
Shannonista tuntui, että Guy oli pohjaltaan hyvä poika — ettei hän silloin, kun hänet ensiksi viekoiteltiin tähän puuhaan, oikein käsittänyt sen rikollisuutta. Hänen oma kova onnensa oli tehnyt hänet herkän alttiiksi etsimään toisten virheitä lieventäviä näkökohtia; mutta hän ei rohjennut ajatella, kuinka kipeästi Evaan ja muihin Penningtoneihin koskisi, jos totuus joskus tulisi ilmi. Sen nojalla, mitä hän tiesi niistä miehistä, joiden hommiin Guy oli sekaantunut, hän oli taipuvainen uskomaan, että poikaa uhkasi paljastuksen ja kiristyksen vaara useita vuosia, vaikka juttu ei tulisikaan julkiseksi lähitulevaisuudessa. Sillä Shannon oli varma siitä, että jos viranomaiset saisivat kiinni Guyn rikostoverit, ilmaisisivat he heti hänetkin ja koettaisivat vierittää kaiken vastuun hänen niskoilleen.
»En halua, että avioliiton rahallinen puoli huolestuttaa teitä kumpaakaan», sanoi eversti. »Guy on valinnut sellaisen alan, jolla kenties on ponnisteltava vuosikausia, ennen kuin saa kunnolliset tulot. Tyttäreni puolisolta vaadin ainoastaan sen, että hän rehellisesti käy työhön käsiksi. Jos panet parhaasi, Guy, niin menestyt, ja sillä välin minä kyllä huolehdin raha-asioista.»
»Mutta sitä me emme tahdo», puhkesi Eva puhumaan. »Emme tahdo elää almuista.»
»Arveletko sinä, että se, mitä annan pikku tyttärelleni, on annettu almuna?» kysyi eversti.
»Oi, isä, tiedänhän, ettet sinä ajattele niin. Mutta etkö ymmärrä, miltä se tuntuisi Guysta? Hänen pitää olla riippumaton. Mieluummin tulen toimeen vähällä, kun vain tiedän, että hän on ansainnut sen kaiken.»
»Siihen saattaa kulua pitkä aika, Eva», virkkoi Custer, »ja siihen mennessä kuluisi elämänne paras osa huolessa ja puutteessa. Ymmärrän kyllä tunteenne; mutta on kiertotie, joka pohjaa vakiintuneisiin liikennemenetelmiin. Anna isän rahoittaa Guyn kirjailijakyky, samoin kuin joskus rahoitetaan keksijäneroja! Saavutettuaan menestystä voi Guy maksaa pääoman korkoineen.»
»Mikä näppärä pieni ajatus!» huudahti tyttö. »Siten saadaan kaikki järjestykseen, eikö niin. Sinä säteilevä mies!»