XXI.
Seuraavana maanantaina vankien puhutteluaikana ilmestyi Los Angelesin lääninvankilaan rokonarpinen meksikolainen, pyytäen saada tavata Slick Allenia. Sitten nämä kaksi seisoivat eräässä nurkkauksessa, keskustellen kuiskaamalla. Allenin kasvot kävivät häijyn synkiksi, kun vieras kertoi hänelle, että nuori Pennington oli sekaantunut heidän suunnitelmiinsa.
»Meitä alkaa maa siellä polttaa», virkkoi Allen. »Meidän on siirryttävä. Kuinka paljon teillä on vielä tavaraa jälellä?»
»Noin kuusikymmentä laatikkoa väkevää. Myimme rannikon puolella lähes kolmesataa laatikkoa tarvitsematta Evansin välitystä. Toista tavaraa ei enää ole paljoa — kaikkiaan pari naulaa korkeintaan.»
»Me menetämme wiskyn tähteet», sanoi Allen, »mutta saamme niistä kyllä täyden hyvityksen. Kuuntelehan nyt ja kuuntele tarkkaavasti, Bartolo!»
Hän alkoi hyvin huolellisesti ja selvästi esittää erään suunnitelman yksityiskohtia, joka sai meksikolaisen myhäilemään ilkeän huvitettuna. Juoni ei ollut aivan uusi, vaan pikemminkin parannettu toisinto aikaisemmasta suunnitelmasta, jonka Allen oli keksinyt nyt esiintyneen kaltaisen tarpeen varalle.
»Entä tyttö?» tiedusti Bartolo. »Hän kai olisi valmis maksamaan paljon pitääkseen Penningtonit tietämättöminä.»
»Jätä hänet minun huolekseni!» vastasi Allen. »Ei minun tarvitse ikuisesti olla vankilassa.»
Seuraavina päivinä — oli syyskuun loppuviikko — olivat Shannon ja Custer yhteisillä ratsastusretkillään jäykän karttelevia, mikä tuntui oudolta ja painostavalta. Tyttö oli levoton odottaessaan, mitä tuloksia hänen seikkailustaan koituisi nopeasti lähestyvänä perjantaina, ja Custer ei voinut saada mielestään kiusallista muistoa siitä, että tyttö oli yksin ja salavihkaa ratsastanut vuoristoon vievällä salaperäisellä polulla.
Häntä vaivasi se, että Shannon oli pitänyt asian salassa ja että hän itse välitti siitä. Mitäpä hänelle merkitsi se, missä Shannon Burke ratsasteli? Hän kysyi sitä itseltään ainakin sata kertaa. Mutta vaikka hän aina vakuutti itselleen, ettei se merkinnyt mitään, tiesi hän varsin hyvin, että se sittenkin merkitsi.
Hän huomasi usein tarkastavansa Shannonin kasvoja, ikäänkuin olisi siten voinut saada joko vastatuksi kysymyksensä tai kumotuksi mielessään heränneen ja itsepintaisesti vireillä pysyvän epäilyksen siitä, että tyttö oli punonut kavalia juonia. Kuinka kauniit Shannonin kasvot olivatkaan! Ne olivat kauniit epäsäännöllisistä piirteistään huolimatta; hänen kauneutenaan olivat juuri ne ja niiden hänen ulkomuodolleen antama lujaluonteinen ja yksilöllinen leima. Katseltuaan hänen kasvojaan Custer ei saattanut epäillä häntä.
Useita kertoja tyttö havaitsi Custerin tällä tavoin silmäilevän häntä tutkivasti, ja se ihmetytti häntä, sillä ennen ei Custer ollut koskaan näyttänyt tietoisesti tarkastavan häntä. Hän huomasi myöskin, että Custeria vaivasi joku asia. Hän toivoi voivansa kysyä sitä — voivansa pyytää toista avaamaan hänelle sydämensä, sillä hän tiesi, kuinka tuskallinen jakamaton suru on. Mutta Custer karttoi antamasta hänelle alkusysäystä siihen. Niin he ratsastivat yhdessä usein äänettöminä, ja vaikka heidän jalustimensa usein koskettivat toisiaan, loittonivat he yhä kauemmaksi toisistaan vain sen tähden, että Custer Pennington oli tuona lauantai-iltana sattumalta tullut toimistosta pihalle ja katsellut eteläisille kukkuloille samalla hetkellä, jolloin Shannon oli laskeutunut Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevalle niitylle vievää polkua.
Vihdoin koitti perjantai. Kumpikaan heistä ei ollut edellisen lauantain jälkeen koskettanut sitä aihetta, joka oli etualalla heidän mielessään. Mutta nyt Shannon ei enää malttanut olla koettamatta vielä kerran taivuttaa Custeria luopumaan aikeestaan. Hän ei ollut voinut unohtaa meksikolaisen pahaenteistä hymyä eikä päässyt eroon vaistomaisesta vakaumuksestaan, että miehen loppusanoissa oli piillyt salainen uhkaus.
He olivat hyvästelemässä tien haarautumassa — Shannon oli empinyt viimeiseen hetkeen saakka.
»Vieläkö aiot yrittää saada kiinni ne miehet tänä yönä?» hän kysyi.
»Kyllä — miksi en?»
»Olin toivonut sinun jättävän sen silleen. Minua peloittaa, että jotakin saattaa tapahtua. Minä — oi, älä mene, Custer!» Hän olisi tahtonut lisätä: »minun tähteni.»
Custer naurahti.
»En usko, että sattuu ikävyyksiä. Ja jos sattuu, niin osaan kyllä pitää huolta itsestäni.»
Tyttö ymmärsi, että hänen oli turha enää inttää.
»Ilmoita minulle, jos kaikki on hyvin!» hän pyysi. »Sytytä palattuasi valo talon isoon kattokupuun — näen sen makuuhuoneeni ikkunasta — ja sitten tiedän, ettei ole tapahtunut mitään. Pidän sitä silmällä ja odotan.»
»Olkoon menneeksi», lupasi Custer, ja he erosivat.
Custeria kummastutti, että tyttö oli niin levoton hänen seniltaisten suunnitelmiensa johdosta. Se tuntui omituiselta, eikä hän voinut ymmärtää eikä selittää sitä muutoin kuin yhden ainoan olettamuksen pohjalla. Ja sen olettamuksen ajatteleminen oli hänestä halpaa, mutta sittenkin se todellisen painajaisen tavoin väikkyi alati hänen mielessään. Jos hän olisi tiennyt, miten asianlaita oikeastaan oli, olisi hän ymmärtänyt kaikki varsin hyvin. Mutta mistäpä hän olisi voinut tietää, että Shannon Burke rakasti häntä?
Kun hän saapui talolle, tuli ranchon kirjanpitäjä ilmoittamaan hänelle, että hänelle oli iltapäivällä soitettu Los Angelesin keskiöstä vähän väliä.
»L. A:sta haluaa joku puhua kanssanne tärkeistä asioista», selitti kirjanpitäjä. »Teidän olisi soitettava sinne heti kotiin tultuanne.»
Viiden minuutin kuluttua hän oli puhelimessa. Outo ääni kysyi, oliko hän nuorempi Pennington.
»Kyllä olen», vastasi hän.
»Aitaanne rikottiin viime perjantaina. Haluatteko tietää, kuka sen teki?»
»Mitä siitä? Kuka te olette?»
»Älkää siitä välittäkö! Olin silloin mukana. Minua petettiin.
Tahdotteko saada heidät kiinni?»
»Haluaisin tietää, keitä he ovat, miksi he särkevät aitaani ja mitä hiton puuhaa heillä on tuolla kukkuloilla.»
»Kuunnelkaa sitten! Tiedättehän Linkkuveitsi-cañonin?»
»Kyllä.»
»Tänä iltana he tuovat kuormansa kukkuloilta vähää ennen pimeän tuloa. He tekevät niin joka perjantai ja piilottavat burronsa hyvin myöhäiseen saakka. Sitten he tulevat laaksoon kaikkien nukkuessa. Tänä iltana he piilottavat ne Linkkuveitsi-cañoniin. He sitovat ne kiinni ja poistuvat. Kello kymmenen tienoilla he palaavat. Menkää te sinne yhdeksän aikana ja napatkaa heidät kiinni, kun he palaavat! Ymmärrättekö?»
»Kuinka monta heitä on?»
»Vain kaksi. Teidän ei tarvitse pelätä. Heillä ei ole ampuma-aseita. Kun otatte revolverin mukaanne, niin voitte pidättää heidät aivan yksin.»
»Mutta mistä tiedän, että te ette viritä minulle ansaa?»
»Kuulkaahan! He pettivät minut. Tahdon maksaa samalla mitalla. Jollette halua ottaa heitä kiinni, niin yhdentekevä — siinä kaikki. Hyvästi!»
Custer kääntyi pois puhelimesta ja harasi sormillaan tukkaansa, tehden luonteenomaisen, ymmälläoloa kuvaavan liikkeen. Mitä hänen pitäisi tehdä? Ilmoitus oli kovin salaperäinen, hän arveli; mutta eihän saattanut vahingoittaa, jos hän pistäytyisikin Linkkuveitsi-cañonissa kello yhdeksän vaiheilla. Jos häntä peijattiin, niin pahin pelättävissä oleva seikka oli se, että hänet sillä tavoin houkuteltaisiin Linkkuveitsi-cañoniin, samalla kun kuormatut burrot tuotaisiin vuoristosta jotakin toista tietä. Jos he olivat menetelleet niin, oli se aika ovela temppu; mutta toista kertaa häntä ei narrattaisi.
Custer Pennington ei halunnut joutua naurettavaksi eikä senvuoksi tahtonut ketään typeryytensä todistajaksi, jos hän sinä iltana joutuisi kepposen uhriksi. Siitä syystä hän ei ottanut Jakea mukaansa, vaan ratsasti yksin Sykomori-cañoniin, kun kaikki kunnaan linnan asukkaat luulivat hänen nukkuvan vuoteessaan. Yö oli kirkas. Esineet näkyivät selvästi lyhyillä matkoilla, ja mennessään hevoslaitumen ohitse hän näki sadan metrin päässä olevien siitostammojen himmeät hahmot. Kojootti kajahdutti kaamean ulvontansa läheisellä kukkulalla. Kauempaa kuului pöllön kolkko huhuilu. Mutta nämä äänet eivät suinkaan lamauttaneet häntä, vaan niillä oli pikemminkin päinvastainen vaikutus, sillä ne olivat yön ääniä, jotka hän oli tuntenut ja joista hän oli pitänyt lapsuudesta asti.
Poikettuaan Linkkuveitsi-cañoniin hän seisautti Apachen ja istui hetkisen hiljaa kuunnellen. Rotkon yläpäästä, johon hän ei voinut nähdä, kuului heikkoa ääntä. Siellä kai olivat liekaan sidotut burrot, hän ajatteli, jollei koko juttu ollut pelkkä kuje; mutta hän oli varma erottaneensa sieltä jotakin liikettä..
Hän ratsasti edelleen, mutta irroitti varmuuden vuoksi revolverin kotelostaan. Olihan tietysti sellainen pieni mahdollisuus, että hänen saamallaan puhelinsanomalla oli paha-aikeinen tarkoitus. Kun hän nyt sitä harkitsi, välähti hänen mieleensä, että ilmiantaja oli kenties hieman liian kiihkeästi vakuuttanut hänelle, kuinka turvallisesti hän voisi yksin lähteä retkelle. No niin, mies oli ollut sukkela, jos se oli hänen aikomuksensa.
Nyt Custer näki tumman ryhmän erään sykomorin alla. Hän ratsasti suoraan sitä kohti ja erotti pian, että puuhun oli sidottu kuusi kuormitettua burroa. Hän eteni ihan likelle eläimiä tarkastamaan niitä. Ihmisistä ei näkynyt merkkiäkään.
Hän tutki kuormia, kumartuen satulassaan tunnustelemaan niistä yhtä. Mitä ne sisälsivät, sitä hän ei saattanut arvata, mutta polttopuita niissä ei ollut. Ilmeisesti oli kunkin burron selässä kuusi puista laatikkoa, kolme kummallakin puolella.
Ohjattuaan Apachen burrojen taakse puiden pimentoon hän jäi odottamaan miesten saapumista. Asiat eivät hänestä näyttäneet olevan lainkaan oikealla tolalla. Mitä nuo laatikot saattoivat sisältää? Noiden kukkuloiden kautta tahi niiltä ei kuljetettu mitään laissa sallittua tavaraa, mikä olisi voinut selittää tämän pienen kuormajonon joka viikko uudistuvat retket. Ja jos taas burroja ajavat miehet puuhailivat jotakin laitonta, eivät he antautuisi yksinäiselle miehelle niin lauhkeasti kuin hänen kertojansa oli väittänyt. Ne ajat, jolloin tavaroita oli kuljetettu salaa vuoriston ylitse valtamereltä, olivat menneet — ainakin Custer oli luullut niin; mutta nyt näytti siltä kuin tämä entisaikainen liikenne olisi jälleen elpynyt.
Istuessaan odottamassa hän sai runsaasti miettimisaikaa. Hän aprikoi, kuka saattoi olla se salaperäinen henkilö, joka oli soittanut hänelle Los Angelesista, ja mikä hänen tarkoituksensa oli ollut. Sitten hän koetti arvailla, mitä laatikoissa oli. Hänen mieleensä johtui wisky, jota Guy oli silloin tällöin myynyt hänelle. Ehkä laatikoissa olikin väkijuomia. Guyn puheiden nojalla hän oli olettanut tämän varaston olevan peräisin Los Angelesista eikä ollut milloinkaan syventynyt sitä ajattelemaan. Mutta nyt hän sen muisti ja päätteli, että jos näissä kuormissa oli wiskyä, ei se tullut samasta lähteestä kuin Guyn myymä.
Koko ajan oli hänen mielessään Shannon ja tytön salaperäinen retki kukkuloille. Hän muisti, kuinka kiihkeästi Shannon oli tahtonut estää häntä lähtemästä tänne tänä iltana, ja koetti keksiä sille järkevää selitystä. Ainoa oikea selitys ei luonnollisestikaan johtunut hänen mieleensä, vaan hänen päähänsä pälkähti useita muita, jotka hän koetti karkoittaa ajatuksistaan.
Sitten hän kuuli Linkkuveitsi-cañonin suulta hevosten kavioiden kapsetta. Apache höristi korviaan, ja Custer kumartui eteenpäin, laskien kätensä sen sieraimille.
»Hiljaa, poika!» hän varoitti kuiskaten.
Äänet lähestyivät verkkaisesti, silloin tällöin pysähtyen. Pian meni hänen ohitseen kaksi ratsumiestä cañonin vastaisella laidalla. He ratsastivat ripeätä ravia. Nähtävästi he eivät huomanneet kuormaeläimiä, ainakaan eivät olleet niitä näkevinään. He katosivat pimeyteen, ja heidän hevostensa kavioiden kapse lakkasi. Pennington arvasi heidän seisahtuneen. Keitä he saattoivat olla? Varmastikaan he eivät olleet kuormajonon ajajia, sillä siinä tapauksessa he olisivat pysähtyneet burrojen luokse.
Hän kuunteli jännittyneenä. Äkkiä hän kuuli, että ylhäältä päin cañonista lähestyi häntä käymäjalkaa astelevia hevosia. Hänen ohitseen ratsastaneet miehet palasivat — varovasti.
»Olen kuin olenkin laittanut itseni kauniiseen satimeen!» tuumi hän hetkisen kuluttua, kun alapuolelta alkoi kuulua ratsastajien liikettä.
Hän veti revolverinsa esille ja odotti. Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Vähän matkan päässä hänen alapuolellaan kajahti ääni, joka puhutteli häntä.
»Ratsastakaa aukealle ja pitäkää käsiänne ylhäällä!» se komensi. »Olette kierroksessa ja alttiina tulellemme. Jos yritätte paeta, ammumme teidät. Eteenpäin nyt! Liikkukaa vikkelästi! Ja pitäkää kätenne ylhäällä!»
Ääni oli englantilais-amerikkalaisen.
»Kuka hitossa olette?» tiedusti Pennington.
»Olen Yhdysvaltain virkamies», oli kerkeä vastaus.
Pennington naurahti. Miehen sävykin tuntui vakuuttavalta — kenties siitä syystä, että Custer oli odottanut kohtaavansa meksikolaisia. Tässäpä oli tosiaan tehty tepponen, mutta se kohdistui yhtä pahasti tulokkaihin kuin häneenkin. He olivat luulleet tapaavansa lainrikkojan. Epäilemättä he kiukustuisivat, kun heille selviäisi, että heitä oli peijattu.
Custer ratsasti hitaasti pois puun juurelta.
»Pitäkää käsiänne ylhäällä, herra Pennington!» ärähti viranomainen.
Custer Pennington ällistyi. Tiedettiin, kuka hän oli, ja kuitenkin vaadittiin häntä pitämään käsiään ylhäällä tavallisen rikollisen tavoin.
»Olkaahan toki!» huusi hän. »Mitä ilveilyä tämä on! Jos kerran tiedätte, kuka olen, niin miksi tahdotte minun pitävän käsiäni ylhäällä? Mistä voin tietää, että olette viranomainen?»
»Sitä ette tiedä. Mutta minä tiedän, että olette aseistettu ja perin ilkeässä loukossa. On mahdoton arvata, mitä saatatte tehdä, enkä minä aio jättää mitään sattuman varaan. Nostakaa senvuoksi kädet ylös ja tehkää se vilkkaasti! Jos joku saa kuulan ruumiiseensa tässä nujakassa, niin se tapahtuu teille eikä kellekään minun miehistäni!»
»Olette kirottu tomppeli», virkkoi Pennington yksikantaan, mutta nosti kädet eteensä, kuten oli käsketty.
Varjosta ratsasti esiin viisi miestä, piirittäen hänet. Yksi heistä laskeutui satulasta ja otti hänen aseensa. Hän antoi käsiensä painua ja silmäili ympärillään olevia miehiä.
»Suvaitsisitteko näyttää minulle valtuutuksenne, jonka nojalla menettelette näin?» hän pyysi. »Ja selittänette, mitä hemmettiä tämä kaikki merkitsee.»
Muuan miehistä aukaisi takkinsa napit ja osoitti hopeista kilpeä.
»Tuossa on valtuutukseni», hän sanoi, »ja sen tukena teiltä saamamme tavarat.»
»Mitkä tavarat?»
»Ne, jotka otaksumme löytävämme tarkastaessamme noita kuormia.»
»Kuulkaahan!» virkkoi Pennington. »Olette kaikki erehtyneet. Nuo kuormajuhdat ja niiden taakat eivät liikuta minua vähääkään. Tulin tänne ottaakseni kiinni ne veitikat, jotka ovat kuljettaneet niitä Ganadon kautta joka perjantaiyö ja jotka viime viikolla katkaisivat aitamme. En tiedä, mitä nuo kuormat sisältävät, sen paremmin kuin tekään, ilmeisesti en niinkään paljoa.»
»Se on oikein ja paikallaan, herra Pennington. Otaksuttavasti saatte tilaisuuden puhua tuosta kaikesta valamiehille. Olemme väijyneet teitä viime keväästä alkaen. Emme tietäneet, että syyllinen olitte te, ennen kuin eräs joukkueenne jäsen kanteli. Mutta sen tiesimme, että tämä tavara oli jossakin paikoin vuoristossa L. A:n läheisyydessä, ja olimme päättäneet päästä siihen käsiksi ennemmin tai myöhemmin.»
»Entä minuun?»
»Emme erikoisesti teihin, vaan sen kaupustelijaan. Totta puhuakseni olin kovin ällistynyt nähdessäni, kuka joutui käsiimme. Olin koko ajan luullut syylliseksi jotakin kehnoa meksikolaisjoukkuetta. Mutta setä Samuli ei tee erotusta henkilöön nähden.»
»Mainitsitte jonkun antaneen minut ilmi», sanoi Custer.
»Niin juuri! Mistä olisimme sen muutoin tienneet? Ei kannata pettää kumppaneitaan, herra Pennington.»
»Mitä aiotte minulle tehdä?» kysyi Custer.
»Viemme teidät L. A:han ja panemme teidät syytteeseen valtakunnan oikeudessa.»
»Tänä iltanako?»
»Viemme teidät tänä iltana.»
»Saanko käydä ensin kotona?»
»Ette. Meillä on valtakirja pitää kotitarkastus talossanne ja jätämme tänne pari miestä, jotka suorittavat sen ensi töikseen huomenaamulla. Mieleeni juolahti, ettette ole ainoa täkäläinen, jolla on tietoa tästä puuhasta.»
Heidän puhellessaan oli eräs poliiseista irroittanut yhden laatikon ja avannut sen.
»Katsokaas!» hän huusi. »Sitä se on kun onkin!»
»Mitä niin?» tiedusti Custer.
»Niin, väkevää, tietenkin!» vastasi poliisi ilvehtien. »Miksi te sitä arvelitte? Toivottavasti ei päähännekään pälkähtänyt, että se oli valtion varastosta New Yorkista varastettua wiskyä!»
Toiset nauroivat hänen pilalleen.
»On kovin ikävä juttu», virkkoi joukon johtaja pahoitellen, »kun teidän kaltaisenne säädyllinen nuori mies sekaantuu näin likaiseen asiaan.»
»Olen yhtä mieltä kanssanne», vastasi Pennington.
Hänen ajatuksensa pyörivät salamannopeasti, ja hänen sielunsa silmien eteen välähti kuva: Shannon Burke ratsastamassa kukkuloilta Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan niityn poikki. Hän muisti, että tyttö oli samana päivänä iltapuolella kysynyt, aikoiko hän lähteä tänne tänä iltana. Oliko Shannon todella tahtonut saada häntä luopumaan siitä vai oliko hän vain halunnut varmistautua Custerin aikeista? Isosta kattokuvusta ei tuikkaisi valo tänä iltana. Minkälaisen sanoman se veisi Shannon Burkelle?