XXII.
Custer vietiin Ganadon kylään, johon hänen pidättäjänsä olivat jättäneet autonsa, lainaten sieltä hevoset. Sinne he nyt jättivät eläimet, myöskin Apachen, määräten sen aamulla palautettavaksi Rancho del Ganadoon.
Kylän asukkaat olivat melkein poikkeuksetta kasvaneet ystävällisessä naapurisovussa Penningtonien kanssa. Kun se mies, jolta poliisit olivat saaneet ratsunsa, huomasi, kuka heidän vankinsa oli, oli hänen kiukkunsa vieläkin voimakkaampi kuin hänen kummastuksensa.
»Jos olisin aavistanut, ketä vainusitte», hän kiivasteli, »ette missään nimessä olisi saanut minulta ainoatakaan hevosta. Mieluummin olisin leikannut niiden kinnerjänteet poikki! Olen tuntenut Custer Penningtonin siitä pitäen, kun hän oli polvenkorkuinen paitaressu, ja minkä tähden hänet lienettekin pidättänyt, hän ei ole syypää. Malttakaahan, kun eversti kuulee tästä! Teille tulee kiireinen lähtö kuin kaniinille!»
Poliisien esimies kääntyi uhkaavasti puhujaan päin.
»Suu poikki!» hän kehoitti. »Jos eversti Pennington saa kuulla tästä ennen huomisaamua, niin rukoilettepa Jumalaa, että olisitte kaniini ja pääsisitte pois tästä maasta kahdella harppauksella! Teette niinkuin käsken — pidätte leipälinkkunne kiinni huomiseen asti. Kuuletteko?»
»En ole kuuro, mutta joskus olen hieman vähäpuheinen.» Viimeiset sanat hän kuiskasi syrjään Penningtonille, iskien samalla silmää ja jatkaen sitten ääneen: »Olen kovin pahoillani, Cus, kovin pahoillani. Kunpa vain olisin tietänyt, että tavoitettiin teitä! Lempo soikoon! Tätä en jaksa ikinä sulattaa — mennä antamaan hevosia auttaakseen ystävän ja lisäksi Penningtonin vangitsijoita!»
»Älkää välittäkö siitä mitään, Jim! En ole tehnyt mitään.. On vain tapahtunut ikävä erehdys.»
Poliisit ja heidän vankinsa olivat autossa valmiina lähtemään.
Päällikkö osoitti sormellaan Jimiä.
»Älkää unohtako pitää suutanne kiinni huomenaamuun saakka, kuten käskin!» hän varoitti.
He lähtivät ajamaan Los Angelesia kohti. Jim silmäili heidän jälkeensä hetkisen punaisen takalyhdyn pienentyessä sitä mukaa kuin välimatka kasvoi. Sitten hän meni hevoshoitolansa toimistoon ja nosti kuulotorven naulasta. »Yhdistäkää minut Ganado numero yhteen!» hän kehoitti keskiön unista yövalvojaa.
Saatiin soittaa yhtämittaa viisi minuuttia, ennenkuin eversti saapui makuuhuoneessaan olevan haarapuhelimen ääreen. Hänen tuntui olevan mahdoton käsittää, mitä Jim koetti selvittää hänelle, sillä hän oli varma, että Custer oli vuoteessaan ja unessa läheisessä huoneessa. Mutta vihdoin hän puolittain uskoi, sillä hän oli tuntenut Jimin monta vuotta ja tiesi hyvin, kuinka vakava ja Penningtoneihin kiintynyt hän oli.
»Jos olisitte kuka muu hyvänsä, Jim, niin sanoisin teitä kirotuksi valehtelijaksi», hän huomautti ominaiseen tapaansa. »Mutta minkä peijakkaan tähden poika pidätettiin?»
»He eivät ilmaisseet sitä. Juuri niin sanoin minäkin heille. En tiedä, mitä hän on tehnyt, mutta sen tiedän, ettei hän ole sitä tehnyt.»
»Olette oikeassa, Jim — poikani ei saata tehdä mitään kehnoa!»
»Olen ihan samaa mieltä, eversti — uskon varmasti, ettei Cus Penningtonissa ole hitustakaan vilppiä. Jos kykenen tekemään mitään, eversti, niin ilmoittakaa vain!»
»Tuotteko Apachen tänne huomenaamulla? Vielä kerran kiitos, Jim, ja hyvää yötä!»
Hän ripusti kuulotorven koukkuunsa. Hätäisesti pukeutuessaan hän selosti vaimolleen juuri saamansa sanoman sisällön.
»Mitä aiot tehdä, Custer?» tiedusti rouva Pennington.
»Lähden Los Angelesiin, Julia. Jollei poliiseilla ole kilpa-auto, olen odottamassa siellä, kun he saapuvat!»
* * * * *
Seuraavana aamuna vähän ennen aamiaista piti kaksi poliisiviranomaista, jotka esittivät valtakirjan, kotitarkastuksen kunnaan linnassa. Custer Penningtonin työhuoneesta he löysivätkin, mikä näytti saavan heidät riemastumaan — kaksi täyttä ja yhden tyhjän wiskypullon, joissa kaikissa oli samanlainen leima kuin heidän burrojen selästä takavarikoimissaan laatikoissa olleissa pulloissa. Vieden muassaan nämä todistuskappaleet ja kuormatut juhdat he poistuivat kylään.
Shannon Burke oli viettänyt melkein unettoman yön. Neljä tuntia hän oli virunut, silmäillen kirkasta taivasta vasten kuvastuvaa, tummaa, isoa kattokupua, odottaen, että syttyisi valo, joka ilmoittaisi Custerin palanneen vahingoittumattomana kotiin. Mutta valoa ei ollut ilmestynyt huojentamaan hänen tuskaista rauhattomuuttaan. Hän oli yön pitkinä tunteina jännittänyt korviaan, kuunnellen laukauksia kukkuloilta, mutta hiljaisuutta olivat häirinneet vain kojoottien ulvahdukset ja pöllöjen huhuilut. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että kaikki oli hyvin — että Custer oli palannut, mutta unohtanut kiertää kattokuvun valoa palamaan — ettei hän ollutkaan unohtanut, mutta että lamppu oli palanut rikki. Hän keksi kymmenittäin todennäköisiä ja mahdottomia selityksiä. Mutta aina karkoitti paha aavistus toivon.
Hän oli jalkeilla varhain aamulla ja satulassa heti päivän koettaessa, suunnaten matkansa suoraan Rancho del Ganadon talleille. Siellä oli tallimies, satuloiden hevosia niiden syödessä.
»Eikö vielä ole tullut ketään?» kysyi tyttö.
»Apache on poissa», vastasi mies. »En oikein ymmärrä tätä. Se ei ole ollut pilttuussaan koko yönä. Ajattelin juuri pistäytyä talossa katsomassa, onko Custer siellä. Ei tunnu otaksuttavalta, että hän on ollut ratsastamassa koko yön, vai tuntuuko?»
»Ei», myönsi Shannon. Hänen sydämensä nousi kurkkuun, ja hän tuskin sai sanaa suustaan. »Minä ratsastan siellä puolestanne», sai hän virketyksi.
Pyöräytettyään Baldyn ympäri hän hoputti sitä taloon vievää jyrkkää rinnettä ylöspäin. Pation holvikaaren rautainen portti oli vielä yön jäleltä suljettuna, minkä vuoksi hän kiersi talon pohjoispuolelle ja huhuili kiinnittääkseen jonkun sisälläolijan huomiota. Rouva Pennington tuli ovelle Evan seuraamana. He olivat molemmat täysissä pukimissa. Nähtyään huhuilijan he astuivat ulos ja kertoivat Shannonille, mitä oli tapahtunut.
Custer oli siis terve ja haavoittumaton. Äkillinen huojennuksen tunne herpaisi Shannonia, eikä hän sillä hetkellä ajatellut Custeria uhkaavaa toista vaaraa. Hän oli vahingoittumaton! Muusta ei tyttö välittänyt juuri silloin. Myöhemmin hän alkoi käsittää, kuinka vakava Custerin asema oli. Hän oivalsi itsekin osaltaan, joskin tahtomattaan, olleensa saattamassa nuorta Penningtonia varastettujen väkijuomien todellisten kauppaajien suunnittelemaan ansaan, joka varmastikin oli johtunut heidän mieleensä juuri hänen sekaantumisensa tähden ja jolla he nyt olivat ovelasti siirtäneet syyn viattoman miehen niskoille. Hän ikäänkuin vaistosi, että Slick Allenilla oli osansa edellisen yön ikävissä tapahtumissa. Sillä hän tiesi tämän miehen uhkailleen Custer Penningtonia ja olevan mukana väkijuomatrokarien rikollisissa hommissa.
Kuinka paljon hän, Shannon, tiesikään! Enemmän kuin kukaan muu; hän tunsi kaikki koko tämän surullisen jutun yksityiskohdat. Ainoastaan hän kykenisi selvittämään tämän sotkuisen verkon, mutta hän ei rohjennut, ei ainakaan ennen kuin ei enää olisi muuta keinoa. Hän ei uskaltanut antaa toisten aavistaa, että hän tiesi tästä asiasta enemmän kuin he. Hän ei voinut sitä tehdä ilmaisematta tietojensa lähdettä ja panematta itseään alttiiksi näiden ihmisten ansaitulle halveksumiselle, joiden kunnioitusta hän oli alkanut melkein sairaloisesti kaivata, joiden ystävyys oli hänen ainoa onnensa, ja uhraamatta rakkautta, joka hänessä oli herännyt salaisesti palvomaansa Custeria kohtaan.
Viime tingassa, jollei muuta mahdollisuutta olisi, hän uhraisi kaikki Custerin tähden. Siihen velvoitti hänet rakkautensa; mutta hän odottaisi, kunnes kaikki muut keinot olisi käytetty. Hänen oli täytynyt niin hirveästi kärsiä ilman omaa syytänsä, että hän piti epätoivoisesti kiinni lyhyestä onnesta, joka oli ilmestynyt hänen elämäänsä ja joka oli nyt uhattu, vaikka hän ei nytkään ollut menetellyt väärin.
Kohtalo oli alinomaa ollut hänelle tyly. Oliko oikein ja kohtuullista, että hänen piti aina kärsiä jonkun toisen rikollisuuden tähden? Hänellä oli ainakin oikeus toivoa ja odottaa.
Mutta jotakin hän saattoi tehdä. Käännettyään Baldyn Penningtonien luota kummun rinnettä alas hän lähti kotiin Evansien ranchon ohitse vievää tietä, poikkesi siellä pihaan, laskeutui ratsailta ja sitoi Baldyn kiinni aitaan. Hänen kolkutukseensa vastasi rouva Evans.
»Onko Guy kotosalla?» kysyi Shannon.
Kuultuaan hänen äänensä Guy tuli huoneestaan, vetäen takkia ylleen.
»Alat käydä yhtä kelvottomaksi kuin Penningtonit», hän virkkoi nauraen.
»He eivät vähääkään kunnioita kristillistä aamuhetkeä.»
»On tapahtunut sellaista, mikä mielestäni sinun pitäisi tietää», selitti tyttö. »Poliisiviranomaiset pidättivät Custerin viime yönä ja veivät hänet Los Angelesiin. Hän oli silloin ratsastamassa Apachella. Ei kukaan tunnu tietävän, missä ja minkätähden hänet pidätettiin; mutta oletetaan, että hänet tavattiin kukkuloilta, sillä se mies, jolla on hevoshoitola kylässä — Jim — kertoi everstille poliisien saaneen häneltä hevosia ja ratsastaneen rancholle päin; pari tuntia myöhemmin he olivat sitten palanneet, tuoden Custerin Apachen selässä. Tallimies ilmoitti minulle äsken, ettei Apache ollut pilttuussaan koko yönä, ja tiedän — Custer kielsi minua siitä puhumasta, mutta nythän se ei merkitse enää mitään — Custerin aikoneen eilen illalla mennä kukkuloille ottamaan kiinni niitä miehiä, jotka jo pitkän ajan ovat tuoneet sieltä kuormia joka perjantaiyö ja viime viikolla katkaisivat Penningtonien aidan.»
Puhuessaan hän katsoi suoraan Guyta silmiin, mutta tämä laski katseensa maahan punan kohotessa hänen poskilleen.
»Arvelin», jatkoi tyttö, »että Guy ehkä tahtoisi lähteä Los Angelesiin koettaakseen jollakin tavoin auttaa Custeria. Eversti meni viime yönä.»
»Minä lähden nyt», vastasi Guy. »Luullakseni voin auttaa häntä.»
Hänen äänensä muuttui äkkiä väsyneeksi ja hän kääntyi toisaalle lamaantuneen ja alistuvan näköisenä, mikä sai Shannonin uskomaan, että hän aikoi tehdä ainoan kunniallisen teon, minkä voi — omistaa itselleen syyn, joka oli sysätty Custerin niskoille, välittämättä siitä koituvista seurauksista. Hän ei ollut paljoakaan epäillyt, ettei Guy sitä tekisi, sillä hän tiesi, kuinka paljon poika piti Custerista ja kuinka tulisen ylevämielinen oli hänen luontonsa, joka heikkouden turmelevasta vaikutuksesta huolimatta oli sittenkin vielä vaistomaisesti hieno.
Puolen tunnin kuluttua lähti nuori Evans haukattuaan hätäisesti aamiaista Los Angelesiin äitinsä ja Shannonin seisoessa talon kuistilla ja liehuttaessa jäähyväisiä, kun hänen autonsa kaarsi portista maantielle. Rouva Evansilla oli vain epämääräinen käsitys siitä, mitä hänen poikansa voisi tehdä auttaakseen Custeria pulasta. Mutta Shannon Burke tiesi, että Penningtonin kohtalo oli Guy Evansin käsissä, jollei hän itse tahtoisi ilmaista tietojaan.
* * * * *
Eversti Pennington oli saavuttanut poliisien auton ennen kuin se ennätti Los Angelesiin, mutta lyhyt keskustelu maantiellä osoitti hänelle, ettei hän millään tavoin voinut muuttaa poliisien esimiehen päätöstä sijoittaa Custer lääninvankilaan odottamaan alkukuulustelua, jonka toimittaisi Yhdysvaltain viranomainen. Ei everstin pyyntö, että hänen poikansa sallittaisiin yöpyä johonkin hotelliin hänen seurassaan, eikä hänen henkilökohtainen takauksensa siitä, että nuori mies seuraavana aamuna jättäytyisi viranomaisille, voinut järkyttää poliisien itsepäisen esimiehen kantaa; eikä hän edes sallinut everstin puhutella vankia.
Se oli viimeinen pisara. Eversti Penningtonin oli onnistunut salata äityvän vihansa ulkonaiset merkit, mutta nyt hymyili hänen poikansa huvitettuna oivaltaessaan, että isä oli purkauksen partaalla. Hän katsoi vanhempaa miestä silmiin ja pudisti päätään.
»Se vain tekee asian pahemmaksi», hän varoitti.
Eversti katsoa muljautti äkäisesti poliisien päällikköön jäähyväisiksi, jupisi jotakin sairaloisista järjenlahjoista ja palasi autoonsa.