XXIII.
Pitkän matkan aikana auton kiitäessä Los Angelesiin ja myöhemmin kopissaan lääninvankilassa Custer Pennington kulutti useita tunteja koettaessaan keksiä selitystä siihen, että hänet oli sekoitettu rikokseen, josta hän ei tiennyt mitään ja jonka toimeenpanijoista hänellä ei ollut edes aavistustakaan. Tietääkseen hänellä ei ollut niin katkeria vihamiehiä, että kiukku olisi saattanut heidät tekemään hänelle niin suuren vääryyden. Hän ei ollut äskettäin joutunut riitaan kenenkään muun kuin Slick Allenin kanssa, ja siitäkin oli useita kuukausia. Ilmeistä kuitenkin oli, että hänet oli tahallisesti uhrattu jonkun muun pyyteiden hyväksi. Mitä ne pyyteet olivat, sitä hän saattoi vain arvailla.
Järkevimmältä tuntuva selitys, hän lopuksi päätteli, oli se, että oikeat syylliset olivat oivaltaneet heitä uhkaavan ilmitulon vaaran ja koettaneet kääntää epäluulon pois itsestään kohdistamalla sen toiseen henkilöön. Se, että he olivat valinneet juuri hänet uhrikseen, oli helposti ymmärrettävissä sen nojalla, että hän oli alkanut kiusallisesti sekaantua heidän puuhiinsa ja siten kiinnittänyt heidän huomionsa itseensä, samalla kun se tarjosi heille tilaisuuden houkutella hänet ansaan herättämättä epäluuloja.
Hän oli siis joutunut nykyiseen vaikeaan tilaansa vain satunnaisten seikkojen johdosta. Mutta vastaamatta jäi sittenkin kysymys, joka oli hänen mielensä rauhalle tärkeämpi kuin kaikki muut yhteensä. Kuka oli paljastanut varkaille hänen edelliseniltaiset suunnitelmansa?
Kilvan tämän kysymyksen kanssa väikkyi hänen mielessään kuva Shannon Burkesta, joka Baldyn selässä nousi Linkkuveitsi-cañonin takaiselle selänteelle polulta, joka vei notkoniityltä kukkuloille jonnekin, mistä hänellä ei ollut tietoa.
»En saata uskoa, että se oli hän», hoki hän itsekseen ainakin sadannen kerran. »Hän ei olisi voinut tehdä sitä. En usko sellaista! Hän selittäisi sen kaiken, jos voisin kysyä häneltä, mutta en voi. On paljon sellaista, mitä en jaksa käsittää, ja selittämättömintä on se, että hän olisi saattanut olla millään tavoin sekaantunut tähän juttuun.»
Kun hänen isänsä seuraavana aamuna saapui hänen luokseen muassaan asianajaja, ei poika maininnut mitään siitä, että Shannon Burke oli tehnyt ratsastusretken kukkuloille ja oli heidän erotessaan iltapäivällä kiihkeästi halunnut tietää, aikoiko hän toteuttaa perjantai-iltaa koskevat suunnitelmansa.
»Tiesikö kukaan, että aikomuksenne oli väijyä näitä miehiä?» tiedusti asianajaja.
»Ei kukaan», vastasi Custer. »Mutta he olivat saattaneet alkaa epäillä sen tähden, että edellisen viikon perjantaina panetin kaikki portit lukkoon. Heidän oli sinä yönä katkaistava piikkilangat päästäkseen aidan läpi. Otaksuttavasti he arvelivat maan käyvän heille liian kuumaksi ja minun ryhtyvän seuravana perjantaina muihin toimenpiteisiin saadakseni heidät kiinni. Sitten he varmistautuivat siitä soittamalla minulle Los Angelesista. Niin, ja minä nielaisin syötin kuin sokeripalan!»
»On kovin ikävä», huomautti asianajaja, »ettette pohtinut suunnitelmianne kenenkään kanssa, ennen kuin ryhdyitte niitä toteuttamaan perjantai-iltana. Jos voisimme varmasti todistaa, miksi menitte yksin kukkuloille ja juuri sinne, mistä teidät tavattiin kuormajuhtien luota, olisi meidän luultavasti paljon helpompi saada oikeus uskomaan, että olitte siellä ilman rikollisia aikeita, kuin nyt, kun omalla vakuutuksellanne ei ole mitään muuta tukea.»
»Mutta eikö hänen sanansa riitä?» kysyi eversti.
»Minä en ole oikeus», vastasi asianajaja hymyillen.
»No niin, jolleivät oikeuden jäsenet ole kirotun typeriä, niin he käsittävät, ettei hän olisi viikko sitten panettanut portteja lukkoon estääkseen itseään pääsemästä sisälle», virkkoi eversti päättävästi.
»Oikeus saattaa varsin helposti otaksua hänen menetelleen niin torjuakseen epäluuloja. Missään nimessä se ei todista häntä syyttömäksi.»
Eversti Pennington ähkäisi.
»Nyt meidän on parasta koettaa järjestää niin», jatkoi asianajaja, »että kuulustelu toimitetaan heti ja hänet päästetään vapaaksi takuuta vastaan, jos hänet määrätään rikosoikeuden tuomittavaksi.»
»Minä lähden mukaanne», sanoi eversti.
Vähän ajan kuluttua heidän poistuttuaan päästettiin Custerin koppiin Guy Evans. Vanki katsahti ovelle ja hymyili huomatessaan, kuka vierailija oli.
»Olipa mainiota, että tulit», hän tervehti. »Haluatko lausua myötätuntoisen surkuttelusi vai etsitkö romaaniaiheita, veikko?»
»Älä laske leikkiä, Cus!» huudahti Evans. »Asia on liian surkea pilailtavaksi, ja kaikki on minun vikani.»
»Sinun vikasi?»
»Syypää olen minä. Tulin tänne antamaan itseni ilmi.»
»Syypää! Antamaan itsesi ilmi! Mitä sinä lavertelet?»
»Hyvä Jumala, Cus! On niin vaikea kertoa siitä sinulle. Se ei tuntunut niin kauhealta teolta, ennen kuin tämä tapahtui. Kaikki ostavat väkevää, myyvät väkevää tai valmistavat väkevää. Kaikki rikkovat kirottua kieltolakia, ja on johduttu siihen, ettei se tunnu rikolliselta, ei sinne päinkään. Tiedäthän, Cus, etten haluaisi tehdä mitään rikollista, ja oi, hyvä Jumala, mitähän Eva ajattelee?»
Guy painoi kasvot käsiinsä ja nieli nyyhkytyksen.
»Mitä hittoa sinä oikein puhelet?» tiedusti Pennington. »Onko tarkoituksesi väittää olleesi sotkeutunut — no niin, mitä siitä tiedät?» Äkkiä selvisi Custerille eräs seikka. »Oliko se wisky, jota olet antanut minulle — josta laskin sinulle leikkiä — oliko se todella New Yorkista olevasta varastosta varastettua! Eikö se ollutkaan pilaa?»
»Näet nyt itse, kuinka paljon siinä oli pilaa», vastasi Evans.
»Pitääpä tosiaankin olla koko herkkä huumorin tajunta löytääkseen sitä tässä yhteydessä!» myönsi Custer surullisesti.
»Miten luulet minulle käyvän? kysyi Guy. »Arveletko, että minut tuomitaan kuritushuoneeseen?»
»Kerro minulle koko juttu alusta alkaen — kuka sinut siihen houkutteli ja mitä oikeastaan olet tehnyt! Älä jätä mainitsematta ainoatakaan seikkaa, kuinka se raskauttaneekin rikkomustasi! Minun ei tarvinne mainita sinulle, veikko, että olen puolellasi, mitä lienetkin tehnyt.»
»Tiedän sen, Cus. Mutta pelkään, ettei kukaan kykene minua auttamaan. Tiesin alusta alkaen, että aine oli varastettua. Olen myynyt sitä viime toukokuusta lähtien — kaikkiaan seitsemäntuhatta seitsemänsataaseitsemänkymmentäkuusi neljännespulloa — ja ansainnut dollarin joka pullosta. Juuri niillä rahoilla aioin aloittaa taloutemme. Pieni Eva-raukka!» Taaskin tukahdutti nyyhkytys hänen äänensä. »Minut vietteli siihen Slick Allen. Ensin hän myi sitä minulle vähän; sitten hän taivutti minut myymään sinulle pullon ja viemään hänelle rahat. Sitten olin hänen vallassaan tahi ainakin hän sai minut uskomaan niin ja vaati minua välittämään sitä heidän puolestaan laaksossa. Minua ei ollutkaan vaikea suostutella, sillä se näytti vaarattomalta eikä tuntunut minusta niin kehnolta työltä, ja minä tarvitsin tuiki kipeästi rahaa. Tiedän kyllä, että ne kaikki ovat surkeita puolustuksia. En koetakaan lievenneitä menettelyäni, vaan kärsin sen seuraukset. Mutta kun ajattelen Evaa, niin sydäntäni kirvelee. Eva merkitsee kaikki!»
»Niin», sanoi Pennington, laskien lempeästi kätensä toisen olalle. »Eva merkitsee kaikki. Ja Evan tähden ja sentähden, että sinä ja minä rakastamme häntä niin paljon, et sinä voi mennä kuritushuoneeseen.»
»Mitä tarkoitat — en voi -mennä?»
»Oletko ilmaissut kellekään muulle, mitä nyt minulle kerroit?»
»En.»
»Älä teekään sitä! Palaa kotiin ja pidä suusi kiinni!» kehoitti Custer.
»Aiotko sinä kärsiä minun teoistani? Se ei käy päinsä! Luuletko, Cus, että sallisin sinun, parhaan ystäväni koko maailmassa, joutua kuritushuoneeseen — minun rikoksestani?»
»En tee sitä sinun tähtesi, Guy. En menisi kuritushuoneeseen enkä kenenkään muun miehen puolesta. Mutta menen sinne Evan tähden, ja niin tekisit sinäkin.»
»Tiedän sen, mutta en voi sallia sinun tehdä sitä. En ole ihan turmeltunut, Cus!»
»Sinä ja minä emme merkitse mitään. Jos näkisin hänet onnettomana ja nöyryytettynä, koskisi se minuun pahemmin kuin se, että vietän muutamia vuosia kuritushuoneessa. Olen viaton. Vaikka minut tuomitaankin, tiedän olevani syytön, ja Eva tietää sen ja kaikki ganadolaiset tietävät sen. Mutta, Guy, on jo liian paljon sekin, jos he alkavat epäillä sinua, ja jos vapaatahtoisesti myönnät syyllisyytesi, uskoo sen pikku siskonikin. Jos joutuisit vankilaan, saattaisi se tuhota hänen elämänsä — se tuhoaisi sen. Enää ei mikään voisi tulla hänelle ennalleen. Mutta jos minut tuomitaan istumaan muutamiksi vuosiksi, merkitsee se hänelle vain eroa vejestä, jonka hän tietää syyttömäksi, ja johon hän edelleen luottaa yhtä ehdottomasti kuin ennenkin. Hän ei tuntisi nöyryytystä — hänen elämänsä ei särkyisi. Ja minun palatessani olisi kaikki ennallaan. Jos sinä menet, ei mikään ole palatessasi samoin kuin ennen. — Ei voi koskaan enää olla samoin. Sinä et saa mennä!»
»En voi sallia sinun mennä ja kärsiä rangaistusta minun teoistani, samalla kun itse olen vapaana!»
»Sinun on sallittava — se on helpoin keino. Saamme kaikki kärsiä sinun rikkomuksestasi — ne, jotka rakastavat meitä, joutuvat aina kärsimään meidän synneistämme. Mutta sanonpa sinulle, etten luule sinun jäävän rankaisematta, jos minä menenkin vankilaan tämän tähden. Sinä kärsit enemmän kuin minä. Kärsit enemmän kuin sinun olisi kestettävä, jos itse joutuisit kuritushuoneeseen. Mutta sitä ei voi auttaa. Kysymys on siitä, onko sinussa kylliksi miestä tehdäksesi tämän Evan tähden. Sinun on uhrauduttava enemmän kuin minun.»
Evansin kurkkua kouristi, ja hän koetti puhua. Kului vähän aikaa, ennen kuin hän sai mitään lausutuksi.
»Hyvä Jumala, Cus, mieluummin menisin itse!»
»Tiedän sen.»
»En enää milloinkaan voisi kunnioittaa itseäni. En koskaan enää voi katsoa kunnon ihmistä silmistä silmiin. Joka kerran kun näen Evan, äitisi tai everstin, ajattelen: ’Sinä halpa koira, sallit heidän poikansa mennä kuritushuoneeseen oman rikoksesi tähden!’ Oi, Cus, älä vaadi minua tekemään sitä! Täytyy olla joku muu keino. Ja — ja, Cus, muista Gracea! Olemme unohtaneet Gracen. Kuinka kipeästi Graceen koskee, jos sinut tuomitaan!
»Se ei merkitse Gracelle mitään, ja sinä tiedät sen. Kukaan meistä ei enää merkitse hänelle paljoa.»
Guy katseli ulos pienestä ristikko-ikkunasta, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.
»Taidat olla oikeassa», hän myönsi.
»Teethän sen Guy — Evan tähden?»
»Evan tähden — kyllä.»
Penningtonin kasvot kirkastuivat, ikäänkuin raskas taakka olisi nostettu hänen hartioiltaan.
»Hyvä!» huudahti hän. »On mahdollista, ettei minua tuomita, sillä minua vastaan ei ole todistuksia — ei voi olla. Mutta jos minut tuomitaan, on sinun otettava minun paikkani meikäläisten keskuudessa. Olet saanut opetuksen. Tiedän, ettet enää koskaan ryhdy näin typerään puuhaan. Ja lakkaa juomasta, Guy! Minulla ei juuri ole oikeutta saarnata; mutta sinä olet sellainen mies, joka ei saa juoda. Jätä se! Hyvästi nyt! Minusta olisi parempi, ettet ole täällä, kun isä tulee — saattaisit käydä heikoksi.»
Evans tarttui toisen käteen.
»Kadehdin sinua, Cus — toden totta kadehdin!»
»Tiedän sen. Mutta älä ole siitä kovin pahoillasi! Tämä on sellainen asia, joka on tehty ja jota ei saada tekemättömäksi. Roosevelt olisi nimittänyt sitä, mitä sinun on tehtävä, ’nokkosen puristamiseksi’. Purista miehen tavalla!»
Evans asteli verkkaisesti vankilasta, nousi autoonsa ja ajoi pois. Näiden kahden sydämistä oli hänen raskaampi, heidän taakoistaan hänen vaikeampi kantaa.
Custer Pennington joutui samana iltapäivänä Yhdysvaltain viranomaisen kuulusteltavaksi, määrättiin valtakunnan oikeuden tuomittavaksi ja päästettiin vapaalle jalalle takausta vastaan. Katsoen niiden poliisien todistukseen, jotka olivat suorittaneet kotitarkastuksen Penningtonien talossa, ja Custerin pidätyksen yhteydessä ilmenneisiin seikkoihin ei kuulustelun pitäjällä ollut muuta vaihtoehtoa. Se oli everstinkin myönnettävä itselleen, vaikka hän ei olisi millään ehdolla myöntänyt sitä toisille. Juttu joutuisi otaksuttavasti käsiteltäväksi oikeudessa seuraavana keskiviikkona.
Eversti tahtoi heti palkata etsiviä ottamaan selkoa niistä henkilöistä, jotka olivat oikeat syylliset wiskyn varastamiseen ja myyntiin, mutta Custer sai hänet taivutetuksi luopumaan siitä, selittäen, että se olisi ajan ja rahan tuhlausta, koska hallituksen puolesta jo suoritettiin samanlaista tutkimusta.
»Älä ole huolissasi, isä!» hän pyysi. »Ei voida mitenkään todistaa, että minä olen varastanut wiskyn tahi myynyt sitä tippaakaan. Minut tavattiin sen läheisyydestä — siinä kaikki. Siitä minua ei voida hirttää. Heitä huolet heidän asiakseen. Minä haluan päästä kotiin ajoissa syömään Hannahin valmistamaa päivällistä. Vankilaviranomaiset eivät totisesti laitata pöytää komeaksi holhokeilleen!»
»Mistä sait ne kolme pulloa, jotka löydettiin huoneestasi?»
»Ostin ne.»
»Kysyin mistä, enkä, miten.»
»Saattaisin sekoittaa tähän juttuun jonkun toisen, jos vastaisin siihen kysymykseen. Sitä en voi tehdä.»
»Et», myönsi eversti. »Et voi. Kun nykyaikana ostaa wiskyä, joutuu tavallisesti osalliseksi rikokseen. Se on todella surkea asiaintila vapauden maassa. Mutta sinun on suojeltava rikostoverejasi. En kysy sitä sinulta enää; mutta oikeudessa vaaditaan siitä tietoa, poikani.»
»Eivät he siitä mitään kostu!»
»Eivät kai. Mutta en jaksa sopeutua siihen ajatukseen, että poikani lähetetään kuritushuoneeseen.»
»Pahalta sinusta tuntuisi, jos olisit oikeussalissa ja kuulisit poikasi ilmaisevan sen henkilön nimen, joka on luottanut häneen kyllin paljon myydäkseen hänelle wiskyä.»
»Mieluummin näkisin sinun joutuvan kuritushuoneeseen!» sanoi eversti.
Sinä iltana puheli Custer päivällispöydässä keveästi häntä vastaan nostetusta syytöksestä, samalla kuitenkin valmistaen omaisiaan kaikkien mahdollisuuksien varalta, sillä kuulustelussa hänelle oli selvinnyt, kuinka vakava hänen asemansa oli, ja se vaikutelma oli vahvistunut hänen myöhemmin keskustellessaan asianajajansa kanssa.
»Käyköönpä miten tahansa», virkkoi hän, »tiedän joka tapauksessa, että te kaikki olette varmat viattomuudestani.»
»Poikani sana riittää minulle», vastasi hänen äitinsä.
Eva tuli hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.
»Eihän sinua panna vankilaan, eihän?» hän tiedusti. »Se murtaisi sydämeni.»
»Ei murtaisi, jos tiedät, että olen syytön.»
»E—ei, ei kai sitten; mutta kauheata se olisi. Jos olisit syypää, tappaisin itseni. En jaksaisi elää, jos veljeni tuomittaisiin rikoksesta ja hän olisi syyllinen. Silloin surmaisin itseni.»
Veli taivutti hänen kasvonsa puoleensa ja suuteli häntä hellästi.
»Se olisi tyhmä teko, rakas», hän sanoi. »Mitä hyvänsä joku meistä tekee, sellainen menettely vain pahentaa asiaa — niille, jotka jäisivät eloon.»
»Sille en mahda mitään», selitti tyttö. »Ei se johdu vain siitä, että minulle on koko elämäni ajan saarnattu Penningtonien kunniantuntoa. Syy on se, että minussa on sitä — Penningtonien kunniantuntoa. Se on osa minusta, samoin kuin se on osa sinusta ja äidistä ja isästä. Se on osa hinnasta, joka meidän on maksettava siitä, että olemme Penningtoneja. Olen aina ylpeillyt siitä, Custer, vaikka olenkin vain typerä tyttö.»
»Myöskin minä olen ylpeä siitä enkä ole pannut sitä alttiiksi. Mutta vaikka olisinkin sen tehnyt, et saa ajatella tappavasi itseäsi minun tähteni etkä kenenkään tähden.»
»No niin, tiedän, ettet ole syyllinen, joten minun ei sitä tarvitsekaan.»
»Hyvä! Puhutaan jostakin hupaisesta.»
»Miksi et käynyt tapaamassa Gracea ollessasi Los Angelesissa?»
»Koetin tavata häntä. Soitin hänen asuntoonsa asianajajan toimistosta. Nainen, joka vastasi minulle, sanoi kutsuvansa hänet puhelimeen, mutta palasi parin minuutin kuluttua, selittäen Gracen olevan maaseudulla näyttelemässä.»
»Mainitsitko nimesi?»
»Sanoin, kuka olen, kun nainen vastasi soittooni.»
»On ikävä, ettet tavannut häntä», pahoitteli rouva Pennington. »Olen usein ajatellut, että rouva Evansin tahi Guyn pitäisi joskus käväistä Los Angelesissa Gracea katsomassa.»
»Sitä mieltä on Shannonkin», sanoi Custer. »Koetan tavata hänet ensi viikolla, ennen kuin tulen kotiin.»
»Shannon oli täällä melkein koko iltapäivän odottamassa, saisimmeko sinulta tietoja. Kun puhelimessa ilmoitit, että sinut oli määrätty rikosoikeuden tuomittavaksi, saattoi hän tuskin uskoa sitä. Hän väitti, että on tapahtunut erehdys.»
»Mainitsiko hän mitään muuta?»
»Hän tiedusti, oliko Guy ehtinyt sinne ennen kuulustelua, ja kerroin Guyn käyneen luonasi vankilassa. Häntä näyttää tämä juttu vaivaavan niin kovasti — ikäänkuin hän olisi perheemme jäsen. Hän on niin herttainen tyttö! Minusta tuntuu, että opin pitämään hänestä yhä enemmän joka päivä.»
»Niin», virkkoi Custer yksikantaan.
»Hän teki minulle jokseenkin omituisen kysymyksen», jatkoi Eva.
»Minkä niin?»
»Hän tiedusti, olenko varma, että juuri sinut on määrätty oikeuden tuomittavaksi.»
»Sepä kummallista, eikö olekin?»
»Hän uskoo niin lujasti, että olet viaton — yhtä lujasti kuin mekin», sanoi Eva.
»Niinpä niin, hän on hyvin hienotunteinen», arveli Custer.