XXIV.
Seuraavana aamuna Custer tapasi Shannonin, joka tapansa mukaan tuli ratsastamaan Penningtonien seurassa. Hän näytti väsyneeltä, ikäänkuin olisi viettänyt unettoman yön. Niin hän olikin — hän oli viettänyt kaksi unetonta yötä ja saanut kamppailla vanhan taistelun uudelleen. Se oli ollut hyvin kovaa, vaikka hän olikin voittanut, sillä se oli osoittanut hänelle, ettei taistelu vielä ollut päättynyt. Hän oli luullut voittaneensa himon, mutta silloin eivät huolet ja vastoinkäymiset olleet kalvaneet hänen mieltään ja hermojaan. Kaksi viimeistä päivää olivat olleet hänelle kärsimyksen päiviä, ja nuo unettomat yöt olivat saattaneet hänen hermostonsa sellaiseen tilaan, että ne kaipasivat pienen, valkean pulverin rauhoittavaa vaikutusta.
Custer huomasi heti, että jotakin oli viassa. Ruusut olivat kadonneet tytön poskilta, ja niissä oli entisen kalpeuden tuntu. Ja vaikka Shannon tervehtikin häntä iloisesti hymyillen, oli Custer erottavinaan hänen kasvoissaan surumielisen ja tuskaisen ilmeen, kun hän ei tiennyt toisten tarkkailevan häntä.
Heidän suhteissaan oli tapahtunut omituinen muutos, jota Custer ei koettanutkaan eritellä. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut kauan poissa ja palattuaan havainnut Shannonissa ajan ja eron aiheuttaman, luonnollisen muutoksen. Shannon ei ollut enää sama tyttö — hän ei voisi enää milloinkaan olla sama, eivätkä heidän suhteensa voisi enää koskaan tulla ennalleen.
Heidän seurustelunsa huoleton vapaus, joka oli muistuttanut veljen ja siskon välejä enemmän kuin mitään muuta miehen ja naisen välistä suhdetta, oli poissa ikiajoiksi. Mitä sen sijalle oli tullut, sitä ei Custer tietänyt. Joskus hän arveli, että syynä oli hänen Shannonia kohtaan tuntemansa epäluulo, joka pysyi hänen mielessään kaikista karkoittamisyrityksistä huolimatta, mutta sitten hän taaskin vakuutti itselleen, ettei hän millään tavoin epäillyt tyttöä.
Hän toivoi kuitenkin, että Shannon selittäisi hänelle hämärältä näyttävän seikan. Hän uskoi ja luotti, että tyttö voisi selittää sen tyydyttävästi; mutta tekisikö hän sen? Hänellä oli ollut siihen tilaisuus, ennen kuin viimeinen paha tapahtui, mutta hän ei ollut käyttänyt sitä. Tänään hän antaisi Shannonille taaskin siihen tilaisuuden, ja hän rukoili mielessään, että tyttö ei nyt laskisi sitä ohitseen. Miksi hän piti sitä niin tärkeänä, sitä hän ei järkeillyt. Hän ei edes käsittänyt, kuinka tärkeätä se hänestä oli.
Äkkiä hän kääntyi Shannonin puoleen.
»Aamiaisen jälkeen aion ratsastaa itäiselle laitumelle», hän ilmoitti, jääden sitten odottamaan.
»Onko se kutsu?»
Custer nyökkäsi hymyillen.
»Mutta ei siinä tapauksessa, jollei se sovi oikein hyvin», hän lisäsi.
»Tulen kovin mielelläni mukaasi. Tiedäthän, että se on minusta aina hauskaa.»
»Sepä mainiota! Entä syötkö aamiaista meillä?»
»En tänään. Minun on kirjoitettava pari kirjettä, jotka tahdon saada heti lähtemään. Mutta olen satulassa puoliyhdeksän ja yhdeksän välillä. Onko se liian myöhäistä?»
»Ratsastan aamiaisen jälkeen teille odottamaan, jollen ole vastuksiksi.»
»Et tietystikään. Kirjeihin menee minulta vain muutamia minuutteja.»
»Miten aiot saada ne postiin? Nyt on sunnuntai.»
»Herra Powers ajaa Los Angelesiin tänään. Hän panee ne postiin kaupungissa.»
»Kuka huolehtii taloudesta sillä aikaa, kun herra ja rouva Powers ovat poissa?»
»Kukako huolehtii taloudesta? Minä tietenkin.»
»Kanoista, siasta ja Baldysta — hoidatko ne kaikki?»
»Kyllä hoidan, ja nyt minulla on enemmänkin.»
»Mitä niin?»
»Yhdeksän pikku possua! Ne tulivat eilen. Ne ovat todella kauniita!»
Miestä nauratti.
»Mille sinä naurat?» kysyi tyttö.
»Sille, että sinä hoitelet kanoja ja sikoja ja hevosta!»
»Minusta se ei ole lainkaan hullunkurista, mutta hauskaa se on.
Luulitko minua liian typeräksi siihen?»
»Ajattelin vain, kuinka suuri muutos on tapahtunut kahdessa kuukaudessa. Mitä olisit tehnyt, jos kaksi kuukautta sitten olisit joutunut yksin hoivaamaan sataa kanaa, hevosta ja kymmentä sikaa?»
»Silloin olisi kysymys ollut siitä, mitä kanat, hevonen ja siat olisivat tehneet. Kirjeet, jotka minun on kirjoitettava, koskevat porsaita. Niistä en tiedä paljoa, ja kirjoitan senvuoksi Berkeleylle ja Washingtonille, pyytäen viimeisiä tiedonantoja.»
»Miksi et kysele meiltä?»
»Hyväinen aika, minähän kyselen! Yhtenään tiedustelen everstiltä kaikenlaista, ja sikalan miehet varmaankin kauhistuvat nähdessään minun lähestyvän. Olen viettänyt tuntikausia toimistossa, lukien Lovejoyta ja Coltonia. Mutta nyt tarvitsen eräitä erikoistietoja. Minusta tuntuu, että voin hoitaa sikoja paljon enemmän kuin olin aikonut aitaamalla hedelmätarhan ja kasvattamalla penkkien välissä alfalfaa laitumeksi. Siat tekevät niin tukevan ja varman vaikutuksen ja luultavasti ne tuottavat voittoa niinäkin vuosina, joina sitruunasato on huono tahi sitä kohtaa täydellinen kato tai markkinat ovat huonot.»
»Olet saanut kiinni oikeasta ajatuksesta», vastasi Custer. »Jokainen ranchon tai hedelmätarhan omistaja laaksossamme voisi ansaita joka vuosi paremmin pitämällä muutamia siitossikoja.»
»Mitäs Cus nyt tekee?» tiedusti Eva, joka oli ohjannut ratsunsa heidän taakseen. »Saarnaako hän taaskin sikojen hoidosta? Se on hänen pieni, näppärä päähänpistonsa tytön huvittamisesta — siat, herefordilaiset ja hevoset! Eikö hänellä olisi loistava menestys seurapiireissä? Kerrassaan erinomaista teepakinaa, totisesti!»
»Arvasinhan, että sinulla on jotakin sanomista», huomautti veli. »Olet ollut hiljaa viisi kokonaista minuuttia.»
»Olen miettinyt», selitti Eva. »Olen miettinyt, kuinka yksinäistä täällä on sitten, kun sinun on mentävä vankilaan.»
»Eihän minua voida panna vankilaan — en ole tehnyt mitään», koetti
Custer rauhoittaa häntä.
»Minua peloittaa niin kovasti, Cus!» Kyyneleet kihosivat tytön silmiin. »Viruin viime yönä valveilla monta tuntia, ajatellen sitä. Oi, Cus, en jaksaisi kestää, jos sinut tuomittaisiin vankeuteen! Arveletko, että todelliset syypäät saattaisivat sallia sinun joutua koppiin heidän rikoksestaan? Voisiko kukaan olla niin katala? En ole eläissäni vihannut ketään, mutta heitä voisin vihata, jolleivät he ilmoittaudu ja pelasta sinua. Voisin vihata heitä, vihata heitä, vihata heitä! Oi, Cus, luultavasti voisin tappaa sen miehen, joka tekisi sellaista veljelleni!»
»No no, rakas, älä anna sen vaivata mieltäsi! Mahdollisesti minut vapautetaan. Ja jos niin ei käykään, et saa olla niin katkera niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat siitä vastuunalaisia. Heillä saattaa olla vaikenemiseen omat syynsä, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Ei puhuta siitä. Nyt emme voi muuta kuin odottaa, mitä rikosoikeus tekee. Siihen mennessä en aio olla huolissani.»
Sydän raskaana häpeästä ja surusta kuunteli Shannon Burke, kuten suuri pahantekijä kuuntelee kuolemantuomiotaan. Hän tunsi melkein samanlaista nöyryytystä kuin olisi tahallaan houkutellut Custerin hänelle viritettyyn ansaan.
Hän päätti mennä oikeuden istuntoon ja ilmaista kaikki tietonsa. Sitten hän poistuisi täältä. Hän ei voinut jäädä näkemään halveksimista ja vihaa, jota Penningtonit varmasti tuntisivat häntä kohtaan, sitten kun hän olisi luetellut kylmät tosiasiat, jotka hänen olisi esitettävä valamiehistölle, mainitsematta mitään niistä lieventävistä vaikuttimista, joiden täytyi ikuisesti pysyä salassa hänen sielunsa sisimmissä sopukoissa. He saisivat tietää ainoastaan sen, että hän olisi voinut varoittaa Custeria, mutta ei tehnyt sitä, että hän olisi voinut puhdistaa Custerin jo alkukuulustelussa, mutta ei tehnyt sitä. Se, että hän oli tullut pelastamaan Custerin yhdennellätoista hetkellä, ei riittäisi hänen puolustuksekseen heidän silmissään siitä, että hän oli tarpeettomasti sallinut Penningtonien kunnian joutuvan alttiiksi. Eikä se voisi selittää, miten hän oli saanut tiedon rikoksesta ja miten hän aikaisemmin oli oleskellut sellaisessa seurassa, että oli voinut kuulla sellaisista asioista.
Niin, hän ei voisi enää koskaan tulla Penningtonien näkyviin seuraavan keskiviikon jälkeen. Mutta siihen saakka hän nauttisi niistä lyhyistä, onnellisista päivistä, jotka olivat jälellä ennen hänen elämänsä lopullista särkymistä, sillä sellaisena hän sitä piti, sitä hetkeä ja sitä tekoa, jotka iäksi lopettaisivat hänen seurustelunsa Penningtonien kanssa ja muuttaisivat hänen rakastamansa miehen kunnioituksen inhoksi.
Hän laski, kuinka monta tuntia vielä oli ennen loppua. Vielä oli kaksi aamuista ratsastusretkeä — seuraavana päivänä ja tiistaina. Kolmena lähipäivänä Penningtonit kutsuisivat hänet monta kertaa päivälliselle, puoliselle tahi aamiaiselle, ja hän saisi ratsastaa Custerin seurassa. Hän veisi kelmeään, auringottomaan tulevaisuuteen mahdollisimman paljon onnellisia muistoja.
Sinä aamuna he ratsastivat tuttua lempipolkua myöten El Camino Corton kautta matalien kumpujen ylitse Ratsuleiri-cañoniin ja sitä ylöspäin Kojootti-lähteille; sitten El Camino Largon kautta Sykomori-cañonille ja edelleen ikivanhojen sykomorien varjossa takaisin rancholle. Hänestä tuntui, että hän tunsi jokaisen pensaan, puun ja kiven ja että ne katselivat häntä kuin vanhat ystävät tyynen rauhallisin, tutuin kasvoin. Hän kaipaisi niitä ja pitäisi ne ikuisesti muistissaan.
Kun he saapuivat tien haaraantumaan, ei hän halunnut päästää Custeria saattamaan itseään kotiin.
»Puoliyhdeksän siis», huusi Custer, kun tyttö hoputti Baldyn lyhyeen laukkaan ja poistui heidän luotaan, heiluttaen hilpeästi kättään ja näyttämättä merkkiäkään sydäntänsä kalvavasta raskaasta surusta.
Tapansa mukaan hän söi aamiaista herra ja rouva Powersin seurassa pienessä isännöitsijän asunnossa parinsadan metrin päässä oman talonsa takapuolella. Siten hän sai tilaisuuden keskustella työnjohtajansa kanssa etukäteen kunkin päivän töistä ja samalla lisätä tietovarastoaan ranchon hoidosta ja sitruunanviljelyksestä. Hänen näitä asioita koskevat tietonsa olivat laajentuneet nopeasti, pannen yhtenään ihmetyksiin Powersit, jotka suuresti ylpeillen kehuivat sitä ystävilleen. Sillä nämä kaksi, kuten kaikki, jotka onnekseen saivat tutustua Shannoniin läheisesti, olivat alkaneet pitää hänestä hyvin paljon.
Palatessaan aamiaisen jälkeen omaan asuntoonsa hän näki polkupyörällä ajavan meksikolaispojan kääntyvän hänen portistaan sisälle. He tulivat vastakkain huvilan edustalla.
»Oletteko neiti Burke?» tiedusti poika. »Bartolo lähetti minut käskemään teitä hänen leiripaikkaansa vuoristoon tänä aamuna», hän jatkoi saatuaan myöntävän vastauksen.
»Kuka on Bartolo?»
»Hän sanoi teidän tuntevan hänet. Kävitte hänen leirissään eilisestä viikko sitten.»
»Ilmoita hänelle, etten tunne häntä enkä tule!»
»Hän käski sanoa haluavansa vain puhella kanssanne pulassa olevasta ystävästänne.»
Tyttö mietti hetkisen. Ehkä tässä tarjoutui hänelle keino selviytyä pinteestä. Jos hän saisi pakotetuksi Bartolon taipumaan uhkaamalla paljastaa hänet, niin ehkä mies keksisi jonkun tavan puhdistaakseen Custer Penningtonin syytöksestä joutumatta itse kiinni. Hän kääntyi pojan puoleen.
»Kerro hänelle, että tulen!»
»En näe häntä enää. Hän on nyt leirissään. Tämän hän sanoi minulle eilen. Hän käski minun myöskin ilmoittaa pitävänsä teitä silmällä, joten ette löydä häntä, jollette mene yksin.»
»Hyvä on», virkkoi Shannon ja meni asuntoonsa.
Hän kirjoitti kirjeensä, mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla.
Sitten hän vei kirjeet Powersille kaupunkiin vietäviksi. Senjälkeen
hän meni puhelimeen ja soitti Rancho del Ganadoon, pyytäen puhutella
Custeria, kun hänelle vastattiin.
»Olen hirveän pahoillani», hän alkoi Custerin saavuttua puhelimeen. »Minun on suorastaan mahdoton lähteä ratsastamaan tänä aamuna; mutta jos voit siirtää sen iltapäiväksi —»
Kyllä toki! Tule tänne puoliselle ja lähdemme ratsastamaan myöhemmin», vastasi mies.
»Etkö siis mene ennen kuin iltapäivällä?» kysyi Shannon.
»Käyn itäisellä laitumella nyt aamulla, ja iltapäivällä voimme tehdä retken mihin vanhaan tuttuun paikkaan vain haluat.»
»Sepä hyvä», sanoi tyttö.
Hän oli toivonut, ettei Custer menisi ratsastamaan sinä aamuna. Custer saattaisi nähdä hänet, vaikka itäinen laidun olikin kilometrin päässä siltä polulta, jota hän käyttäisi, sillä molemmilla teillä oli korkeita kohtia, joilla liikkuva ratsastaja näkyisi hyvin kauas.
»Näkemiin siis puoliseen saakka!» toivotti Custer.