XXV.
Puolta tuntia myöhemmin Custer Pennington keikautti itsensä satulaan ja suuntasi Apachen Sykomori-cañonille.
Itäiselle laitumelle mentiin Linkkuveitsi-cañonin kautta. Ratsastaessaan sen paikan ohitse, jossa hänet oli edellisenä perjantai-iltana pidätetty, hän virnisti happamesti — pikemminkin muistaessaan, kuinka helposti hän oli antanut peijata itseään, kuin itse pidätyksen tähden. Kun syyllisyydentunto ei häntä lainkaan vaivannut, saattoi hän melkein hilpeän keveästi ajatella mahdollisen vankeuden pelkästään fyysillistä puolta. Se, että hän oli tehnyt palveluksen Evalle, oli myöskin omiaan lieventämään hänen mahdollisesta vankeudestaan omaisille aiheutuvien kärsimysten tuottamaa surua, sillä kuinka paljoa suurempi heidän murheensa olisikaan, jos Eva saisi tietää totuuden!
Kun Shannon oli peruuttanut heidän sitä aamua koskevan sopimuksensa, oli se harmittanut häntä ylettömästi — minkä hän itse kyllä tajusi kykenemättä kuitenkaan sitä erittelemään. Odottaessaan nyt kohtaavansa tytön puolipäivän aikana ja pääsevänsä ratsastamaan hänen kanssaan puolisen jälkeen hän tunsi mielensä ilostuvan, mikä oli yhtä käsittämätöntä. Hän piti Shannonista hyvin paljon, ja tyttö oli mainio kumppani — mikä tietystikin selitti sen, että Custerista oli hauska olla hänen seurassaan. Lisäksi hän toivoi Shannonin tänään selittävän, miksi hän viikko sitten oli ratsastanut vuoristossa, joten enää ei jäisi mitään synkentämään hänen tyttöä kohtaan tuntemaansa ystävyyttä.
Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä varmemmaksi hän tuli, että Shannon iltapäivällä selittäisi sen asian tyydyttävästi, ja pian hän vihelteli iloisesti, ikäänkuin koko laajassa ja kauniissa maailmassa ei olisi lainkaan sellaisia paikkoja kuin vankiloita ja kuritushuoneita.
Juuri silloin hän saapui Linkkuveitsi-cañonista itäiselle laitumelle vievän polun korkeimmalle kohdalle. Tapansa mukaan Apache pysähtyi huokaisemaan rasittavan kapuamisen jälkeen ja, kuten kaikkien hevosten nähtävästi on tapana tehdä samanlaisissa oloissa, se pyörähti ympäri katselemaan päinvastaiseen suuntaan kuin se oli, johon sen isäntä oli menossa.
Alhaalla Custerista oikealle oli ranchorakennusten sikermä tomuisella kentällä, muistuttaen lasten leluja harmaalla matolla. Niiden takana kohosi kunnaan linna, hohtaen auringon paisteessa, ja vielä kauempana levisi laakso miellyttävässä harmaan, ruskean ja vihreän kirjavassa verhossaan. Sitten siirtyi nuoren miehen katse vasemmalle notkoniityn toiselle puolelle, ja heti kuoli riemu hänen sydämestään ja onnellinen väike katosi hänen silmistään. Salaperäisellä polulla eteni ratsastaja vuoristoa kohti, ja niinkin pitkän matkan päästä hän tunsi Baldyn ja Shannonin.
Tämä vastenmielinen yllätys oli melkein yhtä tyrmistyttävä kuin aavistamaton isku vasten kasvoja. Mitä se saattoi merkitä? Hänen mieleensä muistuivat tytön kysymykset. Shannon oli harkitusti koettanut urkkia hänen suunnitelmiaan, kuten myöskin viikko sitten, ja nyt kuten silloinkin hän oli rientänyt johonkin salaperäiseen kohtaukseen kukkuloille.
Äkkiä valtasi hänet tulisen raivon puuska. Vaikka hän tavallisesti olikin tyyni ja maltillinen, heräsi hänessä joskus Penningtonien kiivas luonto, halliten häntä niin, että hän itsekin hämmästyi niitä tekoja, joihin se hänet syöksi. Sen vallassa ollessaan saattoi Pennington tehdä vaikka murhan. Ja nyt Custer menetteli melkein vastoin luontoaan — hän kirosi tyttöä, joka ratsasti edelleen vuoristoa kohti tietämättä mitään häneen tähdätyistä polttavista silmistä. Custer kiroili häntä ääneen, kaivaen muististaan herjaavia nimityksiä ja sadatuksia singotakseen ne hänen jälkeensä.
Nyt oli tullut loppu… Heidän suhteensa katkeaisivat ikipäiviksi. Mitä hän tiesi tuosta tytöstä? Shannon ei ollut koskaan puhunut kaupunkielämästään eikä sikäläisistä tuttavistaan — sen hän muisti nyt. Shannon ei ollut tuntenut ainoatakaan heidän tuttuaan, ja he olivat ottaneet hänet perheeseensä ja kohdelleet häntä talon tyttärenä tietämättä hänestä mitään. Ja he saivat tällaisen palkkion!
Hän oli epäilemättä sen joukkueen palkkakätyri, joka oli varastanut wiskyn ja myynyt sitä Guyn välityksellä. Hänet oli lähetetty tänne vakoilemaan Guyta ja pitämään silmällä Penningtoneja. Juuri hän oli virittänyt ansan, johon Custer oli joutunut, ei suinkaan pelastaakseen Guyn, vaan työntääkseen epäluulot Custerin niskaan.
Mutta mistä syystä? Ei ollut mitään muuta syytä kuin se, että hänet oli alunpitäen valittu syntipukiksi siltä varalta, että viranomaiset pääsisivät liian hyvin heidän jäljilleen. Hyvä Jumala, olipa tyttö ollut ovela ja hän itse herkkäuskoinen! Shannon oli ollut hänen seurassaan melkein joka päivä, lähtenyt hänen mukaansa ratsastamaan kukkuloille ja estänyt häntä tutkimasta salaperäistä polkua. Niin hän päätteli kiukuissaan, vaikka Shannon ei suinkaan ollut menetellyt siten. Mutta kiukku ja viha ovat sokeita, ja Custer Pennington oli kiukuissaan ja uhkui vihaa. Häntä kalvoi silmitön raivo.
Hän luuli, ettei hän ollut milloinkaan ennen vihannut niin kuin hän nyt vihasi tätä tyttöä — niin kauaksi toiseen äärimmäisyyteen olivat hänen ajatuksensa Shannonista heilahtaneet tytön vilpillisyyden nostattaman siveellisen suuttumuksen johdosta. Hän tahtoisi tavata Shannonin vielä kerran, vain yhden ainoan kerran, ilmaistakseen hänelle ajatuksensa hänestä, joten hän ei enää koskaan voisi astua Penningtonien kynnyksen yli. Siitä hänen oli huolehtiminen ennen poistumistaan, jotta Eva ei jäisi alttiiksi niin kehnon luonteen vaikutukselle.
Mutta tänään hän ei voinut kohdata Shannonia. Hän ei luottanut itseensä niin paljoa, sillä kiukuissaan hän muisti, että Shannon oli nainen ja että hänen kohdatessaan tytön oli kohdeltava häntä kuten naista on kohdeltava. Jos Shannon olisi ollut käden ulottuvilla silloin, kun Custer hetki sitten ensiksi hänet havaitsi, olisi Custer saattanut lyödä häntä, kuristaa hänet.
Kun hän käsitti sen, haihtui hänen suuttumuksensa mieletön raivo. Hän pyöräytti Apachen ympäri ja lähti jälleen itäiselle laitumelle päin. Mutta syvällä hänen sydämessään kuohui kylmä kiukku, joka oli yhtä hirvittävä, vaikka toisella tavoin.
* * * * *
Shannon ratsasti polkua myöten salakuljettajain leirille aavistamatta mitään siitä, että hänen takanaan olevalta korkealta harjanteelta tähyilivät häntä vihasta ja inhosta säihkyvät silmät — hänen rakastamansa miehen silmät.
Hän ohjasi Baldyn jyrkälle polulle, joka oli kammottanut häntä niin kovasti hänen ensi kerran noustessaan sitä myöten, ja sitten toista rinnettä myöten tammimetsikköön, joka oli salannut leirin näkymästä. Mutta nyt siellä ei ollut leiriä — näkyi vain jätteitä, jotka aina osoittavat, missä ihmisiä on oleskellut.
Saapuessaan polun alapäähän hän näki Bartolon seisovan ison tammen juurella odottamassa. Hänen ratsunsa oli vähän matkan päässä suitset maassa riippuen. Pyssyn perä pisti esiin satulan oikealle puolelle kiinnitetystä kotelosta. Mies astui eteenpäin, kun Shannon suuntasi Baldyn puuta kohti.
»Buenos dias, señorita!» tervehti meksikolainen, vääntäen rokonarpiset kasvonsa hymyntapaiseen.
»Mitä tahdotte minulta?» tiedusti Shannon.
»Tarvitsen rahaa», vastasi mies. »Saatte rahaa Evansilta. Hänellä on kaikki kaksi viikkoa sitten viemästämme väkevästä saadut rahat. Emme ole saaneet tilaisuutta periäksemme niitä häneltä.»
»En hanki teille mitään!»
»Te hankitte rahaa nyt — ja milloin tahansa sitä haluan», intti meksikolainen. »Muutoin kerron Crumbista. Olette Crumbin nainen. Kerron, miten trokasitte huumausaineita. Kyllä minä tiedän. Te tottelette käskyäni tahi menette kuritushuoneeseen. Ymmärrättekö?»
»Kuunnelkaa te nyt minua!» kehoitti tyttö. »En tullut tänne saamaan teiltä määräyksiä. Tulin antamaan niitä teille.»
»Mitä?» huudahti mies, purskahtaen sitten nauruun. »Te antamaan minulle määräyksiä? Se on helkkarin hullunkurista!»
»Niin, se on hullunkurista. Se huvittaa teitä äärettömästi, kun ilmoitan, mitä teidän on tehtävä.»
»Kiirehtikää sitten! Minulla ei ole liikaa aikaa hukattavaksi.»
Hän nauroi yhä.
»Teidän on keksittävä joku keino puhdistaaksenne herra Pennington häntä vastaan kohdistetusta syytöksestä. En välitä, miten sen teette, kunhan ette vain sotke asiaan ketään toista viatonta henkilöä. Jos voitte tehdä sen joutumatta itse pulaan, sen parempi teille. Siitä en välitä. Mutta teidän on huolehdittava siitä, että oikeudenistunnossa ensi keskiviikkona esitetään sellaisia todistuksia, jotka osoittavat herra Penningtonin syyttömäksi.»
»Siinäkö kaikki?» kysyi Bartolo, virnistäen leveästi.
»Siinä kaikki.»
»Entä jollen tee sitä — mitä sitten?»
»Silloin menen oikeuden istuntoon ja kerron siellä teistä ja Allenista — opiumista, morfiinista ja kokaiinista — ja siitä, että te olette kuljettaneet varastetun wiskyn rannikolle saapuneesta laivasta vuoristoon.»
»Luuletteko tekevänne sen?» äänsi mies. »Entä minä sitten? Enkö minä
kertoisi kaikkea, mitä tiedän teistä? Myöskin Allen todistaisi, ja
Crumb haettaisiin selostamaan, kuinka asuitte hänen luonaan. Ohoo, ei!
Ettepä taida ilmaista oikeudelle mitään!»
»Ilmaisen kaikki. Luuletteko minun välittävän itsestäni? Kerron kaikki, mitä Allen ja Crumb osaisivat kertoa; ja kuulkaa, Bartolo — voin kertoa vielä enemmänkin. Joukkueessanne oli ennen viisi miestä; käydessäni täällä viime viikolla oli teitä kolme, ja Allen on vankilassa; mutta missä on viides?»
Miehen kasvot synkistyivät raivosta ja ehkä myöskin pelosta.
»Mitä te siitä tiedätte?» kysyi hän äkäisesti.
»Käydessään ensi kerran Hollywoodin huvilassa mainitsi Allen Crumbille, että hänen joukkueensa keskuudessa oli levotonta, että olette vaikeasti käsiteltävää laumaa ja että eräs Bartolo-niminen oli jo tappanut muutaman Gracialin. Miltä teistä tuntuisi, jos ilmoittaisin sen rikosoikeudelle?»
»Ette ikinä ilmaise sitä kenellekään!» ärjäisi meksikolainen. »Tiedätte kirotun paljon sellaista, mikä ei ole teille terveellistä!»
Hän oli äkkiä astahtanut eteenpäin ja tarttunut Shannonin ranteeseen. Tyttö löi häntä ja kannusti samalla Baldya — pelon kiihdyttämänä rajummin kuin oli aikonut. Virma ratsu, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, syöksähti eteenpäin meksikolaisen ohitse, joka puristi lujasti tytön rannetta ja kiskoi hänet satulasta. Baldy kääntyi, tunsi olevansa vapaa ja juoksi kotiin vievälle polulle.
»Tiedätte kirotun paljon liikaa!» hoki Bartolo. »Teidän on paras jäädä tänne Gracialin viereen!»
Tyttö oli noussut pystyyn ja seisoi hänen edessään. Hänen katseestaan ei kuvastunut pelkoa. Hän oli hyvin kaunis, ja meksikolainen osasi antaa arvon hänen kauneudelleen.
»Tarkoitatteko tahtovanne tappaa minut estääksenne minua puhumasta?» tiedusti Shannon.
»Miksi en? Pitäisikö minun sensijaan kuolla? Jos olisitte pitänyt suunne kiinni, ei teillä olisi ollut mitään pelkoa, mutta nyt» — hän kohautti merkitsevästi olkapäitään — »on paras, että jäätte tänne Gracialin viereen.»
»Teidät saadaan kiinni ja hirtetään sen tähden», huomautti tyttö.
»Kuka tietää mitään?»
»Poika, joka toi minulle sanoman teiltä.»
»Hän ei puhu. Hän on minun poikani.»
»Kirjoitin kirjeen ja jätin sen kirjoituspöydälleni, ennen kuin lähdin tänne. Selostin siinä kaikki, sillä pelkäsin jotakin tämäntapaista», sanoi tyttö.
»Valehtelette!» väitti mies erehtymättä. »Mutta kun pelkään, että sittenkin sen teitte, pistäydyn laaksossa ja poltan talonne tänä iltana suoriuduttuani ensin teistä. Maa on varsin kovaa kuumien ilmojen jälkeen — saan uurastaa kauan kaivaessani kuoppaa Gracialin viereen!»
Nyt ei tyttö tietänyt mitä tehdä. Hänen valhe-pahasestaan ei ollut koitunut mitään hyötyä. Hän alkoi käsittää, että kaikki olisi turhaa. Hän oli sitonut silmukan, pujottanut sen kaulaansa ja hypännyt laudalta. Oli liian myöhä muuttaa seurauksia. Mies oli vankka kuin härkä — Shannon ei voinut toivoakaan voivansa pelastua hänen kynsistään muutoin kuin järkensä avulla, ja heti yrittäessään turvautua siihen hän oli kärsinyt surkean tappion ja tehnyt miehen valppaaksi.
Hänen asemansa näytti toivottomalta. Hänen mieleensä johtui puhua miehelle ja vedota hänen parempiin puoliinsa, mutta hän oivalsi, kuinka hyödytöntä se olisi. Se, ettei hän sitä tehnyt, oli todistus hänen rohkeudestaan, joka ei ollut sallinut hänen menettää harkintakykyään. Hän oivalsi, että miehen kannalta katsoen täytyisi heistä jommankumman kuolla, ja ilmeisesti olisi hänen kuoltava.
Mies silmäili häntä, pitäen kiinni hänen ranteestaan.
»Olette hemmetin hauskannäköinen», hän virkkoi, vetäen tyttöä puoleensa. »Ennen kuin surmaan teidät, tahdon —» Meksikolainen kietaisi siekailemattoman karkeasti kätensä hänen ympärilleen ja hänen kallistuessaan poispäin kumartui syvään hänen ylitseen, koettaen kurottaa suutaan hänen huulilleen.