XXVI.
Apache oli ehtinyt astua vain muutamia askelia itäiselle laitumelle vievälle polulle, kun Custer seisautti sen ja pyöräytti sen ympäri.
»Minäpä järjestän tämän asian nyt heti», hän jupisi. »Yllätän hänet heidän seurassaan. Otan selvän, keitä muut ovat. Jumaliste, nyt hän on kynsissäni ja niin ovat hekin!»
Hän kannusti Apachen juoksuun notkoon viettävää, jyrkkää ja vaarallista rinnettä alaspäin. Hevonen oli ihmeissään. Milloinkaan ennen ei sen oltu sallittu laskeutua kukkuloilta muutoin kuin käymäjalkaa — sen terveet etujalat olivat todistuksena sen ratsastajan varovasta huolenpidosta.
Polun kaartuessa pensaiden ympäri se keikahteli vaarallisesti jyrkälle kallionrinteelle, sillä niin vinhassa vauhdissa se ei ennättänyt kääntyä kyllin jyrkästi. Mutta aina se selviytyi jollakin tavoin takaisin tielle. Sen raudoitetut kaviot iskivät tulta kalahdellessaan puolittain maan sisässä oleviin kiviin.
Kalkkalokäärme, joka osui matelemaan polun poikki heidän editseen, vetäytyi kiemuraan ja sähisi varoittavasti. Rinne oli jyrkkä — siinä ei ollut jalansijaa käärmeen ylä- eikä alapuolella. Apache ei olisi voinut pysähtyä kyllin äkkiä välttääkseen myrkkyhampaita. Arka hevonen olisi pyörtänyt sivuun ja syöksynyt jyrkännettä alas; mutta morganilainen ei ole pelkuri.
Ratsastaja huomasi vaaran samalla hetkellä kuin hevonenkin. Eläin tunsi kannusten koskettavan itseään keveästi, kuuli rohkaisevan sanan sen miehen suusta, johon se luotti. Käärmeen iskiessä se kohosi ilmaan, nostaen kaikki neljä jalkaansa vatsaansa vasten ja ponnahti vaarallisen kohdan ylitse, tullen maahan kaukana neulamaisten hampaiden ulottuvilta.
Käärmeen alapuolella polku oli kaita, kivinen ja viettävä — vaara ei olisi voinut sattua pahemmassa paikassa. Apache liukastui ja kompastui. Sen oikea etujalka luiskahti jyrkänteen reunalta, ja se lysähti polvilleen eteenpäin.
Vain Penningtonin kylmäverisyys ja ratsastustako pelastivat heidät molemmat. Naulankin paino sysättynä väärään suuntaan olisi syössyt hevosen kalliorotkon pohjaan; saman olisi vaikuttanut raju nykäys suitsista. Pennington istui joustavassa tasapainoasennossa, joten hevonen sai parhaan tilaisuuden päästä jälleen pystyyn. Hän tiukkasi suitsia vain sen verran, että se herätti ratsussa luottamusta, mutta salli eläimen toimia oman päänsä mukaan ja vaistonsa nojalla kömpiessään takaisin polulle.
Vihdoin he pääsivät varmemmalle maaperälle notkoon ja oikaisivat suoraa päätä siihen rotkoon, johon salaperäinen polku vei. Apache tunsi, että nyt oli jouduttava — sen isännän vartalon kumartuminen, polvien puristuminen sen kylkiä vasten ja suitsia pitelevän käden vähäinen kohoaminen olivat ilmaisseet sen varmemmin kuin huudot ja teräskannukset. Se painui matalaksi ja kiiti eteenpäin kuin lennossa.
Kylmä raivo, joka oli vallannut Penningtonin, ei sietänyt vitkastelua. Hän oli kuitenkin hyvillään siitä, ettei hänellä ollut asetta, sillä hän tiesi, ettei hän kenties kykenisi hillitsemään kiukkuaan joutuessaan vastakkain niiden miesten kanssa, joiden keralla Shannon Burke oli punonut salajuonia häntä vastaan.
Saavuttuaan sen harjanteen juurelle, jonka takana väkijuomien kaupustelijain leiri oli, hoputti mies taaskin ratsuaan nopeaan vauhtiin. Voimakas eläin riensi jyrkkää polkua ylöspäin, painaen kavioitaan päivän paahtamaan maahan, jokainen lihas jännitettynä äärimmilleen.
Harjanteen laella tuli heitä vastaan Baldy pää ja häntä pystyssä, korskuen ja ilman ratsastajaa. Hevosen ilmestyminen ja ilmeinen pelko ilmaisivat, että jotakin oli hullusti. Custer oli nähnyt sen, kun se ilmestyi selänteen vastaista rinnettä alaspäin vievän epäselvän polun yläpäästä. Hän ohjasi Apachen sinne ja ratsasti tammia kohti.
Alhaalla ponnisteli Shannon toivottomassa ottelussa tukevaa Bartoloa vastaan. Hän löi miestä vasten kasvoja ja koetti työntää häntä kauemmaksi itsestään, mutta meksikolainen vain nauroi ilkeätä nauruaan ja painoi häntä hitaasti hylätyn leirin poljettua tannerta kohti.
»Ennen kuin surmaan teidät —» hän hoki, ikäänkuin olisi laskenut mainiota pilaa.
Bartolo kuuli Apachen kavioiden kapseen polulta, mutta luuli tytön valloilleen päässeen hevosen juoksevan siellä. Custer oli ennättänyt melkein polun alapäähän, kun meksikolainen vilkaisi sinnepäin ja näki hänet. Kiroten hän sysäsi Shannonin syrjään ja syöksyi hevosensa luokse.
Samassa huomasi myöskin tyttö Apachen ja sen ratsastajan, ja seuraavalla hetkellä hän näki Bartolon tarttuvan pyssyynsä ja koettavan vetää sitä kotelosta. Hän ponnahti pystyyn ja juoksi meksikolaista kohti, joka kiroili kauheasti, koska pyssy oli tarttunut koteloon eikä hän saanut sitä nopeasti irti. Tytön ennättäessä hänen luokseen hänen onnistui kiskaista ase vapaaksi. Hän pyörähti ympäri, vei pyssyn poskelleen ja ampui Penningtonia, juuri kun Shannon heittäytyi hänen kimppuunsa, tarttuen hänen käsivarsiinsa ja painaen pyssyn piippua alaspäin. Bartolo iski häntä kasvoihin ja koetti kiertää asetta irti hänen otteestaan, mutta hän tarrautui siihen kiinni epätoivoisesti rakastamansa miestä uhkaavan vaaran kannustamana.
Custer oli hypännyt satulasta ja juoksi heitä kohti. Bartolo oivalsi, ettei hän kyennyt saamaan pyssyään irti ehtiäkseen käyttää sitä. Hän tähtäsi rajun iskun Shannonin kasvoihin, niin että tämä kaatui. Sitten hän pyörähti ympäri, ponnahti ratsaille ja kiiti notkon poikki vastaiselle rinteelle, ennen kuin Pennington ehti hänen luokseen kiskoakseen hänet maahan.
Custer kääntyi maassa liikkumattomana viruvan tytön puoleen, polvistui hänen viereensä ja nosti hänet käsivarsiensa varaan. Shannon oli pyörtynyt, ja hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat. Custer katseli niitä — vihaamansa tytön kasvoja. Hänen käsivartensa olivat Shannonin ympärillä, hän tunsi tytön vartalon kosketuksen omaansa vasten, ja äkkiä saivat hänen silmänsä kauhistuneen ilmeen.
Hän laski Shannonin takaisin maahan ja oikaisihe pystyyn, vapisten rajusti. Hänen pitäessään Shannonia käsivarsillaan oli hänet vallannut melkein vastustamaton halu pusertaa tyttö — vihaamansa tyttö — rintaansa vasten ja peittää hänen silmänsä, poskensa ja huulensa suudelmilla!
Hänen sieluunsa oli välähtänyt voimakas valo — ymmärtämyksen valo, joka jätti varjoon koko hänen maailmansa. Hän rakasti Shannon Burkea!
Taaskin hän polvistui tytön viereen ja nosti hänet hyvin hellästi syliinsä, tukien häntä olkapäällään. Sitten hän vihelsi Apachea, joka pureskeli alati viheriöivän tammen karvaita lehtiä. Hevosen tultua hänen luokseen hän pujotti suitsien perän käsivarteensa ja lähti jalkaisin, kantaen Shannonia, ylöspäin samaa polkua, jota myöten hän äsken oli ratsastanut. Harjanteen laella oli Baldy syömässä syyskuun loppupuolen niukkaa, kuivunutta ruohoa.
Samassa aukaisi Shannon Burke silmänsä. Aluksi palasivat tapahtumat hänen muistiinsa sekavana myllerryksenä, ja hän luuli kantajaansa meksikolaiseksi, mutta hetkistä myöhemmin hän tunsi Ganadon pojan vankkakudoksiset ratsastushousut sekä tutut saappaat ja kannukset. Silloin hän liikahti miehen olalla.
»Olen nyt jo täydessä kunnossa», hän virkkoi. »Laske minut maahan.
Jaksan kyllä kävellä.»
Custer laski hänet seisomaan, mutta tuki häntä vielä heidän seisoessaan vastakkain.
»Saavuit juuri parhaiksi», sanoi tyttö. »Hän aikoi tappaa minut.»
»Hyvä, että ehdin ajoissa.» Muuta ei Custer vastannut.
Shannonin silmään pisti miehen väsynyt ja kiusaantunut ilme; näytti siltä kuin hän olisi noussut sairasvuoteelta kärsittyään pitkän aikaa. Hän näytti vanhemmalta — paljoa vanhemmalta — ja, voi, niin murheelliselta! Se raateli Shannonin sydäntä, mutta hän ei kysellyt mitään. Hän odotti Custerin kysyvän häneltä, sillä hän käsitti, että toisen täytyi ihmetellä miksi hän oli tullut vuoristoon ja mitä merkitsi äskeinen kohtaus. Mutta Custer tiedusti häneltä vain sitä, luuliko hän olevansa kyllin hyvissä voimissa pysyäkseen satulassa, jos hän auttaisi hänet ratsaille.
»Minulla ei ole enää mitään hätää», vakuutti tyttö.
Custer otti kiinni Baldyn ja auttoi Shannonia nousemaan satulaan. Sitten hän itse keikahti Apachen selkään ja lähti ratsastamaan edellä polkua myöten kotiin päin. Kumpikaan ei virkkanut mitään, ennen kuin he olivat puolivälissä notkoniittyä. Äänettömyyden katkaisi Shannon.
»Olet tietysti ihmetellyt, mitä tekemistä minulla on täällä», hän alkoi, nyökäyttäen päätään taaksepäin.
»Se ei kai olisi kummallista, vai olisiko?»
»Kerron sinulle kaikki.»
»Älä!» kielsi Custer. »Se on jo kyllin paha, että tulit tänne tänään ja vangitsemiseni edellisenä lauantaina. Kaikki se, mitä sinulla olisi lisää kerrottavaa, pahentaisi vain asiaa. Muistatko sen tytön, josta kerran puhuin — serkku Williamin ystävättärestä — joka vieraili meillä?»
»Kyllä.»
»Tänään seurasin sinua tänne sanoakseni sinulle samat sanat, jotka sanoin hänelle.»
»Ymmärrän», virkkoi tyttö.
»Etkä ymmärrä», murahti mies melkein vihaisesti. »Et ymmärrä siitä mitään. Sanoin vain seuranneeni sinua tänne sanoakseni sen. Mutta en ole sitä sanonut, vai olenko? Niin, en aiokaan sitä sanoa. Mutta häpeän sitä, etten sitä tee, jo kylliksi, vaikka et puhukaan mitään, mikä vain lisäisi häpeääni. Ei voi olla mitään kunniallista syytä tänne tuloosi, ei silloin eikä nytkään. On mahdoton käsittää, miten naisella voisi olla asioita rikollisten kanssa tai edes tietoja, joiden nojalla sellaiset suhteet käyvät mahdollisiksi. Siksi en tahdo sinun kertovan enempää. Oi, Shannon» — hänen äänensä särkyi, »en halua kuulla sinusta mitään pahaa! — Älä!»
Shannon oli siihen saakka ollut oikeutetun suuttumuksen partaalla. Vielä nytkään hän ei käsittänyt — muuta kuin sen, että Custer tahtoi luottaa häneen epäilyksistään huolimatta ja että heidän ystävyytensä oli merkinnyt Custerille enemmän kuin Shannon oli kuvitellutkaan.
»Mutta minun täytyy kertoa se sinulle, Custer», intti tyttö. »Kun nyt olet saanut tietää näin paljon, huomaan sinun epäilevän minua enemmän kuin ansaitsen. Vangitsemisesi edellisenä lauantaina tulin tänne varoittamaan noita miehiä siitä, että aioit vahtia heitä seuraavana perjantaina. Vaikka en tuntenut heitä, tiesin, millaista väkeä he olivat; he olisivat surmanneet sinut heti havaittuaan joutuneensa kiinni. Sillä kertaa tulin vain pelastaakseni henkesi ja nyt tulin pakottaakseni heidät menemään oikeuden istuntoon ja puhdistamaan sinut sinua vastaan nostetusta syytteestä. Mutta kun uhkasin miestä ja hän oivalsi, mitä hänestä tiesin, sanoi hän tappavansa minut.»
»Etkö tiennyt, että minut pidätettäisiin sinä yönä?»
»Oi, Custer, kuinka voisit uskoa minusta sellaista!» huudahti Shannon.
»En tahtonut uskoa sitä.»
»Sain kaiken tämän — joukkueen puuhat — tietooni sattumalta, kun kuulin erään keskustelun Hollywoodissa kuukausia sitten. Tiedän päämiesten nimet, tunnen Guyn ja heidän väliset suhteet. Koetin tänään myöskin olla sekoittamatta Guyn nimeä tähän juttuun, jos suinkin mahdollista; mutta hän on syyllinen, ja sinä et ole. En jaksa ymmärtää, kuinka hän saattoi palata Los Angelesista ilmaisematta viranomaisille oikeata asianlaitaa ja kumoamatta sinuun kohdistuneita epäluuloja.»
»En sallinut hänen tehdä sitä», selitti Pennington.
»Et sallinut? Tahdot mennä kuritushuoneeseen toisen rikoksesta?»
»En hänen tähtensä, vaan Evan tähden. Guy ja minä pohdimme asiaa. Hän halusi antaa itsensä ilmi — hän melkein vaati minua sallimaan sen. Mutta se ei saa tapahtua. Se ei saa joutua Evan tietoon.»
»Mutta, Custer, sinä et saa mennä! Se ei olisi kohtuullista — se ei olisi oikein. En voisi sallia sitä! Tiedän kylliksi vapauttaakseni sinut ja keskiviikkona menen oikeuden istuntoon ja puhun kaikki mitä tiedän.»
»Ei», vastusti mies. »Et saa tehdä niin. Se sotkisi Guyn juttuun.»
»En mainitse hänen nimeään.»
»Mutta mainitset toisia, ja he ilmaisevat hänet — älä hetkeäkään epäile sitä!» Hän kääntyi äkkiä tyttöön päin. »Lupaa minulle, Shannon, ettet mene — ettet hiisku tiedoistasi ainoallekaan elävälle olennolle! Mieluummin menisin kuritushuoneeseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi kuin näkisin Evan elämän särkyvän. Sinä et tunne häntä. Hän on iloinen, hilpeä ja kevyt ulkonaisesti; mutta sisimmässään hänen sielunsa on ihmeteltävän herkkä ja kaunis, ja sen turvana ja suojana ovat hänen ylpeytensä ja kunniantuntonsa. Muserra toinen niistä, ja hänen sielunsa saa haavan, josta se ei ikinä toivu! Hän ei voi ymmärtää halpamaisuutta ja turmelusta, ei miehissä eikä naisissa. Jos hän saisi tietää, että Guy on ollut suhteissa tähän joukkueeseen ja että ne rahat, joilla heidän piti alkaa avioelämänsä, olivat Guyn rikollisuuden hedelmiä, särkisi se hänen sydämensä. Tiedän, ettei Guylla ole rikollisia taipumuksia ja että tämä läksy pitää hänet oikealla tiellä niin kauan kuin hän elää. Mutta Eva ei ajattelisi sillä tavoin. Ymmärrätkö nyt, miksi et saa ilmaista tietojasi?»
»Ehkä olet oikeassa, mutta minusta tuntuu, ettei hän kärsisi sen enempää, jos Guy menee, kuin siinä tapauksessa, että hänen veljensä joutuu vankeuteen. Hän rakastaa sinua hyvin paljon.»
»Mutta hän tietää minut viattomaksi. Jos Guy menisi, tietäisi Eva, että hän on syyllinen.»
Shannon ei osannut vastata siihen mitään, ja he olivat ääneti vähän aikaa.
»Autatko minua salaamaan tämän Evalta?» kysyi Custer.
»Kyllä.»
Tyttö ajatteli, kuinka hukkaan hänen uhrauksensa oli mennyt, ja aprikoi, mitähän Custer päätteli siitä, että hän tunsi rikollisten hommat. Hän oli sanonut, että oli mahdoton käsittää, miten naisella saattoi olla suhteita rikollisten kanssa tai edes tietoja, joiden nojalla sellaiset suhteet kävivät mahdollisiksi. Mitä hän ajattelisi Shannonista, jos hän tietäisi totuuden?
Miehen mielessä risteilivät ajatukset sekasortoisina ja ristiriitaisina — hänelle äkkiä selvinnyt rakkaus, joka oli yhtä mahdoton kuin harmillinenkin — muisto Gracelle annetuista lupauksista, jotka hänen omaantuntoonsa nähden olivat yhtä sitovia kuin vihkimävala — epäilykset tämän tytön luonteesta ja entisyydestä, joka nyt ratsasti hänen vierellään ja joka oli äkkiä tullut hänen elämälleen tärkeämmäksi kuin kukaan muu.
Sitten hän kääntyi hiukan, katseli sivusta päin Shannonin kasvoja, ja hänen oli vaikea epäillä tyttöä.
Shannon tunsi hänen katseensa tuijotuksen ja vilkaisi häneen.
»Olette ollut niin hyviä minulle, Custer, te kaikki. Et voi tietää, kuinka suuriarvoisena olen pitänyt Penningtonien ystävyyttä ja kuinka olen ponnistellut ansaitakseni sen. Olisin ollut valmis mihin hyvänsä korvatakseni edes osaksi sen, mitä olen siitä saanut. Sitä koetin tehdä — senvuoksi tahdoin mennä oikeuden eteen siitä huolimatta, mitä se minulle maksaisi. Mutta se ei onnistunut, ja kenties olen vain pahentanut asiaa. En edes ole varma, uskotko minua.»
»Uskon, Shannon», vakuutti Custer. »On paljon sellaista, mitä en käsitä; mutta uskon, että olet menetellyt näin, pitäen silmällä meidän hyväämme. Nyt ei kukaan meistä voi tehdä mitään muuta kuin pysytellä hiljaa, sillä heti, kun jotakuta tosisyyllistä uhataan, tulee Guyn nimi julkisuuteen — siitä saat olla varma. Liiankin mielellään he vierittäisivät syyn hänen niskoilleen.»
»Mutta yritäthän jollakin tavoin puolustautua?»
»Vakuutan vain viattomuuttani ja kerron totuudenmukaisesti, miksi olin kukkuloilla, kun poliisit pidättivät minut.»
»Etkö esitä mitään muuta puolustukseksesi?»
»Mitäpä muuta voisin esittää saattamatta Guyta ilmitulon vaaraan?» huomautti Custer.
Shannon pudisti päätään. Asia tuntui lopen toivottomalta.