XXVII.
Tarkastaessaan kukkuloita löysivät liittovaltakunnan poliisiviranomaiset Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella sijainneen leirin. He kokosivat joukon pulloja, joissa oli samanlaiset nimiliput kuin niissäkin, jotka oli tavattu burrojen selässä olleista laatikoista ja Custer Penningtonin huoneesta.
Piirikunnan yleinen syyttäjä käsitti, kuinka vähän oli sellaisia todistuksia, joiden nojalla pidätetty olisi voitu tuomita mistään raskaasta rikoksesta, ja olisi mielellään antanut syytöksen raueta. Mutta kieltolain valvojat tahtoivat käyttää hyväkseen sitä seikkaa, että Penningtonin nimi oli yleisesti tunnettu, niittääkseen mainetta, väittäen, että huomattavan perheen jäsenen tuomitsemisella olisi erinomainen siveellinen vaikutus yhteiskuntaan kokonaisuudessaan. Ja heitä tuki joukko naisia, joista useimmat eivät olleet kertaakaan täyttäneet naisen ensimmäistä velvollisuutta valtiota ja yhteiskuntaa kohtaan ja joilla sen vuoksi oli kovin runsaasti aikaa sotkeutua kaikkiin asioihin, vaikka heidän järkensä eivät jaksaneetkaan niitä käsittää.
On vaikea ymmärtää, miten he johtuivat tällaiseen päätelmään. Samalla tavoin saatettaisiin väittää, että jos paavi voitaisiin todistaa taskuvarkaaksi, olisi sillä suunnattoman laaja vaikutus maailman siveelliseen uudistamiseen.
Olkoonpa sen laita miten tahansa, näiden vanhurskaiden työ ei ollut hedelmätöntä, sillä lokakuun 12 päivänä harkitsi valamiehistö Custerin syylliseksi ja hänet tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi lääninvankilaan siitä, että hänellä oli ollut hallussaan varastettua wiskyä useiden satojen dollarien arvosta. Custeria se ei hämmästyttänyt eikä lamauttanut. Hänen ainoana huolenaan olivat omaistensa tunteet, eivätkä nämä — joita oikeuden istunnossa edusti hänen isänsä — näyttäneet suinkaan rusentuneilta, sillä eversti luotti järkkymättä poikansa viattomuuteen.
Eva, joka oli jäänyt kotiin äitinsä seuraksi, kärsi pahemmin kuin muut, mutta hänen tunteensa olivat pikemmin oikeuden loukkauksen nostattamaa harmia kuin häpeätä. Shannon oli painostunut, aiheettomasti pitäen itseään vastuunalaisena Custerin kärsimästä vääryydestä ja harmitellen sitä, että olosuhteet olivat estäneet hänet pelastamasta Penningtoneja saamasta tahraa kilpeensä, ja hänen kävi yhä vaikeammaksi jatkaa läheistä seurustelua näiden rakkaiden ystäviensä kanssa.
Hän kätki sydämeensä tiedon ja todistukset Custerin syyttömyydestä ja piti sen vuoksi itseään pettäjänä. Sen johdosta hän yhä enemmän alkoi vieroa heidän seuraansa, esittäen milloin mitäkin tekosyitä.
Kykenemättä selittämään, mistä hänen käyttäytymisensä muuttuminen johtui, piti Eva alakuloisuuden hetkellä sen syynä Custerin vankeuden tuottamaa häpeää.
»Häntä hävettää seurustella sellaisessa perheessä, jonka jäsen on — vankilanasukas!» hän huudahti.
»Minä en usko, että asia on sinnepäinkään», vastasi eversti. »Shannonilla on liian paljon järkeä ajatellakseen niin, ja hän on liian rehellinen ja vilpitön. Se on joutavaa hölynpölyä!»
»Olen varma siitä, että hänen tunteensa eivät ole sellaiset», sanoi rouva Pennington. »Hän on väittänyt Custeria viattomaksi ihan yhtä jyrkästi kuin kukaan meistä.»
»Yhtä hyvin voisit arvella samaa Guysta», huomautti eversti. »Hän on tuskin pistäytynytkään täällä Custerin vangitsemisen jälkeen.»
»Hän valmistelee hyvin ahkerasti uutta romaania. Puhelin hänen kanssaan tästä asiasta ja tarjouduin purkamaan kihlauksemme, jos häpeämme koskisi häneen niin pahasti, ettei hän tahtoisi mennä avioliittoon perheemme jäsenen kanssa.»
Eversti veti hänet polvelleen.
»Sinä pieni tyttö-hupakko!» hän virkkoi. »Oletatko tämän millään tavoin vaikuttaneen siihen kiintymykseen, jota Guy ja kaikki todelliset ystävämme tuntevat meitä kohtaan? Ei hitustakaan. Vaikkapa Cus olisikin syyllinen, eivät he muuttaisi mieltänsä. Ja jos joku muuttaisi, olisi meille parempi, ettemme tuntisikaan häntä. Olen itse kovin arka Penningtonien kunniasta, mutta mieleenikään ei ole juolahtanut, että tämä juttu himmentää sitä vähimmässäkään määrin, eikä sinunkaan tarvitse sitä pelätä.»
»Mutta minä en mahda sille mitään, isä-kulta. Veljeni, rakas veljeni, vankilassa varkaiden, murhamiesten ja muiden sellaisten kauheiden ihmisten seurassa! Se on suorastaan kamalaa! öisin virun valveilla, ajatellen sitä. Minua hävettää mennä kylään pelosta, että joku osoittaisi minua sormellaan ja sanoisi: ’Tuon tytön veli on vankilassa!’»
»Sinä otat sen ihan liian raskaalta kannalta, rakas lapsi», nuhteli äiti. »Saattaisi luulla, että poikamme on todella syyllinen.»
»Voi, jos hän todella olisi, niin surmaisin itseni!»
Ainoa henkilö, joka ottamatta lukuun hoppuilevia uudistusintoilijoita vähääkään nautti nuoren Penningtonin kohtalosta, oli Slick Allen. Hänen ja Custerin kopit eivät olleet etäällä toisistaan, ja silloin tällöin he joutuivat yksiin. Usein näki Allen sopivaksi sinkautella pistoksia entiselle isännälleen kumppaniensa suureksi huviksi. Tavallisesti ne olivat epäsuoria.
Kun Custer eräänä päivänä meni Allenin ohitse, huomautti tämä äänekkäästi:
»On koko joukko noita senkin tanssikeikareita, jotka ovat kovin olevinaan, vaikka ovatkin vain pelkkiä varkaita.»
Pennington pyörähti häneen päin.
»Muistanette, miten teille kävi viime kerralla koettaessanne herjata minua, Allen. No niin, älkää uskotelkokaan itsellenne, että sallisin vankilassaolomme estää minua antamasta vielä kerran teille samaa löylytystä, jos käytte liian leikkisäksi. Teitä, Allen, vaivaa se sairaus, että luulette olevanne humoristi. Te ette ole, ja teidän sijassanne jättäisin naljailematta sille ainoalle tämän vankilan asukkaalle, jolla on tietoja teistä, Bartolosta ja — Gracialista. Älkää unohtako Gracialia!»
Allen kalpeni, ja hänen silmänsä soukkenivat hyvin kapeiksi raoiksi. Enää hän ei lausunut huomautuksia Penningtonista, mutta ajatteli häntä paljon, koettaen keksiä jotakin järkevää selitystä siihen, ettei Custer puhunut, vaikka hän ilmeisesti tunsi syylliset kyllin hyvin voidakseen puhdistautua syytöksestä, jonka nojalla hänet oli tuomittu.
Allenin Custeria kohtaan tunteman vihan lisäksi tuli nyt todellinen pelko, sillä hän oli ollut saapuvilla, kun Bartolo tappoi Gracialin. Muut kaksi näkijää olivat olleet meksikolaisia, eikä Allen lainkaan epäillyt, että jos Bartoloa syytettäisiin, olisivat he kolmisin valmiit vannomaan, että murhan teki amerikkalainen.
Hänen ensimmäisiä tehtäviään, kun hänet vapautettaisiin vankilasta, olisi Bartolon toimittaminen pois tieltä. Kun hän olisi suoriutunut Bartolosta, yhtyisivät muut näkijät Alleniin panemaan syytä poistuneen niskoille. Tällaisten hupaisten ajatusten pyöriessä Allenin mielessä kului hänen aikansa, samalla kun hän suunnitteli, miten hän maksaisi eräälle Wilson Crumbille pienen velan, joka hänen oli suoritettava tälle entiselle ystävälleen.
Ja Crumbilla puolestaan oli ilkeitä aavistuksia hänen ajatellessaan sitä aikaa, jolloin Allenin rangaistusaika päättyisi. Hän tunsi hyvin miehen luonteen. Huumausaineiden uhrien ominainen piirre on, etteivät he punnitse tekojensa seurauksia muuta kuin sikäli, missä määrin ne ovat heille edullisia juuri sillä hetkellä, ja niinpä oli Crumbkin toimittanut Allenin vankilaan vain saadakseen vaaran torjutuksi toistaiseksi. Kun hän myöhemmin ajan vieriessä sai tilaisuuden miettiä, mitä Allenin vapautumisesta välttämättä seuraisi, alkoi hän harkita, millä tavoin hän voisi pelastua kostosta, jonka hänen kavalluksensa hyvin ansaitsi.
Hän tunsi Allenin puuhat kyllin tarkoin saadakseen hänet teljetyksi johonkin keskusvankilaan pitkäksi aikaa, mutta hän ei voinut paljastaa niitä seikkoja joutumatta samalla itse syytteeseen. Allenin entisyydessä oli kuitenkin eräs kohta, jota Crumb saattoi käyttää häntä vastaan saattamatta itseään tuntuvaan vaaraan, ja se oli Gracialin murha. Crumbin ei tarvinnut itsensä esiintyä jutussa lainkaan. Poliisilaitokseen lähetetty nimetön kirje riittäisi suuntaamaan epäluulot rikoksesta Alleniin ja takaamaan Crumbille jonkun verran armonaikaa, jos kohta ei pysyväistä turvallisuutta.
Heikot ihmiset ovat luonnostaan taipuvaisia välttelemään ja siirtämään toistaiseksi aikeittensa toteuttamista, ja niin Crumbkin vitkasteli eikä lähettänyt ilmiantokirjettään. Ei ollut syytä hätäillä, hän päätteli, koska Allenin vankeusaika päättyisi vasta seuraavan elokuun kuudentena päivänä.
Gazan lähdettyä Crumb vietti yksinäistä elämää. Hänen kiintymyksensä tyttöön oli ollut niin lähellä rakkautta kuin hänen kaltaisensa olento suinkin saattoi tuntea. Hän oli käynyt riippuvaiseksi Gazasta ja odotti aina kotiin palatessaan tapaavansa hänet Vista del Pason huvilassa. Tytön poistuttua olivat hänen iltansa muuttuneet sietämättömiksi, ja viikkojen vieriessä hän alkoi kammota paikkaa, joka aina muistutti; häntä tappiostaan. Hän oli ehdottomasti uskonut, että tytön oli pakko palata kulutettuaan loppuun hänen antamansa pienen morfiinimäärän, ja vasta viikkojen venyttyä kuukausiksi hän oivalsi Gazan otaksuttavasti ikiajoiksi kadonneen hänen elämästään. Miten tyttö oli pystynyt sen tekemään, sitä hän ei käsittänyt, jollei hän ollut keksinyt keinoja hankkiakseen huumausaineita jostakin toisaalta.
Kun hän ei tiennyt, minne Gaza oli lähtenyt, ei hän osannut etsiä häntä mistään. Omassa mielessään hän kuitenkin oli varma, että tytön oli täytynyt palata Los Angelesiin. Arvostellen toisia itsensä mukaan hän ei voinut ajatellakaan siedettävää elämää muualla kuin suurkaupungissa, jossa oli saatavissa välikappaleita paheen tyydyttämiseksi.
Se, että Gaza de Lure oli menestyksellisesti katkonut kahleet, joihin Crumb oli hänet viekoitellut, ei johtunut miehen mieleenkään. Vihdoin hänelle kuitenkin selvisi, että tyttö hyvin todennäköisesti ei palaisi. Ja Vista del Pason huvilan tuttu ja muistorikas sisustus kävi hänestä niin tuskastuttavaksi, että hän vihdoin luopui siitä, pani kalustonsa varastoon ja vuokrasi huoneen eräästä sikäläisestä hotellista. Huumausaine-varastonsa hän piilotti huolellisesti matkalaukkuun ja otti sen mukaansa. Myrkkyjen myynti ei ollut enää ollut niin helppoa hänen rikostoverinsa lähdettyä.
Valmistettaessa ensimmäistä kuvaa, jossa Grace Evans työskenteli, oli Crumb yhä enemmän mieltynyt hänen kauneuteensa ja hienon viehättävään olemukseensa, joka tehosi häneen, ollen K.K.S.-atelierin tavallisten olojen ja henkilöjen vastakohta. Tyttö oli tyynen rauhaisa, joka tyynnytti hänen sairaita hermojaan, ja Gazan poistuttua hän yhä useammin etsi Grace Evansin seuraa. Hänen tavallisen menettelynsä mukaisesti olivat hänen huomionosoituksensa hyvin vähäisiä ja lisääntyivät tuskin huomattavasti, ja kun hän sitäpaitsi oli aina kohtelias kaikille, ei tyttö lainkaan aavistanut hänen lopullista tarkoitustaan.
Gracelle määrätty koe oli säikähdyttänyt ja harmittanut häntä vähän aikaa. Mutta kun se kerran oli tapahtunut eikä siitä ollut koitunut hänelle mitään ikävyyttä, alkoi se tuntua hänestä vähemmän vastenmieliseltä kuin aikaisemmin. Sen tarkoitusta hän ei ollut koskaan jaksanut käsittää. Mutta jos Crumb siten oli tahtonut päästä likeisempiin väleihin tytön kanssa, oli se hänelle onnistunut. Vaikka se olikin saavutettu pakottamalla, oli se silti saavutettu.
Näihin johtajan ja ylimääräisen näyttelijättären suhteiden lähentymistä edistäviin tekijöihin liittyi vielä yksi, joka tällaisissa tapauksissa aina on vaikuttavin — se, että tyttö pelkäsi loukata mahtavaa liittolaista ja halusi olla mielin kielin henkilölle, joka saattoi turvata hänen menestyksensä elävienkuvien alalla.
Puoliset Frankin hotellissa, päivälliset Shipissä, tanssiaiset kerhossa johtivat huomaamatta pitempiin, Sunset Inniin ja Green Milliin tehtyihin huvimatkoihin. Crumbin ovelasti punomalla ja varovasti toteuttamalla suunnitelmalla oli kaksinainen tarkoitus. Ensiksi hän kaipasi seuralaista Gaza de Luren sijalle. Toiseksi hän tarvitsi uutta kätyriä avuksi myymään melkoista huumausainevarastoa, jonka hän oli saanut petkutetuksi Allenilta ja tämän rikostovereilta lupaamalla jakaa kauppavoiton heidän kanssaan, mitä Crumb ei kuitenkaan aikonut tehdä, jos hän suinkin voisi sen välttää.
Hyvin samaan tapaan kuin hän oli viekoitellut Gaza de Luren, viekoitteli hän myöskin Grace Evansin käyttämään kokaiinia. Ja sen jälkeen kävi kaikki muu kevyesti. Hän vuokrasi Circle-pengermän varrelta toisen, vähemmän upean huvilan, majoitti Gracen sinne ja siirsi huumausainevarastonsa tytön huostaan, pitäen itse edelleen huoneensa hotellissa.
Gracen lankeeminen tapahtui helpommin kuin Gazan ja oli täydellisempi, sillä edellisellä ei ollut sitä rohkeutta eikä luonteenlujuutta, jonka avulla jälkimäinen oli kyennyt torjumaan viettelijänsä alentavammat lähentelyt. Olisi väärin ja kohtuutonta otaksua, ettei Grace lainkaan koettanut vastustaa hänen sopimatonta ahdisteluaan, sillä sekä perittyjen taipumustensa että kasvatuksensa johdosta hän rakasti kunniallisuutta ja kammosi likaisia paheita. Mutta huumausaineiden salakavala vaikutus heikensi vähitellen hänen tahtoaan ja teki hänet voimattomaksi vastustamaan lopullista hyökkäystä hänen siveellisiä arvelujaan vastaan.
Eräänä iltana lokakuun keskivaiheilla he olivat yhdessä päivällisellä Talvipuutarhassa. Crumb oli ostanut kadulta iltalehden ja silmäili sitä heidän odottaessaan sillä aikaa, kun pöytää katettiin. Äkkiä hän katsahti pöydän toisella puolen istuvaan tyttöön.
»Etkö ole kotoisin eräästä Ganado-nimisestä paikasta, joka sijaitsee jonkun joen varrella vähän matkan päässä vuoristoon vievästä rautatiestä?» hän kysyi.
Grace nyökkäsi myöntävästi.
»Mitä sitten?»
»Eräs sikäläinen miekkonen on tuomittu vankilaan väkijuomien myynnistä.
Hänen nimensä on Pennington.»
Tyttö siristi silmiään ikäänkuin kivusta.
»Kyllä tiedän», hän virkkoi »Siitä on ollut selostuksia sanomalehdissä parin viime viikon aikana.»
»Tunsitko miehen?»
»Kyllä — hän oli käynyt minua tapaamassa pidätyksensä jälkeen ja soitti minulle kerran.»
»Kohtasitko hänet?»
»En — minua olisi hävettänyt nähdä ketään kunnollista ihmistä.»
»Kunnollista!» ärähti Crumb. »Onko tuomittu trokari sinusta kunnollinen?»
»En usko, että hän on syyllinen», vastasi tyttö. »Olen koko ikäni tuntenut hänet ja hänen perheensä. Olen varma siitä, että hän on viaton.»
Crumbin silmät välähtivät.
»Jumaliste!» hän kivahti, iskien nyrkkinsä pöytään.
»Mikä hätänä?» kummasteli Grace.
»Niinpä niin, eiköhän tuo satu sinuun?» huudahti Crumb.
»En ole koskaan asettanut sinua sen yhteyteen!»
»Mitä tarkoitat?»
»Tämä Pennington saattaa olla viaton, mutta minäpä tiedän, kuka on syypää.»
»Mistä sen tietäisit? En ymmärrä sinua. Miksi katsot minuun tuolla tavoin?»
»Siinä sitä ollaan!» intoili mies. »Ja sinä kun olet laverrellut minulle, kuinka kunniallisia omaisesi ovat ja kuinka he muka kuolisivat, jos tietäisivät sinun silloin tällöin nuuhkaisevan hieman kokaiinia! Niinpä niin, eikö tuo satu sinuun? Oletpa tosiaankin hieno saarnaajaksi!»
»En käsitä sinua ollenkaan», sanoi tyttö. »Mitä tämä asia liikuttaa minua? En ole herra Penningtonin sukulainen, mutta vaikka olisinkin, ei sillä olisi väliä, sillä varmasti hän ei ole tehnyt mitään sen tapaista. Pennington viinan kaupustelijana! Onpa sekin ajatus! Onhan heillä rahaa enemmän kuin tarvitsevat ja on aina ollut.»
»Vankilassa ei pitäisikään olla Penningtonin», selitti mies, »vaan veljesi.»
Grace katsoi häneen ällistyneenä ja purskahti sitten nauramaan.
»Olet varmaankin käyttänyt kokaiinia kovin paljon tänään, Wilson», hän huomautti.
»En ole. Mutta onpa omituista, ettei se ole ennen johtunut mieleeni. Kauan sitten mainitsi Allen minulle, että muuan Evans-mminen miekkonen myy väkevää hänen laskuunsa. Hän kertoi pestautuneensa Penningtonille tallimieheksi ollakseen lähellä kukkuloille sijoitettua leiriä, johon he olivat kätkeneet tavaransa. Hän kuvaili Evansia nuoreksi säätyläiseksi, joten siitä ei liene epäilystäkään. Sinullahan on veli, olen kuullut sinun puhuvan hänestä.»
»En usko sinua», virkkoi tyttö.
»Mitäpä väliä sillä on, uskotpa tahi et. Voin toimittaa veljesi kuritushuoneeseen, ja nyt on vain pantu Pennington lääninvankilaan. Häntä vastaan ei voitu todistaa mitään muuta kuin se, että hänen hallussaan oli varastettua tavaraa. Mutta veljesi on ollut mukana koko puuhassa. Wisky on ollut piilotettuna hänen heinälatoonsa, ja hän on luovuttanut sen eräälle miehelle, joka on käynyt siellä joka viikko muka heiniä noutamassa, ja veljesi on saanut rahat. Hänet pistettäisiin varmasti kiinni, jos vain vihjaisisin viranomaisille tiedoistani.»
Niin sai alkunsa valta, jolla Crumb pakotti tytön alistumaan tahtoonsa.
Viikkoa myöhemmin vuokrattiin huvila Circle-pengermän varrelta, ja Grace Evans ryhtyi myyskentelemään huumausaineita, mistä hommasta Shannon Burke oli luopunut muutamia kuukausia aikaisemmin. Mutta heillä oli kuitenkin eroa, Gaza de Lure oli saanut osansa liikevoitosta, kun taas Grace Evans sai vain elatuksensa ja myrkkyä sen verran, minkä hän tarvitsi itse käyttää.
Hänen elämänsä, ympäristönsä, kaikki olosuhteet tässä oudossa, kauheassa maailmassa, johon kunnianhimo oli hänet tuonut, olivat omiaan ripeästi lakastuttamaan hänen kauneutensa. Hän kuihtui niin nopeasti, että se kummastutti jopa Crumbiakin — kummastutti ja huoletti. Hän oli tahtonut saada tytön omakseen tämän kauneuden tähden, ja nyt hän menetti sen. Mutta sittenkin hänen täytyi pitää Grace luonaan, sillä hän oli arvokas apu laittomassa kaupassa.
Viikkojen ja kuukausien vieriessä lakkasi Gracen seura miellyttämästä häntä, ja hän kävi harvoin huvilassa muutoin kuin vaatimassa tilitystä ja nostamassa myynnistä kertyneet rahat. Tytön rukouksilla ja moitteilla ei ollut muuta vaikutusta kuin se, että ne raivostuttivat häntä. Kun Grace eräänä päivänä takertui Crumbiin kiinni ja rukoili, ettei mies hylkäisi häntä, tyrkkäsi hän tytön karkeasti luotaan. Grace kaatui ja loukkaantui pöydän särmää vasten.
Tämä tapahtui huhtikuussa. Seuraavana päivänä vapautettiin Custer
Pennington, jonka vankeusaika oli päättynyt.