XXXI.
Gracen kuolemalla oli tietystikin luonnollinen masentava vaikutuksensa Ganadossa olevaan sukulais- ja ystäväpiirin. Mutta se seikka, että hän oli ollut poissa yli vuoden ja kirjoittanut harvoin ja että toiset olivat jo alkaneet tuntea menettäneensä hänet, tylsytti jonkun verran heidän tuskansa kärkeä ja lauhdutti sen ulkonaisia ilmauksia. Hänen surkea loppunsa ei kyennyt merkitsevästi järkyttämään heidän elämänsä juoksua, sillä hänen lähtönsä jättämä haava oli kauan sitten kasvanut umpeen samoin kuin puun kasvaessa katkenneen oksan jättämä lovi peittyy ja jälelle jää vain arpi muistuttamaan kärsitystä vahingosta.
Rouva Evans, Guy ja Custer kärsivät enemmän kuin muut — rouva Evans luonnollisten äidinvaistojensa vaikutuksesta ja Custer siitä syystä, että Gracen menetys tuntui särkeneen ja repineen hänestä irti osan hänen olemustaan, vaikka hän käsittikin, että hänen Gracea kohtaan tuntemansa rakkaus oli ollut toisenlaatuinen kuin hänessä Shannonia kohtaan syttynyt toivoton tunne. Pahimmin kärsi Guy, sillä hänen rintaansa kalvoi sinne kätketty tieto sisaren elämästä ja kuolemasta. Hän oli kertonut toisille Gracen kuolleen keuhkotulehdukseen, eikä kukaan ollut epäillyt hänen vakuutustaan eikä ottanut selkoa todellisesta asianlaidasta.
Hänen kirjoituspöytänsä lukitussa laatikossa oli hopeakehyksinen valokuva miehestä, jonka nimeä hän ei ollut saanut selville. Huvila oli vuokrattu Gracen nimessä. Japanilainen palvelija oli kadonnut, eikä Guyn ollut onnistunut päästä hänen jäljilleen. Vainajalla ei ollut naapuristossa ollut ainoatakaan ystävää, eikä kukaan osannut mainita Guylle mitään, mikä olisi opastanut häntä etsimään hakemaansa miestä.
Hän ei kuitenkaan luopunut yrittämästä. Hän kävi usein Hollywoodissa, vetelehtien yleisissä paikoissa ja atelierien ovilla, toivoen joskus näkevänsä etsittävänsä. Mutta kun kuukaudet vierivät tuloksettomasti, samalla kun rancho ja kirjalliset työt vaativat yhä enemmän hänen aikaansa, oli hänen vähitellen pakko jättää kostoaikeittensa punominen syrjään, vaikka hänen päätöksensä, että hän lopultakin ne toteuttaisi, ei silti horjunut.
Gracen kuoleman suoranainen vaikutus Custeriin oli se, että se elvytti taas enemmän kuin oli hänelle hyväksi hänen juomatottumustaan, josta hän oli vieraantunut viimeksi kuluneen vuoden aikana. Että se oli koskaan ollut tottumus, sitä olisi hän itse luonnollisestikin kaikkein vähimmän ollut valmis myöntämään. Hän oli sellaisia miehiä, jotka saattoivat ryypätä tahi olla ryyppäämättä. Maailma on täynnänsä heitä, ja niin ovat myöskin hautausmaat.
Custer vältti Shannonia, milloin suinkin voi sen tehdä näyttämättä epäkohteliaalta. Aivan aiheettomasti hän piti Shannonia kohtaan tuntemaansa rakkautta uskottomuuden ilmauksena Gracea kohtaan. Sitä, että viimemainittu oli lähettänyt hänet pois luotaan, hän ei ollut koskaan uskonut tytön sydämestä lähteneeksi, vakavaksi tunnustukseksi. Hän oli ymmärtänyt, ettei niin katkerasti puhunut nainen voinut olla hänen rakastamansa tyttö, jonka rakkauden vakuutuksia hän oli kuunnellut. Eikä se ollut myöskään ollut se tyttö, jonka surullisia, riutuneita kasvoja hän oli viimeisen kerran katsellut Evansien pimentyneessä arkihuoneessa, sillä silloin oli kuolema pehmentänyt huonon elämän kovettamat piirteet, paljastaen jälleen puhdistuneen ja murheellisen sielun, jonka synti oli verhonnut, mutta ei tuhonnut.
Shannon huomasi Custerissa tapahtuneen muutoksen. Sen hän päätteli johtuneen Custerin surusta ja lisääntyneestä juomisesta, jonka hän tunsi melkein heti, kuten rakkaus aavistaa pienimmätkin muutokset rakastetussa henkilössä, vaikka ne eivät herätäkään muiden huomiota. Hän ei käsittänyt, että Custer karttoi häntä tahallaan. Nyt hän oli Evan seurassa enemmän kuin milloinkaan ennen, sillä Guyn käytyä vakavasti käsiksi miehen puuhiin ei hänelle jäänyt enää vapaata aikaa niin paljoa uhrattavaksi leikkeihin.
Yhä vieläkin Shannon silloin tällöin ratsasteli öisin, sillä Custerin seurassa tehdyt päiväsaikaiset ratsastusretket olivat käyneet harvinaisemmiksi. Custerin ajasta kului nyt paljon työskentelyyn rancholla, kun hän valitsi ja hoiteli eläimiä seuraavan syksyisiä näyttelyjä varten — mikä puuhailu tarjosi hänelle todennäköiseltä tuntuvan syyn lakata ratsastamasta Shannonin kanssa. Edellisenä vuonna oli Penningtonien Custerin vankeuden tähden ollut pakko peruuttaa näytteille pantavista lehmistä lähettämänsä ilmoitukset, koska eversti ei ollut itse tahtonut lähteä kiertämään näyttelyissä eikä suostunut uskomaan karjaa kenenkään muun kuin poikansa huostaan. Nyt olivat morganilaiset, percheronit, herefordilaiset ja berkshireläiset, joiden tuli kannattaa Ganadon mainetta, innokkaan ja tuiki tarkan hoidon ja ruokkoamisen keskipisteenä, samalla kun lähestyi aika, jolloin olisi annettava viimeinen valmistus välkkyvälle karvalle ja kiilloitetuille sarville ja kavioille.
Touko-, kesä ja heinäkuu olivat tulleet ja menneet — oltiin jälleen elokuussa. Guyn hukkakäynnit Los Angelesissa olivat nyt harvinaisia. Ganadon elämä oli jälleen muuttunut yhtä herttaiseksi kuin se oli ollut ennen. Kesän kuumuus oli saattanut uimalammikon taaskin käytäntöön, ja viileät illat pelastivat tanssisalin jäämästä tyhjille. Juurikumpujen ja laakson nuoriso, jota lisäsivät kaupungista aina viikon lopussa saapuvat vieraat, täytti vanhan talon naurulla ja hilpeällä puhelulla. Shannon oli aina mukana näissä seuroissa, sillä hänen ei sallittu jäädä syrjään.
Eräässä tällaisessa tilaisuudessa elokuun alkupuolella Eva ilmoitti päivän, jona hänet ja Guy vihittäisiin.
»Syyskuun toisena päivänä», hän sanoi. »Se sattuu lauantaiksi. Me aiomme lähteä autolla —»
»Seis!» varoitti Guy. »Se on salaisuus!»
»Ja palattuamme alamme rakentaa kotia kummulle Kolmetoista.»
»Sehän on lehmänlaidun», huomautti Custer.
»Niin, mutta sitten se ei enää ole. Sinun on etsittävä uusi lehmänlaidun.»
»Niin teenkin, pikkunen», vastasi veli. »Tuomme lehmät tänne tanssisaliin. Vaikka valitsemisaluetta on yli kaksituhatta hehtaaria, et voi löytää huvilapaikkaa muualta kuin Ganadon maitolehmien parhaalta laitumelta!»
»Vaikka sinulla on yli kaksituhatta hehtaaria valitsemisaluetta, et sinä otaksuttavasti kykene löytämään laidunta lehmille muualta kuin koko eteläisen Kalifornian parhaalta huvilapaikalta! Sinä säteilevä veli! Et kai tahtoisi pientä siskoasi asumaan sikojen laitumelle, vai tahtoisitko?»
»Taivas varjelkoon, enhän toki! Ne yhdeksän lasta, joita odotat, häiritsisivät siitosemojamme.»
»Sinä olet kamala!»
»Soittakoon joku foxtrotia!» huudahti Guy. »Tanssi sisaresi kanssa, Cus! Sitten sallit hänen rakentaa huviloita joka paikkaan Ganadoon. Ei kukaan voi kieltää häneltä mitään tanssittuaan hänen kanssaan.»
»Ei totisesti voikaan», myönsi Custer. »Sillä tavoinko hän houkutteli sinutkin turmioosi, Guy?»
»Mikä näppärä pieni ajatus!» pilaili Eva.,
Guy tanssitti sillä kertaa rouva Penningtonia, ja eversti valitsi Shannonin. Heidän leijaillessaan sileällä lattialla joustavan arvokkaasti, kuten hyvät tanssijat osaavat tehdä foxtrotissa, osui tytön katse usein veljeen ja sisareen, jotka nauraen tanssivat yhdessä.
»Kuinka ihastuttavia he ovatkaan!» virkkoi hän.
»Ketkä?» tiedusti eversti.
»Custer ja Eva. Heidän sisarussuhteensa on ihastuttava — sellainen kuin sen pitäisi aina olla, mutta harvoin on.»
»No, enpä tiedä, onko se niin ainutlaatuinen», vastasi Pennington. »Samanlaiset olivat Guyn ja Gracen ja myöskin minun isäni lasten keskinäiset suhteet. Ehkä se johtuu siitä, että meidät kaikki on kasvatettu maaseudulla, jossa lasten on pakko enemmän turvautua veljiinsä ja sisariinsa saadakseen seuraa kuin kaupunkilaislasten. Me tutustumme täällä maaseudulla paremmin toisiimme, ja meidän on opittava löytämään parhaat puolet toisistamme, sillä täällä meillä ei ole varaa valita seurapiiriämme, jonka mahdollisuuden kaupunki tuhansine asukkaineen tarjoaa.»
»En tiedä», sanoi Shannon. »Kenties syy on se. Mutta joka tapauksessa se on herttainen piirre — todella herttainen, sillä he ovat melkein kuin rakastuneet. Kun aluksi kuulin heidän kinastelevan, luulin heidän pistoksiinsa sisältyvän ehkä hieman katkeruutta. Mutta kun opin paremmin tuntemaan teidät kaikki, käsitin, että keskinäinen kiintymyksenne on niin täydellinen, että kaikki väärinkäsitykset ovat välillänne mahdottomia.»
»Se ei ole yksinomaan Penningtonien ominainen piirre», huomautti eversti. »Tunnen esimerkiksi erään henkilön, joka sopeutui niin mainiosti heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa, että hänestä vähemmässä kuin vuodessa tuli aivan kuin yksi heistä.»
Hän katseli hymyillen Shannonin ylöspäin käännettyjä kasvoja.
»Ymmärrän — tarkoitatte minua», virkkoi tyttö. »Se on kovin ystävällisesti sanottu, ja olen hyvin ylpeä kuullessani sen, sillä olen tosiaankin koettanut olla kaltaisenne. Jos se on vähänkin onnistunut, olen siitä niin ihmeen hyvilläni!»
»En tiedä, onko sinun onnistunut olla kaltaisemme», vastasi Pennington nauraen. »Mutta varmasti on sinun onnistunut olla sellainen, että pidämme sinusta. Tiedätkö, Shannon, että vaimoni ja minä puhelemme sinusta ja suunnittelemme sinun varaltasi ihan yhtä paljon kuin omiin lapsiimme nähden. Tuntuu melkein siltä, kuin olisit meidän oma lapsemme.»
Kyyneleet kihosivat Shannonin silmiin.
»Olen niin onnellinen!» hän toisti.
Myöhemmin samana iltana erään tanssin jälkeen kävelivät hän ja Custer tanssisalin pohjoispuolella olevalla ajotiellä, katsellen kuutamoista laaksoa — viehättävää näkyä, joka pilkotti tuuheiden lehvien välitse heidän kohdallaan rinteellä kasvavien puiden lomitse. He silmäilivät alemman kummun akaasioiden ja setrien ylitse pienen kylän valoja, jotka tuikkivat kahden kupukattoja muistuttavan, laakson yläpäässä kohoavan kukkulan välistä. Oli harvinaisen lämmin ilta, melkein liian lämmin tanssia varten.
»Luultavasti saisimme hieman valtameren tuulahdusta», sanoi Custer, »jos olisimme kunnaan toisella puolella. Kierretään lammikkotarhoihin. Siellä tuntuu tavallisesti tuulen henkäyksiä, mutta täällä olemme rakennuksen suojassa niiltä.»
Vierekkäin he astelivat äänettöminä rakennuksen editse ja eteläistä ajotietä portaille, jotka veivät vesitarhojen lävitse talleille. Portaat olivat kapeat, ja Custer meni edellä — sitä tapaa noudattavat miehet aina niissä maissa, missä on kalkkalokäärmeitä.
Kun Shannon astui sementtiportailta ensimmäisen lammikon ohitse vievälle soraiselle tielle, osui hänen jalkansa pyöreälle kivelle, hänen nilkkansa horjahti ja hän heilahti Custeria vasten. Tukea saadakseen hän tarttui miehen käsivarteen. Niin mitättömistä pikkuseikoista saattaa elämänkohtalo riippua. Olisihan saattanut olla sisilisko, sammakko, hiiri tahi jopa kalkkalokäärmekin jouduttamassa tätä hetkeä, jota luonto oli valmistanut lukemattomien ajanjaksojen kuluessa. Mutta jouduttaja ei ollut yksikään niistä. Se oli vain pieni, pyöreä kivenmukula — ja se horjahdutti Shannon Burken Custer Penningtonia vasten ja pani hänet tarttumaan Custerin käsivarteen. Mies tunsi hänen sormiensa kosketuksen, hänen ruumiinsa lämmön ja hänen poskensa lähellä olkapäätään. Hän kietaisi kätensä Shannonin ympärille tukeakseen häntä.
Tyttö oli saavuttanut jälleen tasapainonsa melkein heti. Hän vetäytyi nauraen poispäin.
»Astuin kivelle», hän selitti, »mutta en nyrjäyttänyt nilkkaani.»
Mutta Custer piti yhä kättään hänen ympärillään. Aluksi Shannon ei ymmärtänyt, vaan otaksui toisen vielä luulevan, ettei hän kyennyt seisomaan avutta, ja selitti uudelleen, ettei hän ollut vahingoittunut.
Custer silmäili Shannonin kasvoja, jotka olivat käännetyt ylöspäin häntä kohti. Kuu — melkein täysikuu — valaisi hänen piirteensä yhtä selvästi kuin auringonvalo. Kuinka kauniit ne olivatkaan ja kuinka lähellä! Tyttö ei ollut vielä oikein käsittänyt, mitä Custerin käytös merkitsi, kun tämä äkkiä kietoi toisenkin kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vasten. Ja ennen kuin Shannon ehti estää, oli Custer kallistanut huulensa hänen puoleensa ja suudellut häntä suoraan suulle.
Huudahtaen säikähtyneenä tyttö työnsi hänet kauemmaksi.
»Custer!» hän hätäili. »Mitä sinä teit? Tämä ei ole sinun tapaistasi.
Minä en ymmärrä!»
Hän oli todella pelästynyt — pelästynyt ajatellessaan, että Custer oli suudellut häntä rakastamatta häntä — pelästynyt siitä, että suutelo oli saattanut johtua rakkaudesta. Hän ei tiennyt, kumpi olisi suurempi onnettomuus.
»En mahtanut sille mitään, Shannon», virkkoi mies. »Moiti kiveä, moiti kuutamoa, moiti minua — ei sillä ole mitään väliä. En mahtanut sille mitään; siinä kaikki. Olen ponnistellut sitä vastaan kuukausimääriä. Olen tiennyt, ettet rakasta minua; mutta, oi Shannon, minä rakastan sinua! Se minun oli sanottava sinulle.»
Custer rakasti häntä! Oli rakastanut häntä kuukausia! Voi kauheata! Hänen pieni onnenunelmansa oli särkynyt. Enää he eivät voineet olla yhdessä kuten siihen saakka. Heidän välissään olisi aina tämä — tieto, että Custer rakasti häntä; ja Custer saisi myöskin tietää olevansa rakastettu, sillä Shannon ei tahtonut valehdella hänelle, jos hän sitä kysyisi. Silloin Shannonin pitäisi joko selittää tai poistua — selittää nuo kauheat, Crumbin seurassa vietetyt kuukaudet. Custer ei uskoisi, miten asia todella oli — ei kukaan mies uskoisi sitä — että hän oli selviytynyt tahrattomana. Ei hän itsekään uskoisi sitä toisesta naisesta, ja hän tunsi liian hyvin maailman toivoakseen, että häntä rakastava mies uskoisi sen hänestä.
Custer ei ollut päästänyt häntä irti. He seisoivat yhäti paikallaan —
Custerin käsivarret hänen ympärillään.
»Älä ole vihainen, Shannon!» rukoili hän. »Ehkä et kaipaa rakkauttani, mutta ei siinä ole mitään loukkaavaa. Kenties minun ei olisi pitänyt suudella sinua, mutta en mahtanut sille mitään ja olen iloinen siitä, että tein sen. Saan muistella sitä niin kauan kuin elän. Älä ole vihainen!»
Vihainen! Kuinka hän toivoikaan, että Custer taaskin painaisi hänet itseään vasten ja suutelisi häntä — suutelisi häntä — suutelisi häntä siten nyt ja ikuisesti! Miksi hän ei saisi sitä tehdä? Miksi pitäisi Shannonin estää se? Mitä hän oli rikkonut ansaitakseen ikuisen rangaistuksen? Oli lukemattomia aviopuolisoja, jotka eivät olleet niin hyveellisiä kuin hän. Oi, jospa hän vain saisi nauttia Custerin rakkauden tuottamasta onnesta!
Hän sulki silmänsä, käänsi päänsä toisaalle ja antautui vain lyhyeksi hetkiseksi haaveilemaan kauniista unelmastaan. Miksi ei? Miksi ei? Miksi ei? Ei kukaan nainen voinut olla parempi puoliso kuin hän, sillä kenenkään rakkaus ei voinut olla suurempi kuin hänen.
Custer huomasi, ettei tyttö enää vetäytynyt pois. Shannonin katseesta ei ollut kuvastunut vihastumista — hänen silmiensä ilme oli ollut vain hämmästyneen kysyvä. Ja tytön kasvot olivat vieläkin niin likellä. Uudelleen puristuivat hänen kätensä Shannonin ympärille, ja taaskin hänen huulensa löysivät tytön huulet.
Tällä kertaa ei Shannon estellyt. Olihan hänkin vain ihminen — vain nainen — ja hänen rakkautensa, jonka voima monien kuukausien aikana oli yhtä mittaa kasvanut, purkautui äkkiä esiin kuluttavana tulena Custerin polttavien suutelojen lietsomana. Custer tunsi hänen huuliensa värähtelevän; ja sitten tytön armaat kädet pujottautuivat hänen kaulaansa ja puristivat häntä yhä lähemmäksi täydellisen antaumuksen merkiksi.
»Shannon! Rakastatko minua!»
»Oi, rakas poika, iäisesti!»
Custer veti hänet lammikon alapäähän, jossa oli puutarhapenkki melkein piilossa riippuvaoksaisen sateenvarjopuun lehvien varjossa. He istuivat siellä, kysellen toisiltaan samoja asioita, joita rakastuneet ovat kyselleet siitä saakka, kun esihistoriallinen ihminen keksi puhetaidon, ja joita rakastuneet edelleen kyselevät, niin kauan kuin puhetaitoa on maailmassa. Ne ovat hyvin tärkeitä kysymyksiä — kaikkein tärkeimpiä kysymyksiä maailmassa.
He eivät tienneet, kuinka kauan he olivat istuneet — heistä tuntui kuluneen vain lyhyt hetkinen — kun he kuulivat, että ylhäällä huudettiin heidän nimiään.
»Shannon! Custer! Missä olette?»
Huutaja oli Eva.
»Meidän on kai lähdettävä», sanoi Custer. »Vain yksi suukko vielä!»
Hän otti kymmenen. Sitten he nousivat ja astelivat portaita myöten eteläiselle ajotielle.
»Ilmoitanko toisille?» kysyi Custer.
»Älä vielä, ethän?»
Shannon ei ollut varma, että onni olisi pysyväinen. Se oli liian suloinen ollakseen kestävä.
Eva havaitsi heidät.
»Missä ihmeessä te kaksi olette olleet?» hän tiedusti. »Olemme etsineet teitä kaikkialta ja kiljuneet niin että ääneni on käheä.»
»Olimme tuolla alhaalla ylemmän lammikon luona jäähdyttelemässä», vastasi Custer. »On liian hävyttömän kuuma tanssia varten.»
»Ennen et milloinkaan ole ajatellut niin», huomautti Eva epäluuloisesti. »Tiedättekö mitä, minä luulen teidän olleen armastelemassa! Kuinka mainion loistavaa!»
»Kuinka mainion tyhjää», tokaisi Custer. »Vanhat ihmiset kuten Shannon ja minä eivät armastele. Se on teidän lapsien tehtävää.»
Eva tuli lähemmäksi.
»Shannon, sinun olisi paras mennä järjestämään hiuksiasi, ennen kuin kukaan muu näkee sinua.» Hän nauroi ja nykäisi toista käsivarresta. »Olisin kovin iloinen», hän kuiskasi Shannonin korvaan, »jos se olisi totta! Kerrothan minulle, teethän sen?»
»Jos se milloinkaan tapahtuu, rakas» — vastasi Shannon hänkin kuiskaten — »saat sinä siitä tietää ensimmäiseksi.»
»Erinomaista! Mutta ajattelehan! Olen saanut ihan taivaallisia uutisia — mitä arvelet? Isä on tietänyt sen koko päivän eikä ole maininnut siitä sanaakaan — häneltä muka oli unohtunut koko asia, ja hän muisti sen vasta juuri mennessään äidin kanssa nukkumaan. Oletko koskaan kuullut mitään niin repäisevää? Ja nyt on toinen puoli ihmisistä lähtenyt kotiinsa, enkä voi ilmoittaa sitä heille. Oi, se on liian hienoa sanoin kuvattavaksi! Olen halannut ja ikävöinyt sitä kuukausia, ja nyt se pian tapahtuu — tapahtuu toden teolla — tapahtuu varmasti maanantaina!»
»Taivaan tähden, pikkunen, kehitä juonesi ja ehätä järkyttävän kertomuksesi loppuun! Mitä sitten tapahtuu?»
»Niin, K.K.S.-seurue saapuu maanantaina, ja Wilson Crumb on muassa!»
Shannon horjui melkein kuin olisi saanut iskun. Wilson Crumb tulossa sinne! Ganadoon! Lyhytpä tosiaan oli ollut hänen suloinen onnensa!
»Mikä sinua vaivaa, Shannon?» kysyi Custer huolestuneena.
Tyttö tointui nopeasti.
»Oi, ei se ole mitään», vastasi hän, naurahtaen hermostuneesti. »Minua vain hieman huimasi.»
»Sinun olisi paras mennä sisälle ja paneutua pitkäksesi», ehdotti
Custer.
»Ei. Lähden kai kotiin, jos saatat minua autolla, Custer. Kuten tiedät, on kello kymmenen myöhäinen aika meille.»
»On lauantai-ilta», huomautti Eva.
»Mutta minä en tahdo jäädä pois huomisaamuiselta ratsastusretkeltä. Te kai lähdette kaikki mukaan, eikö niin?»
»Ainakin minä», vakuutti Custer.
Hän pani merkille, että tyttö oli hyvin hiljainen heidän ajaessaan hänen asunnolleen, ja heidän erotessaan Shannon takertui häneen ikäänkuin ei olisi jaksanut erota hänestä.
Se oli hyvin ihanaa — tämä suuri, ihmeellinen rakkaus. Palatessaan kotiin hän ei osannut ajatella mitään muuta. Hän ei ollut itserakas, ja hänestä tuntui kummalliselta, että Shannon oli säilyttänyt rakkautensa hänelle, vaikka tyttö oli varmaankin tuntenut paljon muita miehiä. Gracen laita oli ollut toinen. Heidän rakkautensa oli kasvanut rinnan heidän kanssaan lapsuudesta saakka. Se, että Grace rakasti häntä, ei ollut tuntunut sen merkillisemmältä kuin sekään, että Eva rakasti häntä ja hän Gracea. Mutta Shannon oli saapunut hänen luokseen oudosta maailmasta — joka oli täynnä miehiä — jossa hänen kauneutensa ja viehätysvoimansa tähden oli täytynyt olla monien ihailun esineenä. Mutta sittenkin Shannon oli antanut hänelle sydämensä koskemattomana. Sillä olihan Shannon kertonut, ettei hän ollut milloinkaan rakastanut ketään toista — ja hän oli puhunut totta.