XXXII.
Custerista erottuaan Shannon meni huvilaansa ja istui kauan aikaa pöydän ääressä äitinsä valokuvan edessä. Milloinkaan ennen ei hän ollut tarvinnut rakastavan henkilön neuvoa niin kipeästi kuin nyt. Melkein missä muussa asiassa hyvänsä hän olisi voinut turvautua rouva Penningtoniin, mutta tässä hän ei rohjennut. Hän tunsi, kuinka korkealle alttarille Penningtonit sijoittivat naistensa puhtauden rakkautensa pyhitetyssä temppelissä, ja tiesi, ettei sinne saanut astua olematta puhdas.
Sydämensä sisimmässä sopukassa hän tiesi, että hänellä oli oikeus olla siellä Custerin äidin ja sisaren rinnalla. Mutta surkeata oli, ettei hän mitenkään voinut todistaa, että hänellä oli se oikeus, sillä kukapa häntä uskoisi? Ihmisiä oli hirtetty vähemmän sitovien, asianhaaroihin perustuvien todistusten nojalla kuin ne olivat, jotka voitiin esittää hänen puhtauttaan vastaan. Niin — jos Penningtonit koskaan saisivat tietää hänen ja Wilson Crumbin yhteydestä, sysäisivät he hänet pois elämästään samoin kuin ajaisivat spitaalisen talostaan.
Ei edes Custerin rakkaus kykenisi toipumaan, jos hänen kunniantuntonsa ja ylpeytensä saisivat sellaisen kolahduksen. Shannon ei silti pitänyt Custeria vähemmän arvoisena, sillä hän tunsi maailman kyllin hyvin tietääkseen, että ylpeys ja hyve ovat usein suvaitsemattomia, jopa ahdasmielisiäkin.
Hänen ainoa toivonsa oli niin ollen koettaa järjestää niin, ettei Wilson Crumb näkisi häntä ollessaan Ganadossa. Rakkaus ja siitä johtuva heikkous taivuttivat hänet vastaanottamaan onnen, jonka tyly kohtalo oli siihen saakka pitänyt hänestä loitolla ja johon hänellä kunniantuntonsa vaatimusten mukaan ei nytkään ollut oikeutta.
Hän olisi toivonut, ettei Custer olisi rakastanut häntä ja että hän olisi saanut edelleenkin viettää elämää, josta hän oli oppinut pitämään; silloin hän olisi saanut olla Custerin läheisyydessä ja olla alituisesti hänen seurassaan onnellisissa ystävyyssuhteissa. Mutta kun Custerin käsivarret olivat hänen ympärillään ja suutelot hänen huulillaan, ei hänellä ollut voimaa vastustaa eikä kieltää suurta rakkautta, joka oli hallinnut koko hänen olemassaoloaan monien kuukausien aikana.
Custerin rakkauden tunnustusta seuranneiden lyhyiden, autuaallisten hetkien aikana Shannon oli antautunut tunteittensa valtaan ajattelematta tulevaisuutta. Mutta kun hän nyt äkkiä sai tiedon Crumbin pikaisesta saapumisesta, hätkähdytti se hänet muistamaan menneisyyttä ja miettimään sen merkitystä tulevaisuuteen, ja hän tunsi liiankin selvästi, että hänen kunnian vaatimusten nimessä oli ennemmin tai myöhemmin itsensä kerrottava Custerille koko Hollywoodissa vietettyjen kamalien kuukausien häpeällinen tarina. Muuta keinoa ei ollut. Hän ei voinut mennä miehen puolisoksi, jollei saattanut osoittaa olevansa yhtä kunniallinen kuin hänkin. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin poistua ainaiseksi.
Oli jo puoliyö, kun hän nousi pöydän äärestä ja meni kamariinsa. Miettivänä hän astui lukitun lippaan luokse, otti avaimen ja aukaisi sen. Sieltä hän otti esille pienen, mustan kotelonsa, käänsi kannen auki ja silmäili pikku pulloja, neuloja ja pientä ruiskua, jotka kaikki olivat näytelleet niin turmiollista osaa hänen entisyydessään.
Sen, mitä hän sinä yönä teki, hän oli tehnyt viimeksi kuluneen vuoden aikana niin usein, että se oli muuttunut melkein uskonnolliseksi toimitukseksi. Hän oli tahtonut katsella kiusaajiaan, voidakseen tyydytyksekseen pilkata niitä ja osoittaakseen uutta tahdonvoimaansa, jonka kehittymiseen hänen rakkautensa Custer Penningtonia kohtaan oli niin tehokkaasti vaikuttanut. Tänä yönä hän meni hieman pitemmälle. Hän otti vähän pumpulia, pisti sen lusikkaan, liuotti hiukan valkeata jauhetta, pitäen palavaa tulitikkua lusikan alla, ja veti sitten nesteen ruiskuun.
Hänen hermonsa olivat liikarasittuneet ja ärtyneet sinä iltana kestetyistä, ristiriitaisista mielenliikutuksista, ja hän antautui suurempaan vaaraan kuin aavistikaan. Mutta silmäillessään ruiskua ja ajatellessaan, että sen sisältö huojentaisi surua, antaisi lepoa ja rauhaa, hän sittenkin tunsi vain inhoa sitä kohtaan. Hän ei vähääkään miettinyt mahdollisuutta turvautua uudelleen morfiinin tuottamaan valheelliseen onneen.
Nyt hän tiesi olevansa paremmassa turvassa sen viettelystä vastaan kuin sellainen ihminen, joka ei milloinkaan ollut sitä käyttänyt. Mutta hänestä tuntui, että tämän yön jälkeen, jolloin Penningtonin rakkaudenvakuutukset vielä kaikuivat hänen korvissaan, hän ei saanut pitää esinettä hallussaan, joka oli niin räikeässä ristiriidassa Custerin elämän ja luonteen puhtauden kanssa. Kuukausimääriä hän oli säilyttänyt sitä, pitäen sitä osana järjestelmästä, jonka hän oli keksinyt vapautuakseen sen vallasta. Ilman sitä hänen olisi ollut mahdoton tietää, kykenisikö hän vastustamaan sen houkutusta, jos sitä olisi käsillä. Mutta nyt hän oli päässyt siitä eroon. Hän ei enää sitä tarvinnut.
Melkein uskonvimmaisen rajusti hän hävitti sen, musertaen kantapäällään rikki lasipullot ja ruiskun sekä repien pienen kotelon sirpaleiksi. Sitten hän kokosi kappaleet, vei ne arkihuoneen takkaan ja poltti ne.
Seuraavana päivänä saapuivat Ganadoon K.K.S.-atelierin hevoset, tuoden useita tavarakuormia, ja niitä saattaneet miehet pystyttivät leirinsä Linkkuveitsi-cañoniin. Eva oli perin ihastunut ja kulutti suuren osan aikaansa satulassa, tarkkaillen heidän valmistuksiaan. Hän koetti saada Shannonin mukaansa, mutta viimemainittu keksi kaikenlaisia verukkeita voidakseen pysytellä poissa, sillä häntä peloitti, että vaikka Crumb ei vielä ollutkaan saapunut, saattoi siellä olla muita atelierin henkilökunnan jäseniä, jotka tunsivat hänet.
Crumb ja loppuseurue tulivat iltapäivällä, vaikka heitä oli odotettu vasta seuraavana aamuna. Eva, joka oli saanut Custerin mukaansa ratsastamaan leirille taaskin iltapäivällä, muistutti näyttelijä-ohjaajalle, että he olivat tavanneet toisensa ja tanssineet toistensa kanssa noin puolitoista vuotta sitten.
Heti ensi näkemältä tekivät Evan kauneus, nuoruus ja raikkaus Crumbiin voimakkaan vaikutuksen. Hän arveli mahdollisesti saavansa tytöstä välineen hauskuttaakseen ikävää aikaansa ollessaan pakollisesti poissa Hollywoodista useita viikkoja — vaikka hän samalla oivalsi, että iso veli kenties olisi vastuksena, jollei hänen onnistuisi punoa lemmenjuoniaan salavihkaa.
Keskustelun aikana hän käytti hyväkseen tilaisuutta huomauttaakseen, että Eva sopisi hyvin kuvattavaksi. »Käsken ottaa teistä filmiä joitakuita kymmeniä metrejä», hän virkkoi, »jonakin päivänä, kun olette täällä meidän työskennellessämme. Ehkä löydämme täältä kukkuloiden keskeltä aavistamattoman Pickfordin!»
»Sitten hän pysyykin aavistamattomana», huomautti Custer jyrkästi.
»Sisareni ei lainkaan halua eläviinkuviin.»
»Mistä sinä tiedät, etten halua?» tokaisi Eva.
»Gracen jälkeenkö?» kysyi Custer merkitsevästi.
Tyttö kääntyi Crumbin puoleen.
»Pelkäänpä, ettei minusta ole näyttelijättäreksi», hän sanoi, »mutta olisi kovin hauska olla kuvissa edes yksi ainoa kerta!»
»Se sopii!» vastasi mies. »Panemme teidät kuviin joskus, kun olette täällä. Lupaan veljellenne, etten koeta houkutella teitä elävienkuvien alalle.»
»Toivottavasti ette», sanoi Custer.
Kun hän ja Eva ratsastivat takaisin talolle, kääntyi hän tyttöön päin ja virkkoi:
»En pidä tuosta Crumbista.»
»Miksi et?» tiedusti Eva.
»Sitä on vaikea sanoa. Hän vain teki minuun epämiellyttävän vaikutuksen. Voisin lyödä vetoa vaikka kuinka paljosta, että hän on huono ihminen.»
»Oi, minusta hän on suorastaan jumalallinen!» ihasteli Eva tavalliseen intomieliseen tapaansa.
Custer murahti.
»Sinua vaivaa se», selitti Eva, »että olet hänelle kateellinen, koska hän on näyttelijä. Sellaisia te miehet olette!»
Custer purskahti nauramaan.
»Ehkä olet oikeassa», hän myönsi, »mutta en pidä hänestä ja toivon, ettet koskaan mene tuonne leirille yksin.»
»No niin, mutta aion käydä katsomassa, kuinka kuvia otetaan», vastasi tyttö, »ja jollen saa ketään mukaani, menen yksin.»
»En pidä siitä, miten hän katseli sinua, Eva.»
»Sinähän vasta olet kummallinen! Hän ei katsonut minua sen kummemmin kuin kuka muu mies hyvänsä.»
»Eipä siltä tunnu. Minua ei niin kiihkeästi haluta iskeä kalloa puhki kaikilta miehiltä, joiden näen katselevan sinua, kuin häneltä.»
»Niin, sinä olet ennakkoluuloinen. Ihan varmasti hän on hyvin herttainen ihminen!»
Seuraavana aamuna Eva ei löytänyt ketään, jolla olisi ollut aikaa ja halua lähteä hänen seurakseen, ja hän ratsasti yksin leirille. Näytteleminen oli jo aloitettu. Vaikka Crumbilla olikin puuhaa, uhrasi hän kuitenkin kohteliaasti aikaansa selittääkseen kappaleen juontaja elävienkuvien ottamisen teknillisiä yksityiskohtia. Hän käski muutaman miehen pitää Evan hevosta, kun tyttö tuli tirkistämään tarkastuslasien lävitse. Crumb kulutti Evan seurassa aikaa niin paljon, että senaamuinen työ viivästyi tuntuvasti. Samalla paisui edellisenä aamuna hänen sairaloisessa mielessään virinnyt intohimo yhä valtavammaksi.
Hän pyysi tyttöä jäämään puoliselle leiriin. Kun tyttö jyrkästi selitti, että hänen oli palattava kotiin, rukoili Crumb häntä tulemaan uudelleen iltapäivällä. Vaikka Eva olisikin tehnyt sen ilomielin, sillä seurueen työskentely oli hänestä uutta ja mielenkiintoista, hylkäsi hän kuitenkin kutsun, koska hän oli jo sopinut iltapäivän vietosta.
Crumb saattoi hänet hevosen luokse ja käveli hänen rinnallaan maantietä pitkin vähän matkan päähän toisista.
»Jollette voikaan saapua iltapäivällä», hän virkkoi, »niin mahdollisesti voitte tulla illalla. Aiomme ottaa yökuvia. En ollut arvellut kutsua tänne ketään, koska työ on jokseenkin vaikeaa ja vaarallista ja vieraan läsnäolo saattaa tehdä näyttelijät hajamielisiksi, mutta jos luulette voivanne päästä tänne yksin, niin olisin oikein iloissani, jos tulisitte tänne muutamiksi minuuteiksi kello yhdeksän aikana. Työskentelemme samassa paikassa. Älkää unohtako», hän toisti, kun Eva lähti ratsastamaan pois, »että juuri tähän näytökseen minun ei todellakaan pitäisi kutsua ketään vieraita katselijoita. Jos siis tulette, niin älkää hiiskuko siitä mitään kellekään muulle.»
»Minä tulen», lupasi tyttö. »Olitte kovin hyvä, kun pyysitte minua, enkä minä virka siitä kellekään mitään.»
Crumb hymyili palatessaan odottavan seurueensa luokse.
Kasvatettuna samassa ilmakehässä syntymästään saakka, tuntematta muita kuin kunniallisia ihmisiä ja uskoen, että kaikki miehet ovat kaikkien naisten ritarillisia suojelijoita, Eva ei lainkaan epäillyt, että näytelmänohjaajan kohteliaan käytöksen ja kauniiden puheiden takana piili kavaluus. Hän piti tulevaa, yöllistä käyntiään seurueen työskentelynäyttämöllä vain harmittomana seikkailuna. Eikä hänellä omien kokemustensa perusteella ollut vähääkään syytä pelätä, koska seurueessa oli neljäkymmentä tai viisikymmentä miestä ja naista, jotka kuten kuka muu hyvänsä olisivat valmiit suojelemaan häntä kaikilta ikävyyksiltä, jotka he pystyisivät torjumaan.
Hänen omatuntonsa ei ollut ollenkaan rauhaton, vaikka hänestä olikin ikävä, ettei hän saanut jakaa hyvää onneaan perheen muiden jäsenten kanssa. Myöskin oli hänestä valitettavaa, että hänen piti lähteä talosta salaa kuin yöllä hiipivä varas. Sellaiset seikat eivät sopineet Penningtonien ajatustapaan. Mutta Eva rauhoitti nämä epäilykset lupaamalla itselleen kertoa seuraavana aamuna kaikki toisille aamiaispöydässä.
Puolisen jälkeen meni Custer kamariinsa ja heittäytyi kirja kädessä vuoteelleen, aikoen lukea puolisen tuntia, mutta nukkui.
Shannon Burke, josta tuntui, ettei hänen tarvinnut lainkaan pelätä kohtaavansa K.K.S:n seurueen jäseniä Penningtonien talossa, ratsasti kohta sen jälkeen Senaattorilla sinne Evan kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti. Hänen sitoessaan ratsuaan talon pohjoiselle seinustalle pysähdytti Wilson Crumb autonsa pation vastaiselle puolelle, eteläiselle ajotielle. Hän oli tullut tapaamaan eversti Penningtonia sopiakseen tämän kanssa seuraavan päivän näytännössä tarvittavien Ganadon herefordilaisten käyttämisestä.
Kun Shannon ei löytänyt Evaa perheen arkihuoneesta, meni hän talon läpi ja astui patioon, samassa kun Wilson Crumb nousi holvikäytävälle tuovat kaksi porrasaskelmaa. Ennen kuin kumpikaan aavisti toisen läsnäoloa, olivat he vastakkain tuskin metrin päässä toisistaan.
Shannon kävi kalmankalpeaksi tuntiessaan, miehen, ja Crumb seisoi hetkisen kykenemättä lausumaan sanaakaan.
»Hyvä Jumala! Gaza! Sinä!» sai hän vihdoin huudahdetuksi. »Mitä tekemistä sinulla on täällä? Jumalan kiitos, että löysin sinut vihdoinkin!»
»Älä!» pyysi tyttö. »Älä puhuttele minua! Vietän säädyllistä elämää täällä.»
Crumb nauroi epämiellyttävästi.
»Säädyllistä!» hän pilkkasi. »Mistä saat lunta? Kuka huolehtii siitä?»
»En käytä sinä enää», vastasi Shannon.
»Hitto soikoon, ettet käytä! Sellaista et voi minulle uskotella! Joku toinen miekkonen hankkii sitä sinulle. Kyllä minä tunnen sinut — et tule toimeen kahta tuntia ilman sitä. Minä en aio suvaita sitä. Kukaan ei saa varastaa minulta tyttöäni!»
»St, Wilson!» varoitti Shannon. »Jumalan tähden pysy hiljaa! Joku saattaisi kuulla.»
»Kuulkoon kuka tahansa! Tahdon huutaa koko maailmalle, ettei kukaan saa viedä minulta tyttöäni. Löysin sinut, ja sinä lähdet takaisin kanssani, ymmärrätkö?»
Shannon astui hyvin likelle häntä, silmät säihkyen suuttumuksesta.
»Minä en lähde takaisin luoksesi, Wilson Crumb», hän sanoi. »Jos kerrot muille tahi jos edes uhkaat minua enää millään tavoin, niin tapan sinut. Minun onnistui päästä kynsistäsi, ja olen vihdoin löytänyt onnen, eikä kukaan saa riistää sitä minulta!»
»Entä minun onneni? Sinä elit kanssani kaksi vuotta. Minä rakastan sinua ja, jumaliste, saan sinut, vaikka minun pitäisi —»
Heidän takanaan rämähti ovi, ja kun he kääntyivät, näkivät he Custer
Penningtonin seisovan holvikäytävässä ovensa kohdalla, silmäillen heitä.
»Pyydän anteeksi», virkkoi hän hyytävän kylmästi. »Häiritsinkö?»
»Tämä mies etsii jotakuta, Custer», sanoi Shannon ja kääntyi poistuakseen sisälle.
Crumbin jouduttua vastakkain miehen kanssa, katosi hänen pöyhkeytensä. Vaistomaisesti hän arvasi, että hänen edessään oli sama mies, joka oli ryöstänyt häneltä Gazan. Mutta hänen vastustajansa oli hyvin kookas nuori mies; hänen hartiansa olivat leveät, eivätkä flanellipaita ja ratsastushousut salannut hänen lihaksiaan. Crumb arveli, että jos hän joutuisi kahakkaan tämän miehen kanssa, olisi hänen turvallisinta aloittaa se sellaisella hetkellä, jolloin toinen ei aavistaisi mitään.
»Niin», hän virkkoi. »Etsin isäänne, herra Pennington.»
»Isä ei ole täällä. Hän ajoi kylään. Mitä haluatte?»
»Halusin koettaa sopia muutamien herefordilaistenne käyttämisestä, joita tarvitsisimme huomenaamulla.»
Pennington asteli edellä Crumbin autolle.
»Siitä», hän selitti, »kuten kaikesta muustakin, mitä haluatte tietää, saatte selon työnjohtajan apulaiselta, joka tavallisesti on tavattavissa rakennusten toisessa päässä palvelusväen asunnon lähettyvillä. Jos hän ei osaa jotakin ratkaista, neuvottelee hän meidän kanssamme henkilökohtaisesti, joten teidän, herra Crumb, ei enää ole tarpeellista vaivautua tulemalla taloon.»
Custerin ääni oli tyyni ja hiljainen. Siitä ei lainkaan kuvastunut kiukkua, mutta siinä oli jotakin, mikä sai Crumbin pitämään itseään onnellisena, ettei häntä oltu potkittu talosta ruumiillisesti, vaan ainoastaan sanoilla, sillä potkaistu häntä sieltä oli ja lisäksi oli häntä kehoitettu pysymään poissa.
Crumb aprikoi, kuinkahan paljon Pennington oli kuullut hänen ja Gazan välisestä keskustelusta. Shannon Burke, joka oli kyyristynyt isoon tuoliin arkihuoneessa, ajatteli samaa asiaa.
Oikeastaan Custer olikin kuullut melkein koko keskustelun. Crumbin auton melu oli herättänyt hänet, mutta hän oli heti jälleen vaipunut horroksiin; sanat olivat tunkeutuneet hänen tietoisuuteensa, mutta hän ei välittömästi käsittänyt niiden merkitystä eikä sitä, keitä puhujat olivat. Heti kun hän oli herännyt täysin valveille ja oivaltanut kuuntelevansa keskustelua, joka ei ollut aiottu hänen korviinsa, hän oli noussut ja mennyt patioon.
Kun hän vihdoin saapui arkihuoneeseen, jossa Shannon oli, hän ei maininnut mitään koko tapauksesta, ilmoittaen vain, että vieras oli tahtonut tavata hänen isäänsä. Shannonista tuntui mahdottomalta, ettei hän olisi kuullut ainakin osaa heidän puhelustaan, sillä he olivat seisoneet korkeintaan kahden metrin päässä hänen makuuhuoneensa avoimesta ikkunasta, eikä mikään muu ääni häirinnyt elokuisen puolipäivän hiljaisuutta. Tyttö oli varma, että hän oli kuullut, mutta käyttäytymisestä päättäen hän ei ollut.
Shannon odotti hetkisen, että Custer ensiksi ottaisi asian puheeksi, mutta hän ei sitä tehnyt. Sitten tyttö päätti heti paikalla kertoa hänelle kaikki kerrottavansa, vapauttaakseen sielunsa ja omantuntonsa taakasta, maksoipa se mitä tahansa.
Hän nousi pystyyn, meni vähän matkan päässä seisovan Custerin luokse ja laski kätensä hänen käsivarrelleen, katsoen häntä silmiin.
»Custer», hän alkoi, »minulla on sinulle puhumista. Minun olisi pitänyt tehdä se aikaisemmin, mutta minua on peloittanut. Eilisillan jälkeen ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin kertominen.»
»Sinun ei tarvitse kertoa minulle mitään, mitä et halua», vastasi mies. »Luotan sinuun ehdottomasti. En voisikaan rakastaa ja epäillä samalla kertaa.»
»Minun täytyy kertoa», intti tyttö. »Minä vain toivon —»
»Missä ihmeessä olet ollut, Shannon?» huusi Eva, joka äkkiä tuoksahti huoneeseen. »Kävin teillä etsimässä sinua. Muistaakseni piti sinun tänään iltapäivällä lähteä kanssani pelaamaan golfia.»
»Juuri sitä varten olen tullutkin», virkkoi Shannon, kääntyen tyttöön päin.
»No, joudu sitten! Meidän on kiirehdittävä, jos mielimme pelata kahdeksaantoista saakka tänään.»
Tyttöjen lähdettyä ajamaan kerholle, meni Custer Pennington jälleen huoneeseensa. Hän mietti, mitähän Shannon oli tahtonut kertoa hänelle. Hänen mielessään pyörivät yhäti Wilson Crumbin sanat:
»Sinä elit kanssani kaksi vuotta — sinä elit kanssani kaksi vuotta — sinä elit kanssani kaksi vuotta!»
Ne oli Shannon aikonut selittää, siitä hän oli varma. Mutta Shannonin ei tarvinnut selittää niitä. Hänen rakastamansa tyttö ei ollut voinut menetellä väärin. Hän luotti Shannoniin ja oli varma hänestä.
Mutta mikä sija tuolla pehmeänaamaisella vintiöllä oli ollut hänen elämässään? Oli mahdoton ajatella, että Shannon olisi tuntenut hänet, saatikka sitten ollut hänen kanssaan läheisissä suhteissa.
Custer astui komerolleen ja kolusi sieltä pulloa. Oli kulunut yli kaksi viikkoa siitä, kun hän oli ottanut ryypyn. Kun hän oli jälleen alkanut seurustella läheisesti Shannonin kanssa, nähden hänet useasti, oli hän taaskin vieraantunut juomatottumuksesta; mutta tänään hän tunsi tarvitsevansa ryypyn — aimo ryypyn, tuiman ja sekoittamattoman.
Hän nielaisi raa’an väkijuoman, ikäänkuin se olisi ollut vettä. Nyt hän toivoi, että hän olisi kolhaissut Crumbia kalloon, kun hänellä oli siihen tilaisuus. Mokomakin koira! Hän oli puhunut Shannonille, ikäänkuin tämä olisi ollut tavallinen katunainen — Shannon Burkelle — Custerin Shannonille!
Hän ei tuntenut ensimmäisen ryypyn vaikuttavan mitään ja otti toisen.
»Olisipa hauska kouraista häntä kurkusta!» hän mietti. »Ennen kuin kuristaisin hänet kuoliaaksi, kiskoisin hänet tänne ja pakottaisin hänet suutelemaan maata Shannonin jalkain juuressa!»
Mutta ei, hän ei voisi tehdä niin. Toiset näkisivät sen, ja sitten pitäisi selitellä. Ja miten hän voisi selittää sen mainitsematta Shannonia?
Hän istui tuntikausia huoneessaan, hautoen kiukkuaan, mustasukkaisuuttaan ja tuskaansa, ja koko ajan hän joi. Hän meni pukukomerolleen, otti sieltä esille vyönsä ja revolverikotelonsa ja vaatelipastostaan ison, peloittavan näköisen, neljäkymmentäviisikaliiberisen Colt-pistoolin. Hetkisen hän seisoi, pidellen sitä kädessään ja katsellen sitä. Hän käsitteli sitä melkein hyväillen, sujautti sen sitten vyöllään olevaan koteloon, pisti hatun päähänsä ja kääntyi ovelle päin.