XXXIII.
Custerin käynnistä ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän oli nauttinut niin suuren määrän wiskyä. Hän oli Virginian Penningtoneja ja osasi kestää ryyppynsä herrasmiehen tavoin. Vaikka hänen rinnassaan paloikin kiihkeä kostonhimo, olivat hänen liikkeensä verkkaiset ja harkitut. Ovella hän pysähtyi, kääntyi ja palasi pöydän luokse, jolla pullo ja lasi olivat.
Pullo oli tyhjä. Hän meni komerolle ja otti toisen. Taaskin hän joi ja seisoessaan pöydän ääressä hän alkoi uudelleen pohtia suunnitelmiaan.
Hänen täytyi keksiä joku syy voidakseen tehdä, mitä ajatteli. Syyn piti olla niin järkeen menevä, että jos hänen tekonsa tulisi ilmi, Shannon Burkea ei millään tavoin sekoitettaisi asiaan eikä hänen nimensä joutuisi siitä kehittyvän yleisen puheen aiheeksi. Kelvollisen suunnitelman miettiminen kysyi aikaa, ja aika tarjosi tilaisuuden ottaa lisäryyppyjä.
Eversti ja rouva Pennington olivat käymässä laaksossa. Ensimmäisinä
palasivat Eva ja Shannon. Kun he kävelivät holvikäytävää myöten
Custerin ikkunan ohitse, näki Eva hänen olevan pitkänään vuoteessaan.
Tyttö huusi hänelle, mutta hän ei vastannut. Shannon oli Evan vierellä.
»Minkä ihmeen luulet Custeria vaivaavan?» kummeksi Eva.
He näkivät, että Custer oli täysissä pukimissa. Hattu oli kallistunut hänen silmilleen. Kun tytöt eivät saaneet häntä hereille huutamalla hänelle ulkopuolelta, menivät he hänen huoneeseensa. Pöydällä olevat kaksi pulloa ja lasi kertoivat tarinansa. Ja mitä ne eivät ilmaisseet, sen Shannon arvasi — Custer oli kuullut hänen ja Wilson Crumbin välisen keskustelun.
Eva vei pullot ja lasin komeroon.
»Cus-parka!» hän surkutteli. »En milloinkaan ennen ole nähnyt häntä tuollaisena. Mitähän kummaa lienee tapahtunut? Mitä meidän on paras tehdä?»
»Vedettävä uutimet hänen vuoteensa eteen», virkkoi Shannon ja teki sen odottamatta Evaa. »Nyt ei kukaan näe häntä patiosta. Mielestäni voimme aivan hyvin jättää hänet nukkumaan, Eva. Herätessään hän otaksuttavasti on täydessä kunnossa.»
He poistuivat huoneesta, sulkien oven jälkeensä, ja vähän myöhemmin
Shannon nousi Senaattorin selkään ja lähti ratsastamaan kotiinsa.
Hänen ajatuksensa olivat katkerat. Missä hyvänsä Crumb liikkui, aina hän toi onnettomuutta muassaan. Mihin tahansa hän kosketti, sen hän saastutti. Hän toivoi, että mies olisi kuollut. Hyvä Jumala, kuinka hartaasti hän sitä toivoi! Hän olisi saattanut surmata hänet omin käsin sen tuskan tähden, jonka hän oli tuottanut Custer Penningtonille.
Itsestään ei Shannon niin paljoa välittänyt. Hän oli tottunut kärsimään Wilson Crumbin tähden, mutta se, että tämä mies tuli pilaamaan riettaudellaan Ganadon puhdasta ilmapiiriä, oli sietämätöntä. Shannonin lyhyt onnenaika oli mennyttä. Nyt ei hän tosiaankaan voinut enää toivoa mitään elämältä. Hän ei helposti heltynyt itkemään, mutta sinä iltana hän nyyhkytti vielä uneen vaipuessaankin.
* * * * *
Kun eversti ja rouva Pennington saapuivat kotiin vähää ennen päivällistä, ilmoitti Eva heille, ettei Custer voinut hyvin ja että hän oli paneutunut nukkumaan, pyytäen, ettei häntä häirittäisi. Kukaan ei mennyt hänen huoneeseensa, ja noin puoliyhdeksän vetäytyivät kaikki levolle.
Eva oli hyvin kiihtynyt. Hän ei ollut koskaan ennen kokenut sellaisen seikkailun jännitystä, johon hän nyt aikoi antautua. Määräajan lähestyessä hän hämmentyi yhä enemmän. Hän alkoi oivaltaa, että hänen aikomansa teko saattoi tuntua hänen perheestään kovin arveluttavalta. Mutta kun hänen viattomassa sydämessään ei ollut hitustakaan pahaa, ajatteli hän menettelevänsä väärin vain siinä suhteessa, että loukkasi kaikissa hyvin järjestetyissä perheissä vallitsevia kirjoittamattomia lakeja, jotka kieltävät perheen tyttäriä lähtemästä yksin ulkosalle öiseen aikaan. Hän kertoisi kaikki seuraavana aamuna ja mairitellen taivuttaisi isänsä antamaan anteeksi.
Hän muutti nopeasti ylleen ratsastusasun. Lähdettyään kamaristaan hän meni meluttomasti arkihuoneen ja rakennuksen itäisen kyljen kautta keittiöön ja sieltä pohjakerrokseen, josta vei tunneli ajotien alitse kummun rinteelle vesitarhan ylemmän lammikon yläpuolelle. Muutamissa minuuteissa hän oli saapunut ratsunsa luokse ja satuloinut sen, sillä oli täysi kuu ja yö melkein yhtä valoisa kuin päivä.
Hänen sydämensä sykähteli kiihtymyksestä hänen ratsastaessaan cañonia myöten Sykomori-cañonin ja El Camino Largon yhtymäkohdassa kasvavaa isoa sykomoria kohti, jonka lähistöllä Crumbin kertoman mukaan öiset elävätkuvat otettaisiin. Palvelusväen makuutuvan sivuitse hän ratsasti käymäjalkaa, ettei kukaan sisälläolijoista kuulisi. Mutta päästyään itäisestä portista vanhan vuohiaitauksen toiselle puolelle hän hoputti ratsun lyhyeen laukkaan.
Sivuuttaessaan Linkkuveitsi-cañonin suun hän vilkaisi cañonia pitkin K.K.S:n leirille päin, mutta ei nähnyt valoja, sillä puut estivät leirin näkymästä pääcañonista käsin. Lähestyessään El Camino Largoa hän huomasi, että kaikki oli pimeätä. Ei ollut merkkiäkään keinotekoisesta valaistuksesta, jota hän kuvitteli käytettävän öisiä kuvia otettaessa, eikä myöskään mikään osoittanut, että näyttelijöitä oli saapuvilla.
Hän jatkoi kuitenkin matkaansa, kunnes hän pian erotti ison sykomorin juurelle pysähtyneen auton ääriviivat. Autosta astui mies ja tervehti häntä.
»Tekö se olette, neiti Pennington?» hän tiedusti.
»Niin», vastasi tyttö. »Ettekö aiokaan näytellä tänä iltana?»
»Olen parhaillani odottamassa toisia. Ettekö suvaitse laskeutua satulasta?»
Evan hypähdettyä maahan talutti Crumb hevosen autonsa luokse, sitoen sen auton taakse kiinnitettyyn varakumiin, ja palasi sitten tytön luokse. Heidän puhellessaan hän taitavasti käänsi keskustelun maineen ja onnen mahdollisuuksiin, joita elävätkuvat tarjosivat kauniille ja lahjakkaalle tytölle.
Pitkä harjoitus oli tehnyt Wilson Crumbin mestariksi punomaan kehnoja juoniaan. Tavallisesti hän menetteli hyvin hitaasti, tuumien etteivät viikot tai kuukaudetkaan olleet menneet hukkaan, jos tuloksena oli hänen halujensa täyttyminen. Mutta hän oivalsi, että hänen oli tässä tapauksessa toimittava ripeästi. Hänen oli vallattava tyttö rynnäköllä tahi luovuttava koko yrityksestä.
Eva oli niin kokematon ja viaton, ettei hän miehen puhelun nojalla arvannut hänen aikeitaan, vaikka ne olisivat olleet päivänselvät jokaisesta paremmin maailmaan perehtyneestä henkilöstä. Ja kun hän ei karkottanut Crumbia luotaan, luuli tämä, ettei hän tahtonutkaan torjua hänen lähentelyään. Vasta sitten, kun mies tarttui häneen käsiksi ja koetti suudella häntä, hän heräsi käsittämään, kuinka vaaralliseen asemaan hänen lapsellinen herkkäuskoisuutensa oli hänet saattanut.
Hänellä oli raippa kädessään, ja hän oli Pennington. Mitäpä siitä, että hän olikin vain hento tyttö? Häntä elähdyttivät Penningtonien kunniantunto ja rohkeus.
»Kuinka uskallatte?» hän huusi koettaen kiskoutua irti.
Kun mies ei talttunut, nosti hän raskaan raippansa ja iski sillä ahdistajaansa vasten kasvoja.
»Isäni saa tämän tietää, ja niin saa myöskin se mies, josta tulee puolisoni — herra Evans.»
»Älkää hoppuilko!» ärähti Crumb raivostuneena. »Varokaa sanojanne! Muistakaa tulleenne tänne yksin yöllä kohtaamaan miestä, jonka olette tuntenut vain yhden päivän! Miten saatte sen sopimaan yhteen siveellisten uskottelujenne kanssa? Ja mitä Evansiin tulee — niin, eräs palvelijoistanne mainitsi minulle tänään, että te ja hän olette aikeissa mennä avioliittoon — mitä häneen tulee, on sitä parempi sekä hänelle että teille, mitä vähemmän sekoitatte häntä tähän asiaan!»
Eva oli kävellyt ratsuaan kohti, mutta pyörähti nyt äkkiä Crumbiin päin.
»Jos minulla olisi ollut ase, olisin surmannut teidät», hän sanoi. »Jokainen Pennington olisi valmis tappamaan teidät sen tähden, mitä yrititte tehdä. Isäni tahi veljeni surmaa teidät, jos olette täällä huomenna, sillä kerron heille menettelynne. Teidän olisi parasta poistua tänä yönä. Neuvon teitä heidän tähtensä — en teidän.»
Silloin mies seurasi häntä ja hänen noustuaan ratsaille tarttui hänen suitsiinsa.
»Ei niin hiton hätäisesti, neitiseni! Minullakin on vähän sanomista tästä. Te pidätte suunne kiinni; muutoin lähetän Evansin kuritushuoneeseen, jossa hänen oikea paikkansa on!»
»Pois tieltä!» komensi tyttö ja painoi kannukset ratsun kylkiin.
Hevonen syöksähti eteenpäin, mutta Crumb piti suitsista kiinni ja seisautti sen. Tyttö löi häntä uudelleen, mutta hän sai tartutuksi raippaan eikä hellittänyt siitä.
»Kuunnelkaa nyt!» hän käski. »Jos ilmaisette kellekään, mitä täällä on tänä iltana tapahtunut, paljastan minä kaikki, mitä tiedän Evansista, ja hän joutuu kuritushuoneeseen niin totta kuin te olette pieni, lapsellinen hupakko!»
»Te ette tiedä herra Evansista mitään. Ette edes tunne häntä.»
»Kuunnelkaa — kerron mitä tiedän. Tiedän, että Evans antoi veljenne, joka oli viaton, mennä kuritushuoneeseen rikoksesta, johon hän itse oli syypää.»
Tyttö horjahti taaksepäin.
»Te valehtelette!» hän huusi.
»En, minä en valehtele. Puhun totta ja voin hankkia yllin kyllin todistajia väitteelleni. Juuri nuori Evans välitti koko varastetun väkijuomamäärän ja myi sen eräälle miekkoselle L. A:han. Juuri nuori Evans sai siitä rahat. Hän ansaitsi siitä hyvin, kunnes veljenne sekaantui juttuun ja sotki hänen pelinsä, ja sitten nuori Evans salli viattoman miehen istua vankilassa hänen tähtensä. Sellaisen veitikan kanssa aiotte mennä naimisiin. Jos tahdotte tämän kaiken koko maailman tietoon, niin menkää vain kertomaan isällenne tahi veljellenne jotakin minusta!»
Hän näki, että tyttö vaipui kokoon satulassaan ja että hänen päänsä ja hartiansa painuivat riipuksiin, samoin kuin viehättävä kukkanen sortuu tulen tiellä, ja hän tiesi voittaneensa. Sitten hän päästi Evan menemään.
Kello puolikymmenen heräsi eversti Pennington siihen, että joku koputti hänen makuuhuoneensa pohjoiselle ovelle — sille, joka avautui pohjoiselle kuistille.
»Kuka siellä?» hän tiedusti.
Koputtaja oli tallimies.
»Eva-neidin hevonen on poissa, sir», hän ilmoitti. »Kuulin hevosen menevän palvelusväen tuvan sivuitse noin puoli tuntia sitten. Pukeuduin ja tulin talliin katsomaan, oliko se meidän hevosiamme — tuntui siltä kuin joku olisi kuiskannut minulle, että se oli — ja huomasin, että hänen ratsunsa oli poissa. Arvelin parhaaksi tuoda teille siitä sanan. On mahdoton tietää, sir, mitä kaikkea on tekeillä, kun noin paljon eläväinkuvain väkeä on cañonissa. Saamme olla iloisia, jos meillä on jälellä ainoatakaan hevosta, jos he ovat täällä kauan.»
»Neiti Eva on vuoteessaan», sanoi eversti. »Mutta meidän on otettava tästä selko heti. Custer on sairaana, joten hän ei voi lähteä mukaamme. Mutta jos satuloitte hevoseni ja toisen itseänne varten, niin pukeudun ja olen heti kohta valmis matkaan. Syyllinen ei voi kuulua elävienkuvain seurueeseen — siellä ei ole hevosvarkaita.»
Tallimies poistui satuloimaan hevosia, ja eversti pukeutui. Hän uskoi niin varmasti Evan olevan makuulla, ettei hän edes pysähtynyt vilkaisemaan tytön kamariin. Talosta poistuessaan hän kiinnitti vyölleen revolverin — jota hän harvoin piti muassaan — sillä vaikka eteläisessä Kaliforniassa nykyisin jo vallitsevatkin rauhalliset olot, on hevosvaras sittenkin aina hevosvaras.
Astellessaan portaita myöten tallille hän näki jonkun tulevan vastaansa. Kuutamossa hänen ei ollut lainkaan vaikea tuntea tulijaa tyttärekseen.
»Eva!» huudahti hän. »Missä olet ollut? Mitä tekemistä on sinulla ulkosalla tähän aikaan yöstä ja yksin?»
Tyttö ei vastannut, vaan heittäytyi nyyhkyttäen hänen syliinsä.
»Mitä nyt? Mitä on tapahtunut? Puhu, lapsi!»
Eva ei saanut nyyhkytyksiltään sanaakaan suustaan. Isä kiersi kätensä hänen ympärilleen ja saattoi hänet portaita myöten ylös ja edelleen hänen huoneeseensa. Siellä hän istuutui, otti tytön syliinsä ja koetti rauhoittaa häntä ja samalla saada häneltä yhtenäistä selostusta.
Vähitellen, sanan sanalta sai tyttö vihdoin kerrotuksi hänelle kaikki.
»Et saa valittaa, rakas», tyynnytti isä. »Teit ajattelemattomasti mennessäsi sinne yksin, mutta väärin et menetellyt. Sitä, mitä se vintiö puhui sinulle Guysta, en usko.»
»Mutta se on totta», valitti Eva. »Nyt tiedän, että se on totta. Nyt johtuu mieleeni pikku seikkoja, joita en ole ennen ajatellut, ja sen valossa, mitä tuo kauhea mies kertoi, tiedän, että se on totta. Olemme aina olleet varmat, että Custer oli syytön. Muistathan, miten Guy muuttui, kun Custer pidätettiin. Sen jälkeen hän on ollut toinen mies. Ja rahat — ne rahat, joilla meidän oli aloitettava avioelämämme! En koskaan ajatellut sitä tarkoin. Hänellä oli tuhansia dollareja. Hän kielsi minua ilmoittamasta kellekään, kuinka paljon hänellä oli; ja ne oli ansaittu siten. Mistään muusta ne eivät ole voineet tulla. Oi, isä, se on kamalaa, ja minä rakastin häntä niin! Ajatella, että hän, että juuri Guy Evans, salli veljeni joutua vankilaan hänen rikoksestaan!»
Taaskin tukahduttivat nyyhkytykset hänen äänensä.
»Valittamisesta ei ole mitään hyötyä», virkkoi eversti. »Käy nukkumaan! Puhelemme asiasta huomenna. Hyvää yötä, tyttö-kulta! Muista, että pysymme kaikki Guyn ystävinä, olkoonpa hän tehnyt mitä tahansa!»
Sitten hän suuteli Evaa ja poistui hänen luotaan, mutta ei mennyt omaan huoneeseensa. Sensijaan hän lähti talliin ja satuloi hevosensa, sillä Evan palattua ja tuotua takaisin kadonneen ratsun oli tallimies vienyt sen pilttuuseen ja mennyt takaisin väentupaan.
Eversti ratsasti suoraa päätä nukkuvalle leirille Linkkuveitsi-cañoniin. Vähään aikaan ei kukaan vastannut hänen huutoihinsa, mutta vihdoin pisti uninen mies päänsä esiin teltan aukosta.
»Mitä haluatte?» hän kysyi.
»Etsin herra Crumbia. Missä hän on?»
»En tiedä. Hän lähti autollaan liikkeelle aikaisin tänä iltana eikä ole vielä palannut. Mutta mistä on kysymys? Olette jo toinen mies tavoittamassa häntä. Kas, tehän olette eversti Pennington, ettekö olekin? En tuntenut teitä. Niin, täällä kävi joku toinen häntä etsimässä vähän aikaa sitten — nuori mies ratsain. Luultavasti hän oli poikanne. Voinko millään tavoin palvella teitä?»
»Kyllä», vastasi eversti. »Siinä tapauksessa, etten tapaa herra Crumbia, voitte sanoa hänelle tahi yleensä johtajallenne, että teidän on lähdettävä liikkeelle huomenaamulla ja oltava alueeni ulkopuolella kello kymmenen!»
Hän pyöräytti hevosensa ympäri ja ratsasti pois Linkkuveitsi-cañonia myöten Sykomori-cañonia kohti.
»Kas vain, mitä hittoa’» äänsi uninen mies itsekseen ja vetäytyi takaisin telttaansa.