Hollywoodin tyttö

by Edgar Rice Burroughs

XXXV.

Auringon painuessa läntisten kukkuloiden taakse Eva hengitti vielä heikosti. Shannon ei ollut poistunut talosta koko päivänä. Hän tunsi, että Custer tarvitsi häntä, että kaikki Penningtonit tarvitsivat häntä, niin vähän kuin hän kykenikin lievittämään heidän tuskaansa. Tuntuihan ainakin siltä, että hän otti osan heidän taakastaan, ja hänen herkkä vaistonsa sanoi hänelle, että tämä rakkauden palvelus oli yhtä suuriarvoinen kuin käytännöllisempi apu, jota hän olisi ilomielin tarjonnut, jos se olisi ollut hänen vallassaan.

Hän seisoi auringon laskiessa Custerin seurassa patiossa, äänen kantamissa Evan huoneesta, kuten he kaikki olivat olleet koko päivän, kun talolle saapui auto eteläistä ajotietä pitkin, pysähtyen pation sisäänkäytävän edustalle. Siinä oli neljä miestä, joista kolme astui maahan, lähestyen sitten heitä.

»Oletteko Custer Pennington?» kysyi yksi heistä.

Pennington nyökkäsi.

»Ja oletteko te neiti Burke — neiti Shannon Burke?»

»Kyllä olen.»

»Olen tutkintotuomarin apulainen. Minulla on määräys vangita teidät.»

»Vangita!» kivahti Custer. »Mistä syystä?»

Mies luki määräyksen ääneen. Heitä syytettiin Wilson Crumbin murhasta.

»Se on hyvin ikävää, herra Pennington, pahoitteli pidättäjä. »»Mutta olen saanut nämä määräykset, ja minun on pakko noudattaa niitä.»

»Onko teidän vietävä meidät mukaanne nyt. Ettekö voi odottaa — kunnes — sisareni on kuoleman kielissä. Eikö voitaisi järjestää niin, että saisin olla pidätettynä täällä, niin kauan kuin hän elää?»

Viranomainen pudisti päätänsä.

»Minulla omasta puolestani ei olisi mitään sitä vastaan», hän sanoi, »mutta minulla ei ole valtaa sallia teidän jäädä tänne. Mutta soitan päämajaan ja otan selkoa, voinko tehdä mitään. Missä on puhelin?»

Pennington neuvoi sen hänelle.

»Te molemmat olette täällä miesteni luona, sillä aikaa kun minä käyn soittamassa.»

Hän oli poissa noin neljännestunnin. Palattuaan hän pudisti päätään.

»Se ei käy päinsä», hän selitti. »Minun on vietävä teidät molemmat heti mukaani.»

»Saanko käydä sisareni huoneessa katsomassa häntä vielä kerran, ennen kuin lähden?» pyysi Custer.

»Kyllä», myönsi viranomainen, mutta kun Custer kääntyi Evan huoneeseen päin, seurasi hän mukana.

Tohtori Baldwin ja toinen sairaanhoitajatar olivat huoneessa. Nuori Pennington seisahtui vuoteen viereen katselemaan kalpeita kasvoja ja pielukselle valahtaneita kiharoita. Hän ei saattanut huomata vähäisintäkään elonmerkkiä, mutta hänelle ilmoitettiin, että Eva vielä eli. Hän polvistui suutelemaan tyttöä ja kääntyi sitten pois. Hän koetti sanoa jäähyväiset sisarelleen, mutta hänen äänensä särkyi, ja hän poistui hätäisesti huoneesta.

Eversti ja rouva Pennington olivat patiossa Shannonin ja viranomaisten seurassa. He olivat juuri saaneet tiedon tästä uudesta iskusta ja olivat kumpikin kuin huumaantuneet. Eversti näytti vanhentuneen kokonaisen miespolven sinä yhtenä ainoana päivänä. Hän oli riutunut, toivoton vanhus. Hänen poikansa ja Shannon Burken sydän heltyi, kun he näkivät hänet ja kärsivän äidin, jolta poika riistettiin tällä hetkellä, kun he olisivat kipeimmin häntä kaivanneet. Heidän säälinsä ja myötätuntonsa vanhempia Penningtoneja kohtaan sai heidät melkein unohtamaan, kuinka vakava heidän oma asemansa oli.

Heidän vangitsemisensa jälkeisenä aamuna määrättiin alustava kuulustelu pidettäväksi seuraavana perjantaina. Varhain aamulla Custer oli saanut Ganadosta sanoman, että Eva eli vielä ja että tohtori Baldwinin mielestä nyt oli hiukan toiveita hänen toipumisestaan.

Ganadossa painoivat epätoivo ja huolet raskaasti Penningtoneja. Eversti tunsi, että hänen olisi pitänyt olla Los Angelesissa avustamassa poikaansa puolustautumaan, mutta samalla hän tiesi, että hänen paikkansa oli puolison luona, joka tarvitsi häntä vieläkin kipeämmin. Eikä hänen sydämensä sallinut hänen poistua palvotun tyttären luota, niin kauan kuin tuossa rakkaassa olennossa oli kipunakin henkeä.

Rouva Evans palasi Los Angelesista seuraavana päivänä. Tämä viimeinen isku onnettomuuksien sarjassa, jonka pahansuopa kohtalo tuntui lähettäneen tuhoamaan hänen onneansa, oli vähällä nujertaa hänet. Hän kertoi, että Guy nähtävästi oli parantumaton mielisairas. Hän ei tuntenut äitiään eikä millään tavoin osoittanut lainkaan muistavansa entistä elämäänsä ja niitä tapahtumia, jotka olivat sekoittaneet hänen järkensä.

Kello kymmenen keskiviikko-iltana astui tohtori Baldwin arkihuoneeseen, jossa eversti, hänen puolisonsa ja rouva Evans istuivat. Kahteen päivään ei heistä kukaan ollut nukkunut. He olivat väsyneet ja riutuneet, mutta eivät sen pahemmin kuin tohtori-vanhuskaan, joka oli ollut yhtä mittaa puuhassa siitä alkaen, kun hänet oli kutsuttu. Ei koskaan ole kukaan työskennellyt väsymättömämmin ja innokkaammin kuin hän koettaessaan temmata nuorta elämää kolkon sadonkorjaajan tieltä. Hänen silmiensä alla oli syvät vaot, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pingoittuneet, kun hän tuli huoneeseen ja pysähtyi heidän eteensä. Mutta ensimmäisen kerran moniin tunteihin väikkyi hänen huulillaan hymy.

»Luultavasti», hän virkkoi, »saamme hänet pelastetuksi.»

Toiset olivat niin liikutettuja, etteivät kyenneet puhumaan. He olivat niin kauan olleet toivottomia, etteivät nyt rohjenneet edes ajatella toivoa.

»Hän tuli jälleen tajuihinsa juuri äsken. Hän katsoi minua hymyillen ja vaipui sitten jälleen uneen. Nyt hän hengittää ihan luonnollisesti. Mutta häntä ei saa häiritä. Mielestäni olisi paras teidän kaikkien mennä levolle. Rouva Pennington, teidän täytyy varmasti saada vähän nukkua — ja myöskin teidän, rouva Evans; muutoin en voi ottaa seurauksia vastuulleni. Jätin yöllä valvovalle hoitajattarelle sanan, että minut on heti kutsuttava tarpeen vaatiessa, ja jos te kaikki menette huoneisiinne, käyn minä pilkakseni tänne arkihuoneen sohvalle. Tunnen vihdoinkin voivani huoletta uskoa hänet sairaanhoitajattaren huostaan, eikä pieni nukahdus tekisi minulle pahaa.»

Eversti tarttui vanhan ystävänsä käteen.

»Baldwin», hän sanoi, »minun ei kannata koettaakaan kiittää teitä. En osaisi, vaikka kielessämme olisikin sanoja, joilla sen voisi tehdä.»

»Ei teidän tarvitsekaan, Pennington. Luullakseni rakastan häntä yhtä paljon kuin tekin. Jokainen, ken hänet tuntee, rakastaa häntä ja olisi ollut valmis tekemään yhtä paljon kuin minä olen tehnyt. Ja nyt laittautukaa vuoteeseen kaikki, ja huomenna uskon meidän voivan iloita. Jos tapahtuu käänne pahempaan päin, niin ilmoitan siitä heti teille.»

* * * * *

Custer Pennington ja Shannon Burke, jotka Los Angelesin lääninvankilassa odottivat, että heidät vietäisiin tutkittaviksi ja oikeuteen syytettyinä kuolemanrangaistuksen alaisesta rikoksesta, kävivät yhä iloisemmiksi sitä mukaa kuin Ganadosta joka päivä saapuvat viestit kertoivat Evan tasaisesti toipuvan, kunnes hän oli kokonaan sivuuttanut vaaran.

Valamiehistön valitsemisesta aiheutuvat ikävät alkuvalmistelut oli vihdoinkin suoritettu. Kun todistaja toisensa jälkeen kutsuttiin esille, alkoi Pennington vasta oivaltaa, minkälaisiin asianhaaroihin nojautuvan todistusverkon valtio oli kutonut hänen ympärilleen. Jopa sellaisilta palvelijoilta, joiden hän tiesi olevan vilpittömän uskollisia ja häneen kiintyneitä, lypsettiin perin raskauttavia lausuntoja. Hänen äitinsä kamaripalvelijatar todisti nähneensä hänet täysissä pukimissa myöhään murha-iltana, kun palvelijatar tietämättä, että Custer oli sisällä, oli mennyt huoneeseen kuten tavallisesti, vieden pikarin jäävettä. Syytetty oli ollut pitkänään vuoteellaan, ja hänen vyölleen kiinnitetyssä kotelossa oli ollut revolveri. Hän todisti myöskin seuraavana aamuna mentyään laittamaan Custerin vuodetta panneensa merkille, ettei siinä oltu nukuttu.

Tallimies todisti, että Apache oli ollut ulkona murhayönä. Hän oli harjannut hevosen aikaisemmin illalla, kun vastaaja oli tullut ratsastamasta. Silloin olivat he kahden tarkastaneet sen kengät, sillä se oli äsken kengitetty. Murhan jälkeisenä aamuna hän kertoi Apachen selässä olleen jälkiä satulahiestä, ja oikean etujalan kenkä oli ollut poissa.

Muuan K.K.S.:n henkilökunnan jäsen todisti, että heidän leiriinsä oli murha-iltana kello yhdeksän seuduissa saapunut ratsain nuori mies, jonka hän luuli tuntevansa Custeriksi, ja tiedustanut Crumbia. Hän selitti nuoren miehen näyttäneen kiihtyneeltä, ja kun hänelle oli ilmoitettu, että Crumb ei ollut saapuvilla, oli hän lähtenyt ripeästi ratsastamaan Sykomori-cañonia kohti.

Näiden kaikkien lisäksi tuli sen etsivän antama raskauttava lausunto, joka oli löytänyt Apachen oikean etukengän Crumbin ruumiin alta, ja Allenin varma ilmoitus, että hän tunsi kengän. Ainoan puuttuvan renkaan — rikoksen vaikuttimen — paljastivat Allen ja Penningtonien talonmies.

Viimemainittu kertoi, että hänen tehtäviinsä kuului muun muassa talon pohjakerrokseen sijoitetun lämpimän veden kuumentajan hoito. Lauantain, elokuun viidennen päivän, iltana hän oli unohtanut sulkea kaasullekin, kuten hänen tapansa oli tehdä. Noin kello yhdeksän hän oli palannut sitä sulkemaan. Poistuttuaan talosta tunnelia myöten, joka vei pohjakerroksesta eteläisen ajotien ylitse rinteelle vesitarhan yläpuolelle, hän oli nähnyt miehen seisovan ylemmän lammikon partaalla käsivarsi naisen ympärillä, suudellen naista. Oli ollut kirkas kuutamoyö, ja talonmies oli tuntenut parin Custer Penningtoniksi ja neiti Burkeksi. Hän oli joutunut hämilleen osuttuaan vahingossa näkemään heidät, poistunut hiljaa päinvastaiseen suuntaan puiden varjoon ja palannut palvelusväen asuntoon.

Rengas, joka yhdisti toisiinsa tämän todistuksen ja rikoksen vaikuttimen, saatiin Allenilta puoli tuntia kestäneessä suoranaisessa kuulustelussa, joka muodostui Shannon Burken elämän ankarimmaksi koettelemukseksi, sillä se paljasti maailmalle ja hänen rakastamalleen miehelle koko likaisen tarinan hänen ja Wilson Crumbin yhdessäolosta. Siinä hänet kuvattiin huumausaineiden orjaksi ja kevytmieliseksi naiseksi. Mutta kauheinta oli, että se osoitti vaikuttimen, mikä saattoi kiihoittaa Custer Penningtonin murhaamaan Wilson Crumbin.

Koska Custer oli maannut rikosyönä tylsässä humalaisen tilassa eikä kukaan ollut nähnyt häntä sen jälkeen, kun palvelijatar oli tuonut hänelle jäävettä, ennen kuin hänen isänsä oli kello viisi aamulla tavannut hänet makaamassa vuoteellaan täysissä pukimissa, ei hän voinut selittää, mitä hän oli tehnyt ja missä ollut murhan tapahtuessa.

Hän oivalsi, minkälaisen vaikutuksen todistukset tekisivät valamiehiin, kun hän ei voinut edes itselleenkään ehdottoman varmasti vakuuttaa, ettei hän sinä yönä ollut poistunut huoneestaan. Eikä hän kovin kiihkeästi halunnutkaan torjua itseään kohtaan kohdistettua syytöstä, koska hän sisimmässään uskoi, että Crumbin oli surmannut Shannon. Hän ei edes välittänyt puhua puolestaan.

Shannonia vastaan esitetyt todistukset eivät olleet niin raskauttavia. Vaikuttimena voitiin pitää sitä, että Crumb tunsi hänen entisyytensä ja oli turmiollisesti sekaantunut siihen. Ainoa suoranainen todistus häntä vastaan oli leirin palvelijan kertomus, että hän oli lakaissut pois tieltä mahdollisesti näkyneet kavion jäljet. Custerista tuntui, että Shannonia oikeudenmukaisesti voitaisiin korkeintaan syyttää rikoksen salaamisen avustamisesta, jos nimittäin valamiehistö julistaisi hänet, Custerin, syylliseksi.

Vielä kuulusteltiin useita todistajia, joiden lausunnot koskivat vähäarvoisilta näyttäviä seikkoja. Kävi kuitenkin selville, että Crumb oli kuollut neljäkymmentäviisikaliiberisen pistoolin kuulasta, että Custer Penningtonilla oli sellainen ase ja että se ynnä panosvyö silloin, kun hänet pidätettiin, löydettiin koteloineen huolimattomasti viskattuna hänen vuoteelleen.

Kun Shannon Burke meni puolustusaitioon kohdistuivat kaikkien katseet häneen. Niitä eivät vetäneet puoleensa ainoastaan hänen kauneutensa ja nuoruutensa, vaan myöskin sairaloinen mielenkiinto, jota hänen Hollywoodissa viettämänsä elämän paljastaminen luonnollisestikin herätti oikeussalin tavallisissa vieraissa. Sellaisestakin ihmisestä, jolla oli mitä laajin maailmankokemus, tuntui uskomattomalta, että tämä hienostunut tyttö, jonka pehmeä, sointuva ääni ja tyyni käytös olivat varmana todistuksena synnynnäisestä siveellisyydestä, olisi voinut olla sama nainen, joka Slick Allenin todistuksen mukaan oli näytellyt niin paheellista ja alentavaa osaa.

Allenin silmät olivat tähdätyt häneen, ja niissä oli sama jännittynyt ja tutkiva ilme kuin silloinkin, kun hän viimeisen kerran oli käynyt Vista del Pason huvilassa, ikäänkuin hän olisi koettanut muistella jotakin henkilöä, jonka kasvot hän oli melkein unohtanut.

Vaikka Shannon sanoi sanottavansa koruttomasti ja avomielisesti, olivat hänen hermonsa ilmeisesti ankarassa jännityksessä. Hänen kertomansa tarina, joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta sekä syyttäjien että puolustajien aavistamatta, vaikutti kuin pommin räjähdys heihin kaikkiin. Se tuli sen jälkeen, kun jo näytti siltä, että viimeinen rengas oli taottu siihen ketjuun, joka osoitti Custer Penningtonin syylliseksi. Silloin hän oli pyytänyt, että hänen sallittaisiin puhua ja kertoa tarinansa omalla tavallaan.

»En tavannut herra Crumbia», hän kertoi, »lähdettyäni Hollywoodista viime vuoden heinäkuun kolmantenakymmenentenä päivänä, ennen kuin sen päivän iltapuolella, jona hänet tapettiin. En myöskään ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Se, mitä kerran Allen mainitsi siitä, että olen ollut huumausaineiden orja, on totta; mutta hän ei kertonut, että siksi minut teki Crumb ja että siirryttyäni asumaan Ganadoon voitin sen tottumuksen. En ole elänyt Crumbin kanssa avioelämää. Hän käytti minua kaupustelemaan huumausaineita puolestaan. Minä pelkäsin häntä enkä tahtonut palata hänen luokseen. Poistuessani en edes ilmaissut hänelle, minne lähdin.

— Samana päivänä, jona hänet surmattiin, kohtasin iltapuolella hänet sattumalta eversti Penningtonin talon patiossa. Penningtoneilla ei ollut aavistustakaan minun ja Crumbin välisistä suhteista. Tunsin, että he eivät olisi sietäneet minua, jos olisivat tietäneet, millainen olin ollut. Crumb vaati minua palaamaan luokseen ja uhkasi paljastaa minut, jos kieltäytyisin. Tiesin, että hän aikoi olla cañonissa sinä yönä. Ratsastin sinne ja ammuin hänet. Seuraavana aamuna menin sinne uudelleen ja koetin sotkea hevoseni jäljet, sillä olin oppinut Custer Penningtonilta, että joskus oli helppo tuntea kengitetyn hevosen jäljet niille ominaisista tuntomerkeistä. Siinä kaikki. Lisään vain, ettei herra Pennington ole tiennyt tekoani eikä ole ollut siinä osallisena.»

Hetkisen näytti siltä kuin hänen lausuntonsa olisi kumonnut viranomaisten kanteen Penningtonia vastaan. Mutta oli ilmeistä, ettei tutkintotuomari pitänyt sitä totuudenmukaisena, sillä hän pani Shannonin ja todistajat ristikuulusteluun ja kutsui myöhemmin lisää todistajia. Hänen todistustaan ei voitu kumota, mutta toisaalta ei hän voinut osoittaa, että hänellä olisi milloinkaan ollut viidenviidettä kaliiberin pistoolia, eikä selittää, mitä hän oli tehnyt sille rikoksen jälkeen.

Ristikuulustelun aikana tuli ilmi vielä monta vähäarvoiselta tai merkityksettömältä tuntuvaa seikkaa kuten esimerkiksi sen keskisen lännen kaupungin nimi, jossa Shannon oli syntynyt. Tämä mitätön kohta oli ainoa, joka näytti vähääkään tehonneen Alleniin. Kuka hyvänsä, joka olisi silloin häntä tarkkaillut, olisi nähnyt hänen kasvoilleen äkkiä leviävän epäilevän, tyrmistyneen ilmeen, ja hänen kovat piirteensä laukesivat niin, että ne jossakin toisessa ihmisessä olisivat kuvastaneet tuskaa.

Useita minuutteja hän istui liikahtamatta, tuijottaen Shannoniin. Sitten hän meni tytön asianajajan luokse ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa. Saatuaan myöntävän vastauksen, mitä hän sitten lieneekään esittänyt, hän poistui oikeussalista.

Seuraavana päivänä esittivät puolustajat uuden todistajan, japanilaisen, joka oli ollut palvelijana Vista del Pason huvilassa. Hänen todistuksensa vahvisti Shannon Burken väitöksen, ettei hän ollut viettänyt avioelämää Crumbin kanssa.

Sitten kutsuttiin Allen uudelleen todistajain aitioon. Hän kertoi viimeisestä käynnistään Crumbin huvilassa, mainiten, että neiti Burke, jonka hän silloin oli tuntenut nimellä Gaza de Lure, oli poistunut talosta yhtä aikaa kuin hänkin. Crumb oli kysynyt, miksi tyttö lähti niin aikaisin, mihin tämä oli vastannut, että hänen oli kirjoitettava eräs kirje. Allen oli huomauttanut: »Luulin teidän asuvan täällä», ja Shannon oli selittänyt: »Olen täällä melkein kaiket päivät, mutta yöksi menen kotiin.» Todistaja lisäsi, että tämä keskustelu oli tapahtunut Crumbin kuullen eikä tämä ollut millään tavoin inttänyt tytön sanojen todenperäisyyttä vastaan.

Miksi Allen oli äkkiä ryhtynyt häntä puolustamaan, sitä Shannon ei jaksanut käsittää. Sen saattoi selittää vain olettamalla, että mies vähentämällä hänen todistuksensa sen osan arvoa, jossa oli esitetty rikoksen mahdollinen vaikutin, toivoi voivansa lujittaa syytöstä Penningtonia vastaan, jota hän yhä vihasi ja jolle hän kauan sitten oli uhannut »näyttää.»

Loppulausunnossaan yleinen syyttäjä kuvasi vakuuttavasti rikosta alkaen siitä hetkestä, jolloin Custer Pennington satuloi ratsunsa Ganadon tallissa. Hän seurasi syytettyä cañonia myöten Linkkuveitsi-cañoniin sijoitetulle leirille, jossa hän tiedusti Crumbia, ja sitten takaisin Sykomori-cañonille, jossa Linkkuveitsi-cañonin suulla Crumbin auton valojen oli pitänyt näkyä kauempana laajemmassa cañonissa.

Hän osoitti selvästi, että mies, joka tunsi vuoriston hyvin ja joka etsi toista miestä päättäneenä tuhota hänet mustasukkaisuuden ja kostonhimon kiihdyttämänä, luonnollisestikin tarkastaisi näitä autonvaloja, jotka paloivat sellaisella kohdalla, jossa ei olisi pitänyt olla autoa. Se, että vanki oli lähtenyt ratsastamaan, aikoen surmata Crumbin, oli selvää sen seikan nojalla, että hän oli ottanut mukaansa pistoolin seudussa, jossa se tavallisissa oloissa oli tarpeeton itsepuolustukseksi. Elävästi hän kuvasi itse rikoksen tapahtumista — kuinka Pennington kumartui satulassaan ja ampui Crumbia sydämeen, kuinka murhaajan ratsu äkkiä hypähti, säikähtäen pamahdusta tahi ehkä murhatun kaatumista, ja kuinka se hypähtäessään oli potkaissut kenkäänsä, niin että se oli irtaantunut ja löytynyt sitten Crumbin ruumiin alta.

»Ja», hän jatkoi, »tämä nainen tiesi, että Pennington aikoi murhata Wilson Crumbin. Hän tiesi sen eikä millään tavoin yrittänyt estää sitä. Päinvastoin hän, niin pian kuin oli kyllin valoisaa, ratsasti suoraan sinne, missä Crumbin ruumis virui, ja, kuten silminnäkijän kumoamaton todistus on sitovasti osoittanut, koetti tahallaan hävittää kaikki rakastajansa rikoksen jäljet.»

Hän laski pilaa Shannonin tunnustuksesta, jota hän nimitti yhdennellätöistä hetkellä tehdyksi ponnistukseksi ja jonka tarkoituksena oli pelastaa syyllinen hirsipuusta.

»Jos Shannon Burke tappoi Wilson Crumbin, niin millä aseella hän suoritti murhan?»

Hän otti käteensä luodin, joka oli vedetty Crumbin ruumiista.

Missä on se pistooli, josta tämä luoti on lähtenyt? Tässä se on, hyvät herrat!»

Hän nosti asetta, joka oli löydetty Custerin huoneesta.

»Verratkaa tätä luotia niihin, jotka on otettu tämän pistoolin säiliöstä! Ne ovat aivan samanlaisia. Tämä pistooli ei ole ollut Shannon Burken. Se ei ole koskaan ollut hänen hallussaan. Hänellä ei ole koskaan ollut tämäntapaista pistoolia. Jos hänellä olisi ollut, olisi hän voinut selittää, mistä hän olisi saanut sellaisen ja oliko se myyty hänelle vaiko jollekin toiselle. Ja myyjän muistiinpanot osoittaisivat, oliko hän puhunut totta vai eikö. Ja vaikka hän ei voisi tai ei tahtoisi ilmaista, mistä hän oli saanut aseen, saattaisi hän ainakin neuvoa meidät sinne, mihin hän oli sen jättänyt. Hän ei voi tehdä kumpaakaan, ja syynä on se, ettei hänellä ole milloinkaan ollut neljäkymmentäviisikaliiberista pistoolia. Hänellä ei ole koskaan ollut hallussaan sellaista, ja senvuoksi hän ei ole voinut tappaa Crumbia sellaisella.»

Kun juttu vihdoin joutui valamiehistön ratkaistavaksi, näytti Custer Penningtonin tuomio ennakolta päätetyltä, kun taas Shannon Burken kohtalo oli vielä jumalien käsissä. Se, että Allenin ja japanilaisen todistukset olivat tukeneet Shannonin omaa väitöstä, jonka mukaan hän oli vain toiminut Wilson Crumbin rikostoverina, myyden huumausaineita, poisti laskuista tärkeimmän syyn, joka hänellä olisi saattanut olla surmatakseen Crumbin.

Niinpä ei herättänytkään suurta kummastusta, kun valamiehistö muutamia tunteja myöhemmin julkaisi lausuntonsa, joka oli sopusoinnussa Los Angelesissa vallitsevan yleisen mielipiteen mukaan — sillä siellä ovat yleisö ja sanomalehdet tehokkaasti mukana langettamassa päätöksiä tällaisissa jutuissa, koska murhajuttuja ei käsitellä suljettujen ovien takana. Valamiehistö julisti nuoremman Custer Penningtonin syypääksi törkeään, harkittuun murhaan ja vapautti Shannon Burken syytöksestä.