XXXVI.
Sinä päivänä, jolloin Custer oli tuomittava, olivat eversti Pennington ja Shannon Burke saapuvilla oikeussalissa. Rouva Pennington oli jäänyt kotiin hitaasti toipuvan Evan luokse. Shannon tuli oikeussaliin aikaisemmin kuin eversti. Saavuttuaan sijoittui Pennington hänen viereensä ja laski kätensä hänen kädelleen.
»Käyköön miten hyvänsä», virkkoi eversti, »me luotamme häneen sittenkin. Olkootpa todistukset millaisia tahansa — ja minun täytyy myöntää, että valamiehistön lausunto on niiden valossa oikeudenmukainen — minä tiedän, että hän on viaton. Hän sanoi minulle eilen olevansa syytön, eikä poikani valehtele minulle. Hän luuli sinun tappaneen Crumbin, Shannon. Hän kuuli, kun sinä ja Crumb keskustelitte patiossa sinä päivänä, ja tiesi, että sinulla oli hyvät syyt surmata se mies. Nyt hän tietää, kuten me kaikki tiedämme, ettet sinä sitä tehnyt. Otaksuttavasti se jää ainaiseksi salaperäiseksi arvoitukseksi. Hän ei tahtonut ilmoittaa minulle olevansa syytön, ennen kuin sinun viattomuutesi olisi todistettu. Hän rakastaa sinua hyvin paljon, tyttöni!» ⁷
»Kaiken sen jälkeen, mitä hän kuuli täällä oikeudessa? Siitä huolimatta, millainen olen ollut? Luulin, ettei kukaan teistä tahtoisi enää minua nähdä…»
Eversti puristi hänen kättään.
»Tapahtukoon mitä tahansa, sinun on palattava kotiin minun kanssani», hän vakuutti. »Sinä koetit uhrata henkesi poikani tähden. Jollei se riitä, niin riittää se, että hän rakastaa sinua ja että me rakastamme sinua.»
Shannonin poskille valahti kaksi kyyneltä — ensimmäiset näkyvät mielenliikutuksen merkit kaikkien hänen kestämiensä pitkien koettelemusviikkojen aikana. Häneen ei ollut mikään vaikuttanut niin syvästi kuin tämän kopean, vanhan Penningtonin jalomielisyys; hän oli aina ihaillut everstin ylpeyttä ja kunniantuntoa, mutta pitänyt niitä samalla merkkinä eräänlaisesta puritanimaisesta ahdasmielisyydestä, joka ei voinut antaa anteeksi naisen harha-askelta.
Kun tuomari julisti tuomion ja he tajusivat, että Custer Penningtonin oli kärsittävä kuolemanrangaistus, tyrmistyivät he jäykän sanattomiksi, vaikka päätös olikin ollut melkein varma jo ennakolta.
Ei tuomittu mies eikä hänen isänsä näyttänyt millään tavoin ulkonaisesti, kuinka kovasti isku heihin sattui. He olivat Penningtoneja, eikä Penningtonien ylpeys sallinut heidän paljastaa heikkouttaan outojen ihmisten näkyvissä. Ei heidän käytöksensä myöskään ollut pöyhistelevää. Nuorempi Pennington ei katsahtanutkaan isäänsä eikä Shannoniin, kun hänet vietiin takaisin koppiinsa kahden vartijan välissä.
Astellessaan everstin seurassa pois oikeussalista ei Shannon Burke kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että hänen rakastamansa mies hirtettäisiin kahden kuukauden kuluessa. Hän koetti keksiä suunnitelmia Custerin pelastamiseksi — kurjia donquixotemaisia suunnitelmia; mutta hän ei jaksanut keskittää mieltään mihinkään muuhun kuin pyörryttävään ajatukseen, että kahden kuukauden kuluttua Custer hirtettäisiin.
Hän oli varma siitä, että Custer oli viaton. Kuka siis oli tehnyt rikoksen? Kuka oli murhannut Wilson Crumbin?
Oikeussalin ulkopuolella puhutteli häntä Allen, jonka hän yritti sivuuttaa ikäänkuin ei olisi häntä huomannutkaan. Eversti kääntyi äkäisesti mieheen päin. Hän oli sellaisella tuulella, että olisi voinut itsekin tehdä murhan. Mutta Allen torjui kaikki vanhuksen mahdolliset purkaukset, heilauttamalla rauhoittavasti kättään ja vetoamalla Shannoniin.
»Vain hetkinen, suvaitkaa!» hän pyysi. »Tiedän, että luulette minun melko lailla vaikuttaneen Penningtonin tuomioon. Nyt tahdon auttaa teitä. En voi ilmaista teille, miksi sen teen. En usko, että hän on syyllinen. Muutin mieltäni äskettäin. Jos saan puhua kahden kesken kanssanne, neiti Burke, ilmoitan teille eräitä seikkoja, jotka saattavat ohjata teidät syyllisen jäljille.»
»Ette millään ehdolla saa tavata neiti Burkea kahden kesken», ärähti eversti.
»En aio loukata häntä», vakuutti Allen. »Antakaa hänen vain puhella kanssani tässä katukäytävällä, jossa kukaan ei voi kuulla meitä!»
»Niin», yhtyi tyttö, joka ei voinut päästää käsistään ainoatakaan tilaisuutta, jos se tarjosi vähäisenkään toivon säteen Custerin puolesta.
Eversti asteli edelleen, mutta kääntyi silmäilemään miestä ehdittyään pois äänen kantamilta. Allen puhui hätäisesti tytölle kymmenen tahi viisitoista minuuttia, kääntyi sitten ja poistui hänen luotaan. Kun Shannon palasi everstin luokse, ei viimemainittu kysellyt mitään. Kun Shannon ei omasta aloitteestaan kertonut hänelle, arvasi hän, että tytöllä oli omat syynsä vaitioloonsa, sillä hän käsitti, että Shannon yksinomaan halusi auttaa Custeria.
Seuraavien kahden kuukauden aikana eversti oleskeli vuorotellen Ganadossa ja San Franciscossa ollakseen lähellä San Quentinia, jossa Custeria säilytettiin odottamassa tuomion täytäntöönpanoa. Rouva Pennington, jonka terveys oli murtunut häntä kohdanneista peräkkäisistä iskuista, kaipasi kipeästi hänen seuraansa ja tukeaan. Evan voimat elpyivät ripeästi, ja jossakin määrin palasi hänen entinen hilpeytensä. Hän alkoi ymmärtää, kuinka hyödytön ja typerä hänen itsemurhayrityksensä oli ollut ja kuinka paljoa uljaampaa ja ylevämpää olisi ollut antaa Guylle siveellistä tukea, silloin kun tämä sitä tarvitsi.
Eversti, joka oli kysellyt Custerilta kaikki, mitä tämä tiesi väkijuomajutusta, saattoi vakuuttaa hänelle, ettei Guy ollut esittänyt häpeällistä osaa ja että heistä kahdesta hän oli kärsinyt pahemmin kuin Custer. Isä ei lievennellyt eikä siloitellut Guyn rikkomusta, vaan koetti selittää tytölle, ettei se ollut merkki rikollisista taipumuksista, vaan pikemminkin kypsymättömän pojan ajattelematon teko.
Niiden kahden kuukauden aikana he näkivät Shannonia tuskin lainkaan. Hän pysytteli Los Angelesissa, ja kun hän teki pitkän matkan San Quentiniin, käyden katsomassa Custeria, tahi kun he sattumalta kohtasivat hänet, pisti heidän silmäänsä väkisinkin, kuinka laihtunut ja rasittunut hän oli. Ruusut olivat kadonneet hänen poskiltaan, hänen silmiensä alla oli syvät uurteet, ja hänen katseestaan kuvastui alituisesti jäytävää pelkoa.
Täytäntöönpanon päivän lähestyessä laskeutui Ganadon yllä kuukausimääriä leijaillut synkkä pilvi tiheänä sumuna alhaalle, peittäen kaikki. Tuomion toteuttamisen edellisenä päivänä lähti eversti San Franciscoon sanoakseen pojalleen viimeiset jäähyväiset. Custer oli jyrkästi vaatinut, etteivät äiti ja Eva tulisi, ja he olivat alistuneet hänen toivomukseensa.
Samana päivänä, jona eversti saapui San Quentiniin, päästettiin hänet tapaamaan poikaansa viimeisen kerran. He puhelivat hiljaa Custerin tiedustellessa äidin ja sisaren kuulumisia sekä ranchon pieniä, jokapäiväisiä puuhia. Ei kumpikaan heistä viitannut seuraavan päivän tärkeään tapahtumaan.
»Onko Shannon ollut täällä tänään?» kysyi eversti.
Custer pudisti päätään.
»En ole nähnyt häntä koko tällä viikolla», hän virkkoi. »Otaksuttavasti häntä peloittaa tulla tänne. En moiti häntä siitä. Mutta olisin mielelläni tavannut hänet vielä kerran!»
Sitten he seisoivat äänettöminä useita minuutteja.
»Sinun olisi parasta lähteä, isä», ehdotti poika. »Palaa äidin ja Evan luokse! Älä sure tätä liian ankarasti! Eihän se sittenkään ole niin kovin kauheata. Elämäni on ollut mainio, enkä ole kertaakaan unohtanut olevani Pennington. En unohda sitä huomennakaan.»
Isä ei kyennyt puhumaan. He pudistivat kerran toistensa kättä, vanhempi mies kääntyi pois, ja vartijat saattoivat Custerin kuolemantuomittujen koppiin viimeisen kerran.
Hollywoodin tyttö