KAHDEKSASTOISTA LUKU
Sekä hevoset että miehet olivat melkein lopen uupuneet useita päiviä kestäneiden ratsastusretkien ja taisteluiden riuduttavasta rasituksesta, minkä vuoksi Norman of Torn sijoittui leiriin siksi yöksi; eikä hän uudelleen lähtenyt liikkeelle, ennenkuin toisena aamuna, kolme päivää Lewesin taistelun jälkeen.
Hän suuntasi matkansa pohjoiseen, Leicesterin linnaa kohti, jossa hänellä oli syytä luulla tapaavansa erään nuoren naisen, ja vaikka hänen kipeätä sydäntään kirveli, kun hän ajatteli häntä odottavaa nöyryytystä, ei hän kuitenkaan voinut tehdä sen vähempää kuin sen, mitä tunsi kunniantuntonsa vaativan.
Hänen vierellään ratsastivat hurja, punapäinen, jättiläiskokoinen Shandy ja Tornin jäntevä, pieni harmaapää, jota henkipatto nimitti isäkseen.
Harmaita hiuksia ja pergamenttimaista ihoa lukuunottamatta ei vanhus ollut missään suhteessa muuttunut kaikkina näinä vuosina. Kun hänessä ei ollut ruumiillisia vikoja ja hän aina oleskeli ulko-ilmassa ja harrasti miekkailua, oli hänellä vielä nuoren miehen lihakset ja kestävyys.
Viiteen vuoteen hän ei ollut mitellyt miekkoja Norman of Tornin kanssa, mutta hän harjoitteli yhtenään hurjan lauman parhaiden miekkailijain kanssa, joten miehet olivat usein keskenään pohtineet, kumpi heistä, isä vaiko poika, oli etevämpi miekankäyttelijä.
Aina harvapuheisena vanhus tapansa mukaan ratsasti äänettömänä. Jo aikoja sitten oli Norman of Torn voimakkaan luonteensa ja käskevän esiintymisensä avulla anastanut itselleen komennusvallan Tornin linnassa. Vanhus yksinkertaisesti ratsasti ja taisteli muiden mukana, milloin häntä miellytti; ja hän oli tullut tälle retkelle, koska hän tunsi nyt olevan tulossa sen, mitä hän oli odottanut yli kaksikymmentä vuotta.
Kylmänä ja kovana hän ei tuntenut vähääkään rakkautta sitä miestä kohtaan, jota hän vielä nimitti pojakseen. Jos hänellä oli mitään tunteita Norman of Tornia kohtaan, oli se ylpeyttä, jonka alkuna ja loppuna oli hänen oppilaansa voimakkaan oikean käden melkein hornamainen miekkailutaito.
Pienen armeijan ratsastettua joitakuita tunteja etuvartiosto pysäytti seurueen, joka oli matkalla etelää kohti poikkitietä myöten. Siinä oli kaksi- tai kolmekymmentä miestä, enimmäkseen palvelijoita, ja kuusi upea-asuista ritaria.
Seisautettuaan ratsunsa heidän luoksensa Norman of Torn näki, että seurueen johtaja oli hyvin komea, suunnilleen hänen ikäisensä, ilmeisesti huomatussa asemassa oleva mies; edullinen saalis, mietti henkipatto.
»Kuka olette te», tiedusti herrasmies ranskankielellä, »joka pysäytätte ranskalaisen prinssin maantiellä, ikäänkuin hän olisi karannut rikollinen? Kuulutteko kuninkaan vaiko de Montfortin sotavoimiin?»
»Oletteko te prinssi Filip Ranskasta?» kysyi Norman of Torn.
»Kyllä; mutta kuka te olette?»
»Ja oletteko matkalla kohtaamaan mylady Bertrade de Montfortia?» jatkoi henkipatto piittaamatta prinssin kysymyksestä.
»Kyllä, jos se mitenkään kuuluu teihin», vastasi Filip lyhyesti.
»Kyllä se kuuluu», virkkoi Tornin paholainen, »sillä olen mylady Bertraden ystävä, ja koska maantie on kurittomina harhailevien sotilaslaumojen tähden vaarallinen, ei herra prinssin ole turvallisia uskaltautua sinne noin vähäisen suojajoukon saattamana. Senvuoksi ratsastaa lady Bertrade de Montfortin ystävä herra prinssin seurassa hänen päämääräänsä, jotta monsieur saapuu sinne kommelluksitta.»
»Olette ystävällinen, herra ritari, enkä minä unohda ystävällisyyttänne. Mutta taaskin, kuka on se mies, joka tällä tavoin huolehtii Ranskan Filipistä?»
»Norman of Torn on nimeni», vastasi henkipatto.
»Tosiaanko!» huudahti Filip. »Mahtava ja verinen henkipattoko?» Hänen kauniilla kasvoillaan ei ollut pelon eikä inhon ilmettä.
Norman of Torn naurahti.
»Monsieur le prince ehkä arvelee pilaavansa mainettaan», sanoi hän, »jos hän ratsastaa sellaisessa seurassa?»
»Mylady Bertrade ja hänen äitinsä pitivät teitä vähemmän paholaisena kuin pyhimyksenä», lausui prinssi. »He ovat kertoneet, miten pelastitte de Montfortin tyttären, ja aina siitä alkaen olen kovasti toivonut kohtaavani teidät kiittääkseni teitä. Aikomukseni oli sitä varten ratsastaa Torniin heti Leicesteriin saavuttuamme, mutta kreivi muutti kaikki suunnitelmamme voitollaan; ja vasta eilen kreivitär Eleanor, hänen puolisonsa, ja lady Bertrade lähtivät Batteliin, jossa Simon de Montfortin ja kuninkaan pitäisi olla tänään. Myöskin kuningatar on siellä seurueineen, joten odotetaan vanhassa linnassa hilpeitä juhlia osoittamaan, että de Montfortin ja hänen kuninkaansa välillä taaskin vallitsevat hyvät suhteet ja ystävyys. Mutta», lisäsi hän oltuaan hetkisen vaiti, »uskaltaako Tornin henkipatto ratsastaa lähelle kuningasta, joka on luvannut palkkion hänen päästänsä?»
»Palkkio on ollut luvattuna aina siitä alkaen, kun täytin kahdeksantoista vuotta», vastasi Norman of Torn, »mutta pääni on kuitenkin samassa paikassa, jossa se on aina ollut. Voitteko moittia minua, jos suhtaudun kevyesti kuninkaan palkkioon? Se ei ole kyllin painava minua rusentamaan; eikä se ole milloinkaan estänyt minua menemästä, minne olen halunnut, kaikkialla Englannissa. Olen vapaampi kuin kuningas, mylord, sillä kuningas on nyt vankina.»
Yhdessä he lähtivät ratsastamaan Battelia kohti, ja heidän keskustellessaan Norman of Torn alkoi pitää tästä uljaasta ja komeasta herrasmiehestä. Hänen sydäntään ei lainkaan karvastellut tämän miehen ja hänen rakastamansa naisen välinen, pian solmittava avioliitto.
Jos Bertrade de Montfort rakasti tätä kaunista, ranskalaista prinssiä, niin Norman of Torn oli prinssin ystävä, sillä hänen rakkautensa oli suuri ja mustasukkaisuuden yläpuolella. Se ei pitänyt ainoastaan neidon onnea, vaan myöskin neidon rakastaman miehen onnea ja menestystä hänen omaa onneaan korkeampana.
Heidän saapuessaan Batteliin oli hämärä, ja lausuessaan prinssille jäähyväisiä, sillä henkipatot aikoivat leiriytyä ihan kaupungin ulkopuolelle, Norman of Torn sanoi:
»Saanko pyytää mylordia viemään sanoman lady Bertradelle? Se koskee erästä tehtävää, jonka lupasin hänelle kaksi vuotta sitten ja jonka vasta nyt olen voinut suorittaa.»
»Tietysti, hyvä ystävä», lupasi Filip. Henkipatto laskeutui satulasta, käski erään aseenkantajistaan tuoda pergamenttia ja kirjoitti soihdun valossa kirjeen Bertrade de Montfortille.
Puoli tuntia myöhemmin ojensi muuan palvelija Battelin linnassa käärön Leicesterin tyttärelle hänen istuessaan yksin huoneessaan. Avattuaan sen hän luki:
Lady Bertrade de Montfortille hänen ystävällään Norman of Tornilta.
Kaksi vuotta on kulunut siitä, kun puristitte Tornin henkipaton kättä
ystävyyden merkiksi, ja nyt hän tulee anomaan uutta suosionosoitusta.
Hän pyytää saada keskustella kanssanne kahden kesken Battelin linnassa
tänä iltana.
Vaikka Norman of Tornin nimi herättää kauhua muissa, tiedän, että Te ette häntä pelkää, sillä Teidän täytyy tuntea hänen uskollisuutensa ja ystävyytensä Teitä kohtaan.
Leirini on kaupungin portin ulkopuolella, ja sanansaattajanne saatetaan turvaisesti lakaisin, vaikka hän toisi minkälaisen vastauksen
Norman of Tornille.
Pelkää! Pelätä Norman of Tornia? Tyttö hymyili ajatellessaan sitä hirveän kauhun hetkeä kaksi vuotta sitten, jolloin hän oli Peter of Colfaxin linnassa saanut tietää olevansa yksin Tornin paholaisen kanssa ja tämän vallassa. Ja sitten hän muisteli henkipaton huomaavaisen ritarillisia, niin, melkeinpä helliä pikku palveluksia pitkällä, öisellä matkalla heidän ratsastaessaan Leicesteriin.
Kuinka omituisten ristiriitaisuuksien mies! Hän aprikoi, tulisiko henkipatto nyt kypärinsilmikko suljettuna, sillä hän oli vieläkin utelias ja halusi nähdä kylmän teräsnaamion piilottamat kasvot. Hän pyytäisi tänä iltana miestä näyttämään hänelle kasvonsa; vai olisiko se julmaa? Väitettiinhän hänen juuri rumuutensa tähden pitävän kypäriään suljettuna salatakseen inhoittavan näön ihmisten katseilta!
Muistellessaan heidän lyhyttä, kaksi vuotta sitten tapahtunutta kohtaustaan hän kirjoitti ja lähetti vastauksensa Norman of Tornille.
Kun kuninkaan seurue sinä iltana istui ruokapöydässä linnan salissa, kääntyi prinssi Filip kuninkaan puoleen ja sanoi:
»Kenenkä, teidän majesteettinne, arvelette ratsastaneen rinnallani
Batteliin tänään, jotta minua eivät roistot hätyyttäisi maantiellä?»
»Joku kentiläinen kelpo ystävämmekö?» kysyi kuningas.
»Ei; mies, jonka päästä teidän majesteettinne on luvannut palkkion, Norman of Torn; ja jos Englannin kaikki rosvot ovat yhtä kohteliaita ja miellyttäviä herrasmiehiä kuin hän, ratsastan aina yksin ja aseettomana valtakunnassanne voidakseni lisätä hauskojen tuttavieni luetteloa.»
»Tornin paholainen?» kummasteli Henrik epäilevästi. »Joku on narrannut teitä.»
»Ei, teidän majesteettinne, sitä en usko», vakuutti Filip, »sillä hän oli tosiaankin tuima ja mahtava mies, ja hänen takanaan ratsasti niin hurja ja peloittava lauma kuin konsanaan olen nähnyt vankilan ulkopuolella; heitä oli hyvinkin tuhat. Nyt he ovat leirissä kaupungin lähistöllä.»
»Mylord», virkkoi Henrik, puhutellen Simon de Montfortia, »eikö olisi aika vapauttaa Englanti tästä paholaisen sikiöstä ja hänen hornamaisesta joukkiostaan? Vaikka otaksuttavasti», lisäsi hän purevan ivallinen hymy huulillaan, »Leicesterin kreivistä saattaa olla tukalaa ahdistaa asekumppaniaan».
»En ole hänelle minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa», vastasi kreivi kopeasti, »hänen omien sanojensa mukaan».
»Olette hänelle kiitollisuudenvelassa Lewesissä saavuttamastanne voitosta», tokaisi kuningas. »Olisipa tosiaankin surullinen maininta näiden uskollisuutta vakuuttavien läänitysherrojemme vilpittömyydestä, jotka käänsivät aseensa meidän kuninkaallista persoonaamme vastaan ’pelastaakseen hänet väärien neuvonantajiensa kavaluudelta', jos kerrottaisiin heidän pyytäneen lainsuojatonta hirtehistä, jonka päästä on luvattu palkkio, tukemaan heidän 'oikeudenmukaista asiaansa'.»
»Herra kuningas», huudahti de Montfort, punastuen suuttumuksesta, »en pyytänyt tätä miekkosta avuksemme enkä tiennyt hänen olevan kahtasataa penikulmaa likempänä Lewesistä, ennenkuin näin hänen silloin ratsastavan keskelle ottelua. Enkä tiennyt, kävisikö hän paroonien vaiko kuninkaan puoluelaisten kimppuun, ennenkuin kuulin hänen sotahuutonsa.»
»Jos se on totta, Leicester», virkkoi kuningas äänessään epäilevä sointu, jonka hän tahallaan teki kuuluvaksi, »hirttäkää se koira! Hän on ihan kaupungin ulkopuolella parhaillaankin.»
»Te olette Englannin kuningas, mylord Henrik. Jos sanotte, että hänet pitää hirttää, niin hänet hirtetään», vastasi de Montfort.
»Ainakin kymmenen kertaa ovat oikeusistuimet jo hänet tuominneet; nyt on hänet vain otettava kiinni, Leicester», lausui kuningas.
»Aamun sarastaessa lähtee sotilasosasto liikkeelle sitä varten», lupasi de Montfort.
»Mutta jos minä siitä tiedän», tuumi Ranskan Filip, »ei Tornin uljasta henkipattoa huomenna hirtetä».
Battelin kaupungin ulkopuolella Norman of Torn käveli leirissään edestakaisin, odottaen vastausta kirjeeseensä.
Vahteja asteli pitkin koko leirin ympärystää, sillä henkipatto tiesi varsin hyvin pistäneensä päänsä leijonan kitaan tullessaan niin rohkeasti Englannin valtiovallan tyyssijoille. Hän ei luottanut de Montfortin kiitollisuuteen ja arvasi täydelleen, mitä kuningas vaatisi saatuaan tietää, että se mies, joka oli lähettänyt hänen sotilaansa alastomina takaisin Lontooseen, joka oli pakottanut hänen lähettinsä syömään hänen tiedonantonsa ja joka oli Lewesin luona kääntänyt hänen voittonsa tappioksi, oli de Montfortin armeijan ulottuvilla.
Norman of Torn piti taistelusta, mutta hän ei ollut hupsu eikä senvuoksi olisi mielellään pannut avoimella kentällä olevia tuhatta miestään muurien ympäröimässä linnoituksessa olevia kahtakymmentätuhatta sotilasta vastaan.
Niin, hän kohtaisi Bertrade de Montfortin tänä iltana, ja ennen aamunkoittoa hänen hurja laumansa olisi kaukana matkalla Torniin. Oli hyvin uskallettua mennä linnaan, joka oli täynnä hänen mahtavia vihollisiaan. Mutta jos hän saisi siellä surmansa, tapahtuisi se hyvän asian tähden, mietti hän; ja joka tapauksessa hän oli päättänyt suorittaa tämän velvollisuustehtävän, jota hän niin kovasti pelkäsi, ja hän suorittaisi sen, vaikka maailman kaikki armeijat olisivat sijoittuneet Batteliin.
Äkkiä hän kuuli erään vahdin luikkaavan hiljaa, ja pian mies tuli hänen luoksensa muassaan palvelija.
»Sanoma lady Bertrade de Montfortilta», ilmoitti sotilas.
»Tuokaa hänet tänne!» komensi henkipatto.
Lakeija saapui ja ojensi Norman of Tornille siron, tuoksuavilla vahasineteillä kiinnitetyn pergamentin.
»Käskikö mylady teidän odottaa vastausta?» tiedusteli henkipatto.
»Minun on määrä odottaa, mylord», vastasi pelokas mies, josta tämä tehtävä oli tuntunut melkein samanlaiselta kuin hänen emäntänsä olisi lähettänyt hänet helvettiin viemään sanomaa paholaiselle.
Norman of Torn astui lepattavan soihdun ääreen, mursi sinetit ja luki rakastamansa naisen kirjeen. Sen sisältö oli lyhyt ja yksinkertainen.
»Norman of Tornille hänen ainaiselta ystävältään Bertrade de
Montfortilta.
Tule Gilesin muassa! Olen käskenyt hänen opastaa sinut salaa luokseni.
Bertrade de Montfort.»
Norman of Torn meni erään kapteeninsa luokse, joka istui maassa jonkin vaatteella peitetyn esineen vieressä.
»Tulkaa, Flory!» sanoi hän ja kääntyen sitten odottavan Gilesin puoleen lisäsi: »Menkää edellä!»
He lähtivät liikkeelle peräkkäin, ensimmäisenä lakeija Giles, sitten Norman of Torn ja viimeisenä se mies, jota hän oli nimittänyt Floryksi ja joka kantoi vaatteella peitettyä esinettä. Mutta jonossa viimeisenä ei ollutkaan Flory. Flory virui kuolleena tuuhean tammen juurella leirissä; kapea haava hänen vasemman lapaluunsa alapuolella osoitti kohtaa, josta terävä tikari oli uponnut hänen sydämeensä, ja hänen paikallaan käveli pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus, kantaen vaatteella peitettyä esinettä. Mutta kukaan ei olisi voinut aavistaa erotusta, sillä pienen vanhuksen yllä oli Floryn sotisopa, ja hänen kypärinsilmikkonsa oli suljettu.
Ja niinpä he saapuivat linnan muurissa olevalle pienelle portille, jonka ympärillä ison tornin varjo teki pimeän yön synkkyyden kaksin kerroin mustemmaksi. Palvelija opasti heitä pitkin useita hämäriä käytäviä ja ylöspäin kiertoportaita myöten, pysähtyen vihdoin matalan oven eteen.
»Olemme perillä, mylord», ilmoitti hän, kääntyi ja poistui.
Norman of Torn kosketti oven lautoja oikean kätensä rautakintaan peittämillä rystösillä, ja sisältä kuului hiljainen kuiskaus: »Sisälle!»
Hän astui äänettömästi huoneeseen; se oli pieni etuhuone avaran salin vieressä. Sen toisessa päässä oli avoin takka, jossa roihusi hilpeä halkovalkea, ja yksi ainoa lamppu loi lisää pehmeätä valaistusta synkkään huoneeseen. Huoneen keskellä oli pöytä ja seinävierillä useita penkkejä.
Takan edessä seisoi Bertrade de Montfort, ja hän oli yksin.
»Pankaa kantamuksenne tähän pöydälle, Flory!» käski Norman of Torn. Ja kun se oli tehty, jatkoi hän: »Saatte mennä. Palatkaa leiriin!»
Hän ei puhutellut Bertrade de Montfortia, ennenkuin ovi oli sulkeutunut pienen, tuikean, harmaapäisen miehen jälkeen, jolla oli Flory-vainajan rauta-asu, ja sitten Norman of Torn meni pöydän ääreen ja jäi seisomaan vasen käsi paljaana, nojaten pöydän reunaan.
»Mylady Bertrade», virkkoi hän vihdoin, »olen tullut täyttämään lupaukseni».
Hän puhui ranskankieltä, ja tyttö hätkähti hieman kuultuaan hänen äänensä. Aikaisemmin Norman of Torn oli aina käyttänyt englanninkieltä. Missä hän oli ennen kuullut tuon äänen? Sen sointu värähteli hänen korvissaan.
»Mitä on Norman of Torn koskaan luvannut Bertrade de Montfortille?» kysyi hän. »En ymmärrä, ystäväni.»
»Katsokaa!» kehoitti mies. Ja kun tyttö lähestyi pöytää, veti hän syrjään vaatteen, joka peitti miehen sinne panemaa esinettä.
Tyttö peräytyi, päästäen hiljaisen, kauhuisen äännähdyksen, sillä pöydällä oli kultaisella vadilla miehen pää, jonka kammottava kuolonirvistys oli paljastanut keltaiset hampaat.
»Tunnetko sen?» tiedusti henkipatto. Ja hän tunsi; mutta sittenkään hän ei käsittänyt. Vihdoin hänen mieleensä hitaasti palasi Roger de Condén kevyt, leikkisä lupaus noutaa hänen vihollisensa pää valtiattarensa jalkojen juureen kultaisella vadilla.
Mutta mitä tekemistä oli Tornin henkipatolla siinä asiassa! Se oli hänestä kovin visainen pulma, mutta sitten hän näki tuiman, umpikypärisen miehen paljaan vasemman käden, joka lepäsi pöydällä Peter of Colfaxin inhoittavan pään vieressä; ja sen nimettömässä sormessa oli se komea sormus, jonka hän oli viskannut Roger de Condélle silloin kaksi vuotta sitten.
Kuinka kummallisen kepposen hänen aivonsa mielivätkään tehdä hänelle! Niin ei voinut olla, ei, se oli mahdotonta; sitten hänen katseensa osui taaskin kulta vadilla irvistävään päähän, ja sen otsassa hän näki hyytyneen veren muodostamat kirjaimet, äkillisen kuoleman kaamean merkin — NT!
Hitaasti hänen katseensa kääntyi jälleen henkipaton sormessa olevaan sormukseen ja sitten hänen suljettuun kypäriinsä. Hän astui askeleen eteenpäin toinen käsi painettuna rintaa vasten toisen osoittaessa miehen kasvoja ja huojui hieman ikäänkuin äsken vaikeasta taudista toipunut.
»Kypärinsilmikkonne», sopersi hän, »avatkaa silmikkonne!» Ja sitten hän supatti ikäänkuin itsekseen: »Niin ei voi olla; niin ei voi olla.»
Vaikka se repi Norman of Tornin sydäntä, noudatti hän kehoitusta, ja tyttö näki edessään Roger de Condén uljaat, voimakkaat kasvot.
»Mon Dieu!» parahti hän. »Sanokaa, että tämä on vain julmaa pilaa!»
»Se on julma totuus, mylady Bertrade», vastasi henkipatto murheellisesti. Ja kun neito sitten kääntyi poispäin hänestä, vieden käsivartensa kasvoilleen, meni hän tytön luokse, laski kätensä hänen olalleen ja virkkoi surullisesti:
»Ja nyt oivallatte, mylady, minkä tähden en seurannut teitä Ranskaan. Sydämeni lähti sinne muassanne, mutta tiesin, että vain murhetta ja nöyryytystä voisi koitua sellaiselle, jota Tornin paholainen rakastaa, jos hän saisi vastarakkautta; ja sentähden odotin, kunnes olisitte unohtanut Roger de Condélle lausumanne sanat, ennenkuin tulin täyttämään sitä lupausta, että saisitte tietää, kuka hän oikein on.
»Tänä iltana olen tullut sentähden, Bertrade, että rakastan teitä. Jumala tietää, ettei minun ole mieluista nähdä jo asennostannekin kuvastuvaa kammoa, lukea sydämessänne kuohuvaa vihaa ja inhoa ja arvata, kuinka kovat, kylmät ajatukset ovat vallanneet mielenne minua kohtaan, koska sallin teidän puhua, kuten kerran puhuitte Tornin paholaiselle.
»En ensinkään puolustele heikkouttani. En pyydä teiltä anteeksi sellaista, mitä, sen tiedän, ette ikinä voi suoda anteeksi. Paras, mitä voin toivoa, on se, että aina minua muistaessanne ajattelette minua inhoten ja halveksien.
»Vain sen tiedän, että rakastan teitä, Bertrade; vain sen tiedän, että rakastan teitä ja että rakkauteni on omaa ymmärrystänikin väkevämpi.
»Tässä on se sormus, jonka annoitte minulle ystävyytenne merkiksi. Ottakaa se! Se käsi, joka sitä kantoi, ei ole tehnyt mitään väärää siinä valossa, joka sen ohjeeksi on annettu.
»Sen ympäröimässä sormessa kiertänyt veri on tullut Bertrade de Montfortille sykkivästä sydämestä, joka edelleenkin sykkii ainoastaan hänelle, kunnes armollinen kaitselmus näkee hyväksi korjata pois täältä hukkaan menneen, hyödyttömän elämän.
»Hyvästi, Bertrade!» Hän polvistui ja vei tytön hameenliepeen huulilleen.
Tuhansia ristiriitaisia tunteita myllersi Englannin uuden valloittajan ylpeän tyttären sydämessä. Kiukku väärinkäytetyn luottamuksen tähden, kiitollisuus ritarillista auttajaa kohtaan, joka oli kahdesti pelastanut hänen kunniansa, viha satojen ystävien ja sukulaisien murhaajaa kohtaan, miehen ihailtavan rohkeuden herättämä kunnioitus, kammo ja halveksiminen halpasyntyistä kohtaan, sen hurmiohetken muisto, jolloin nuo kauniit huulet olivat painuneet hänen huulilleen, ylpeys tämän häntä puoltavan ritarin pelottomuuden johdosta, joka uskalsi yksin tulla kahdenkymmenentuhannen vihollisensa keskelle täyttääkseen hänelle antamansa lupauksen; mutta voimakkaampina kuin kaikki muu kohosi kaksi seikkaa hänen sielunsa silmien eteen elävien olentojen tavoin — miehen nöyryyttävä, alhainen syntyperä ja sen suuren rakkauden muisto, jota hän oli hellinyt kaikki nämä pitkät, ikävät kuukaudet.
Ja nämä kaksi kamppailivat ratkaisevan taistelun tytön rinnassa. Niinä muutamina, lyhyinä hämmennyksen ja epävarmuuden hetkinä tunsi Bertrade de Montfort tulleensa kymmenen vuotta vanhemmaksi, ja saavutettuaan lopullisen päätöksensä hän ei enää ollut nuori tyttö, vaan täysi-ikäinen nainen, joka vakaan, kypsän harkinnan jälkeen oli valinnut tien ja kulkisi sitä myöten loppuun saakka — lopulliseen päämäärään, olipa se kuinka suloinen tai kuinka karvas tahansa.
Verkkaisesti hän kääntyi jalkojensa juurelle polvistuneen miehen puoleen, tarttui käteen, joka ojensi hänelle sormusta ja nosti miehen seisomaan. Äänettömänä hän painoi kultaisen renkaan takaisin Normanin sormeen ja suuntasi sitten katseensa hänen silmiinsä.
»Pidä sormus, Norman of Torn!» kehoitti hän. »Bertrade de Montfortin ystävyyttä ei kevyesti anneta eikä kevyesti oteta pois» — hän empi — »eikä myöskään hänen rakkauttaan».
»Mitä tarkoitatte!» kuiskasi Norman, sillä tytön silmissä loisti sama ihana ilme, jonka hän oli nähnyt silloin kaukaisessa Leicesterin linnassa.
»Tarkoitan», vastasi neito, »sitä, että oletpa Roger de Condé tai Norman of Torn, aatelismies tai maantierosvo, se on Bertrade Montfortista ihan samantekevä — sinua minä rakastan, sinua!»
Jos tyttö olisi sättinyt häntä, sylkenyt hänen silmilleen, ei hän olisi hämmästynyt, sillä hän oli odottanut pahinta; mutta että tyttö rakasti häntä! Oi, hyvä Jumala, olivatko hänen liiaksi rasittuneet hermonsa sekoittaneet hänen pääparkansa? Näkikö hän unta vain herätäkseen tajuamaan kylmän ja kammottavan todellisuuden?
Mutta nämä hänen kaulaansa kietoutuneet lämpimät käsivarret, hänen poskiaan hivelevä sulotuoksuinen hengitys eivät olleet unta!
»Ajatteletko, mitä sanot, Bertrade?» huudahti hän. »Muistatko, että olen halpasyntyinen lurjus, joka en tiedä omaa äitiäni, vieläpä epäilen isänikin oikeaperäisyyttä! Voisiko joku de Montfort astua maailman näkyviin sellainen mies puolisonaan?»
»Tiedän täydelleen, mitä sanon», vakuutti tyttö. »Vaikka olisit tallirengin ja keittiöpiian avioton poika, sittenkin rakastaisin sinua, kunnioittaisin sinua ja takertuisin kiinni sinuun. Missä sinä olet, Norman of Torn, siellä on minun onneni. Sinun ystäväsi ovat minun ystäviäni, riemusi minun riemujani, surusi minun surujani; ja sinun vihollisesi, jopa oma isänikin, ovat minunkin vihollisiani.
»Minkä tähden, oma Normanini, niin on, sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että usein kysyin itseltäni, rakastinko oikein todella Roger de Condéta, mutta sinua — oi, Norman, minkä tähden ei nyt ole epäilyksen hiventäkään siitä, että tämä sydän, tämä sielu, tämä ruumis ovat kokonaan ja ikuisesti Tornin henkipaton?»
»En tiedä», virkkoi Norman koruttomasti! ja vakavasti. »Niin ihmeellinen kysymys käy yli aivo-poloisteni ymmärryksen; mutta luulen sydämeni sen tietävän, sillä riemuissaan se panee veren kuumana vinhasti tulvimaan olemuksessani, niin että tuntuu siltä kuin olisin palamaisillani pelkästä onneni kuumuudesta.»
»St!» varoitti tyttö äkkiä. »Olen kuulevinani askelten ääntä. Sinua ei saada tavata täällä, Norman of Torn, sillä vasta tänä iltana kuningas kiristi isältäni sen lupauksen, että sinut huomenna vangitaan ja hirtetään. Mitä teemme, Norman? Missä kohtaamme toisemme jälleen?»
»Me emme eroa, Bertrade, muuta kuin siksi aikaa, että ehdit ottaa helysi ja noutaa ratsastusvaippasi. Sinä lähdet tänä yönä ratsastamaan pohjoista kohti Norman of Tornin seurassa, ja kolmantena päivänä isä Claude yhdistää meidät.»
»Olen iloinen siitä, että haluat sitä», vastasi neito. »Pelkäsin sinun jostakin syystä arvelevan parhaaksi, etten nyt lähtisi mukaasi. Odota täällä! Viivyn poissa vain hetkisen. Jos kuulemani askeleet lähestyvät tätä ovea» — ja hän osoitti ovea, josta Norman oli tullut pieneen huoneeseen — »sopii sinun mennä tuosta toisesta ovesta viereiseen huoneeseen ja olla siellä piilossa, kunnes vaara on mennyt ohitse».
Norman of Torn virnisti, sillä hänestä ei ollut mieluista mennä piiloon vaaran tieltä.
»Minun tähteni», pyysi Bertrade. Niinpä mies lupasi täyttää hänen pyyntönsä, ja hän pujahti nopeasti huoneesta noutamaan tavaroitaan.