YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Laskettuaan vaatteeseen verhotun esineen keskellä lattiata olevalle pöydälle ja poistuttuaan huoneesta pieni, tuikea, harmaapäinen mies ei palannut leiriin, kuten Norman of Torn oli määrännyt.
Sensijaan hän pysähtyi ihan pienen, hiukan raolleen jättämänsä oven taakse väijymään ja kuuntelemaan kaikkea, mitä Bertrade de Montfortin ja Norman of Tornin välillä tapahtui.
Kun hän kuuli Simon de Montfortin ylpeän tyttären tunnustavan rakastavansa Tornin paholaista, väänsi hänen huuliaan julma hymy.
»Kaikki käy paremmin kuin olin toivonut», mutisi hän, »ja helpommin. Lempo soikoon! Kuinka paljoa helpompi onkaan nyt saada myöskin Leicester koko ylpeine sydämineen mukaan hirtättämään Norman of Tornia! Oi, kuinka ihana kosto! Olen kauan odottanut, sinä koiramainen kuningas, saadakseni sivaltaa takaisin sen iskun, jonka sinä silloin löit, mutta maksu on kauan kasaantuneista koroista paisunut satakertaiseksi.»
Nopeasti tämä jäntevä hahmo riensi pitkin käytäviä, kunnes saapui juhlasaliin, jossa de Montfort ja kuningas ynnä Ranskan Filip ja paljon muita aatelisia ja ylimyksiä istuivat.
Ennenkuin ovella seisova vahti oli ehtinyt pysäyttää hänet, syöksähti hän huoneeseen ja puhutteli kuningasta, huudahtaen:
»Haluatteko vangita Tornin paholaisen, teidän majesteettinne? Hän on nyt yksin sellaisessa paikassa, jossa muutamat miehet saavat hänet kiinni.»
»Mitä nyt? Mitä nyt?» äänsi Henrik. »Mikä mielipuoli tämä on?»
»En ole mielipuoli, teidän majesteettinne; milloinkaan eivät aivot ole työskennelleet selvemmin ja varmempaa tarkoitusta kohti», vastasi mies.
»Se saattaa epäilemättä olla joku sen hirtehisen oma juoni», huomautti de Montfort.
»Missä se roisto on?» tiedusti Henrik.
»Hän on nyt tässä palatsissa, ja hänen syleilyssään on Bertrade, hänen ylhäisyytensä Leicesterin kreivin tytär. Ihan äsken neito vakuutti rakastavansa häntä.»
»Seis!» karjaisi de Montfort. »Hillitse katalaa kieltäsi. Mitä tarkoitat syytäessäsi sellaisia valheita ja ihan vasten kasvojani?»
»Ne eivät ole valheita, Simon de Montfort. Jos ilmoitan sinulle, että Roger de Condé ja Norman of Torn ovat sama henkilö, niin tiedät, etten valehtele.»
De Montfort kalpeni.
»Missä se kurja vintiö on?» kysyi hän.
»Tulkaa!» kehoitti pieni vanhus. Ja hän poistui salista de Montfort, kuningas, prinssi Filip ja muut kinterillään.
»Sinun olisi parasta ottaa mukaan kaksikymmentä sotilasta — sinä tarvitset ne kaikki vangitaksesi Norman of Tornin», neuvoi vanhus de Montfortia. Ja kun he sivuuttivat vahtihuoneen, lisääntyi seurue niin ollen kahdellakymmenellä sotilaalla.
Tuskin oli Bertrade de Montfort ehtinyt lähteä Norman of Tornin luota, ennenkuin henkipatto kuuli lukuisten jalkojen töminää. Ne kuulostivat lähestyvän himmeästi valaistussa käytävässä siihen huoneeseen tuovaa pientä ovea, jossa hän oli.
Vikkelästi hän siirtyi vastapäiselle ovelle ja jäi odottamaan käsi rivassa. Niin, ne tulivat sinne päin nopeasti, ja tulijoita oli paljon; ja kuullessaan heidän seisahtuvan ulkopuolelle hän veti syrjään verhon, työnsi takanaan olevan oven auki ja perääntyi toiseen huoneeseen, samalla kun Simon de Montfort, Leicesterin kreivi, syöksyi huoneeseen vastaiselta puolelta.
Samassa kajahti Norman of Tornin takana kirkaisu, ja pyörähdettyään ympäri hän näki edessään kirkkaasti valaistun huoneen, jossa istuivat Eleanor, Englannin kuningatar, ja toinen Eleanor, Simon de Montfortin vaimo, seuranaisineen.
Nyt hänen oli mahdoton piiloutua ja mahdoton pelastua, sillä hän ei olisi juossut, vaikka hänellä olisi ollut, mihin juosta. Hitaasti hän perääntyi ovelta nurkkaan, jossa hän selkä seinää vasten ja pöytä oikealla puolellaan saattaisi kuolla samoin kuin oli elänyt, taistellen, sillä Norman of Torn tiesi, ettei hän voinut toivoa armoa noilta miehiltä, jotka olivat saaneet hänet umpikujaan kuin satimeen joutuneen ison karhun.
Kun heillä oli armeija käskettävissään, olisi heidän helppo nujertaa yksinäinen mies, vaikka se mies olikin Tornin paholainen.
Kuningas ja de Montfort olivat nyt tulleet pienemmän huoneen lävitse saliin, jossa henkipatto seisoi valmiina puolustautumaan.
Salin toisessa päässä seisoivat kuningatar ja ylimysnaiset yhteen sulloutuneina, kun taas de Montfortin takana tungeksi kaksikymmentä aatelismiestä ja yhtä monta sotilasta.
»Mitä tekemistä sinulla on täällä, Norman of Torn?» kiljaisi de
Montfort kiukkuisesta »Missä on tyttäreni Bertrade?»
»Olen täällä, herra kreivi, hoitamassa omia asioitani», vastasi Norman of Torn, »jotka eivät kuulu kenellekään muulle. Mitä tyttäreenne tulee, ei minulla ole aavistustakaan siitä, missä hän on. Mitä asiaa hänellä olisi Tornin paholaiselle, mylord?»
De Montfort kääntyi pienen harmaapään puoleen.
»Hän valehtelee», kirkui tämä. »Neidon suudelmista ovat hänen huulensa vielä kosteat.»
Norman of Torn katsahti puhujaan, ja nyt osittain avatun kypärinsilmikon takaa hän näki sen miehen kasvot, jota hän oli kahdenkymmenen vuoden aikana nimittänyt isäkseen.
Hän ei ollut milloinkaan odottanut rakkautta tältä kovalta vanhukselta, mutta kavallusta ja vahingontekoa — ei, hän ei voinut sitä uskoa; jommankumman heistä oli täytynyt tulla hulluksi; mutta minkä tähden Floryn rauta-asu? Missä uskollinen Flory oli?
»Isä!» huudahti hän. »Oletko sinä opastanut vihaamasi Englannin kuninkaan omaa poikaasi vastaan!»
»Sinä et ole minun poikani, Norman of Torn», vastasi vanhus. »Se aika, jolloin olet minulle ollut hyödyksi, on mennyt; nyt edistät tarkoituksiani parhaiten roikkumalla hirsipuussa. Vangitkaa hänet, herra kreivi! Väitetään, että pihalla on oivallinen, vankka hirsipuu.»
»Antaudutko, Norman of Torn?» huusi de Montfort.
»Kyllä», kuului vastaus, »sittenkun tällä lattialla on nilkan korkeudelta englantilaisten verta ja sydämeni on tauonnut sykkimästä; sitten antaudun.»
»Joutuin!» kivahti kuningas. »Käskekää miestenne vangita se koira, de
Montfort!»
»Käykää hänen kimppuunsa siis!» komensi kreivi, kääntyen odottavien sotilaiden puoleen, joista kukaan ei näyttänyt kovin kiihkeästi pyrkivän tuhoon tuomitun henkipaton kimppuun.
Mutta muuan vahtiupseeri näytti heille esimerkkiä, ja sitten he kaikki työntyivät yhtä aikaa Norman of Tornia kohti, kaksikymmentä säilää yhtä vastaan.
Nyt oli Tornin henkipatolta leikki kaukana; kysymyksessä oli tuima taistelu, ja hänen ainoa toivonsa oli hirvittävästi harventaa ahdistajainsa joukkoa, ennenkuin hän itse sortuisi.
Ja niinpä hän taisteli niinkuin hän ei ollut milloinkaan ennen taistellut, tappaakseen niin monta ja niin nopeasti kuin suinkin. Ja katsojista näytti, ettei nuori kaartinupseeri ollut ehtinyt tuon peloittavan säilän ulottuviin, ennenkuin hän jo virui kuolleena lattialla, ja sitten kuoleman ota tunkeutui erään sotilaan keuhkoihin, tuskin seisahtuen, ennenkuin se jo lävisti kolmannen sydämen.
Sotilaat vetäytyivät heti takaisin säikähtyneinä tuon valtavan käden tekemästä tuhosta. Ennenkuin de Montfort ennätti hoputtaa heitä uuteen hyökkäykseen, syöksähti pienen, yksinäisen vastustajansa vastassa seisovan miesryhmän lävitse pitkään ratsastusvaippaan puettu tyttömäinen hahmo.
Päästäen hiljaisen raivon ja paheksumisen huudahduksen Bertrade de Montfort heittäytyi Tornin paholaisen eteen, kääntyi hämmästyneeseen seurueeseen, kuninkaaseen, prinssiin, sotilaihin ja ylimyksiin päin, oikaisihe täyteen mittaansa ja, osoittaen koko sitä rodun ja veren ylpeyttä, jonka hän oli saanut perinnöksi.
Ranskan kuninkaalta isänsä puolelta ja Englannin kuninkaalta äitinsä puolelta, hän sinkautti heille uhmansa ja halveksumisensa yhdessä sanassa:
»Raukat!»
»Mitä tämä merkitsee, tyttö?» kysyi de Montfort. »Oletko tullut pähkähulluksi? Tiedätkö, että tämä miekkonen on Tornin henkipatto?»
»Jollen olisi tietänyt sitä ennen», vastasi tyttö kopeasti, »olisi se nyt minulle selvinnyt nähdessäni neljänkymmenen pelkurin epäröivän ahdistaessaan yhtä ainoata miestä. Kuka muu mies koko Englannissa kykenisi tällä tavoin vastustamaan neljääkymmentä? Puolustautumaan pakotettu leijona, jonka jalkojen juuressa nalkuttaa neljäkymmentä shakaalia!»
»Jo riittää, tyttö!» kivahti kuningas. »Mitä tämä lurjus merkitsee sinulle?»
»Hän rakastaa minua, teidän majesteettinne», virkkoi Bertrade ylpeästi, »ja minä rakastan häntä».
»Sinä rakastat tätä halpasyntyistä hirtehistä, Bertrade», kiljui Henrik. »Sinä, de Montfort, sisareni tytär, joka olet nähnyt tämän murhaajan kirotun merkin sukulais-vainajiesi otsassa, joka olet nähnyt hänen syytävän uhmaansa vasten kuninkaan, enosi, kasvoja ja omistavan koko elämänsä omaistesi ryöstämiseen; sinäkö rakastat tätä hirviötä?»
»Minä rakastan häntä, teidän majesteettinne.»
»Rakastatko häntä, Bertrade?» tiedusti Ranskan Filip hiljaa, työntyen likemmäksi tyttöä.
»Kyllä, Filip», myönsi neito äänessään hieman surullinen, mutta varma sointu, samalla kun hän avoimesti ja rohkeasti katsoi prinssiä silmiin.
Heti singahti nuoren prinssin miekka tupestaan, hän pyörähti de Montfortia ja muita ahdistajia kohti ja peräytyi Norman of Tornin rinnalle.
»Se, että Bertrade rakastaa häntä, riittää minulle, hyvät herrat», lausui hän. »Sen, joka vangitsee Bertrade de Montfortin rakastaman miehen, täytyy myöskin vangita Ranskan Filip.»
Norman of Torn laski vasemman kätensä prinssin olalle.
»Ei; sinä et saa tehdä näin, ystäväni», kielsi hän. »Tämä on minun taisteluni, ja minä tahdon taistella sen yksin. Mene, pyydän sinua, ja vie hänet muassasi pois vaaran jaloista!»
Heidän väitellessään olivat Simon de Montfort ja kuningas puhelleet keskenään, ja edellisen käskystä sotilaat äkkiä hyökkäsivät jälleen. Se oli raukkamainen sotajuoni, sillä he tiesivät, ettei pari voinut taistella, kun tyttö oli heidän ja heidän vastustajiensa välissä. Ja siten he ylivoimallaan kiskoivat Bertrade de Montfortin ja prinssin pois Norman of Tornin luota niin, ettei iskuakaan sivallettu, ja senjälkeen astui pieni, tuikea harmaapäinen vanhus esille.
»Koko Englannissa, niin, koko maailmassa on ainoastaan yksi miekka, joka pystyy yksin nujertamaan Norman of Tornin», sanoi hän puhuen kuninkaalle, »ja se miekka on minun. Käske karjasi pysytellä loitommalla, poissa tieltäni!» Ja vastausta odottamatta tuikea harmaapää hypähti miekkailemaan sitä miestä vastaan, jota hän kahden vuosikymmenen aikana oli nimittänyt pojakseen.
Norman of Torn astui nurkastaan ottelemaan vanhusta vastaan, jonka hän nyt oli oppinut tuntemaan vihamiehekseen, ja silloin taisteltiin Englannin kuningattaren huoneessa Battelin linnassa sellainen kaksintaistelu, jollaista yksikään siellä olevista katselijoista ei ollut ennen nähnyt ja jollaista ei luultavasti ole suoritettu sitä ennen eikä sen jälkeen.
Maailman molemmat parhaat miekkailijat, opettaja ja oppilas — toinen voimakas kuin nuori härkä, toinen ovela kuin vanha, harmaa kettu, ja molemmilla elinkautinen harjaannus takanaan ja verenhimo ja viha kannustajinaan — pistivät, väistivät ja sivalsivat, niin että tämän ihmeellisen miekkailun kauhuiset katselijat tuskin hengittivät jännityksen ja ihmettelyn vallassa.
He siirtyivät sinne tänne huoneessa, samalla kun ne, jotka olivat tulleet surmaamaan, painautuivat taaksepäin tehdäkseen tilaa kamppailijoille. Nyt nuori mies pakotti vanhempaa vastustajaansa yhä enemmän puolustuskannalle. Hitaasti, mutta yhtä varmasti kuin kuolema hän pääsi yhä likemmäksi voittoa. Myöskin vanhus oivalsi sen. Hän oli omistanut vuosia elämästään harjoittaakseen tuota valtavaa kättä, jotta se pystyisi kylvämään kuolemaa muiden keskuuteen, ja nyt, kostavan kohtalon julman oikeudenmukaisuuden määräyksestä, hän itse vihdoin sortuisi sen pirullisen taidon kaatamana.
Hän ei voinut voittaa Norman of Tornia rehellisessä taistelussa, sen kavala ranskalainen tajusi; mutta kun nyt kuolema oli niin likellä häntä, että hän tunsi sen kylmän hengityksen tiivistyvän otsalleen, ei häntä lainkaan haluttanut kuolla, ja niinpä hän mietti keinoja, joiden avulla hän voisi välttää ajattelemattoman yrityksensä seurauksen.
Äkkiä hän huomasi tilaisuuden. Norman of Torn seisoi erään aikaisemman vastustajansa ruumiin vieressä. Verkkaisesti vanhus siirtyi sivulle, kunnes ruumis oli suoraan henkipaton takana, ja pinnistäen sitten vielä kerran erinomaista miekkailutaitoa hän pakotti Norman of Tornin peräytymään yhden ainoan askeleen — se riitti, henkipaton jalka osui lattialla viruvaan ruumiiseen; hän horjahti, ja lyhyeksi hetkiseksi hänen oikea kätensä kohosi, vaikka vain hiukan, hänen koettaessaan säilyttää tasapainoaan; mutta se vähäinen oli kylliksi, juuri sitä oli vanha käärme odottanut, ja hän oli valmis. Salamannopeasti hänen säilänsä sujahti aukosta, ja ensimmäisen kerran elämänsä aikana, joka oli ollut täynnä alituista taistelua ja kuolemaa, Norman of Torn tunsi kylmän teräksen leikkaavan lihaansa. Mutta ennenkuin hän kaatui, totteli hänen miekkansa rautaisen tahdon viimeistä rajua komennusta, ja samalla kun hänen ruumiinsa vaipui hervottomana lattialle, kierähtäen käsivarret levällään selälleen, sortui myöskin pieni, tuikea harmaapäinen vanhus maahan, suonenvedontapaisesti puristaen rintaansa uponnutta, välkkyvää säilää.
Hetkisen katselijat seisoivat ikäänkuin kivettyneinä, ja sitten Bertrade de Montfort riistäydyttyään irti isänsä pidättävistä käsistä syöksyi rakastamansa miehen elottoman ruumiin ääreen. Polvistuttuaan hänen viereensä hän hoki ääneen hänen nimeään päästäessään irti hänen kypäriään. Hän kiskoi teräksisen päähineen kaatuneen päästä, hyväili hänen kasvojansa ja suuteli kalpeata otsaa ja liikkumattomia huulia.
»Voi, hyvä Jumala! Voi, hyvä Jumala!» jupisi hän. »Minkä tähden otit hänet pois? Vaikka hän olikin henkipatto, oli hänen pikkusormessaan enemmän kunniantuntoa, ritarillisuutta ja todellista miehuutta kuin virtaa Englannin kaikkien ylimysten suonissa.
»En ihmettele sitä, että hän ryösti teiltä», huusi hän, kääntyen takanaan seisovien ritarien puoleen. »Hänen elämänsä oli puhdas, teidän on mätä; hän oli uskollinen ystävilleen ja poljetuille, te olette kaikki sydämeltänne kavaltajia; ja aina te tallaatte maahan sortuneita, jotta he vaipuisivat yhä syvemmälle mutaan. Mon Dieu! Kuinka teitä vihaankaan!» lopetti hän. Ja ne sanat lausuessaan Bertrade de Montfort katsoi suoraan isänsä silmiin.
Vanha kreivi käänsi päänsä toisaalle, sillä hän oli pohjaltaan uljas, laajasydäminen, hyväntahtoinen mies ja katui jo suuttumuksen ajattelemattomassa kiihkossa tekemäänsä tekoa.
»No, no, lapsi», tyynnytti kuningas, »olet kiihtynyt, sanot sellaista, mitä et tarkoita. Maailma on parempi, kun tämä mies on kuollut. Hän oli järjestetyn yhteiskunnan vihollinen, hän ryösti aina kanssaihmisiltään. Elämä on Englannissa turvallisempaa tämän päivän jälkeen. Älä itke sellaisen nimettömän seikkailijan ruumiin ääressä, joka ei tuntenut omaa isäänsä!»
Joku oli nostanut pienen, tuikean, harmaapäisen vanhuksen istuvaan asentoon. Hän ei ollut kuollut, Silloin tällöin hän yski, ja silloin hänen ruumistaan aina puistatti tuska, ja verta vuoti hänen suustansa ja sieraimistaan.
Vihdoin hän näytti koettavan puhua. Hän viittasi heikosti kuninkaaseen päin. Henrik tuli hänen luoksensa.
»Olet voittanut itsellesi hallitsijasi kiitollisuuden, kelpo mies», virkkoi kuningas ystävällisesti. »Mikä on nimesi?»
Vanhus koetti puhua, mutta ponnistuksen seurauksena oli uusi yskän puuska. Vihdoin hänen onnistui kuiskia.
»Katso — minua! Etkö — sinä — tunne — minua? Miekkailussa — isku — kaksikymmentä — pitkää vuotta. Sinä — syljit — kasvoilleni.»
Henrik polvistui tähystämään kuolevan kasvoja.
»De Vac!» huudahti hän.
Vanhus nyökkäsi. Sitten hän osoitti lattialla viruvaa Norman of Tornia.
»Henkipatto — rosvo — Englannin — vitsaus. Katso — hänen — kasvojaan.
Avaa — hänen — ihokkaansa — vasemmassa — rinnassa.»
Hän keskeytti puhelunsa pelkästä heikkoudesta. Mutta seuraavalla hetkellä hän pinnistäytyi vielä kerran supattamaan: »De Vacin — kosto. Jumala — kirotkoon — englantilaisia.» Sitten hän retkahti eteenpäin heinille kuolleena.
Kuningas, de Montfort ja kuningatar olivat kuulleet. He seisoivat, silmäillen omituisen jäykästi toistensa silmiin, kuten tuntui, kokonaisen iäisyyden, ennenkuin kukaan heistä uskalsi liikahtaa. Ja vasta sitten he, ikäänkuin peläten, mitä näkisivät, kumartuivat Tornin henkipaton ruumiin puoleen.
Kuningattarelta pääsi hiljainen parkaisu, kun hän näki ylöspäin kääntyneet liikkumattomat, rauhalliset kasvot.
»Edward!» kuiskasi hän.
»Ei Edward, madame», virkkoi de Montfort, »vaan —»
Kuningas polvistui ruumiin viereen, jonka päällä Bertrade de Montfort virui tiedottomana. Hellävaroen hän nosti tytön Ranskan Filipin odottavaan syliin, ja sitten kuningas omin käsin kiskoi pois rautapaidan ja vapisevin sormin repi auki ihokkaan Tornin paholaisen rinnan vasemmalta puolelta.
»Voi, hyvä Jumala!» voihkaisi hän ja kiersi käsivartensa päänsä ympärille.
Myöskin kuningatar oli nähnyt, ja hiljaa ähkäisten hän vaipui toisen lapsensa ruumiin viereen valittaen:
»Voi, Rikhard, poikani, oma poikani!» Ja kun hän kumartui vielä syvempään suudellakseen liljamaista merkkiä tämän poikansa rinnan vasemmalla puolella, jota hän ei ollut tuntien nähnyt yli kahteenkymmeneen vuoteen, pysähtyi hän ja painoi sitten rajun hätäisesti korvansa kaatuneen rintaa vasten.
»Hän elää!» hän melkein kirkaisi. »Nopeasti, Henrik, poikamme elää!»
Bertrade de Montfort oli tullut jälleen tajuihinsa jo melkein ennen kuin Ranskan Filip oli nostanut hänet lattialta, ja nyt hän seisoi prinssin käsivarteen nojautuneena, silmät levällään ja kysyvästi katsellen jalkojensa juuressa näyteltävää kummallista kohtausta.
Hitaasti Norman of Tornin silmäluomet avautuivat tajunnan palatessa.
Hänen edessään oli veren tahraamilla kaisloilla polvillaan Eleanor,
Englannin kuningatar, vuoroin silitellen, vuoroin suudellen hänen
käsiään.
Paha haava totisesti, koska se aiheutti niin hurjia näkyjä, tuumi
Tornin henkipatto.
Hän tunsi olevansa puolittain istuma-, puolittain makuuasennossa nojallaan jotakuta hänen taaksensa polvistunutta henkilöä vasten, ja kun hän kohotti päätänsä nähdäkseen, kuka häntä tuki, katsoi hän silmiin kuningasta, jonka rinnalla hänen päänsä lepäsi.
Sekaantuneiden aivojen omituisia harhakuvia! Niin, sen täytyi olla hyvin hirveä haava, jonka Tornin pieni vanhus oli häneen pistänyt; mutta minkä tähden hän ei voinut uneksia Betrade de Montfortin tukevan häntä? Ja sitten hänen katseensa lipui pitkin hänen ympärilleen tunkeutuneita naisia, ylimyksiä ja sotilaita, jotka seisoivat hatutta päin ja pää kumarassa. Äkkiä hän löysi neidon.
»Bertrade!» kuiskasi hän.
Tyttö tuli ja kumartui hänen viereensä vastapäätä kuningatarta.
»Bertrade, olethan sinä todellinen; ethän sinä ainakaan ole unikuva?»
»Olen ihan todellinen, armas», vakuutti tyttö, »ja myöskin nämä toiset ovat todellisia… Kun voimistut, ymmärrät kaiken sen kummallisen, mitä on tapahtunut. Nämä, jotka olivat vihollisiasi, Norman of Torn, ovat nyt parhaita ystäviäsi — se sinun pitää tietää, jotta voit levätä rauhassa, kunnes olet parempi.»
Norman hapuili hänen kättänsä ja löydettyään sen sulki silmänsä, huoahtaen heikosti.
Hänet kannettiin kuningattaren huoneen viereisessä huoneessa olevaan vuoteeseen, ja koko sen yön istuivat Tornin henkipaton äiti ja hänen vaimokseen lupautunut tyttö, hautoen hänen kuumeista otsaansa. Myöskin kuninkaan henkilääkäri oli saapuvilla, kun taas kuningas ja de Montfort kävelivät käytävässä.
Ja aina on ollut niin sekä hökkelissä että palatsissa, sekä Mooseksen päivinä että meidän aikoinamme: kadonnut ja sitten jälleen löydetty lammas on aina rakkain.
Aamupuolella Norman of Torn vaipui rauhalliseen ja luonnolliseen uneen; kuume ja hourailu olivat väistyneet hänen mainion terveytensä ja rautaisen rakenteensa syrjäyttäminä. Lääkäri kääntyi kuningattaren ja Bertrade de Montfortin puoleen.
»Teidän olisi paras poistua lepäämään, hyvät naiset, prinssi jää henkiin.»
Norman heräsi myöhään iltapäivällä, eivätkä kuninkaan lääkärin mitkään suostuttelut eivätkä komennukset jaksaneet estää häntä nousemasta pystyyn.
»Rukoilen teitä lepäämään rauhassa, armollinen prinssi», pyysi lääkäri.
»Minkä tähden nimitätte minua prinssiksi?» kummasteli Norman of Torn.
»Oven takana odottaa henkilö, jonka oikeus on selittää teille se», vastasi lääkäri, »ja kun olette pukeutunut, jos tahdotte nousta jalkeille, saatte tavata hänet, mylord.»
Lääkäri auttoi häntä pukeutumaan ja avattuaan oven lausui jotakin sen takana seisovalle vahdille. Vahti kertasi sanat siellä odottavalle nuorelle aseenkantajalle, ja pian ovi sysättiin ulkoapäin jälleen auki, ja ääni ilmoitti:
»Hänen majesteettinsa kuningatar!»
Norman of Torn katsahti oveen päin teeskentelemättömän hämmästyneenä, ja sitten hänen mieleensä muistui edellisenä iltana kuningattaren huoneessa tapahtunut kohtaus. Se kaikki oli hänestä kiusallisen kummallista; hän ei jaksanut sitä käsittää eikä sitä yrittänytkään.
Ja ikäänkuin unessa hän nyt näki Englannin kuningattaren tulevan kädet ojossa häntä kohti pienen huoneen lattian poikki kauniit kasvot säteilevinä onnesta ja rakkaudesta.
»Rikhard, poikani!» riemuitsi Eleanor, tullen hänen luoksensa, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin ja suudellen häntä.
»Madame», huudahti ällistynyt mies. »Onko koko maailma tullut hulluksi?»
Ja sitten kuningatar kertoi hänelle Englannin pienen, kadonneen prinssin kummallisen tarinan.
Hänen lopetettuaan poika polvistui hänen jalkojensa juureen, tarttui hänen käteensä ja nosti sen huulilleen.
»En tiennyt sitä, madame», virkkoi hän. »Muutoin ei miekkani olisi milloinkaan paljastunut kenenkään muun palveluksessa kuin sinun. Jos sinä voitkin antaa minulle anteeksi, madame, en itse voi koskaan antaa anteeksi itselleni.»
»Älä ota sitä niin ankarasti, poikani», kielsi Englannin Eleanor. »Se ei ole sinun syysi, eikä ole mitään anteeksiannettavaa; meidän pitäisi tuntea vain onnea ja riemua nyt, kun sinut on taaskin löydetty.»
»Anteeksiantoa!» lausui miehenääni heidän takanaan. »Totisesti, meidänhän pitäisi anoa anteeksi, koska olemme vainonneet omaa poikaamme miekoilla ja hirttosilmukoilla.
»Kaikkien muiden paitsi hupsujen olisi pitänyt arvata, ettei se mies ollut halpasyntyinen lurjus, joka lähetti kuninkaan armeijan alastomana takaisin kuninkaan luokse ja sulloi kuninkaan tiedonannon hänen sanansaattajansa kurkkuun.
»Kautta kaikkien pyhimysten, Rikhard, sinä olet läpikotaisin kuninkaanpoika, ja vaikka kasvomme olivatkin happamet silloin, olemme nyt sinusta sitäkin ylpeämpiä.»
Kuningatar ja henkipatto olivat kääntyneet kuultuaan ensimmäiset sanat, ja nähneet kuninkaan seisovan takanaan. Nyt Norman of Torn puolittain hymyillen nousi tervehtimään isäänsä.
»Ne ovat murheellisia piloja, sire», sanoi hän. »Minusta tuntuu, että olisi ollut parempi, jos Rikhard olisi pysynyt kateissa. Plantagenetien kunnialle ei ole kovinkaan hyväksi, jos Tornin henkipatto tunnustetaan hallitsijasuvun prinssiksi.»
Mutta he eivät tahtoneet sitä, ja erään Englannin myöhäisemmän kuninkaan tehtäväksi jäi pyyhkiä se suuri nimi pois historian lehdiltä — kenties kateellisen kuninkaan.
Pian kuningas ja kuningatar, jotka yhtyivät lääkärin vetoomuksiin, saivat hänet taivutetuksi paneutumaan uudelleen makuulle, ja hänen tehtyään niin he poistuivat hänen luotansa, jotta hän saisi taaskin nukkua; mutta heti kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, nousi hän pystyyn ja poistui huoneesta toisesta ovesta.
Sattumalta hän löysi etsimänsä henkilön syvästä ikkunakomerosta. Tyttö istui silmäillen kaihoisesti avaruuteen kauniilla kasvoillaan puolittain murheellinen ilme. Hän ei huomannut lähestyvää tulijaa, ja hetkisen mies seisoi paikallaan, katsellen sivulta päin hänen rakkaita kasvojaan ja hänen kohoavaa ja laskeutuvaa rintaansa, jonka kätkemä uskollinen ja vilpitön sydän oli niin ylväästi sykkinyt mahtavan valtaistuimen koko voimaa vastaan Tornin halveksitun henkipaton puolesta.
Rikhard ei hiiskunut mitään, mutta pian se omituinen, hieno kuudes aisti, joka varoittavasti ilmoittaa meille, ettemme ole yksin, vaikka silmämme eivät näe eivätkä korvamme kuule, sai tytön kääntymään.
Hiljaa huudahtaen hän nousi pystyyn; niiaten sitten hovin tapaan hän virkkoi:
»Mitä haluaa mylord Rikhard, Englannin prinssi, poloiselta alamaiseltaan?» Ja vakavammin hän lisäsi: »Mylord, minut on kasvatettu hovissa, ja ymmärrän, ettei prinssi mene avioliittoon harkitsemattomasti, joten unohtakaamme, mitä Bertrade de Montfortin ja Norman of Tornin välillä on tapahtunut.»
»Englannin prinssi Rikhard ei millään tavoin tahdo rikkoa kuninkaallisia perinnäistapoja vastaan», vastasi mies, »sillä hän ei mene avioliittoon harkitsemattomasti, vaan perin viisaasti, koska hän ei mene naimisiin kenenkään muun kuin Bertrade de Montfortin kanssa». Ja hän, joka oli ollut Tornin henkipatto, otti ihanan nuoren tytön syliinsä, lisäten: »Jos hän vielä rakastaa minua nyt, kun olen prinssi?»
Tyttö kiersi kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen poskensa omaa poskeaan vasten.
»En minä rakastanut henkipattoa, Rikhard, enkä nyt rakasta prinssiä; minusta on ihan yhdentekevää, prinssikö vai rosvo — sinua minä rakastan, armas — juuri sinua.»