NELJÄSTOISTA LUKU
Joitakuita tunteja myöhemmin seurasi viisikymmentä miestä Norman of Tornia sen linnan lähellä olevaan rotkoon, johon John de Fulm, Buckinghamin herttua, oli sijoittanut päämajansa, samalla kun vielä tuhat miestä väijyi synkän rakennuksen edustalla kasvavassa metsässä.
Sekavan pensaikon suojassa he kenenkään näkemättä ryömivät pienelle ovelle, josta Joan de Tany oli opastanut Roger de Condén edellisenä yönä. Käytävien ja linnanalaisten holvien kautta he saapuivat kiviportaille ja nousivat sille laudoitukseen sovitetulle ovelle, josta pakenijat olivat päässeet livahtamaan.
Painettuaan lukon ponninta Norman of Torn astui huoneeseen sotureiden seuratessa hänen kintereillään. He etenivät huoneesta toiseen, mutta eivät etsinnästään huolimatta nähneet merkkiäkään kreivistä eivätkä hänen palvelijoistaan, ja pian kävi selväksi, että linna oli jätetty tyhjilleen.
Pihalle tultuaan he huomasivat penkillä päivää paistattavan vanhuksen. Heidät nähtyään oli ukko vähällä kuolla säikähdyksestä, sillä rohkeammankin miehen posket olisivat hyvin saattaneet kalveta hänen nähdessään viidenkymmenen aseistetun miehen ilmestyvän asumattomista saleista.
Häntä kuulustellessaan Norman of Torn sai tietää de Fulmin lähteneen varhain aamulla ratsastamaan Doveriin, jossa prinssi Edward silloin oleskeli. Henkipatto tiesi, että takaa-ajo olisi hyödytöntä, mutta niin kiukuissaan hän oli tätä miestä kohtaan, että hän komensi joukkonsa ratsaille, sijoittui jonon etunenään, samosi Middlesexin halki, meni Thamesin ylitse Lontoon yläpuolelta ja saapui Surreyhin myöhään saman päivän iltapuolella.
Heidän aikoessaan sinä iltana leiriytyä Kentissä, Lontoon ja Rochesterin keskivälissä, Norman of Torn sai tietää Buckinghamin kreivin lähettäneen saattueensa edelleen Doveriin ja pysähtyneen vierailemaan erään kuningasmielisen paroonin vaimon luona, jonka puoliso oli prinssi Edwardin joukoissa.
Tämän tiedon tuoja oli muuan myladyn palvelija, jolla oli kaunaa emäntäänsä kohtaan jonkun hänelle tehdyn vääryyden tähden. Kun hän kuuli näiden tuimien miesten etsivän de Fulmia, arveli hän saaneensa mahdollisuuden kostaa emännälleen.
»Kuinka monta aseellista miestä on linnassa?» tiedusti Norman of Torn.
»Tuskin kymmentä paitsi Buckinghamin kreiviä», vastasi palvelija. »Ja sitäpaitsi voin näyttää teille sisäänpääsytien, mylord, niin että pääsette kenenkään huomaamatta siihen huoneeseen, jossa mylady ja kreivi ovat illallispöydässä.»
»Ota mukaasi kymmenen miestä, Shandy!» komensi Norman of Torn.
»Käväisemme lyhyellä vierailulla katsomassa lemmenkaihoista ystäväämme,
Buckinghamin kreiviä.»
Puoli tuntia ratsastettuaan he saapuivat linnan näkyviin. He laskeutuivat maahan, jättivät hevosensa yhden sotilaan huostaan, ja Norman of Torn ja Shandy etenivät yhdeksän jäljelläolevan miehen seuraamina kavaltavan palvelijan jäljessä.
Mies opasti heidät linnan taakse, johon hän oli pensaikkoon kätkenyt karkeatekoiset tikkaat, jotka nostettuina muuria vasten nojalleen ulottuivat vallihaudan ylitse noin kolmen metrin korkeudella maasta olevan ikkunan alareunaan.
»Pidä miestä täällä viimeiseksi, Shandy», käski henkipatto, »kunnes kaikki ovat ehtineet sisälle, ja jos huomaat merkkiäkään petoksesta, pistä miekkasi hänen vatsansa lävitse — siten on kuolema hitaampi ja tuskallisempi!»
Niin sanottuaan Norman of Torn kapusi rohkeasti väliaikaista siltaa myöten ja katosi ikkuna-aukkoon. Yksi toisensa jälkeen hirtehiset menivät pienestä ikkunasta sisälle, kunnes kaikki olivat linnassa päällikkönsä luona; Shandy ja palvelija tulivat viimeisinä.
»Opasta minut hiljaa siihen huoneeseen, jossa mylord on illallisella, palvelija!» käski Norman of Torn. »Sinä, Shandy, sijoita sotilaasi niin, että he suojelevat minua häiritsijöiltä!»
Minuutin tai parin verran Shandyn jälkeen tuli tikkaita myöten salavihkaa hahmo, joka Norman of Tornin seurueineen poistuttua pienestä huoneesta työntyi sisälle ikkunasta ja seurasi suurta henkipattoa pimeässä käytävässä.
Kun mylady Leybourn hetkistä myöhemmin kohotti katseensa lautasestaan, näki hän tilavan ruokasalin ovella seisovan tuiman rauta-aseisen ritarin.
»Herra kreivi!» parkaisi hän. »Katsokaa taaksenne!»
Ja kun Buckinghamin kreivi vilkaisi taaksensa, kaatoi hän tuolin, jolla istui, ehättäessään ponnahtamaan pystyyn, sillä Buckinghamin kreivillä oli paha omatunto.
Tuima hahmo kohotti kättänsä pidättäväsi, kun kreivi tempaisi miekkansa.
»Hetkinen, mylord», lausui matala ääni moitteettomalla ranskankielellä.
»Kuka olette?» kirkaisi lady.
»Olen mylordin vanha ystävä; mutta sallikaa minun kertoa teille pieni tarina!
»Eräässä kolkossa, vanhassa linnassa Essexissä piti muuan mahtava englantilainen ylimys viime yönä väkisin vankinaan erään jalon perheen kaunista tytärtä, ja kun neito halveksien torjui hänen lähentelynsä, iski hän nyrkillään vasten tytön kauniita kasvoja ja yritti kuristaa hänet raakalaiskourillaan. Siinä linnassa oli myöskin halveksittu ja vainottu henkipatto, jonka päästä on luvattu palkkio ja jonka kaulaa hamppuinen silmukka on odottanut useita vuosia. Ja juuri tämä halpa mies ennätti ajoissa pelastamaan nuoren naisen tämän ritariston ylevän kukan kynsistä, joka olisi tuhonnut hänen nuoren elämänsä.
»Henkipatto tahtoi tappaa ritarin, mutta useita sotilaita riensi ylimyksen avuksi, ja niinpä oli henkipaton pakko paeta tytön seurassa, jotta ylivoima ei nujertaisi häntä ja tyttö siten jälleen joutuisi rääkkääjänsä käsiin.
»Mutta tämä raaka henkipatto ei tyytynyt ainoastaan tytön pelastamiseen, vaan tahtoi välttämättä myöskin oikeudenmukaisesti rangaista hänen ylimyksellistä ryöstäjäänsä ja täysin määrin toteuttaa verikoston, joka yksin pystyy sovittamaan neitoa kohdanneen loukkauksen ja väkivallan.
»Mylady, se nuori tyttö oli Joan de Tany, ylimys oli mylord, Buckinghamin kreivi, ja henkipatto seisoo edessänne suorittaakseen sen tehtävän, jonka hän on vannonut tekevänsä. En garde, mylord!»
Taistelu oli lyhyt, sillä Norman of Torn oli tullut tappamaan, ja hänen silmiensä edessä oli tuntikausia väikkynyt veripunainen utu, kun hän vain oli ajatellut lurjuksen sormia Joan de Tanyn kauniissa kaulassa ja tytön kasvoihin tärähtänyttä julmaa iskua.
Hän ei armahtanut, vaan hellittämättä pakotti kreivin perääntymään huoneen nurkkaan; ja saatuaan hänet sinne, joten hän ei voinut enää päästä mihinkään suuntaan, Norman of Torn survaisi säilänsä niin voimakkaasti hänen saastaiseen sydämeensä, että kärki upposi parin, kolmen sentimetrin syvyyteen hänen takanansa olevaan tammilaudoitukseen.
Claudia Leybourn istui näkemänsä kohtauksen herättämän kauhun jähmettämättä, ja kun Norman of Torn kiskaisi säilänsä irti vainajan ruumiista ja pyyhki sitä lattialle levitettyihin ruohoihin, katseli emäntä kaamean lumouksen vallassa, kun mies vetäisi tikarinsa ja piirsi sillä merkin kuolleen ylimyksen otsaan.
»Olkaapa henkipatto tai paholainen», lausui tuima ääni heidän takanaan, »Roger Leybourn on velvollinen olemaan ystävänne, koska olette pelastanut hänen kotinsa kunnian».
Molemmat kääntyivät ja näkivät rauta-asuisen miehen oviaukossa, josta
Norman of Torn oli äsken ilmestynyt.
»Roger!» kiljaisi Claudia Leybourn ja pyörtyi.
»Kuka olette?» kysyi Leybournin isäntä, puhutellen henkipattoa.
Vastaukseksi Norman of Torn osoitti kuolleen Buckinghamin kreivin otsaa, ja siinä Roger Leybourn näki veriset kirjaimet NT.
Parooni astui eteenpäin käsi ojossa.
»Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa; olette pelastanut poloisen, ajattelemattoman vaimoni tämän raakalaisen kynsistä; ja Joan de Tany on serkkuni, joten minun tulee olla kaksin kerroin kiitollinen teille, Norman of Torn.»
Henkipatto ei ollut huomaavinaan toisen kättä.
»Ette ole velkaa minulle mitään sellaista, sir Roger, mitä ei voitaisi maksaa kelpo illallisella; olen syönyt vain kerran neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin.»
Nyt henkipatto huusi luoksensa Shandyn ja hänen miehensä, käski heidän edelleen olla vahdissa, mutta kielsi heitä häiritsemästä linnan asukkaita.
Sitten hän istuutui pöytään Roger Leybournin ja hänen tajuihinsa tulleen puolisonsa seurassa, ja heidän takanaan lattian heinillä virui de Fulmin ruumis pienessä verilätäkössä.
Leybourn kertoi kuulleensa de Fulmin olevan hänen talossaan ja kiiruhtaneensa kotiin, olleensa piilossa linnan läheisyydessä jo puoli tuntia ennen Norman of Tornin saapumista odottamassa sopivaa tilaisuutta pujahtaakseen sisälle palvelijoiden huomaamatta. Juuri hän se oli kavunnut tikkaita myöten Shandyn jälkeen.
Henkipatto vietti sen yön Roger Leybournin linnassa ensi kerran muistinsa aikaan mieluisena vieraana oikealla nimellään herrasmiehen talossa.
Seuraavana päivänä hän sanoi isännälleen jäähyväiset, palasi leiriinsä ja lähti paluumatkalle Torniin.
Kun he päivän alkaessa olla puolessa lähestyivät Thamesia likellä Lontoota, näkivät he suuren väkijoukon, joka syyti pilkkahuutoja pienelle seurueelle ylimyksiä ja aatelisnaisia.
Joillakuilla väkijoukosta oli aseita, ja yli voimaiseen lukumääräänsä luottaen alkoi rahvas rohkaistua käymään väkivaltaisesti käsiksi seurueeseen. Pientä ratsujoukkoa viskeltiin loalla, kivillä ja lahonneilla kalikoilla, ja usein olivat heitot vähällä osua seurueen naisiin.
Norman of Torn ei jäänyt kyselemään mitään, vaan karautti ratsunsa sankimpaan tungokseen ja sivalteli miekkansa lappeella oikealle ja vasemmalle. Hänen sotilaihinsa tarttui esimerkki, he syöksyivät parvena hänen jälkeensä, kunnes koko ahdistava roskajoukko oli ajettu Thamesiin.
Ja vilkaisemattakaan sitten taaksensa pelastamaansa seurueeseen hän lähti jatkamaan matkaansa pohjoista kohti.
Pieni seurue istui ratsujensa selässä, ihmeissään katsellen loittonevien pelastajiensa hahmoja. Sitten kääntyi muuan naisista lähellään olevan ritarin puoleen, lausuen komennuksen ja käskevästi viitaten nopeasti katoavaan joukkueeseen päin. Näin puhuteltu mies kannusti hevostaan ja lähti ripeätä laukkaa ratsastamaan henkipaton sotajoukon jälkeen. Hän saavutti sen muutamissa minuuteissa ja pysähtyi Norman of Tornin viereen.
»Seis, herra ritari!» huusi ylimys. »Kuningatar haluaisi henkilökohtaisesti kiittää teitä siitä, että niin urheasti puolustitte häntä.»
Aina herkkänä tuntemaan tilanteen huumorin Norman of Torn pyöräytti ratsunsa ympäri ja palasi kuningattaren lähetin mukana.
Saavuttuaan hänen majesteettinsa eteen Tornin henkipatto kumarsi syvään satulan nuppinsa ylitse.
»Olette omituinen ritari, kun pidätte kuningattaren hengen pelastamista niin mitättömänä seikkana, että ratsastatte edelleen edes kääntämättä päätänne ikäänkuin vain olisitte karkoittanut koiralauman juoksukissan kimpusta», virkkoi kuningatar.
»Paljastin miekkani tehdäkseni palveluksen naiselle, teidän majesteettinne, enkä kuningattarelle.»
»Mitä nyt! Haluaisitko vielä vähäksyä tekoasi, jonka me kaikki näimme? Kuningas, puolisoni, palkitsee sinua, herra ritari, jos vain ilmoitat minulle nimesi.»
»Jos mainitsen nimeni, niin kuningas luultavasti mieluummin minut hirttäisi», tokaisi henkipatto nauraen. »Olen Norman of Torn.»
Seurueen kaikki jäsenet katsahtivat häneen säikähtyneinä ja hämmästyneinä, sillä kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt tätä rohkeata rosvoa, jota koko Englannin aatelisto ja ylimystö pelkäsivät.
»Vähäisemmistäkin palveluksista kuin se on, jonka äsken suoritit, on kuningas aikaisemmin armahtanut miehiä», lausui hänen majesteettinsa. »Mutta avaa kypärinsilmikkosi! Haluaisin nähdä niin kuuluisan rikollisen kasvot, joka kuitenkin osaa esiintyä herrasmiehen tavoin ja kuningattarensa uskollisena suojelijana.»
»Ne, jotka ystäviäni lukuunottamatta ovat nähneet kasvoni», vastasi Norman of Torn rauhallisesti, »eivät ole jääneet eloon kertoakseen, mitä ovat nähneet tämän kypärinsilmikon takaa; ja mitä teihin tulee, madame, olen nyt vuoden aikana oppinut pelkäämään, että teille saattaisi koitua onnettomuudeksi, jos näkisitte Tornin paholaisen avatusta kypärin silmikosta hänen kasvonsa». Mitään muuta virkkamatta hän käänsi ratsunsa ympäri ja lasketti neliä takaisin pienen armeijansa luokse.
»Tuo nulikka, luo hävytön nulikka!» kiljui Englannin kuningatar Eleanor raivoissaan.
Ja siten Tornin henkipatto ja hänen äitinsä kohtasivat toisensa kaksikymmenvuotisen eron jälkeen ja taaskin erosivat.
Kaksi päivää myöhemmin Norman of Torn käski Punapää-Shandyn viedä Tornin sotavoimat Essexissä olevasta leiristä takaisin Derbyyn. Niinä päivinä, jotka he viettivät tässä rikkaassa piirissä, maanteillä alituisesti liikkuneet, lukuisat saalistusjoukkueet olivat kuormittaneet ylimääräiset kuormajuhdat runsaalla ja arvokkaalla saaliilla, ja tällä kertaa saatuaan kyllikseen taistelua ja saalista miehet käänsivät kasvonsa Torniin päin ilmeisen tyytyväisenä.
Henkipatto puhui alapäälliköilleen neuvottelukokouksessa; Tornin vanhus istui hänen vierellään.
»Ratsastakaa lyhyitä taipaleita, Shandy! Minä saavutan teidät huomenaamulla. Käväisen vain pikaisesti de Tanyn linnassa asialla, ja koska viivyn siellä ainoastaan muutamia minuutteja, ehdin varmasti seuraanne huomenna.»
»Älkää unohtako, mylord», muistutti Orja-Edwild, kookas, keltahiuksinen, saksilainen jättiläinen, »että lähellä Tanyyn haaraantuvaa tietä on leirissä osasto kuninkaan sotaväkeä!»
»Kierrän sen kyllin kaukaa», lupasi Norman of Torn. »Kaulastani ei viruttaminen tuntuisi hyvältä», laski hän pilaa ja nousi ratsaille.
Viisi minuuttia sen jälkeen, kun hän oli ratsastanut lyhyttä laukkaa maantietä pitkin leiristä, talutti espanjalainen Spizo kenenkään huomaamatta hevosensa leiriä ympäröivään metsään, keikahti satulaan ja lähti laskettamaan hänen jälkeensä. Leirissä kaikki olivat ankarassa puuhassa sälyttäessään kuormia niskuroivien, pahasti uupuneiden juhtien selkään ja satuloidessaan omia hurjia ratsujaan, eikä kukaan pannut merkille hänen poistumistaan. Ainoastaan pieni, tuikea vanhus tiesi hänen lähteneen sekä tunsi hänen matkansa syyn ja määrän.
Samalla kun Roger de Condé sinä iltapäivänä päästettiin Richard de Tanyn linnaan ja saatettiin pieneen huoneeseen, jossa hän odotti lady Joanin tuloa, ojensi tumma-ihoinen sanansaattaja kirjeen muutamien kilometrien päässä Tanyn eteläpuolella leirissä olevien kuninkaan sotilaiden päällikölle.
Sanansaattajan käännyttyä ja lähdettyä ratsastamaan takaisin samaa tietä, jota oli tullut, upseeri repäisi auki sinetin:
Hän luki:
Norman of Torn on nyt Tanyn linnassa ilman turvajoukkoa.
Heti kajahtelivat leirissä komennukset: »Aseisiin!» ja: »Ratsaille!» Ja viiden minuutin kuluttua ratsasti sata palkkasotilasta ripeätä laukkaa Richard de Tanyn linnaa kohti, ja heidän kapteeninsa mielessä väikkyivät suuri palkkio, kunnia ja ylennys nyt melkein hänen kynsissään olevan mahtavan henkipaton vangitsemisen johdosta.
Tanyssa yhtyi kolme tietä, yksi etelästäpäin, se, jota myöten kuninkaan
soturit nyt ratsastivat, toinen lännestä, se, joka oli tuonut Norman of
Tornin leiristä linnaan, ja kolmas, joka vei luoteiseen Cambridgen ja
Huntingdonin kautta Derbyä kohti.
Aavistamatta vihollisten nopeata lähestymistä Norman of Torn odotti etuhuoneessa tyynesti Joan de Tanya.
Pian neito astui sisälle yllään sen ajan kuosin mukainen tiiviisti sopiva kotipuku. Hän oli kaunis näky, ja hänet teki vielä kauniimmaksi hillitty kiihtymys, joka nostatti veren hänen samettihipiäisiin poskiinsa ja sai hänen rintansa kohoamaan ja laskemaan sekä hänen sydämensä sykkimään vinhasti.
Hän salli vieraan ottaa hänen sormensa käteensä ja nostaa ne huulilleen, ja sitten he seisoivat pitkän tuokion, äänettöminä katsoen toisiaan silmiin.
»En osaa oikein puhua sinulle siitä, mistä olen tullut puhumaan», virkkoi Norman of Torn surullisesti. »Tarkoitukseni ei ole ollut tuottaa sinulle ikävyyksiä pettämällä sinua, mutta houkutuksen olla sinun ja sellaisten ihmisten seurassa, joita edustat, täytyy olla puolustukseni. Minä —» Hän vaikeni. Oli helppo ilmaista tytölle, että hän oli Tornin henkipatto, mutta jos Joan rakasti häntä, kuten hän pelkäsi, miten voisi hän kertoa rakastavansa ainoastaan Bertrade de Montfortia?
»Sinun ei tarvitse ilmoittaa minulle mitään», keskeytti Joan de Tany. »Olen arvannut kaikki, mistä minulle puhuisit, Norman of Torn. Emme enää ole ‘kuutamon ja seikkailun lumoissa’ — ne ovat omat sanasi — mutta sittenkin olen iloinen voidessani nimittää sinua ystäväkseni.»
Viimeisen sanan vähäinen korostus osoitti, kuinka lopullinen hänen se päätöksensä oli, että Tornin henkipatto ei voinut olla hänelle enempää kuin ystävä.
»Niin on parasta», vastasi Norman hyvillään siitä, ettei tyttö, kuten hän arveli, enää tuntenut rakkautta häntä kohtaan saatuaan tietää, mikä mies hän oikein oli. »Sinun laisellesi, Joan de Tany, ei voisi koitua mitään hyvää, jos Tornin henkipatto voisi vaatia sinulta enemmän kuin ystävyyttä; ja sen vuoksi olen sitä mieltä, että sinun mielenrauhasi tähden samoin kuin minunkin tähteni annamme kaiken olla, ikäänkuin et olisi milloinkaan minua tuntenut. Kiitän sinua siitä, ettet ole ollut minulle vihainen. Muista vain se, että Derbyn kunnailla on miekka valmiina palvelukseesi ilman palkkiota ja ilman palkkaa. Lupaa minulle, Joan, että jos milloinkaan sitä tarvitset, lähetät minua noutamaan — lupaatko sen, Joan?»
»Lupaan, Norman of Torn.»
»Hyvästi!» sanoi mies, ja suudellessaan taaskin neidon kättä hän notkisti polvensa maahan kunnioittavasti. Sitten hän nousi poistaakseen, painaen pienen käärön tytön käteen. Heidän katseensa osuivat vastakkain, ja sillä lyhyellä hetkellä mies näki neidon syvissä, sinisissä silmissä ilmeen, joka sai hänen äsken saavuttamansa mielenrauhan romahtamaan.
Ratsastaessaan kirkkaassa päivänpaisteessa luoteiseen Derbyä kohti vievällä tiellä Norman of Torn painoi päänsä kumaraan murheissaan, sillä hän käsitti kaksi asiaa. Toinen oli se, että tyttö, josta hän oli äsken eronnut, rakasti häntä vieläkin ja joskus, kenties jo huomenna, katuisi, koska oli lähettänyt hänet pois; ja toinen oli se, ettei hän rakastanut tätä tyttöä, että hänen sydämensä oli suljettu Bertrade de Montfortin kauniiseen rintaan.
Hän sätti itseään elukaksi, koska oli sallinut yksinäisyytensä ja seurattaman, tyhjän sydämensä jäytävän kaihon johtaa hänet tämän tytön elämään. Se, että hän oli äkkinäinen naisten seurassa ja vieläkin äkkinäisempi rakkausasioissa, ei ollut hänen omissa silmissään puolustus, ja satoja kertoja hän kirosi hulluuttaan ja typeryyttään ja huikentelevaisuuttaan, jona hän sitä piti.
Mutta yhden seikan oli tämä onneton juttu hänelle varmasti opettanut; se oli opettanut hänet varmasti tietämään, mitä rakkaus oli, ja sen, että Bertrade de Montfortin huulien muisto aina tehoaisi häneen voimakkaammin kuin maailman kaikkien muiden naisten kiehtomisvoima. vaikka he olisivat kuinka viehättäviä ja kauniita.
Vielä toisenkin seikan, kirvelevän, hän oli siitä oppinut, nimittäin sen, että juuri samalla tavoin, kuin Joan de Tany, vanhan ja jalon suvun tytär, oli häneen suhtautunut, täytyisi Tornin henkipaton odottaa kaikkien samaan luokkaan kuuluvien kelpo naisten häneen suhtautuvan, samoin myöskin Bertrade de Montfortin, saatuaan tietää, että Roger de Condé oli Norman of Torn.
Henkipatto oli tuskin ehtinyt kadota näkyvistä Derbyyn vievällä tiellä, kun tyttö, joka yhäti seisoi eteläisen tornin ikkuna-aukossa, kasvot oudon pingoittuneina ja murheellisina katsellen hänet niellyttä tietä, näki ripeätä laukkaa ratsastavan sotilasosaston lähestyvän Tanyn linnaa etelästä.
Ratsastajien yläpuolella liehui kuninkaan lippu ja vaistomaisesti tyttö arvasi, ketä he tulivat etsimään hänen isänsä linnasta. Nopeasti hän riensi portin ulommalle varustukselle, jotta juuri hän ennättäisi vastaamaan tulijoin tulkkaukseen siellä olevien vahtisotilaiden sijasta.
Hän oli tuskin ehtinyt ulomman portin varustuksille, ennenkuin kuninkaan sotilaat pysähtyivät linnan edustalle.
Vastaukseksi heidän luikkaukseensa Joan de Tany tiedusti heidän asiaansa.
»Etsimme Norman of Tornia, henkipattoa, joka nyt piileksii tässä linnassa», vastasi upseeri.
»Täällä ei ole henkipattoja», vakuutti tyttö, »mutta jos haluatte, voitte tulla sisälle muassanne kymmenkunta sotilasta tarkastamaan linnaa».
Upseeri teki niin, ja hänen varmistuttuaan siitä, ettei Norman of Tornia ollut siellä, oli kulunut tunti, ja Joan de Tany uskoi Tornin henkipaton varmasti päässeen niin pitkälle, etteivät kuninkaan miehet häntä saavuttaisi, ja niinpä tyttö virkkoi:
»Täällä kävi vähäistä ennen teidän tuloanne eräs soturi, joka ei kuitenkaan nimittänyt itseään Norman of Torniksi, ja ehkä etsitte juuri häntä.»
»Mitä tietä hän poistui?» huudahti upseeri.
»Suoraan länteen vievää keskimäistä tietä», valehteli Joan de Tany. Ja kun upseeri kiiruhti linnasta ja lähti miestensä etunenässä vimmatusti ratsastamaan länttä kohti, vaipui tyttö penkille ja painoi pienet kätensä jyskyttäville ohimoilleen.
Sitten hän avasi Norman of Tornin antaman käärön. Sen sisällä oli kaksi muuta. Toisessa niistä oli kaunis, jalokivillä koristettu muistokotelo, jonka ulkopinnassa oli kirjaimet J.T. ja sisäpinnassa kirjaimet N.T; toisessa oli kallisarvoinen, jalokiviupotuksilla somistettu hiuskoru, jonka ympärille oli kierretty kihara hänen omia silkinhienoja hiuksiaan.
Hän katseli kauan pieniä helyjä, painoi ne sitten huulilleen ja heittäytyi kasvoilleen tammiselle penkille nyyhkytyksien puistattaessa hänen joustavaa, nuorekasta vartaloaan.
Hän oli kun olikin vain pieni tyttö, joka oli järkkymättömillä siteillä kahlittu säätynsä ennakkoluuloihin. Syntyperä ja yhteiskunnallinen asema merkitsivät hänestä samaa kuin kunnia, ja kunnia oli englantilaisen ylimyksen tyttärestä vieläkin valtavampi voima kuin rakkaus.
Sen, että Norman of Torn oli henkipatto, hän olisi saattanut antaa anteeksi, mutta se, että Norman kuulopuheiden mukaan oli halpasyntyinen mies, jonka sukuperä oli tuntematon, nosti ylipääsemättömän muurin heidän välilleen.
Tuntikausia tyttö virui nyyhkyttäen penkillä, samalla kun hänen sisällään riehui valtava, sydämen ja pään välinen taistelu.
Sieltä hänen äitinsä löysi hänet, polvistui hänen viereensä, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja koetti tyynnyttää häntä, tiedustellen hänen surunsa syytä. Vihdoin se tuli julki, tulvahtaen murheellisesta sydämestä sellaisena toivottoman surkeuden hyökynä, jota ei edes äidinrakkaus jaksanut hillitä.
»Joan, rakas tyttäreni», säälitteli lady de Tany, »suren kanssasi sitä, että rakkautesi on ajautunut niin nurjalle ja mahdottomalle rannalle. Mutta parempi on, että olet saanut tietää totuuden, ennenkuin olisi liian myöhäistä, sillä usko minua, Joan, se katkera nöyryytys, joka sellaisesta liitosta olisi välttämättä koitunut sinulle ja isäsi suvulle, olisi pian jäähdyttänyt rakkautesi; eikä hänenkään tunteensa olisi kestänyt sitä pilkkaa ja niitä herjauksia, joita hän olisi saanut osakseen palkollistenkin taholta.»
»Voi, äiti, mutta minä rakastan häntä niin», valitti tyttö. »En tiennyt, kuinka paljon häntä rakastin, ennenkuin hän oli poissa ja kuninkaan upseeri saapui häntä etsimään, mutta silloin se ajatus, että kokonaisen valtakunnan mahtavan valtaistuimen ja suurimpien sukujen koko voima oli kiukkuisesti tähdätty häntä vastaan, tulistutti vereni raivoiseksi ja tieto rakkaudestani valtasi koko olemukseni. Äiti, sinä et voi tietää, kuinka kunniantuntoinen, uljas ja ritarillinen se mies on, niinkuin minä tiedän. Sen jälkeen, kun silurien Arthur-kuningas istui pyöreän pöytänsä ääressä, ei Englannin maaperällä ole ratsastanut toista niin nuhteetonta ritaria kuin Norman of Torn on.
»Jos vain olisit nähnyt, miten hän taisteli ja kuinka kunnioittavasti hän kohteli tytärtäsi, ja kuullut, kuinka arvokkaan kunnioittavasti hän puhui naisista, olisit sinäkin rakastanut häntä ja tuntenut, että vaikka hän onkin henkipatto, hänessä sittenkin on enemmän kunnianmiestä ja herrasmiestä kuin yhdeksässä kymmenesosassa Englannin ylimyksiä.»
»Mutta hänen syntyperänsä, tyttäreni?» huomautti lady de Tany. »Jotkut väittävät sellaistakin, että pronssisen orjanrenkaan hiertämät jäljet vielä näkyvät hänen kaulassaan, ja toiset, ettei hän itsekään tiedä isänsä nimeä ja ettei hänellä ole ollut äitiä.»
Niin, sepä tehokas perustelu! Tyttö ei osannut virkkaa mitään puolustaakseen niin kamalaa rikosta kuin alhaista syntyperää. Kaikki se, mitä mies teki, voitiin niinä julmina aikoina unohtaa ja antaa anteeksi, mutta sitä hänen äitinsä tai iso-isänsä syntiä, etteivät he kuuluneet aateliseen sukuun, vaikkapa kuinka pahamaineeseen, hän ei ikinä voinut kiertää eikä elämällään sovittaa.
Ristiriitaisten tunteiden raatelemana tyttö laahusti omaan huoneeseen ja paneutui levottomaan, unettomaan vuoteeseensa ja hurjien, mahdottomien toiveiden ja turhien, rääkkäävien pahoittelujen kalvamana kävi siellä taistelua koko pitkän, katkeran yön, kunnes hän aamupuolella ratkaisi surkeutensa pulman sillä ainoalla tavalla, joka hänen väsyneestä, vertavuotavasta, pienestä sydän-parastaan tuntui mahdolliselta. Kun nouseva aurinko pilkisti sisälle kapeasta ikkunasta, näki se Joan de Tanyn ja koko hänen ympäristönsä rauhallisena; hänen vyössään riippuneen lelun kaiverruksin koristettu, kultainen kahva pisti esiin hänen rinnastaan, ja ohut, veripunainen juova ulottui lumivalkean ihon ylitse hänen allansa olevalle raidille kertyneeseen pieneen lammikkoon.
Ja niin oli hirvittävän koston julma koura ojentunut ja rusentanut vielä yhden viattoman uhrin.