KOLMASTOISTA LUKU
Kun Norman of Torn tuli jälleen tajuihinsa, huomasi hän olevansa pienessä tornihuoneessa oudossa linnassa. Hänen päätänsä särki kauheasti, ja hänen ruumiinsa oli kipeä ja hellä; mutta hän kömpi pois vuoteelta, jolla hän virui, ja pääsi ovelle, tukien huojuvaa ruumistaan seinää vasten painetuilla käsillään. Pettymyksekseen hän havaitsi, että se oli lukittu ulkoapäin, eikä hän, heikko kun oli, yrittänytkään avata sitä voimakeinoilla.
Hänen yllään oli täydet pukimet ja rauta-asu samoin kuin silloin, kun hänet oli isketty maahan, mutta hänen kypärinsä oli poissa, ja myöskin hänen miekkansa ja tikarinsa olivat kadonneet.
Päivä oli päättymäisillään, ja kun tuli hämärä ja huone pimeni, kävi hän yhä kärsimättömämmäksi. Vaikka hän useita kertoja jyskytti ovea, ei hän saanut vastausta, ja vihdoin hän lakkasi siitä epätoivoissaan. Mentyään ikkunan ääreen hän näki huoneensa olevan noin kymmenen metrin korkeudella kivillä lasketusta pihasta. Siitä näkyi vinoittain vanhan linnan muita ikkunoita, joista alkoi näkyä valoa. Niiden takana liikkui sotilaita, ja kerran hän luuli erottaneensa naisen hahmon, mutta ei ollut siitä varma.
Hän aprikoi, miten Joan de Tanyn ja Mary de Stutevillin oli käynyt. Hän toivoi heidän päässeen pakoon, ja kuitenkin — niin, Joan varmasti ei ollut päässyt, sillä nyt hän selvästi muisti katseensa hetkiseksi osuneen tytön silmiin vähäistä ennen kuin isku osui häneen, ja hän ajatteli, kuinka varmaa luottamusta hän oli siitä nopeasta katseesta lukenut. Sellainen katse rohkaisisi shakaalin karkaamaan leijonalauman kimppuun, mietti henkipatto. Kuinka kaunis olento Joan olikaan! Ja hän oli jäänyt hänen, Normanin, luokse taistelun ajaksi! Nyt hän muisti: Mary de Stutevill ei ollut Joanin seurassa silloin, kun heidän katseensa osuivat vastakkain; niin, Joan oli ihan yksin. Niin! Se oli todellakin ystävyyttä!
Mikä muu muisto koetti tunkeutua hänen järkkyneen ja pettävän muistinsa kynnyksen ylitse? Sanojako? Rakkauden sanoja? Ja hänen huulilleen painetut huulet? Ei; sen kaiken täytyi olla vain hänen vahingoittuneiden aivojensa kuvittelua.
Mikä kilahti hänen rintasuojustaan vasten? Hän tunnusteli ja löysi metallisen korun, jota silkinhieno hius piti kiinni hänen teräksisen sotisopansa renkaissa. Hän vei pikku vehkeen ikkunan ääreen ja näki himmenevässä valossa, että se oli kultainen, jalokiviupotuksilla somistettu tukkakoru, mutta ei erottanut, oliko pieni, silkinhieno hiuskihara musta vaiko ruskea. Varovasti hän irroitti helyn, kietoi ohuen hiuksen sen ympärille ja pisti sen ihokkaansa povelle. Se vaivasi häntä epämääräisesti, mutta minkä tähden, sitä hän tuskin olisi osannut itselleen selittää.
Käännyttyään jälleen ikkunaan hän tähyili näkyvissään oleviin huoneisiin, ja pian hän näki ritarin tulevan läheisen huoneen suppean ikkuna-aukon kohdalle.
Asustaan päättäen ritari oli korkeassa asemassa oleva mies ja ilmeisesti keskusteli kiivaasti jonkun henkilön kanssa, jota Norman of Torn ei nähnyt. Mies, kookas, lihava, mustatukkainen ja mustaviiksinen ylimys, takoi nyrkillään pöytään antaakseen pontta sanoilleen ja äkkiä hän kavahti pystyyn ikäänkuin syöksyäkseen sitä henkilöä kohti, jolle hän puhui. Hän katosi tuokioksi tähyilijän näkyvistä, ja sitten Norman of Torn näki hänet uudelleen huoneen toisessa päässä parhaillaan karkeasti käymässä käsiksi naiseen, joka ilmeisesti koetti päästä karkuun hänen otteestaan. Kun nainen kääntyi kiusaajaansa päin, kohosi koko Tornin paholaisessa piilevä paholaisen sisu hänen kipeään päähänsä, sillä hänen näkemänsä kasvot olivat Joan de Tanyn.
Jupisten kirouksen vanki kääntyi heittäytyäkseen teljettyä ovea vasten, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt harpata ainoatakaan askelta, sai ulkoa kuuluva raskaiden askelten ääni hänet pysähtymään; ja kun avainnippu kilisi avainta sovitettaessa oven lukkoon, hiipi hän hiljaa oviaukon viereen seinustalle, jossa sisäänpäin kääntyvä ovi piilottaisi hänet.
Kun ovi työnnettiin auki, valaisi lepattava soihtu huonetta, mutta vain himmeästi, joten tulija näki sängyn olevan tyhjän vasta edettyään keskelle huonetta.
Hän oli sotilas, ja hänen kupeellaan riippui miekka. Siinä oli kylliksi Tornin paholaiselle — juuri miekkaa hän eniten kaipasi; ja ennenkuin mies sai hitaan järkensä tajuamaan, että vuode oli tyhjä, puristuivat teräksenlujat sormet hänen kurkkuunsa, ja hän nujertui lattialle henkipaton jättiläisruhon alle.
Heidän taistellessaan ei kuulunut muuta ääntä kuin heidän ruumiittensa hankautuminen lattiaa vasten ja heidän varuksiensa kalahtelu; toinen pyrki tempaamaan tikarin vyöltään, toinen iäksi sulkemaan vastustajansa henkitorven.
Pian sotilas tapasi hapuilemansa aseen ja nyittyään sitä yhä heikentyvillä voimillaan hän tunsi tikarin liukuvan tupestaan. Hitaasti ja voimattomasti hän kohotti sen korkealle päällänsä olevan miehen selän kohdalle; vielä viimeisen kerran ponnistaen voimiaan äärimmilleen hän painoi kärkeä alaspäin, mutta ennenkuin se ehti maaliinsa, kuului terävä naksahdus, ikäänkuin luu olisi taittunut, tikari kirposi vahinkoa tekemättä hänen kuolleesta kädestään ja hänen päänsä retkahti taaksepäin hänen katkenneen kaulansa varaan.
Siepattuaan kuolleelta vastustajaltaan miekan Norman of Torn riensi ulos tornihuoneesta.
* * * * *
Kun John de Fulm, Buckinghamin kreivi, tarttui raakalaiskäsillä Joan de Tanyyn, kävi tämä hänen kimppuunsa kiukkuisesti kuin naarastiikeri. Hän löi lyömistään miehen päätä ja kasvoja, kunnes kreivi häpeän ja raivon vallassa iski häntä suoraan vasten suuta nyrkillään; mutta sekään ei masentanut neitoa, joka voimiensa uupuessa kuitenkin yhä löi ahdistajaansa. Ja silloin mahtava, kuningasmielinen kreivi, kuninkaan valioystävä, kouraisi vankoilla sormillaan tytön kurkkua, ja himokas rakkaus muuttui verenhimoksi, sillä hän olisi ollut valmis tappamaan Joanin vimmassaan.
Näky oli tällainen, kun Tornin henkipatto syöksähti huoneeseen paljas miekka kädessään. He olivat huoneen toisessa päässä, ja näyn hänen huuliltaan puristama, raivokas kiljaisu sai kreivin hellittämään uhrinsa ja kääntymään miekka kädessä häntä vastaan.
Ei virketty mitään, sillä sanoja ei tässä kaivattu. Miehet olivat toistensa kimpussa, taistellen elämästä ja kuolemasta, ennenkuin tyttö oli päässyt jälleen pystyyn. John de Fulmin elämänlanka olisi äkkiä katkennut, jollei hänen avukseen olisi rientänyt joitakuita hänen sotilaitaan, jotka olivat kuulleet ottelun hälyn.
Heitä oli neljä, ja he syöksyivät suinpäin huoneeseen ja suoraa päätä Norman of Tornin kimppuun innokkaasti pyrkiessään survaisemaan miekkansa häneen; mutta heti henkipaton mestarillisen käden kohdattuaan he alkoivat hyökkäillä hitaammin, eikä kaksi heistä tuokion kuluttua enää lainkaan hyökkäillyt, kun taas jäljelläolevat ja kreivi vain varovasti kaartelivat hänen ympärilleen, väijyen sopivaa tilaisuutta, jota he eivät koskaan saaneet.
Norman of Torn seisoi selkä pöytää vasten huoneen nurkassa, ja Joan de
Tany oli hänen takanaan.
»Siirtykää vasemmalle!» supatti tyttö. »Minä tunnen tämän vanhan rakennuksen. Päästyänne lamppua kannattavan pöydän luokse on suoraan lakananne pieni ovi. Iskekää miekallanne lamppu sammuksiin, kun tunnette käteni vasemmassa kädessänne! Sitten minä opastan teidät siitä ovesta, joka teidän pitää sulkea ja teljetä jälkeemme. Ymmärrättekö?»
Norman nyökkäsi.
Verkkaisesti hän taistellen siirtyi pöytää kohti sotilaiden sillä välin pitäessä hornamaista melua, huutaen apua. Kreivi pysyi huolellisesti poissa de Condén miekan kärjen ulottuvilta, ja sotilaat olivat sangen taipuvaiset noudattamaan isäntänsä esimerkkiä.
Hänen parhaiksi ehdittyään päämääräänsä syöksyi huoneeseen vielä kymmenkunta miestä, ja tämän avun rohkaisemana tuli toinen de Condéta ahdistava sotilas liian likelle häntä. Nykäistessään säilänsä irti miehen kurkusta Norman of Torn tunsi lujan, lämpimän käden sujahtavan omaan käteensä takaapäin, ja hänen miekkansa sivalsi kajahtavan iskun lamppuun.
Huoneen jäätyä pimeäksi Joan de Tany ohjasi hänet ulos pikku ovesta, jonka hän heti sulki ja telkesi, kuten tyttö oli käskenyt.
»Tännepäin!» kuiskasi neito, taaskin tarttuen hänen käteensä, ja hiljaisuuden vallitessa talutti häntä useiden hämärien huoneiden lävitse, seisahtuen vihdoin sileän seinän kohdalle avarassa tammilaudoituksella sievistetyssä huoneessa.
Siellä tyttö nopein sormin tunnusteli laudoituksen reunaa ja liikkui yhä vikkelämmin, kun linnassa alkoi kajahdella kiiruhtavien askelten ääniä.
»Mikä on viassa?» kysyi Norman of Torn, huomattuaan hänen yhä pahenevan hämminkinsä.
»Mon Dieu!» tuskaili Joan. »Olenko voinut erehtyä? Varmasti tämä on sama huone. Voi, hyvä ystävä, että minun oikullani ja turhamaisuudellani pitikin saattaa teidät kaikkeen tähän! Ja nyt, kun ehkä voisin pelastaa teidät, hämmentyy pääni, enkä muista tietä.»
»Älkää olko huolissanne minun tähteni!» lohdutti Tornin paholainen nauraen. »Minusta tuntui, että juuri minä koetin pelastaa teitä, ja suokoon taivas minulle muussa tapauksessa anteeksi, sillä totisesti ainoastaan se voi puolustaa sitä tekoani, että pakenin kourallista miekkamiehiä. En voinut panna mitään alttiiksi, kun sinä olit kysymyksessä, Joan», lisäsi hän vakavammin.
Takaa-ajon hälinä kuului nyt ihan likeltä, ja lepattavien soihtujen kajastusta jo näkyikin läheisestä huoneista.
Vihdoin tyttö huudahti hiljaa: »Tomppeli!» tarttui de Condén käteen ja kiidätti hänet huoneen vastaiseen päähän.
»Täällä se on», kuiskutti hän riemuisesti, »täällä se on ollut koko ajan». Hypisteltyään sormillaan pitkin laudoituksen reunaa, kunnes löysi pienen, kätketyn pontimen, hän painoi sitä, ja osa laudoituksesta kääntyi hitaasti sisäänpäin, jättäen näkyviin sen takana avautuvan pimeän onkalon ammottavan suun.
Tyttö astui kerkeästi aukosta sisälle, vetäen de Condén perässään, ja kun laudoitus oli hiljaa kiertynyt paikoilleen, astui Buckinghamin kreivi huoneeseen muassaan toistakymmentä sotilasta.
»Piru heidät vieköön!» kiukkuili de Fulm. »Mihin he ovat saattaneet mennä? Varmastihan olimme heidän jäljillään.»
»Tämä tuntuu kummalliselta, mylord», vastasi eräs sotilaista. »Tarkastetaan yläkertaa ja torneja, sillä varmasti he eivät ole tulleet tänne.» Ja seurue palasi samaa tietä, jättäen huoneen tyhjäksi.
Laudoituksen takana tyttö seisoi painautuneena kiinni de Condéseen käsi vielä miehen kädessä.
»Mihin nyt?» tiedusti Roger. »Vai pysymmekö täällä piilossa pelästyneiden kanojen tavoin, kunnes sota päättyy ja parooni palaa päästämään meidät tästä ummehtuneesta onkalosta?»
»Maltahan», pyysi tyttö, »kunnes hermoni hiukan rauhoittuvat. Olen ihan voimaton.» Henkipatto tunsi tytön vartalon vapisevan painautuessaan häntä vasten.
Norman of Tornissa oli suojelemisvaisto voimakas. Ja ihmekö sitten, että hänen kätensä kiertyi Joanin hartioiden ympärille ikäänkuin hän olisi halunnut sanoa: »Älä pelkää! Minä olen rohkea ja voimakas. Mikään ei pysty tekemään sinulle pahaa, niin kauan kuin minä olen tässä.»
Äkkiä tyttö kohotti kätensä Rogerin kasvoille uskaltaen tehdä sen pimeyden suojassa.
»Roger», kuiskasi hän kielensä takertuessa tuttuun nimeen. »Luulin heidän tappaneen sinut — ja vain minun tähteni, typerän itsepäisyyteni tähden! Voitko antaa minulle anteeksi?»
»Antaa anteeksi?» kertasi mies hymyillen itsekseen. »Antaa anteeksi, että olen saanut tilaisuuden taistella? Ei ole mitään anteeksi annettavaa, Joan, jollei minun pitäisi pyytää anteeksi sitä, että olen puolustanut sinua niin kehnosti.»
»Älä puhu sellaista!» kielsi tyttö. »Ei milloinkaan ennen ole koko maailmassa nähty sellaista uljuutta ja sellaista miekankäyttelyä eikä sellaista miestä.»
Norman ei vastannut. Hänen mielessään myllersi sekavia, ristiriitaisia ajatuksia. Tytön käsien kosketus, kun ne hetkisen olivat olleet hänen poskillaan, epävarmasti hyväillen, ja häntä vastaan nojaavan vartalon tuntu panivat veren kuumasti kiertämään hänen suonissaan. Hän oli ymmällä, sillä hän ei ollut uneksinutkaan, että ystävyys oli niin suloista. Sen, ettei tyttö vetäytynyt irti ympärilleen kietoutuneesta käsivarresta, olisi pitänyt ilmaista hänelle paljon, mutta Norman of Torn oli hidas oivaltamaan, että nainen saattoi katsoa häneen rakastavan silmillä. Eikä hän itse tuntenut Joania kohtaan mitään muuta kuin ystävän ja suojelijan tunteita.
Ja sitten hän mielessään näki toiset kauniit kasvot — Bertrade de Montfortin — ja Norman of Torn joutui yhä pahemmin ymmälle, sillä hän oli sydämestään puhdas, ja uskollisuuden rakkaus oli hänessä voimakas. Naisen rakkaus oli hänelle uutta, ja kun hän oli koko yksinäisen elämänsä ajan saanut olla vailla rakkautta ja ystävällistä kumppanuutta, sekä miesten että naisten, ei voida kummastella, että häneen helposti vaikutti ja hänessä herätti vastakaikua se tunne, jonka hänen voimakas persoonallisuutensa oli virittänyt kahden Englannin kauneimpiin tyttäriin kuuluvan naisen sydämessä.
Mutta noiden toisten kasvojen näkeminen sai hänet himmeästi tajuamaan, että kenties se voima, joka pani tytön taipuisan, lämpimän vartalon niin tiukasti painautumaan häntä vasten, olikin väkevämpi kuin ystävyys tai pelko. Hänen päähänsä ei ollut hetkeksikään pälkähtänyt, ettei hän ollut vastuussa siitä ratkaisevasta vaiheesta, johon heidän nuori ystävyytensä oli niin pian joutunut. Hänestä oli koko syy hänen; ja kenties juuri tämä ritarillinen ominaisuus oli hänen jalon luonteensa monista ylevistä piirteistä hienoin. Niinpä hänen seuraavat sanansa olivat häntä kuvaavia; ja rakastipa Joan de Tany häntä tai oli rakastamatta, sinä yönä tyttö oppi häntä kunnioittamaan ja häneen luottamaan niin kuin hän kunnioitti vain harvoja tuntemiaan miehiä.
»Mylady», virkkoi Norman of Torn, »olemme kokeneet paljon ja muistutamme pieniä lapsia ylisillä, ja jos olen niin ollen ollut liian tuttavallinen» — hän hellitti käsivartensa tytön hartioiden ympäriltä — »pyydän sitä anteeksi, sillä heikkoudesta ja päähäni osuneen iskun aiheuttamasta kivusta tuskin tiedän, mitä teen».
Joan de Tany vetääntyi hitaasti hänestä loitommalle, tarttui mitään vastaamatta hänen käteensä ja lähti taluttamaan häntä pimeässä, kylmässä käytävässä.
»Nyt meidän täytyy kävellä varovasti», huomautti hän vihdoin, »sillä läheisyydessä on portaat».
Norman puristi hänen kättänsä tiukasti, kenties tiukemmin kuin olosuhteet vaativat, ja tyttö antoi kätensä olla ohjatessaan miestä hyvin hitaasti karkeatekoisia kiviportaita myöten alaspäin.
Norman of Torn aprikoi, oliko tyttö häneen suuttunut, ja ollen kokematon rakkausasioissa hän sitten virkkoi kömpelösti:
»Joan de Tany.»
»Niin, Roger de Condé, mitä haluat?»
»Olet äänetön, ja pelkään sinun olevan minulle vihaisen. Sano antavasi anteeksi menettelyni, jos se sinua loukkasi! Minulla on niin vähä ystäviä», lisäsi hän surullisesta »ettei minun kannata menettää sinun kaltaistasi».
»Et milloinkaan menetä Joan de Tanyn ystävyyttä», vakuutti neito. »Olet voittanut hänen kunnioituksensa ja — ja —» Mutta hän ei saanut sitä suustansa ja lopetti sen vuoksi heikosti — »ikuisen kiitollisuutensa».
Mutta Norman of Torn arvasi, minkä sanan Joan olisi lausunut, jos hän, Norman, olisi uskaltanut sallia hänen lausua sen. Hän ei uskaltanut, sillä hänen silmissään väikkyi aina Bertrade de Montfortin kuva; ja nyt hän näki toisen näyn, joka varmasti olisi sulkenut hänen huulensa, jollei edellinen olisi sitä tehnyt — hän näki Tornin henkipaton riippumassa hirsipuussa.
Aikaisemmin hän oli ainoastaan pelännyt Joan de Tanyn rakastavan häntä; nyt hän sen tiesi, ja samalla kun hän ihmetteli, että niin ihana olento saattoi tuntea rakkautta häntä kohtaan, hän taaskin moitti itseään ja oli pahoillaan heidän kummankin tähden, sillä hän ei puolestaan rakastanut tyttöä eikä voinut kuvitella niin voimakasta rakkautta, joka olisi kestänyt sitä tietoa, että se kohdistui Tornin paholaiseen.
Pian he saapuivat portaiden alapäähän, ja Joan de Tany talutti häntä hapuillen, kuten heidän kajahtelevista askelistaan päättäen tuntui, avarassa huoneessa. Ilma oli kylmä, kostea ja homeentuoksuinen, ainoatakaan valonsädettä ei tunkeutunut tähän maanalaiseen holviin eikä hiljaisuutta häirinnyt ainoakaan ääni.
»Tämä on linnan hautaholvi», supatti Joan, »ja täällä kerrotaan tapahtuvan outoja seikkoja yön hiljaisina hetkinä; linnan nukkuessa kuuluvat sen vainajat nousevan arkuistaan ja kalistelevan kuivia luitansa.
»St! Mikä se oli?» hätäili hän, kun ihan heidän oikealta kupeeltaan kuului kahinaa; sitten he selvästi erottivat vinkumista, ja Joan de Tany pakeni Norman of Tornin voimakkaiden käsivarsien suojaan.
»Ei ole mitään pelkäämistä, Joan», rauhoitti häntä Norman of Torn. »Kuolleet eivät heiluttele miekkoja, eivät liiku eivätkä vingu. Tuuli ja rotat ovat luultavasti ainoana seuranamme täällä.»
»Minua peloittaa», supatti neito. »Jos saat tulta, niin varmasti löydät täältä vanhan lampun, eikä sitten tunnu niin kaamealta. Lapsena kävin usein tässä linnassa, ja seikkailuja etsiessämme liikuimme usein näissä käytävissä, mutta aina päiväsaikaan ja valoa muassamme.»
Norman of Torn noudatti hänen pyyntöään ja löydettyään lampun sytytti sen. Kammio oli ihan tyhjä lukuunottamatta komeroissaan olevia arkkuja ja joitakuita määrättyjen välimatkojen päähän toisistaan seinään kiinnitettyjä marmoritauluja.
»Eipä niin kovin kammottava paikka sittenkään», huomautti Norman, hiukan naurahtaen.
»Mikään paikka ei nyt näyttäisi kammottavalta», vastasi toinen koruttomasti, »kunhan vain on valoa näyttämässä, että vierelläni ovat Roger de Condén uljaat kasvot».
»Hiljaa, lapsi!» varoitti henkipatto. »Et tiedä, mitä puhut. Kun opit tuntemaan minut paremmin, harmittelet sanojasi, sillä Roger de Condé ei ole se, joksi häntä luulet. Älä senvuoksi enää hiiskahda ainoaakaan kehuvaa sanaa, ennenkuin pääsemme pois tästä onkalosta ja sinä olet turvassa isäsi saleissa.»
Pimeän huoneen äänien aiheuttama pelko oli vain ollut omiaan tuomaan tytön kasvot taaskin likelle hänen kasvojaan, joten hän tunsi Joanin kuuman, hivelevän hengityksen poskillaan, ja niin sukeutui uusi rengas häntä neitoon kiinnittävään ketjuun.
Lampun valossa he etenivät ripeämmin ja saapuivat muutamien minuuttien kuluttua holvikäytävän päässä olevalle matalalle ovelle.
»Tästä ovesta päästään linnan alapuolella olevaan rotkoon. Olemme tulleet muurien ja vallikaivannon alitse. Mitä teemme nyt, Roger, ilman ratsuja?»
»Laittaudutaan pois täältä ja niin kauaksi kuin suinkin pimeän turvissa, ja epäilemättä keksin jonkun keinon viedäkseni sinut isäsi linnaan», vastasi Norman of Torn.
Sammutettuaan valon, jotta se ei herättäisi linnan muureilla astelevien vahtien huomiota, Norman of Torn työnsi auki pikku oven ja astui raikkaaseen yö-ilmaan.
Rotko oli niin täynnä sekaisin kasvavia viiniköynnöksiä ja villejä pensaita, että jos siellä oli joskus ollutkin polku, se oli nyt tyyten hävinnyt; ja vain vaivoin mies raivasi itselleen tietä jalkoihin takertuvien köynnöskasvien ja kärhien seassa. Tyttö kompuroi hänen jäljessään ja kaatui kahdesti, ennenkuin he olivat edenneet pariakymmentä askelta.
»Pelkään, etteivät voimani riitä», valitti hän vihdoin. »Tie on vaivaloisempi kuin luulinkaan.»
Niinpä Norman of Torn nosti hänet väkevään syliinsä ja hoippui pimeässä pensaikossa rotkon keskustaa kohti. Kului lähes tunti, ennenkuin hän pääsi vähän matkan päässä olevalle maantielle; ja koko sen ajan tytön pää nojasi hänen olkaansa, ja hiukset hipoivat hänen poskeaan. Kerran, kun Joan nosti päätänsä puhuakseen hänelle, kumartui hän tytön puoleen, ja pimeässä hänen huulensa sattumalta pyyhkäisivät tytön huulia. Hän tunsi neidon hennon vartalon vavahtavan käsivarsillaan ja hiljaisen huokauksen lähtevän hänen huuliltaan.
Nyt he olivat maantiellä, mutta hän ei laskenut taakkaansa maahan. Hänen silmiensä edessä väikkyi utua, ja hän olisi saattanut pusertaa neitoa rintaansa vasten ja peittää hänen lämpöiset huulensa suudelmillaan. Hitaasti hänen kasvonsa kallistuivat tytön puoleen, yhä tiukemmaksi kävi hänen rautaisten lihaksiensa puristus, mutta sitten hän ihan selvästi näki Tornin henkipaton ruumiin roikkumassa hirsipuun poikkipienassa, ja sen juurella oli polvillaan upeaan, kullalla ja runsailla jalokivillä koristettuun asuun puettu nainen. Hänen kasvonsa olivat poispäin käännetyt, ja hänen kätensä olivat ojennetut riippuvaa hahmoa kohti, joka heilui ja pyöri kolkossa, ohuessa poikkipuussa. Hänen vartaloaan puistattivat kauhuisen murheen pusertamat, tukahdutetut nyyhkytykset. Äkkiä hän hoippuroi pystyyn ja kääntyi poistumaan, peittäen kasvonsa käsillään; mutta silloin Norman näki hänen kasvonsa hetkisen — se nainen, joka peittelemättä ja yksin suri Tornin henkipaton kuolemaa, oli Bertrade de Montfort.
Hitaasti hänen käsivartensa höltisivät, ja hellävaroen ja kunnioittavasti hän laski Joan de Tanyn maahan. Sillä hetkellä Norman of Torn oli oppinut tuntemaan ystävyyden ja rakkauden sekä rakkauden ja intohimon välisen eron.
Kuu valaisi heitä kirkkaasti, ja tyttö kääntyi silmät levällään ja kummastuneena saattajaansa päin. Hän oli tuntenut rakkauden rajun kutsun eikä jaksanut nyt käsittää miehen näennäistä kylmyyttä, sillä hän ei ollut nähnyt mitään muuta kuin onnellisen elämän noiden voimakkaiden käsivarsien syleilyssä.
»Joan», virkkoi Norman, »mieleni teki ihan äskenkin tehdä sinulle vääryyttä. Suo minulle anteeksi. Unohda, mitä on välillämme tapahtunut, kunnes voin tulla luoksesi, käyttäen omia värejäni, jolloin meitä ei enää kiehdo kuutamon ja seikkailun lumous, ja sitten» — hän pysähtyi — »ja sitten ilmaisen sinulle, kuka olen, ja sinä saat sanoa, vieläkö haluat nimittää minua ystäväksesi — enempää en pyydäkään.»
Hänellä ei ollut sydäntä kertoa tytölle rakastavansa ainoastaan Bertrade de Montfortia, mutta olisi ollut tuhat kertaa parempi, jos hän olisi sen tehnyt.
Joan oli vastaamaisillaan, kun heitä ympäröivistä varjoista syöksähti esille kymmenkunta miestä, jotka vaativat heitä antautumaan. Suoraan johtajaan osuva kuutamo valaisi kookasta, jättiläismäistä miestä, jolla oli suunnattomat, törröttävät viikset — hän oli Shandy.
Norman of Torn antoi kohotetun miekkansa painua.
»Minä tässä olen, Shandy», sanoi hän. »Pidä kielesi hiljaa suussasi, kunnes puhelen kanssasi kahden kesken! Odota tässä, mylady Joan! Nämä ovat ystäviä.»
Vietyään Shandyn syrjään hän sai tietää tämän uskollisen miehen käyneen levottomaksi päällikkönsä pitkän poissaolon tähden ja lähteneen etsimään häntä muassaan pieni sotilasosasto. He olivat tavanneet ratsastajattoman sir Mortimerin syömässä ruohoa maantien ohessa ja vähän matkan päässä huomanneet taistelun merkkejä teiden risteyksessä. Sieltä he olivat löytäneet Norman of Tornin kypärin, joka oli vahvistanut heidän pahimpia aavistuksiaan. Läheisessä majassa asuva talonpoika oli kertonut heille kahakasta ja opastanut heidät sille tielle, jota myöten kreivi vankeineen oli lähtenyt.
»Ja nyt olemme tässä, mylord», lopetti roteva soturi.
»Kuinka monta teitä on?» tiedusti henkipatto.
»Yhteensä viisikymmentä, ne mukaanluettuina, jotka ovat väijyksissä kauempana pensaikossa.»
»Anna meille ratsut ja käske kahden miehen ratsastaa jäljessämme!» komensi päällikkö. »Ja, Shandy, lady ei saa tietää tänä iltana ratsastavana Tornin henkipaton seurassa.»
»Hyvä, mylord.»
Pian he olivat ratsailla ja laskettivat maantietä myöten takaisin
Richard de Tanyn linnaa kohti.
Äänettömästi ihmetellen Joan de Tany silmäili näitä tuimia sotilaita, jotka riensivät yön pimennosta näkyviin täyttämään Roger de Condén, ranskalaisen herrasmiehen, käskyjä.
Punapää-Shandyn kookkaassa ruhossa oli jotakin tuttua; missä hän oli aikaisemmin nähnyt tuon valtavan vartalon? Ja nyt hän katseli tarkasti Roger de Condén olemusta. Niin; jossakin muualla hän oli nähnyt nämä kaksi miestä yhdessä; mutta missä ja milloin?
Ja sitten hänen mieleensä johtui vielä yksi kummallinen seikka. Roger de Condé ei osannut englanninkieltä, mutta kuitenkin hän oli selvästi erottanut tämän miehen huulilta lähtevän englanninkielisiä sanoja hänen puhutellessaan punapäistä jättiläistä.
Norman of Torn oli saanut takaisin kypärinsä siltä sotilaaltaan, joka oli ottanut sen maanteiden risteyksestä, ja nyt hän ratsasti äänettömänä kypärinsilmikko suljettuna, kuten hänen tapansa oli.
Nyt hänen ulkonäössään oli jotakin uhkaavaa, ja kun kuutamo valaisi hänen takanaan ratsastavien, tuimien, äänettömien miesten julmia kasvoja, puistatti Joan de Tanya vähäinen väristys.
Vähää ennen päivänkoittoa he saapuivat Richard de Tanyn linnalle, ja vahdilta pääsi äänekäs luikkaus, kun Norman of Torn huusi:
»Avatkaa! Avatkaa mylady Joanille!»
He ratsastivat yhdessä linnanpihalle, jossa vallitsi kiihkeä hyörinä. Kymmenet äänet syytivät kymmeniä kysymyksiä ja huutelivat uusia odottamatta vastauksia.
Richard de Tany, hänen perheensä ja Mary de Stutevill olivat vielä täysissä pukimissa, sillä he eivät olleet nukkuneet koko yönä. He suorastaan kävivät käsiksi Joaniin ja Roger de Condéhen lausuessaan huojentuneina ja riemastuneina heidät tervetulleiksi.
»Kas niin, kas niin!» hoki parooni. »Mennään sisälle. Teidän on varmaankin hirveä nälkä, ja kaipaatte kunnollisia ruokaa ja juomaa.»
»Minä lähden ratsastamaan, mylord», torjui Norman of Torn. »Minulla on pieni asia selvitettävänä ystäväni Buckinghamin kreivin kanssa, ja pelkään, että se on kiireellinen.»
Joan de Tany katseli äänettömänä sivusta. Eikä hän kehoittanut saattajaansa jäämään, kun tämä vei hänen kätensä huulilleen jäähyväisiksi. Sitten Norman of Torn poistui ratsunsa selässä pihalta; ja kun hänen sotilaansa lähtivät hänen jälkeensä sarastavan päivän hämärässä valossa, tarkkaili de Tanyn tytär heitä portin lävitse, ja silloin vaikeni hänelle salaisuus, sillä hän näki saman näyn, jonka hän oli nähnyt muutamia päiviä aikaisemmin, kun hän oli kääntynyt satulassaan katselemaan Tornin hirtehisten loittonevia hahmoja heidän lähdettyään jatkamaan matkaansa hänen isänsä seurueen pysäyttämisen jälkeen.