KAHDESTOISTA LUKU
Norman of Torn ei palannut Leicesterin linnaan »muutamien päivien kuluttua» eikä moniin kuukausiinkaan, sillä hän sai tietää, että Bertrade de Montfort oli lähetetty Ranskaan äitinsä valvonnan alaisena.
Tästä alkaen Tornin sotavoimia käytettiin uudistettuihin hyökkäyksiin kuningasmielisiä parooneja vastaan, ja retkeilyt ulotettiin yhä kauemmaksi etelään, kunnes jopa myöskin Berkshire, Surrey ja Sussex tunsivat henkipaton rautaisen käden painon.
Oli kulunut lähes vuosi siitä päivästä, jolloin hän oli pitänyt kaunista Bertrade de Montfortia syleilyssään, eikä hän koko sinä aikana ollut saanut neidolta mitään tietoja.
Hän olisi seurannut Bertradea Ranskaan, jollei hän, sitten kun he olivat eronneet toisistaan ja hänen aivonsa tytön läheisyyden aiheuttaman huumauksen haihduttua selvisivät pystyäkseen ajattelemaan järkevästi, olisi oivaltanut, kuinka turhat hänen toiveensa olivat, ja käsittänyt, että hänen kosintansa jatkaminen saattaisi merkitä ainoastaan kärsimyksiä ja nöyryytystä sille naiselle, jota hän rakasti.
Asiaa paremmin harkittuaan hän päätteli, että kun tyttö vapautuisi rakastetun läheisyyden ja ensimmäisen rakkauden uutuuden synnyttämästä voimakkaasta lumouksesta, hän puolestaan epäilemättä olisi hyvillään saadessaan unohtaa jumalallisen intohimon kiihkossa lausutut sanat. Siispä Norman of Torn odottaisi, kunnes kohtalo heittäisi heidät yhteen, ja jos se vielä tapahtuisi neidon ollessa vapaana, ilmoittaisi hän Bertradelle, että Roger de Condé ja Tornin henkipatto olivat sama henkilö.
Jos hän sitten tahtoo minut omakseen, tuumi hän — mutta hän ei tahdo, se on mahdotonta. Hänen on parempi mennä avioliittoon ranskalaisen prinssinsä kanssa kuin elää tavallisen rosvon kunniattomana vaimona, sillä vaikka hän aluksi rakastaisikin puolisoaan, muuttaisi hänen elämänsä katkeruus ja yksinäisyys hänen rakkautensa vihaksi.
Henkipaton eräänä päivänä istuessa isä Clauden pienessä huvilassa kajosi pappi taaskin asiaan, josta he usein ennenkin olivat keskustelleet, valtakunnan epävakaisiin poliittisiin oloihin ja siihen, minkä kannan Norman of Torn omaksuisi, kun julistettaisiin avoin sotatila kuninkaan ja läänitysylimysten välillä.
»Tuntuu melkein siltä», haasteli pappi, »että Henrik yhtämittaisesti rikkomalla Oxfordin sääntöjen sekä henkeä että kirjainta vastaan ihan pakottaa paroonit turvautumaan aseisiin; ja se seikka, että hän viime syksynä suorastaan pakotti prinssi Edwardin ryhtymään taisteluun Humphrey de Bohunia vastaan ja ulottamaan sodan tuhon kaikkiin Walesin rajamaakuntiin, saa minut uskomaan, että hän nyt on hyvin varustautunut vastustamaan de Montfortia ja tämän liittolaisia».
»Jos asianlaita on siten», virkkoi Norman of Torn, »saamme sotaa ja taistelua oikein todenteolla, ennenkuin monta kuukautta on kulunut».
»Ja minkä lipun alla ajattelee mylord Norman taistella?» tiedusti isä
Claude.
»Mustan haukansiiven alla», vastasi tornilainen nauraen.
»Oletpa totisesti varovasanainen mies, poikani», huomautti pappi hymyillen. »Se ominaisuus auttaa ihmistä kehittymään suureksi valtiomieheksi. Kun sinulla lisäksi on sotilaskykysi, rakas poika, on sinulla suuri tulevaisuus rehellisten ihmisten keskuudessa. Muistatko menneitä puheitamme?»
»Kyllä, isä, hyvin; ja usein olen ajatellut sitä. Minun on suoritettava vielä yksi tehtävä täällä Englannissa, ja sitten ehkä noudatan ehdotustasi, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.»
»Mikä se on, poikani?»
»Se, että minne tahansa menen, sinne sinunkin täytyy lähteä. Sinä olet paras ystäväni, oikeastaan isäni; muuta isää en ole milloinkaan tuntenut, sillä vaikkakin olisin Tornin pienen vanhuksen lihallinen poika, mitä pahasti epäilen, ei hän ole mikään isä minulle.»
Pappi istui useita minuutteja, silmäillen nuorta miestä, ennenkuin puhkesi puhumaan.
Huvilan ulkopuolella piileksi tumma hahmo ikkunan alla, kuunnellen korviinsa kantautuvia keskustelun sirpaleita. Se oli Spizo, espanjalainen. Hän kyyrötti täydelleen tuuhean syreenipensaan peitossa, joka useita kertoja aikaisemminkin oli kätkenyt hänen petollisen olemuksensa.
Vihdoin pappi puhui.
»Norman of Torn», alkoi hän, »niin kauan kuin olet Englannissa, taistellen suurine sotajoukkoinesi kuningasta ja hänen valtakuntansa aatelisia ja läänitysylimyksiä vastaan, toimit sinä vain toisen välikappaleena. Olet itse satoja kertoja maininnut, ettet tiedä, minkä tähden heitä vihaat. Olet liian voimakas mies tuhlataksesi elämäsi hyödyttömästi toisen ihmisen kiukun tyydyttämiseen.
»On asia, josta en vielä uskalla sinulle puhua, ja siitä, mitä ajattelen, voin ainoastaan arvailla ja haaveilla, enkä tiedä, kumpaa toivon enemmän, sitäkö, että se olisi totta, vai sitäkö, ettei se olisi, mutta nyt jos koskaan, on tullut aika, jolloin se kysymys täytyy ratkaista. Sinä et ole hiiskunut minulle siitä mitään, mutta olen vanha mies ja perehtynyt lukemaan rivien välistä, joten tiedän, että rakastat Bertrade de Montfortia. Niin; älä väitäkään vastaan! Ja nyt haluaisin sanoa sinulle seuraavaa. Koko Englannissa ei ole kunnianarvoisempaa miestä kuin Simon de Montfort on eikä ketään, joka pystyisi paremmin ratkaisemaan kysymyksen tulevaisuudestasi ja entisyydestäsi. Et käsittäne, mihin vihjaan, mutta tiedät voivasi luottaa minuun, Norman of Torn.»
»Kyllä, uskon sinun haltuusi vaikka henkeni ja kunniani, isä», vastasi henkipatto.
»Lupaa siis minulle, että kun pyydän sinua, tulet tänne kahden kesken Tornin vanhuksen kanssa kohtaamaan Simon de Montfortia ja noudatat hänen ratkaisuaan, jos sinua koskevat olettamukseni ovat paikkansapitävät. Hän on tässä asiassa paras tuomari Englannissa paitsi kahta, jotka täytyy nyt jättää nimeämättä.»
»Kyllä tulen, isä, mutta sen täytyy tapahtua pian, sillä neljäntenä päivänä lähdemme ratsastamaan etelään.»
»Se tapahtuu kolmantena päivänä tai ei ensinkään», vastasi isä Claude, ja noustessaan poistumaan Norman of Torn kummasteli sitä, että ikkunan kohdalla kasvavan syreenipensaan lehvät liikkuivat, vaikka ulkona oli aivan tyyni.
Espanjalais-Spizo saapui Torniin useita minuutteja ennemmin kuin henkipattoinen päällikkö ja oli silloin jo valanut tarinansa pienen, tuikean, harmaapäisen vanhuksen korviin.
Kuullessaan yksityiskohtaisen selostuksen papin sanoista, kalpeni
Tornin vanhus kiukusta.
»Se pappi-hupsu tuhoaa koko työn, johon olen uhrannut lähes kaksikymmentä vuotta», mutisi hän, »jollen keksi keinoa vaimentaakseni hänen höperöä kieltänsä. Pappi ja hienohelma ovat nyt murskaamaisillaan sen. No niin, sitä pikemmin täytyy minun siis toimia, ja mikäli tiedän, on aika nyt yhtä sopiva kuin milloinkaan. Jos tällä etelään päin tehtävällä retkellä joudumme kyllin likelle kuninkaan väkeä, saa hirsipuu omansa, ja plantagenetilainen koira saa maistaa oman hirmuvaltansa hedelmiä.» Sitten vanhus katsahti eteensä, oivalsi Espanjalais-Spizon kuunnelleen ja kiljaisi otsa rypyssä:
»Mitä sanoin, herraseni? Mitä kuulit?»
»En mitään, mylord; jupisit vain katkonaisesti», valehteli espanjalainen.
Vanhus tähysti häntä tutkivasti.
»Ja jos puhuin selvästi, Spizo, et sinä kuullut muuta kuin mutinaa, muista se!»
»Kyllä, mylord.»
Tunnin kuluttua Tornin vanhus laskeutui ratsailta isä Clauden asunnon edustalla ja astui sisälle.
»Mikä suo minulle tämän kunnian», virkkoi pappi, nousten seisomaan.
»Pappi», huusi vanhus, käyden käsiksi asiaan. »Norman of Torn kertoi minulle sinun haluavan hänen, minun ja Leicesterin kohtaavan toisemme täällä. En tiedä, mikä on tarkoituksesi, mutta pojan tähden älä vielä toteuta aiettasi. En voi ilmaista sinulle vaikuttimiani, mutta parasta on, että tämä kohtaus tapahtuu vasta meidän palattuamme etelästä.»
Vanhus ei ollut kertaakaan ennen puhunut isä Claudelle niin suoraan, ja niinpä viimemainittu pettyi täydelleen ja lupasi jättää asian silleen toistaiseksi.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin, kesällä vuonna 1263, Norman of Torn lähti ratsastamaan henkipattoarmeijansa etunenässä Essexin kreivikunnan halki Lontoon kaupunkia kohti. Hänen joukossaan oli tuhat sotilasta ynnä lisäksi aseenkantajia ja muita palvelijoita sekä viisisataa kuorma juhtaa kuljettamassa heidän telttojaan ja muuta kuormastoa ja viemässä kotiin saalista.
Vain pieni joukko sairaita sotilaita ja palvelijoita oli jätetty vahtimaan Tornin linnaa Erakko-Peterin pätevän komennuksen alaisina.
Jonon etunenässä ratsastivat Norman of Torn ja pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus; heidän jäljessään tuli yhdeksän komppaniaa sotureita sekä heittokoneosasto; sitten tulivat kuormajuhdat. Tanskalais-Horsan komppanioineen oli jälkijoukkona. Kolmesataa metriä jonon edellä ratsasti kymmenen miestä suojelemassa joukkoa yllätyksiltä ja väijytyksiltä.
Viirit, liput, torvet, miekkojen, keihäiden ja varuksien kalina sekä rautakenkäisten kavioiden kapse toivat sekä silmän että korvan kautta mieleen sen varman tiedon, ettei tämä suuri joukko rautapukuisia ratsastajia liikkunut rauhallisissa tehtävissä.
Tänään olivat kaikki Norman of Tornin alapäälliköt mukana. Ennestään jo tuntemiemme lisäksi olivat siellä espanjalainen don Piedro Castro y Pensilo, saksalainen parooni Cobarth ja englantilainen sir John Mandecote. Kuten heidän johtajansa oli myöskin kaikkien näiden huimien soturien päästä luvattu suuri palkkio, ja jokaisen elämäntarina riittäisi aineistoksi paksuun kirjaan, jossa kerrottaisiin romanttisista seikkailuista, sodasta, vehkeistä, kavalluksista, uljuudesta ja kuolemasta.
Eräänä päivänä keskipäivällä he kohtasivat keskellä kaunista laaksoa Essexissä nuorta naista saattavan kymmenhenkisen soturiseurueen. Kohtaus sattui tien käänteessä, joten seurueet olivat vastakkain, ennenkuin nuo kymmenen soturia saivat tilaisuuden lähteä pakoon kauniille suojatteineen.
»Mitä lempoa tämä on?» huudahti eräs sotureista, kun henkipattoarmeijan pääjoukko tuli näkyviin. »Kuninkaan armeija vaiko joku hänen ulkomaalainen legionansa?»
»Se on Norman of Torn sotureineen», vastasi henkipatto.
Ritarien kasvot kalpenivat, sillä heitä oli vain kymmenen tuhatta vastaan, ja heidän seurassaan oli kaksi naista.
»Olen Richard de Tany Essexistä», virkkoi vanhin ritari, joka oli äskenkin puhunut, »ja tässä ovat tyttäreni ja hänen ystävättärensä Mary de Stutevill. Olemme matkalla Lontoosta linnaani. Mitä meiltä vaaditte? Mainitkaa hintanne? Jos se voidaan maksaa kunniallisesti, niin se maksetaan, kunhan vain sallitte meidän mennä rauhassa. Emme voi toivoakaan jaksavamme vastustaa Tornin paholaista, sillä meitä on ainoastaan kymmenen miestä. Jos teidän täytyy saada verta, sallikaa ainakin naisten poistua häiritsemättä!»
»Mylady Mary on vanha tuttava», sanoi henkipatto. »Kävin hänen isänsä talossa vain vähän toista vuotta sitten. Olemme naapuruksia, ja hän voi kertoa teille, että naiset ovat Norman of Tornin käsissä paremmassa turvassa kuin he olisivat kuninkaan palatsissa.»
»Hän on oikeassa», puhkesi lady Mary puhumaan. »Norman of Torn osoitti äidilleni, sisarelleni ja minulle äärimmäistä kunnioitusta, vaikka samaa en voi sanoa hänen puoleltaan isäni osaksi tulleesta kohtelusta», lisäsi hän, puolittain hymyillen.
»Minulla ei ole mitään vihan syytä teitä vastaan, Richard de Tany», lausui Norman of Torn. »Ratsastakaa edelleen!»
Seuraavana päivänä luikkasi Richard de Tanyn linnan muurilla seisovalle vahdille nuori mies, joka käski hänen viedä Joan de Tanylle sanan, että portin edustalla oli Roger de Condé, hänen vieraansa lady Mary de Stutevillin ystävä.
Muutamien minuuttien kuluttua painui vankka nostosilta hitaasti paikoilleen, ja Norman of Torn ratsasti linnan pihalle.
Hänet ohjattiin huoneeseen, jossa Mary de Stutevill ja Joan de Tany olivat häntä odottamassa. Mary de Stutevill tervehti häntä vanhana ystävänä, ja yhtä sydämellisesti de Tanyn tytär lausui ystävättärensä ystävän tervetulleeksi nauttimaan hänen isänsä linnan vieraanvaraisuutta.
»Ovatko kaikki vanhat ystäväsi ja naapurisi tulleet perässäsi
Essexiin?» huudahti Joan de Tany naurusuin Marylle. »Tänään Roger de
Condé, eilen Tornin henkipatto. Minusta tuntuu, että Derby jää pian
asumattomaksi, jollet sinä vikkelästi palaa kotiisi.»
»Minä pikemminkin luulen meidän saavan kiittää tästä Roger de Condén vierailusta sitä, että hän ikävöi tietoja eräästä toisesta», virkkoi Mary hymyillen. »Olen nimittäin kuullut puheita ja näen tämän herrasmiehen sormessa komean sormuksen, jonka olen nähnyt ennenkin.»
Norman of Torn ei yrittänytkään salata käyntinsä syytä, vaan tiedusti suoraan, oliko neito kuullut mitään Bertrade de Montfortista.
»Kolmasti olen vuoden kuluessa saanut häneltä sanomia», vastasi Mary. »Kahdessa ensimmäisessä kirjeessään hän puhui ainoastaan Roger de Condésta, ihmetellen, minkä tähden viimemainittu ei tullut hänen jäljessään Ranskaan; mutta viimeisessä kirjeessään hän ei maininnut Roger de Condén nimeä, vaan puhui hänen ja prinssi Filipin lähestyvästä avioliitosta.»
Molemmat tytöt katselivat Roger de Condén piirteitä tarkasti, mutta hänen kasvoistaan ei näkynyt merkkiäkään siitä surusta, joka täytti hänen sydämensä.
»Niin kai on parempi», sanoi hän rauhallisesti. »De Montfortin tytär voisi tuskin olla onnellinen nimettömän seikkailijan kanssa», lisäsi hän hieman katkerasti.
»Te teette hänelle vääryyttä», puolusti Mary de Stutevill. »Hän rakasti teitä, ja jollen erehdy uskoessani tuntevani lapsuudenystäväni yhtä hyvin kuin itseni, rakastaa hän teitä vieläkin. Mutta Bertrade de Montfort on ylpeä nainen, ja mitä voitte odottaa, kun hän ei kokonaiseen vuoteen saa teiltä minkäänlaista tietoa. Oletteko arvellut, että hän etsisi teidät käsiinsä ja rukoilisi teitä pelastamaan hänet siitä liitosta, jonka hänen isänsä on solminut hänen puolestaan?»
»Te ette tiedä», vastasi Roger, »enkä minä saa teille puhua. Mutta pyydän teitä uskomaan minua, kun sanon, että juuri hänen mielenrauhansa ja onnensa vuoksi en seurannut häntä Ranskaan. Mutta keskustellaan muista asioista. Suru on minun, enkä tahdo tyrkyttää sitä muille. Halusin vain tietää, että hän voi hyvin ja toivoakseni on onnellinen. Minun ei ole koskaan suotu tehdä onnelliseksi häntä tai ketään muutakaan naista. Toivoisin, etten olisi lainkaan sotkeutunut hänen elämäänsä, mutta en tiennyt, mitä tein. Ja hänen kauneutensa ja hyvyytensä himousvoima kiehtoi minua voimakkaasti, joten olin heikko enkä jaksanut vastustaa sitä tunnetta, jota en ollut koskaan ennen eläissäni tuntenut — rakkautta.»
»Teitä ei hevin sovi moittia», myönsi Joan de Tany hyväntahtoisesti. »Bertrade de Montfort on sellainen kuin mainitsitte, vieläpä enemmänkin; jo se, että on hänet tuntenut, on siunaus.»
Hänen puhuessaan Norman of Torn ensi kerran katsoi häntä arvostelevasti ja näki, että Joan de Tany oli kaunis ja että hänen puhuessaan hänen kasvoillaan välähteli satoja pieniä älykkyyden ja hyvän luonteen vaihtuvia ilmeitä, jotka tekivät hänet perin kiehtovaksi. Niin, Joan de Tanya oli hauska katsella, ja Norman of Tornilla oli rinnassaan haavoittunut sydän, joka kaipasi kärsimysten lievitystä — parantavaa balsamia vammoilleen ja mustelmilleen.
Ja niinpä kävi, että Tornin henkipatto oli kauan aikaa jokapäiväinen vieras Richard de Tanyn linnassa ja että miehen ja molempien naisten tuttavuus kehittyi syväksi ystävyydeksi, uhaten heistä yhteen nähden muuttua vieläkin enemmäksi.
Kun Norman of Torn ei tuntenut naisten tapoja, näki hän Joan de Tanyn pienissä teoissa ainoastaan ystävyyttä.. Hänen elämänsä oli ollut kova ja yksinäinen. Ainoa siihen milloinkaan tunkeutunut kirkas ja lämmittävä päivänsäde oli ollut hänen ja Bertrade de Montfortin välinen keskinäinen rakkaus.
Ajatuksissaan hän oli ehdottoman uskollinen sille naiselle, joka, kuten hän tiesi, ei ollut häntä varten, mutta hän ikävöi kaltaistensa seuraa, ja niinpä sellaisten kuin Joan de Tanyn ja tämän kauniin vieraan ystävyys oli hänestä tervetullut. Hän ei uneksinutkaan kummankaan tuntevan häntä kohtaan mitään lämpimämpää tunnetta kuin herttaista ystävyyttä, joka oli hänestä yhtä uutta kuin rakkaus — miten hän olisi osannut erottaa rajan tai aavistaa tietämättömyytensä hirveitä seurauksia!
Mary de Stutevill näki ja piti miestä vain huikentelevana ja kevyenä sydämen asioissa — sellaisia, sen hän tiesi, oli paljon. Hän olisi saattanut varoittaa Rogeria, jos olisi tiennyt, miten asianlaita oikein oli, mutta nyt hän sensijaan salli kaiken mennä omaa menoaan, vain yhden ainoan kerran lausuttuaan varoittavan viittauksen Joan de Tanylle.
»Pidä vaari sydämestäsi, Joan», kehoitti hän, »jotta se ei luisu sinulta sellaisen miehen haltuun, joka näyttää olevan yhtä kerkeä rakastumaan kuin unohtamaankin!»
De Tanyn tytär punehtui.
»Osaan täysin hyvin suojella omaa sydäntäni, Mary de Stutevill», vakuutti hän lämpimästi. »Jos sinä itse haluat tätä miestä omaksesi, niin sano toki — älä sen nojalla, että sinun sydämesi hehkuu hänen läheisyydessään, luule minun sydäntäni yhtä herkäksi!»
Nyt oli Maryn vuoro punastua, ja hänen kielellään pyöri pureva vastaus, mutta äkkiä hän oivalsi, kuinka naurettava sellainen hyödytön sanakiista olisi. Sensijaan hän kietoi käsivartensa Joanin ympärille ja suuteli häntä.
»Minä en häntä rakasta», virkkoi hän, »ja olen hyvilläni siitä, ettet sinäkään rakasta, sillä tiedän Bertraden rakastavan häntä ja hänen vain lyhyt vuosi sitten vannoneen kuolematonta rakkautta Bertradelle. Unohdetaan, että olemme kajonneet tähän asiaan.»
Juuri näihin aikoihin kuninkaan sotilaat hävittelivät kapinallisten ylimyksien maa-alueita ja kiskoivat raskaita veroja aikaisemmin samana vuonna Rochesterin luona kärsimänsä kirvelevän tappionsa kostoksi, joten pienten seurueiden oli tuskin turvallista uskaltautua maanteille, jolleivät ne mielineet joutua Henrik kolmannen palkkasoturien käsiin.
Eivät edes läänitysaatelisten vaimot ja tyttäret saaneet rauhaa kuninkaan puoluelaisten hyökkäyksiltä; eikä ollut lainkaan tavatonta, että he joutuivat kärsimään vankeutta ja joskus pahempaakin kuninkaan kannattajani puolelta.
Ja näin levottomana aikana pisti Joan de Tanyn oikulliseen päähän lähteä ratsastamaan Lontooseen käymään kauppamiesten myymälöissä.
Vaikka itse Lontoo olikin vankasti paroonien puolella kuningasta vastaan, väijyi Richard de Tanyn linnan ja Lontoon välisellä tiellä paljon vaaroja.
»Mutta», huudahti tytön äiti tuskaisesti, »rosvojen, kuningasmielisten ja Tornin henkipaton joukkojen keskellä et olisi turvassa, jos sinua saattamassa olisi armeija».
»Mutta koska minulla ei ole armeijaa», tokaisi tyttö nauraen, »olen siis sinun oman järkeilysi mukaan ihan varmassa turvassa».
Ja kun Roger de Condé koetti suostutella häntä luopumaan päätöksestään, pilkkasi hän ritaria, väittäen hänen pelkäävän kohtaavansa Tornin paholaisen, ja kehoitti häntä jäämään kotiin ja sulkeutumaan turvaan hänen äitinsä ruokasäiliöön.
Koska Joan de Tany oli hemmoteltu lapsi, lähtivät he niin ollen taivaltamaan Lontooseen, molemmat tytöt ja kymmenkunta palvelijaa ja soturia; Roger de Condé oli mukana seurueessa.
Samaan aikaan lähetti tuikea, harmaapäinen vanhus sanansaattajan henkipaton leiristä, tummaihoisen, papiksi naamioidun miehen, jonka oli määrä mennä Lontooseen ja nähtyään Joan de Tanyn ja Roger de Condén seurueen ratsastavan kaupunkiin luovuttaa viemänsä kirje portin vahtipäällikölle.
Kirjeessä oli seuraava lyhyt tiedonanto:
»Kookas, harmaa-asuinen ritari, jolla on suljettu kypäri, on Norman of
Torn.» Eikä siinä ollut allekirjoitusta.
Kaikki sujui hyvin, ja Joan nauroi hilpeästi niiden henkilöiden pelolle, jotka olivat estelleet häntä, kun he erään poikkitien kohdalla näkivät kaksi joukkoa aseistettuja miehiä lähestyvän heitä vastakkaisilta suunnilta. Lähemmän joukon johtaja kannusti ratsuaan, ehättäen katkaisemaan pienen seurueen tien, pysähtyi heidän eteensä ja huusi töykeästi:
»Keitä olette?»
»Olemme rauhallisissa aikeissa matkalla Lontoon myymälöihin», vastasi
Norman of Torn.
»En tiedustanut asiaanne», kiljui mies, »vaan sitä, keitä olette.
Vastatkaa ja vastatkaakin nopeasti!»
»Olen Roger de Condé, ranskalainen herrasmies, ja nämä ovat sisareni ja palvelijoitani», valehteli henkipatto, »ja jollei seurassani olisi naisia, saisitte vastauksen teräksessä, kuten tomppelimaisen hävyttömyytenne tähden ansaitsisitte».
»Siihen on yllin kyllin tilaa ja aikaa nytkin, pelkurimainen, ranskalainen koira», kivahti upseeri, laskien puhuessaan keihäänsä tanaan.
Joan de Tany istui ratsunsa selässä niin, että hän erotti Roger de Condén kasvot, ja hänen sydämensä paisui ylpeydestä ja rohkeudesta, kun hän näki ja ymmärsi sen tyydytyksen hymyn häiveen, joka levisi Rogerin huulille hänen kuullessaan miehen taisteluhaasteen ja laskiessaan oman keihäänsä tanaan.
Pyöräytettyään ratsunsa toisiinsa päin hyökkäsivät noin kolmenkymmenen metrin päässä toisistaan olleet taistelijat täyttä laukkaa vastakkain. Heidän törmätessään yhteen oli täräys niin ankara, että molemmat hevoset olivat vähällä kellahtaa kumoon ja molemmat vankat sotakeihäät pirstoutuivat sadoiksi sirpaleiksi osuttuaan kumpikin suoraan keskelle vastustajan kilpeä. Käännettyään sitten ratsunsa ympäri ja viskattuaan syrjään nyt hyödyttömät keihääntyngät de Condé ja upseeri kävivät ahdistamaan toisiaan miekoilla.
Mies hyökkäsi toistamiseen perin rajusti de Condéta vastaan, yrittäen hurjalla sysäyksellä ratsastaa hänet kumoon, mutta hänen pistonsa luiskahti vahinkoa tekemättä henkipaton säilästä, ja kun upseeri pyörsi ympäri uudistamaan kamppailua, aloittivat he tuiman ottelun hevostensa kääntelehtiessä ja pyörähdellessä lapa lapaa vasten.
Tytöt istuivat jäykkinä satulassa, katsellen ottelua, ja Joan de Tanyn silmissä hehkui taistelun tuli hänen tarkkaillessaan Roger de Condén ihmeteltävän miekkailun jokaista liikettä.
Henkipatto ei ollut välittänyt olla edes kyllin varovainen sulkeakseen kypärinsilmikkoaan, ja hänen huulillaan väikkyvä tuikea ja ylpeä hymy ilmaisi selvemmin kuin sanat, kuinka perinpohjaisesti hän halveksi vastustajansa säilää. Ja katsellessaan Joan de Tany näki hymyn äkkiä tiukkenevan kylmäksi, kovaksi juovaksi ja miehen silmien soukkenevan pelkiksi raoiksi, ja hänen naisellinen vaistonsa aavisti kuninkaan upseerin kuolemantuomion, ennenkuin henkipaton miekka upposi hänen sydämeensä.
Molempien kuningasmielisten soturijoukkioiden muut jäsenet olivat istuneet kuin lumottuina katsellessaan kamppailua, mutta kun heidän johtajansa ruumis nyt retkahti pois satulasta, syöksyivät he vimmaisesti de Condén ja hänen pienen seurueensa kimppuun.
Paroonin palvelijat taistelivat uljaasti, mutta ylivoima oli rusentava, ja vaikka Norman of Tornin jäntevä käsi oli heidän puolellaan, oli lopputulos alunperin selvä.
Henkipaton ympärillä välkkyi viisi miekkaa, mutta hänen säilänsä oli tehtävänsä tasalla, ja yksi toisensa jälkeen herpaantuivat hänen vastustajansa satulassaan, kun hänen sujahtelevan aseensa kärki painui heidän sisälmyksiinsä.
Melkein kaikki paroonin miehet olivat kaatuneet, kun eräs heistä, vanha palvelija, kannusti ratsunsa Joan de Tanyn ja Mary de Stutevillin luokse.
»Tulkaa, hyvät naiset», huusi hän, »nopeasti! Pääsette ehkä pakoon.
Heillä on niin paljon puuhaa taistelussa, etteivät he huomaa.»
»Vie lady Mary, John!» käski Joan. »Minä saatoin Roger de Condén tähän pinteeseeen vastoin kaikkia neuvoja ja minä jään hänen luoksensa loppuun saakka.»
»Mutta, mylady —» alkoi John.
»Mutta ei mitään, herraseni!» keskeytti tyttö terävästi. »Tee niinkuin käsketään! Seuraa mylady Marya ja pidä huolta siitä, että hän saapuu kommelluksitta isäni linnaan!» Ja kohottaen ratsuraippaansa hän sivalsi Maryn hevosta lautasille, niin että eläin oli vähällä heittää kauniin kannettavansa selästään ponnahtaessaan rajusti sivulle, lähtien sitten huimaa vauhtia nelistämään takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleet.
»Perässä, John!» komensi Joan tiukasti. »Äläkä palaa, ennenkuin hän on turvassa linnan muurien sisällä! Sitten voit tuoda apua.»
Vanhus oli tottunut tottelemaan käskevää pientä lady Joania tämän varhaisimmasta lapsuudesta saakka, ja se tottumus oli juurtunut häneen niin voimakkaasti, että hän pyöräytti hevosensa ympäri ja lähti täyttä laukkaa ratsastamaan lady Mary de Stutevillin kiitävän ratsun jälkeen.
Kun Joan de Tany uudelleen kääntyi katselemaan taistelua, ympäröi Roger de Condéta hyvinkin kaksikymmentä miestä, ja vaikka hän pitelikin pahoin edessään olevia, ei hän voinut torjua takaapäin ahdistavia hyökkääjiä. Katseleva tyttö näki sotakirveen tärähtävän hänen kypäriinsä ja miekan heittävän hänen hervottomista sormistaan, samalla kun hänen eloton ruumiinsa vierähti sir Mortimerin selästä taistelun temmellyksessä poljetulle maantielle.
Tyttö liukui vikkelästi ratsunsa selästä ja juoksi pelkäämättä maahan sortuneen soturin luokse välittämättä ympärillään sekavana rykelmänä korskuvista ja hyppivistä, terässuojuksisista hevosista ja sinne tänne liikkuvista sotureista. Ja Norman of Tornille oli onneksi, että tämä rohkea tyttö oli silloin saapuvilla, sillä juuri kun hän saapui, kaatuneen vierelle, oli eräs sotilaista tähdännyt miekkansa kärjen hänen kurkkuunsa survaistakseen loppupiston.
Parahtaen Joan de Tany heittäytyi henkipaton ruumiin päälle parhaansa mukaan suojellakseen häntä uhkaavalta miekalta.
Äänekkäästi kiroten sotilas tarttui kovakouraisesti hänen käsivarteensa kiskoakseen hänet pois uhrinsa luota, mutta samassa ratsasti paikalle upea-asuinen ritari, joka seisahtui seurueen vierelle.
Tulija oli viisiviidettä- tai viisikymmenvuotias, kookas, komea, mustaviiksinen ja ylpeän röyhkeä, kuten hyvin usein ovat sellaiset henkilöt, jotka ansaitsematon suosio on korottanut mahtavaan ja vaikutusvaltaiseen asemaan.
Hän oli John de Fulm, Buckinghamin herttua, syntyperältään ulkomaalainen; hän oli vuosikausia kuulunut kuninkaan suosikkeihin ja oli de Montfortin ja paroonien katkerimpia vihollisia.
»Mitä nyt?» tiuskasi hän. »Mitä täällä on tekeillä?»
Sotilaat perääntyivät, ja eräs heistä vastasi:
»Joukko kuninkaan vihollisia karkasi kimppuumme, herra kreivi, mutta me ajoimme heidät pakoon ja otimme nämä kaksi vankia.»
»Kuka olette?» kysyi kreivi, kääntyen de Condén vierellä polvillaan olevan Joanin puoleen, ja kun tyttö käänsi kasvonsa ylöspäin, huudahti hän: »Jumaliste! De Tanyn tytär! Kelpo saalis totisesti, sotilaat. Entä kuka ritari on?»
»Katsokaa itse, herra kreivi!» kehoitti tyttö, ottaen kaatuneen päästä kypärin, jonka siteitä hän oli irroittanut.
»Edward!» äänsi mies. »Mutta ei, se on mahdotonta, sillä vasta eilen erosin Edwardista Doverissa.»
»En tiedä hänestä muuta kuin sen», vastasi Joan de Tany, »että hän on ihmeteltävin miekankäyttäjä ja uljain mies, mitä minun on milloinkaan suotu nähdä. Hän nimitti itseään Roger de Condéksi, mutta en tiedä hänestä mitään paitsi sitä, että — hän näyttää prinssiltä ja taistelee kuin paholainen. Luultavasti hän on ihan puolueeton, mylord, ja koska te varmastikaan ette käy sotaa naisia vastaan, sallinette meidän niin ollen jatkaa rauhassa matkaamme, jonka sotilaanne aiheettomalla hyökkäyksellään keskeyttivät.»
»De Tanyn suvun jäsen, madam, olisi tärkeä ja arvokas vanki näinä levottomina aikoina», lausui kreivi, »ja se yksin riittäisi pakottamaan minut pidättämään teidät; mutta kaunis de Tany on vieläkin arvokkaampi, ja senvuoksi suon teille ainakin yhden suosionosoituksen: en vie teitä kuninkaan luokse, vaan saatte olla vankina minun linnassani, sillä olen yksin ja kaipaan kauniin ja rakastavan naisen ilahduttavaa seuraa.»
Tytön pää keikahti pystyyn, samalla kun hän katsoi kreiviä suoraan silmiin.
»Arveletteko, John de Fulm, Buckinghamin kreivi, haastelevanne jollekulle sievälle keittiöpalvelijattarelle? Unohdatteko, että sukuni on vanha ja kunnioitettu Englannissa, vaikka se ei olekaan kuninkaan suosiossa kuten jotkut ulkomaalaiset, ja että te olette velvollinen osoittamaan kunnioitusta de Tanyn tyttärelle?»
»Kaikki on sodassa oikeutettua, hyvä kaunotar», vastasi kreivi. »Totisesti», jatkoi hän, »taitaisipa helvetissäkin olla hyvä, jos siellä kaikki olisivat teidän näköisiänne. En ole nähnyt teitä joihinkuihin vuosiin enkä tiennyt sen vanhan ketun, Richard de Tanyn, säilyttävän sellaista aarretta likaisessa, iänikuisessa linnassaan.»
»Ettekö siis suostu päästämään meitä vapaiksi?» tiedusti Joan de Tany.
»Ei käytetä niin tylyjä sanoja», väitteli kreivi. »Sanokaamme mieluummin, että päivä on kulunut niin pitkälle ja tiellä vilisee niin paljon vaaroja, ettei Buckinghamin kreivi voi suostua jättämään vanhan ystävänsä kaunista tytärtä maantien vaaroille alttiiksi, vaan —»
»Lopetetaan moiset typerät jaaritukset!» kivahti tyttö. »Minun ei olisi sopinutkaan odottaa parempaa sinun kaltaiseltasi vaippaansa kääntäneeltä, ulkomaalaiselta vintiöltä, joka kerran istui mukana de Montfortin neuvottelupöydässä, mutta sitten kavalsi ystävänsä suikertautuakseen kuninkaan suosioon.»
Kreivi kalpeni kiukusta ja kallistui eteenpäin ikäänkuin lyödäkseen tyttöä, mutta malttoi mielensä ja kääntyi erään sotilaan puoleen, käskien:
»Tuokaa vanki muassanne! Jos mies on hengissä, tuokaa hänetkin! Haluaisin tarkempia tietoja tästä miekkosesta, jolla on naamionaan kruununprinssin kasvot.»
Ja käännettyään ratsunsa ympäri hän poistui läheisyydessä olevaa, kapinallisille kuulunutta linnaa kohti, jonka kuningasmieliset olivat valloittaneet ja jota de Fulm nyt käytti päämajanaan.