YHDESTOISTA LUKU
Useita päiviä sen jälkeen, kun Norman of Torn oli käynyt Leicesterin linnassa, ilmestyi kreivin portin edustalle nuori ritari, joka pyrki sisälle ja Simon de Montfortin puheille. Kreivi otti hänet vastaan, ja kun nuori mies astui hänen luoksensa, ponnahti Simon de Montfort kummastuneena pystyyn.
»Mylord prinssi!» huudahti hän. »Miten olette täällä ja yksin?»
Nuori mies hymyili.
»Minä en ole prinssi, mylord», vastasi hän, »vaikka jotkut ovat väittäneet minua kuninkaan pojan näköiseksi. Olen Roger de Condé, josta armollinen tyttärenne lienee suvainnut mainita. Olen tullut osoittamaan kunnioitustani Bertrade de Montfortille.»
»Ahaa!» äänsi de Montfort, nousten tervehtimään nuorta ritaria sydämellisesti. »Jos olette se Roger de Condé, joka pelasti tyttäreni Peter of Colfaxin käskyläisten kynsistä, on de Montfortien syli teille avoinna.
»Nimenne on ollut Bertrade de Montfortin kielellä useita kertoja hänen paluunsa jälkeen. Hän on tosiaankin iloinen nähdessään teidät, kuten hänen isänsäkin on. Hän on kertonut, kuinka miehuullisesti häntä puolustitte, ja hänen veljensä ja äitinsä odottavat tilaisuutta kiittääkseen teitä, Roger de Condé.
»Hän kertoi myöskin, kuinka kummallisen paljon muistutatte prinssi
Edwardia, mutta ennenkuin teidät näin, en saattanut uskoa, että kaksi
miestä, joilla on eri äidit, voisivat olla niin samannäköiset. Tulkaa!
Lähdetään etsimään tytärtäni ja hänen äitiään.»
De Montfort opasti nuoren miehen pieneen huoneeseen, jossa heitä tervehtivät hänen puolisonsa kreivitär Eleanor ja Bertrade de Montfort. Tyttö oli vilpittömästi hyvillään nähdessään hänet jälleen ja nauraen kiusoitteli häntä, koska hän oli sallinut toisen vallata hänen etuoikeutensa ja pelastaa hänet Peter of Colfaxin käsistä.
»Ja ajatella», huudahti hän, »että juuri Norman of Tornin piti täyttää teidän tehtävänne puolestanne! Mutta hän ei saanut sir Peterin päätä, joten se on vielä jäljellä ja te voitte tuoda sen minulle kultaisella vadilla.»
»En ole sitä unohtanut, lady Bertrade», vakuutti Roger de Condé. »Peter of Colfax palaa.»
Tyttö vilkaisi häneen nopeasti.
»Ihan Tornin henkipaton sanat», huomautti hän. »Kuinka monta miestä teissä on, Roger de Condé? Kypärinsilmikko avattuna voisitte kuninkaan hovissa käydä kuninkaan pojasta; ja esiintymisenne, vartalonne ja miekkailutaitonne puolesta voisitte kypärinsilmikko suljettuna helposti joutua hirteen Norman of Tornina.»
»Entä kumman haluaisitte mieluummin minun olevan?» kysyi toinen nauraen.
»En kummankaan», vastasi tyttö. »Olen tyytyväinen ystävääni Roger de
Condéhen.»
»Ettekö siis pidä Tornin paholaisesta?» tiedusti Roger.
»Hän teki minulle suuren palveluksen, ja minä olen suunnattomassa kiitollisuuden velassa hänelle, mutta hän on siitä huolimatta Tornin henkipatto, ja minä olen kreivin tytär ja kuninkaan sisarentytär.»
»Totisesti ylipääsemätön kuilu», virkkoi Roger de Condé kuivasti. »Ei edes kiitollisuus voisi taivuttaa kuninkaan sisarentytärtä pitämään Norman of Tornia vertaisenaan.»
»Hänellä on jo ystävyyteni», torjui tyttö, »mutta epäilen, onko Norman of Torn sellainen mies, joka panee siihen arvoa.»
»On mahdoton arvata», huomautti Roger de Condé, »millainen hupakko mies saattaa olla. Kun miehen mielessä väikkyvät kauniit kasvot, mitäpä sijaa olisi järjellä?»
»Olet pian hovimies, jos kauan tällä tavoin latelet siroja kohteliaisuuksia», tokaisi tyttö kylmästi, »enkä minä pidä hovimiehistä enkä heidän tyhjästä, ulkokultaisesta lavertelustaan».
Mies nauroi.
»Jos lausuin kohteliaisuuden, tein sen tietämättäni», puolustihe hän. »Puhun, mitä ajattelen. Sanani saattavat olla tai olla olematta hovimiehen tapaisia. En tiedä hoveista mitään ja välitän niistä vielä vähemmän, mutta puhunpa miehelle tai naiselle, sanon, mitä mielessäni liikkuu, tai en hiisku mitään. En kehunut teitä kauniiksi, mutta siitä huolimatta se on ajatukseni, eikä teidän sovi pahastua silmä-poloisiini, jos ne pettävät minut luulemaan, ettei Englannin ilmaa hengitä ainoakaan teitä ihanampi nainen. Eikä teidän sovi nuhdella syntisiä aivojani siitä, että ne ilomielin uskovat, mitä silmäni niille kertovat. Niin; teidän ei sovi olla vihainen, niin kauan kuin en ilmaise teille kaikkea tätä.»
Bertrade de Montfort ei osannut vastata mitään niin naurettavaan viisasteluun; ja totta puhuaksemme hänestä oli mieluista kuulla Roger de Condén huulilta tällaista, vaikka se ikävystytti häntä muiden miesten kieleltä lähteneenä.
De Condé oli Leicesterin kreivin vieraana useita päiviä, ja ennen vierailunsa päättymistä oli tämä nuori mies voittanut perheen jäsenten suosion siinä määrin, että he olivat pahoillaan hänen lähdöstään.
Vaikka hänen ei ollut eläissään suotu nauttia tällaisten ihmisten seurasta, tuntui hän kuitenkin sopeutuvan heidän tapoihinsa yhtä luonnollisesti kuin olisi aina ollut heidän parissaan. Hänen kaipaava sielunsa hapuili tyhjän entisyyden pimennossa, ikävöi ystävyyden suomia juhlia ja valoa ja kehoitti häntä kääntämään selkänsä vanhalle elämälle sekä jäämään iäksi näiden ihmisten seuraan, sillä Simon de Montfort oli tarjonnut nuorelle miehelle kunniakasta luottamuspaikkaa seurueessaan.
»Minkä tähen ette ottanut vastaan isäni tarjousta?» sanoi Bertrade hänelle hänen tultuaan jättämään jäähyväisiä. »Simon de Montfort on Englannissa yhtä mahtava mies kuin itse kuningas, ja tulevaisuutenne olisi varma, jos liittyisitte häneen. Mutta mitäpä puhun? Jollei Roger de Condé olisi halunnut muualle, olisi hän sen hyväksynyt, ja koska hän ei sitä hyväksynyt, on se sitova todistus siitä, ettei hän halua oleskella de Montfortin joukossa.»
»Olisin valmis antamaan sieluni paholaiselle», vakuutti Norman of
Torn, »jos sillä saisin lunastetuksi oikeuden aina olla Bertrade de
Montfortin jalkojen juuressa».
Hän nosti tytön käden huulilleen alkaessaan puhua, mutta jokin — oliko se neidon hentojen sormien melkein huomaamaton puserrus vai hänen hengityksensä vilkastuminen vaiko hänen vartalonsa kallistuminen häneen, Rogeriin, päin? — sai nuoren miehen pysähtymään ja kohottamaan katseensa tytön silmiin.
Hetkisen he seisoivat siten miehen katseen upotessa syvälle neidon silmiin, ja sitten viimemainitun silmät sulkeutuivat, häneltä pääsi pieni huokaisu, puolittain ähkäisy, hän horjahti mieheen päin, ja Tornin paholainen sulki kuninkaan sisarentyttären voimakkaaseen syleilyynsä, ja hänen huulensa painoivat suuren rakkauden sinetin häntä kohti kohotetuille huulille.
Noiden puhtaiden huulien kosketus palautti miehen järkiinsä.
»Oi, Bertrade, oma Bertradeni», valitti hän, »mitä olenkaan tehnyt! Suo anteeksi ja salli sinua kohtaan tuntemani rakkauden voimakkuuden ja puhtauden olla tekoni lievennyksenä!»
Tyttö katsahti hänen kasvoihinsa hämmästyneenä, laski sitten voimakkaat, valkeat kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi:
»Katso, Roger, minä en ole vihainen. Eihän ole väärin, että rakastamme toisiamme; sano ettei ole, Roger!»
»Et saa sanoa rakastavasi minua. Bertrade. Olen raukka, arkamainen raukka; mutta, hyvä Jumala, kuinka sinua rakastankaan!»
»Mutta», intti tyttö, »minähän rakastan —»
»Seis!» esti mies. »Ei vielä, ei vielä. Älä sano sitä, ennenkuin tulen takaisin! Et tiedä minusta mitään, et edes sitä, kuka ja mikä olen, mutta lupaan, että kun tulen ensi kerran, saat tietää minusta yhtä paljon kuin itsekin tiedän, ja sitten Bertrade, rakas Bertradeni, jos sitten voit sanoa: 'Rakastan sinua', ei mikään voima maan päällä eikä ylhäällä taivaassa eikä alhaalla helvetissä voi estää sinua olemasta minun!»
»Minä odotan, Roger, sillä uskon sinua ja luotan sinuun. En ymmärrä, mutta tiedän, että sinulla täytyy olla joku hyvä syy, vaikka tämä kaikki tuntuu minusta kovin omituiselta. Jos minä, de Montfort, olen valmis tunnustamaan rakastavani jotakuta miestä, ei voi olla mitään syytä, jonka tähden minun ei pitäisi tehdä niin, jollei» — häntä hätkähdytti tämä äkkiä herännyt ajatus — »jollei ole olemassa toista naista — vaimoa».
»Ei ole olemassa toista naista, Bertrade», rauhoitti häntä Norman of Torn. »Minulla ei ole vaimoa; eivätkä huuleni, mikäli muistan, ole ennen koskettaneet kenenkään muun huulia, sillä en muista edes äitiänikään.»
Tytöltä pääsi iloinen, pieni huojennuksen huokaus, ja kevyesti naurahtaen hän virkkoi:
»Sinä olet kiskonut mielikuvituksesi pimeistä sopukoista vanhojen mummojen pöpöjä, joilla peloittelet itseäsi. Minä en pelkää, sillä olen varma, että sinun täytyy olla läpikotaisin hyvä. Kasvoissasi ei ole ainoatakaan paheen eikä kavaluuden piirrettä, ja sinä olet hyvin urhea. Niin uljaalla ja jalolla miehellä, Roger, on sydän puhdasta kultaa.»
»Älä puhu sellaista!» kielsi toinen katkerasti. »En jaksa sitä kestää. Odota, kunnes tulen jälleen, ja jos sitten, oi, sinä Englannin kukka, sydämesi käskee sinua puhumaan, kuten puhut nyt, on onneni aurinko ylimmillään. Sitten, mutta vasta sitten puhun kreiville, isällesi. Hyvästi, Bertrade, muutamien päivien kuluttua palaan.»
»Jos mielitte puhua kreiville sellaisesta asiasta, te hävytön, nuori nulikka, voitte säästää vaivojanne», jyrähti suuttunut ääni, ja Simon de Montfort astui otsa rypyssä huoneeseen.
Tyttö kalpeni, mutta ei isänsä herättämästä pelosta, sillä de Montfortien taisteluveri virtasi yhtä voimakkaana hänen kuin hänen isänsäkin suonissa. Hän seisoi tulijan edessä yhtä rohkean ja päättäväisen näköisenä kuin nuori mies, joka kääntyi hitaasti ja suuntasi de Montfortiin levollisen katseen.
»Kävellessäni tästä ohitse käytävässä», jatkoi viimemainittu, »kuulin kyllin paljon sanojanne helposti arvatakseni, mitä aikaisemmin oli puhuttu. Tätäkö varten te siis olette luikerrellut kotiini? Ja arvelitteko Simon de Montfortin viskaavan tyttärensä kenen tahansa ohimenevän veijarin syliin? Kuka te olette? Pelkkä nimetön vintiö. Mikäli me tiedämme, voitte olla halpasyntyinen lakeija. Laittautukaa tiehenne ja olkaa hyvillänne siitä, etten auta teitä saappaani kärjellä, vaikka se tekisikin perin hyvää!»
»Seis!» kivahti tyttö. »Seis, isä! Oletko unohtanut, että ilman Roger de Condéta olisit tähän mennessä saattanut nähdä tyttäresi ruumiina tai, mikä olisi vieläkin pahempaa, tahrattuna ja häväistynä?»
»En ole sitä unohtanut», vastasi kreivi, »ja juuri sentähden, että sen muistan, pysyy miekkani tupessaan. De Montfortin ystävyys on ollut tälle miekkoselle runsas palkkio, mutta tämä vilpillinen teko on kuitannut velkamme. Jos haluatte poistua rauhassa, herraseni, menkää nopeasti, ennenkuin menetän malttini!»
»Teidän puolellanne on hiukan väärinkäsitystä, mylord», puhkesi Norman of Torn vihdoin puhumaan ilman näkyvää suuttumusta tai kiihtymystä. »Tyttärenne ei ole sanonut minulle rakastavansa minua, enkä minä aikonut pyytää teiltä hänen kättänsä. Kun tulen seuraavan kerran, kohtaan ensin hänet, ja jos hän tahtoo ottaa minut, tulen teidän luoksenne, mylord, ilmoittamaan meneväni avioliittoon hänen kanssansa. Norm — Roger de Condé ei kysy keneltäkään ihmiseltä lupaa saada tehdä, mitä hän haluaa tehdä.»
Simon de Montfortin raivo oli purkautumaisillaan valloilleen, mutta hänen onnistui hillitä itseään lausuakseen:
»Tyttäreni menee avioliittoon minun valitsemani puolison kanssa, ja juuri nyt olen melkein päättänyt neuvottelut hänen ja prinssi Filipin, Ranskan kuninkaan Ludvigin veljenpojan, kihlauksesta. Ja mitä teihin tulee, sir, näkisin hänet yhtä mielelläni Tornin henkipaton vaimona. Hänellä on ainakin varoja ja valtaa ja nimi, joka tunnetaan hänen oman sotisopansa ulkopuolella. Mutta tämä riittäköön; laittautukaa tiehenne älkääkä enää näyttäkö minulle kasvojanne Leicesterin linnan muurien sisäpuolella!»
»Olette oikeassa, mylord; meidän olisi narrimaista ja hyödytöntä riidellä sanoilla», virkkoi henkipatto. »Hyvästi, mylady! Palaan, kuten lapasin, ja teidän sananne on laki.» Ja kumarrettuaan de Montfortille syvään Norman of Torn poistui huoneesta ja ratsasti muutamien minuuttien kuluttua linnan pihalla pääporttia kohti.
Hänen sivuuttaessaan erään linnan muurissa olevan ikkunan huusi hänelle ääni ylhäältä, ja hän seisautti ratsunsa ja katsoi Bertrade de Montfortin silmiin.
»Ota tämä, Roger de Condé», kuiskutti tyttö, pudottaen hänelle vähäisen käärön, »ja pidä sitä aina minun tähteni! Kenties emme enää kohtaa toisiamme, sillä kreivi, isäni, on mahtava mies, jota ei ole helppo saada peruuttamaan päätöksiään; sentähden sanon sinulle, Roger de Condé, sen, mitä kielsit minua sanomasta: minä rakastan sinua, ja olepa prinssi tai keittiöpalvelija, saat minut omaksesi, jos keksit keinon ottaaksesi minut.»
»Odota, valtiattareni, kunnes palaan! Sitten ratkaiset, ja jos olet samaa mieltä kuin nyt, niin usko pelkäämättä, että otan sinut. Vielä kerran: voi hyvin!» Ja kasvoillaan rohkea hymy, jonka takana piili surullinen sydän, Norman of Torn poistui linnan pihalta.
Avattuaan Bertraden hänelle viskaaman käärön hän näki sen sisältävän kaunistekoisen sormuksen, johon oli upotettu yksi ainoa opaali.
Tornin henkipatto vei pienen renkaan huulilleen ja pujotti sen sitten vasemman kätensä nimettömään sormeen.