KAHDESTOISTA LUKU
Merirosvot
Luoteen ja tuulen ajaessa kevyttä alusta ulapalle ja rantaviivan vaipuessa näköpiirin alapuolelle katseli Waldo Emerson äärimmäisen toivottomana sekä tulevaisuutta että heidän ympärillänsä lohduttoman aavana myllertävää merta.
Jo kerran ennen hän oli ihmeen kautta selviytynyt meren moninaisista vaaroista, mutta hän ei uskaltanut toivoa, että häntä toistamiseen onnistaisi yhtä hyvin. Ja nyt oli Nadara hänen muassaan. Edellisellä kerralla oli ollut tarjolla vain hänen oma tuskansa ja kuolemansa; nyt häntä odotti vielä suurempi tuska nähdessään Nadaran kärsivän.
Tasaisena vihurina puhaltava tuuli nostatti aika isoja aaltoja. Laajat laineet vierivät toinen toisensa kintereillä säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan kuin tarkastuksessa marssivat jalkaväen rivit. Tuuli ja aallokko tuntuivat ihan kuin tilatuilta Thandarin ja Nadaran haurasta alusta varten. Se keinui pitkillä, mahtavilla laineilla kevyesti kuin korkki; sen kömpelötekoiseen purjeeseen tarttui tuuli, joka pullisti sitä upeasti, kiidättäen sitä vinhasti vedenpinnalla.
Ja tuskin oli heidän taakseen jäänyt ranta painunut iäksi heidän näkyvistään, kun suoraan heidän edessään alkoi näkyä toinen ranta. Thandar saattoi tuskin uskoa silmiään. Hän hieroi niitä ja katsoi uudelleen. Sitten hän pyysi Nadaraakin katsomaan.
»Mitä on edessäpäin?» kysyi hän.
Tyttö nousi puolittain pystyyn, huudahtaen riemusta.
»Maata!» huusi hän.
Ja maata se oli. Vinhasti puhaltava tuuli kiidätti heitä laajalta näyttävän saaren pohjoispäähän. Hyökylaineet jyskyttivät kalliorantaa. Sille laskeminen tuottaisi viipymättä kuoleman heille molemmille. Mutta ajautuisivatko he sinne? Heidän lähestyessään saaren kärkeä, selvisi Thandarille, että he ajautuisivat sen ohitse. Kykenisikö hän hidastamaan pikku aluksen vauhtia ja kääntämään sen takaisin maan suojaan? Oli perin todennäköistä, että vene kaatuisi heti hänen leikattuaan poikki purjeen kannatushihnat ja koettaessaan meloa syrjätuuleen, kuten hänen täytyisi tehdä päästäkseen saaren kärjen ympäri.
Mutta muuta keinoa ei näyttänyt olevan. Hän ojensi paranginsa Nadaralle, käskien hänen olla valmiina katkaisemaan purjetta pitelevät raakanahkaiset hihnat heti hänen käskettyänsä. Puristaen melaa tiukasti hän oli polvillansa veneen perässä, tarkkaillen veneen etenemistä kallioisen kärjen ohitse.
Saaren tässä päässä pisti pitkä kieleke kauas mereen. Vene kiiti tämän kielekkeen uloimman kärjen ohitse. Heidän sivuutettuansa sen Thandar oivalsi, kuinka harkitsemattoman uskallettua olisi kääntää vene laita-aallokkoon niinkään lyhyeksi ajaksi, jonka he tarvitsivat päästäkseen kärjen suojaan. Melkein käden ulottuvilla oli siellä saaren siimeksessä rauhaisen tyyni vedenpinta.
Mutta kun hän silmäili heidän edessään leviävää ääretöntä ulappaa, käsitti hän, ettei toinen vaara ollut suurempi kuin toinenkaan, ja sitten välähti hänen mieleensä vielä yksi vaihtoehto. Hän laskisi vähän matkaa kärjen sivuitse, kääntyisi sitten melkein suoraan takaisin ja koettaisi meloa veneen tyyneen veteen ihan vastatuuleen, välttäen siten sivuaallokon vaarat.
Hänen suunnitelmassaan oli ainoastaan yksi heikko kohta — jaksaisiko hän meloa venettä vastatuuleen. Sitä kannatti ainakin, yrittää. Hän käski Nadaran katkaista purjeen pidinhihnat ja alkoi itse samassa meloa purren ollessa aallon harjalla. Pantterintaljan tipahtaessa karkeatekoisen maston juurelle pyörähti aluksen keula ympäri Thandarin voimakkaista melanvetäisyistä.
He molemmat olivat niin kiintyneitä puuhiinsa kamppaillessaan henkensä edestä luonnonvoimia vastaan, etteivät he kumpikaan huomanneet pitkää, matalassa uivaa venettä, joka sujahti esiin heidän takanaan olevan pienen lahden suusta, kun he tulivat näkyviin saaren suojapuolelle.
Hetkisen oli vene laitatuulessa. Thandar ponnisteli vimmaisesti kääntääksensä sitä. He painuivat korkean laineen pohjaan. Heidän yläpuolelleen kohosi aallon jyrkkä harja valmiina kaatamaan heidän päällensä tonneittain vettä. Vene nousi yhäti laitatuulessa miltei aallon harjalle — sitten vesivuori särkyi heidän niskaansa.
Pinnalle päästyään Thandar ajatteli ensiksi Nadaraa. Hän katseli ympärilleen ravistaessansa vettä silmiltään. Melkein hänen vieressänsä nousi Nadaran pää merestä. Kun heidän katseensa osuivat vastakkain, levisi tytön huulille hymy.
»Näin on parempi», luikkasi hän. »Nyt pääsemme maalle.» Ja hän kääntyi uimaan rantaa kohti.
Ihan hänen takanaan uiva Thandar tiesi, että Nadara oli vedessä kuin kala, mutta epäili, jaksaisiko tyttö ja jaksaisiko hän itsekään ponnistella maalle saakka tuulta ja luodetta vasten. Laine nosti heidät korkealle ilmaan, ja sen harjalta he kumpikin näkivät aallon pohjalla olevan pitkän aluksen, jonka miehistö oli hurjannäköistä väkeä.
Nadara, joka pelkäsi kaikkia miehiä paitsi Thandaria, olisi tahtonut koettaa karttaa alusta, mutta nähtyään vilkaisun veneen väestä Thandar uskoi varmasti hyvän onnen osuttaneen hänen Tsao Mingin ja hänen joukkueensa pariin.
»He ovat ystäviä», kiljaisi hän Nadaralle, ja niinpä he sallivat veneen tulla lähellensä, ja heidät nostettiin alukseen. Mutta heti kun Thandar oli päässyt katselemaan miehiä lähemmin, selvisi hänelle, ettei hän ollut koskaan nähnyt ainoatakaan heistä.
He olivat samanlaisia kuin Tsao Mingin kirjava lauma, eikä Waldo Emersonin tarvinnut tiedustella heidän ammattiansa — varkaan ja murhamiehen merkki oli painettu jokaisen kasvoihin. He syytelivät Nadaralle ja Thandarille kysymyksiä monilla kielillä, joita heistä kumpikaan ei ymmärtänyt, ja vasta sitten; kun alus oli ankkuroitu pieneen lahteen ja seurue kahlannut, maalle, koetti Thandar puhua heille merirosvojen englantia. Useat heistä ymmärsivät sitä, ja varsin pian hän sai selvitetyksi heille, että he saisivat hyvän palkkion, jos veisivät hänet ja Nadaran sivistyneeseen satamaan.
Johtaja, täysiveriseltä neekeriltä näyttävä mies, purskahti nauramaan, pilkaten sellaista ajatusta, että melkein alaston mies voisi maksaa lunnaat vapaudestaan. Samalla vintiö loi himokkaita katseita Nadaraan, joten Thandar varmasti älysi, ettei hän tahtonut olla uskovinaan heidän pystyvän suorittamaan lunnaita.
Kävi ilmi, että joukkue oli ollut lähdössä toiseen saman saaren länsirannalla olevaan paikkaan, jossa heidän pää voimansa olivat. He olivat odottaneet kolmea toveriaan, jotka olivat menneet sisemmälle metsästämään, ja nähneet veneen sekä lähteneet vangitsemaan siinäolijoita. Nyt he palasivat pieneen lahteen noutamaan kumppanejansa, sitten palatakseen pääleiriin.
Neekeri olisi tahtonut surmata Thandarin heti, koska heidän veneessänsä jo nytkin oli liikakuormitusta, mutta muutamat toiset estelivät häntä, huomauttaen heidän päällikkönsä otaksuttavasti siitä kiukustuvan, sillä vain vangin kuoltua hän uskoi menettäneensä mahdolliset lunnaat.
Vihdoin palasivat metsästäjät, ja kaikki nousivat purteen. Pian oli alus poistunut lahdesta ja eteni saaren länsirannikkoa pitkin etelää kohti. Pimeä oli jo melkein käsissä, kun sen keula käännettiin rantaa kohti, ja pitkät airot työnnettiin veteen, samalla kun purje putosi kasaan maston juurelle.
Kahden vähäisen, toisensa editse pistävän kärjen välitse he työntyivät maan kaikilta puolin ympäröimään lahteen. Veneen saapuessa sisemmän kärjen kohdalle ponnahti Thandar pystyyn, huudahtaen riemuisesta hämmästyksestä. Vajaan sadan metrin päässä hänestä kellui veden kuvastimen kirkkaalla pinnalla Priscilla.
Merirosvot katselivat vankiansa ällistyneinä. Neekeri nousi kädet nyrkissä pystyyn valmiina iskemään häntä.
»Priscilla, hoi!» luikkasi Waldo Emerson. »Apuun, apuun!»
Neekeri virnisti. Valkoisesta huvipurresta ei vastattu. Sitten miehet kertoivat Thandarille kaapanneensa aluksen useita viikkoja takaperin ja pitäneensä sen väestöä vankeina maalla odottaessaan jostakin selittämättömästä syystä kauan aikaa poissa viipynyttä päällikköänsä. Kun Waldo Emerson ilmoitti hänelle purren olevan hänen isänsä, oli neekeri hyvillään siitä, ettei ollut tappanut häntä, sillä hänestä saataisiin runsaat lunnaat.
Heidän astuessaan maalle oli pimeä, ja Thandar ja Nadara työnnettiin kurjiin hökkeleihin, joita oli useita rivissä rantahietikolla. Pitkään aikaan mies ei saanut unta. Hänen mieltänsä kalvoi huoli hänen isänsä ja äitinsä kohtalosta. Nadara oli kertonut heidän kummankin olleen Priscillassa. Tyttö ei ollut hiiskunut mitään siitä, miten rouva Smith-Jones oli häntä kohdellut, mutta Waldo oli arvannut lähelle totuutta ja pannut merkille, ettei tyttö nähdessään Priscillan ollut lainkaan innostunut eikä riemastunut.
Jonkun ajan kuluttua hän torkahti, mutta heräsi pian majansa ulkopuolelta kuuluvaan liikkeeseen. Hiipimistä muistuttava ääni kuulosti pahaenteiseltä. Hiljaa Thandar nousi ja meni ovelle. Merirosvot eivät olleet köyttäneet vankejaan eivätkä teljenneet heidän koppiensa ovia — heidän oli ihan mahdoton karata saarelta.
Thandar pisti päänsä hieman hämärtävään, öiseen ulkoilmaan. Häneltä pääsi hiljainen raivon ja pelon ärähdys, sillä hän näki ison, tumman miehenroikaleen ryömivän Nadaran majaan. Amerikkalainen seurasi heti jälessä. Tytön hökkelin ovelle hän pysähtyi kuuntelemaan. Äkkiä kuului sisältä säikähdyksen huudahdus ja sitten käsikähmän nahinaa. Tuossa tuokiossa hän oli pimeässä majassa ja kompastui seuraavalla hetkellä mieheen. Thandarin sormet hapuilivat kurkkua. Hän ei päästänyt äännähdystäkään. Toinen pyörähti häneen päin veitsi kädessä. Thandar oli sitä odottanut. Kyynärvarrellaan hän väisti ensimmäisen iskun, ja sujuttaen kättänsä pitkin toisen käsivartta hän löysi puukkoa pitelevän käden ranteen. Sitten alkoi kamppailu hökkelin sisällä vallitsevassa manalamaisessa pimeydessä. Ottelijat hoippuivat ja horjahtelivat sinne tänne savilattialla toisen koettaessa kiskoa irti puukkoa pitelevää kättään, toisen pyrkiessä saamaan otetta vastustajan kurkusta samalla koettaen pitää kiinni toisen rannetta. Miesten raskas huohotus kuului selvästi yön hiljaisuudessa — se ja heidän jalkojensa töminä olivat ainoat taistelun äänet. Nadara ei voinut auttaa Thandaria — hän arvasi juuri Thandarin tulleen pelastamaan häntä, vaikka ei nähnytkään miestä.
Vihdoin riistäytyi öinen saalistaja yli-inhimillisellä ponnistuksella irti Thandarin otteesta. Vähän aikaa vallitsi majassa hiljaisuus. Kukaan kolmesta sisälläolijasta ei erottanut toisia. Pantterintaljansa alta Thandar veti esille Tsao Mingin antaman pitkän pistoolin, mutta ei rohjennut ampua, peläten osuvansa Nadaraan, eikä myöskään pyytää häntä puhumaan ilmaistakseen olinpaikkansa, sillä siten hän olisi paljastanut vastustajalleen, missä hän itse oli.
Tunneilta tuntuvia minuutteja seisoivat kaikki kolme ihan hiljaa, koettaen pidättää henkeänsä. Sitten Thandar erotti varovaa liikettä huoneen vastaiselta laidalta. Oliko se hänen vihamiehensä vaiko Nadara? Hän kohotti pistoolinsa miehen rinnan korkeudelle ja siirtyi sitten itsekin hyvin varovasti sivulle päin. Heti hänen hiljaisen liikkeensä äänen jälkeen näkyi hökkelin vastaisella seinustalla kirkas välähdys ja kuului huumaava pamahdus — vihollinen oli laukaissut, hänen aseensa leimahdus valaisi hetkiseksi mökin sisustan kirkkaasti, Thandar näki jättiläiskokoisen neekerin vajaan kahden askeleen päässä, ja miehen vasemmalla puolella seisoi Nadara syrjässä Thandarin pistoolin tähtäyssuunnasta.
Neekeri ei tiennyt, että Thandarilla oli ase, eikä niin ollen aavistanut umpimähkäisen laukauksensa koituvan oman kuolemansa merkiksi. Toisen pistoolin välähdyksen ilmaistua hänen olinpaikkansa kajahti Thandarin aseesta vastauspamahdus, ja samalla Thandar ponnahti syrjään syöksyäkseen neekerin kimppuun sivulta käsin. Mutta saapuessaan miehen luokse ei hän kohdannut hurjaa vastarintaa, kuten oli odottanut, vaan kompastui vastustajansa kuolleeseen ruumiiseen.
Mutta nyt oli koko leiri hereillä. Merirosvot juoksentelivat sinne tänne klikkaillen kysymyksiä ja määräyksiä monilla kielillään. Sekasorto oli ylimmillään, ja sen kestäessä Thandar tarttui Nadaran käteen ja juoksi ulos hökkelistä. Hän riensi muiden majojen taitse leirin toiseen päähän ja kääntyi sitten rantaan. Hänen aikomuksensa oli anastaa vene ja soutaa Priscillaan.
Heidän takanansa kiihtyi melu leirissä merirosvojen tarkastaessa majoja saadakseen selkoa laukauksista — parempaa pakotilaisuutta ei olisi voinut toivoakaan. Yksi Priscillan omista veneistä oli vedettynä rannalle. Yhdessä Thandar ja Nadara työnsivät sen vesille, ja hetkistä myöhemmin he soutivat ripeästi purtta kohti.
Rajattoman turvallisuuden tunteen ja riemun vallassa Waldo Emerson kiipesi laidan ylitse ja veti Nadaran jälkeensä. Mutta hänen riemunsa loppui lyhyeen, sillä tuskin hän oli laskenut jalkansa kannelle, kun häneen tarttui takaapäin puolikymmentä jäntevää roistoa, jotka olivat olleet Priscillaa vahtimassa, nähneet parin lähtevän rannalta, tarkkailleet heitä heidän soutaessaan purrelle ja väijyneet heitä heidän kavutessaan alukseen.
Loppuyö heitä pidettiin vankeina Priscillassa, mutta varhain seuraavana aamuna heidät vietiin rannalle. Siellä he tapasivat kaikki rosvot kokoontuneina erään majan ulkopuolelle. Sisällä olivat Priscillan matkustajat ja miehistö. Kun Thandar ja Nadara saapuivat, tartuttiin heihin käsin, heitä kiidätettiin ovelle, ja itämaalaisten kirousten säestäessä heidät sysättiin sisälle. Siellä seisoskelivat, lohduttoman onnettomina ryhminä Priscillan miehistö, kapteeni Burlinghame sekä herra ja rouva Smith-Jones. Katseensa osuessa viimemainittuun juoksi Waldo Emerson kädet ojossa hänen luoksensa.
Kauhusta kirkaisten väistyi rouva Smith-Jones miehensä ja kapteenin taakse. Waldo seisahtui äkkiä. Molemmat toiset miehet silmäilivät häntä uhkaavasti. Hän katsoi suoraan isäänsä silmiin.
»Etkö tunne minua, isä?» kysyi hän.
John Alden Smith-Jonesin leuka vaipui alas.
»Waldo Emerson!» huudahti hän. »Se ei saata olla mahdollista!»
Rouva Smith-Jones tuli esiin turvapaikastaan.
»Waldo Emerson!» kertasi hän. »Se on mahdotonta!»
»Mutta se on totta, äiti», vakuutti nuori mies.
»Mikä kamala asu!» virkkoi rouva Smith-Jones syleiltyään poikaansa. Sitten hänen katseensa siirtyi Nadaraan, joka oli seisonut ovensuussa vakavan hiljaisena.
»Sinä?» ähkäisi hän. »Etkö olekaan kuollut?»
Nadara pudisti päätään, ja Waldo Emerson ehätti kertomaan, millaisia seikkailuja tyttö oli kokenut, sitten kun Stark oli käynyt hänen kimppuunsa Priscillan kannella. Rouva Smith-Jones lähestyi tyttöä ja laski kätensä hänen olallensa.
»Olen ajatellut hyvin paljon senjälkeen kun viimeksi tapasimme toisemme», sanoi hän, »ja sen tulos on, että aion tehdä sellaista, mitä en ole tehnyt koskaan ennen — aion pyytää sinulta anteeksi; kohtelin sinua häpeämättömästi. Minun ei tarvitse kysyä, rakastaako poikani sinua — olet jo ilmaissut rakastavasi häntä — ja hänen silmänsä ovat paljastaneet minulle, missä hänen sydämensä on.
— Yökausia viruin valveilla, miettien, kuinka kauheata se oli, ja melkein rukoilin, että hän olisi pikemmin kuollut kuin palaisi löytääkseen sinut odottamassa häntä Bostonissa — se tapahtui, ennenkuin sinä jouduit pois purrestamme. Sinulla ei ollut syntyperää eikä omaisia, ja se oli minusta kaikki kaikessa. Mutta senjälkeen kun aloin pitää teitä molempia kuolleina, huomasin muistavani sinusta paljon sellaista, mikä on äärettömän paljon parempaa kuin hyvä syntyperä ja kasvatus.
— En oikein osaa selittää sinulle, mitä se on, mutta en voi moittia poikaani siitä, että hän rakastaa sinua. Sinun on kuitenkin luovuttava tuosta kamalasta asusta ja otettava yllesi jotakin kunnollista.»
»Äiti!» kiljaisi Waldo Emerson kiertäessään kätensä hänen ympärilleen. »Tiesinhän sinunkin alkavan rakastaa häntä, kunhan vain opit tuntemaan hänet.»
Juuri silloin avautui ovi, ja eräs rosvoista astui sisälle.
»Tulkaa!» käski hän.
Vangit menivät peräkkäin ulos hänen ohitsensa. Ulkona olevilta roistoilta he saivat tietää, että oli päätetty surmata heidät kaikki heti, ryöstää Priscilla puhtaaksi ja upottaa se, koska varhain aamulla oli nähty sotalaiva risteilemässä rannikolla. Peloissaan he eivät tahtoneet enää odottaa poissaolevaa päällikköänsä, ja kaikki lunnaantoiveet olivat unohtuneet, kun miehet oli vallannut mielipuolinen halu hävittää kaikki rosvotyönsä jäljet.
Uhrit katselivat toisiansa kauhistuneina. He olivat joka puolelta rosvojen ympäröimät, ja toinen toisensa jälkeen heidät sidottiin lujasti, jotta karkaaminen olisi ihan mahdoton. Oli suunniteltu viedä heidät saaren sisäosiin, viidakon tiheimpään osaan, ja katkaista siellä heidän kaulansa ja jättää heidän ruumiinsa korppikotkille. Rosvoista näytti olevan hyvin hupaista selostaa suunnitelmaansa vangeille.
Vihdoin olivat kaikki sidotut ja kuolonmarssi alkoi. Toivottomien vankien ja raakojen, ilkkuvien hirtehisten muodostaman pitkän jonon jälkipään kadottua viidakkoon saapui lahdelle karkeasti veistetty alus. Ehdittyään Priscillan näkyviin alkoivat siinä olevat miehet empiä ja valmistautuivat pakenemaan, mutta kun aluksella ei näkynyt elonmerkkiä, lähestyivät he sitä, ja kun kansi oli tyhjä, nousivat he purteen. Hyteissä tulokkaat tapasivat kaksi nukkuvaa malaijia. Nauraa hohottaen ja laskien karkeata pilaa he herättivät nukkujat.
Vahdit ponnahtivat pystyyn ja hapuilivat pistoolejansa, mutta nähtyään yllättäjänsä alkoivat he virnistellä leveästi ja pakista monisanaisesti. Kaikki huomautuksensa he lausuivat rotevalle, lurjuksen näköiselle miehelle, jota he nimittivät päälliköksi. Juuri häntä rosvot olivat odotelleet, ja hänen pitkän poissaolonsa seurauksena oli ollut päätös teloittaa Priscillan vangit.
Kuultuansa mitä viidakossa oli tekeillä, alkoi päällikkö kiroilla ja karjua vimmastuneena. Hän näki monen tuhannen kultakolikon haihtuvan ilmaan silmiensä edessä. Kiljuen seuralaisilleen ja käskien heidän seurata itseään hän hyppäsi alukseen, jolla he olivat tulleet Priscillaan, ja hetkisen kuluttua sitä soudettiin ripeätä vauhtia rataan. Malttamatta vetää venettä maalle päällikkö syöksyi viidakkoon miehet kintereillään.
Kaukana hänen edellään tarpoivat väsyneet ja pelon masentamat vangit, joita hoputettiin kepeillä ja terävien parangien lappeilla. Vihdoin merirosvot pysähtyivät sankan kasvullisuusrykelmän keskelle.
»Tässä», ehdotti muuan, mutta erään toisen mielestä heidän oli edettävä vähän kauemmaksi. Muutamia minuutteja miehet väittelivät, mutta sitten edellinen vetäisi paranginsa ja meni Thandaria kohti.
»Tässä!» intti hän ja heilautti säiläänsä päänsä ympärillä.
Samassa alkoi pensaikosta äkkiä kuulua räiskettä ja äänekkäitä kiukkuisia karjaisuja, ja mies loi katseensa siihen suuntaan, josta häiriö tuli. Myöskin vangit katsoivat sinnepäin. Sieltä ilmestynyt näky ei ollut erikoisen rauhoittava — vain vielä yksi hyvin hurjannäköinen ja tavattoman äkäinen merirosvo, jota seurasi puolikymmentä muuta konnaa.
Tulija syöksyi ryhmän keskelle, kolhien miehiä oikealle ja vasemmalle. Ilkeän näköiset vintiöt, jotka vain muutamia minuutteja sitten olivat rehennelleet pelästyneille vangeille ja säikytelleet heitä, olivat nyt herpauttavan kauhun ruumiillistumia.
Päällikkö seisahtui paljastettua parangia pitelevän miehen eteen. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat ja nytkähtelivät suonenvedontapaisesti raivosta ja kiihtymyksestä. Hän yritti puhua ja kääntyi sitten katsomaan Thandaria, joka seisoi valmiina teloitettavaksi. Kun päällikön katse osui tähän vankiin, menivät hänen silmänsä levälleen, ja sitten hän kääntyi teloittajaksi aikoneen miehen puoleen, iskien hänet rajulla iskulla maahan.
Se tuntui kirvoittavan hänen kielensä kantimet ja hänen suustansa tulvi kammottavimpia kirosanoja, mitä vangit olivat milloinkaan kuulleet. Ne olivat osoitetut niille miehille, jotka olivat rohjenneet mieliä tällaista ilman hänen vahvistustansa, ja etupäässä sille pelosta kyyköttävälle poloiselle, joka ei ollut uskaltanut nousta pystyyn, sitten kun hänen päällikkönsä raskas nyrkki oli kellistänyt hänet pitkäkseen.
»Ja sinä olisit tappanut Thandarin», karjui hän, »Thandarin, joka pelasti henkeni!»
Ja sitten hän alkoi potkia pitkänään viruvaa miestä, kunnes Thandarin itsensä oli pakko tulla väliin onnettoman puolesta.
Tsao Mingin saavuttua vankien vaivat haihtuivat kuin savu ilmaan, sillä saatuansa tietää, että Priscillan omistaja oli Thandarin isä, palautti hän purren ja kaikki miestensä siitä ryöstämät tavarat oikeudenmukaisille omistajilleen. Eikä hän olisi tyytynyt siihen, jos hänen olisi sallittu noudattaa omaa päätänsä, sillä hän mieli teloituttaa puolikymmentä kovaosaista apuriaan, jotka olivat olleet liian innokkaita täyttämään merirosvonvelvollisuuksiansa.
Tsao Mingin koreapukuiset lurjukset täyttivät Priscillan vesitynnyrit ja veivät alukseen siksi paljon muonavaroja, että sen väelle riittäisi yllin kyllin ravintoa matkalla Honoluluun, siihen satamaan, johon he olivat päättäneet ensinnä pyrkiä.
Ja kun kaikki valmistukset oli suoritettu, saattoi kuusi merirosvoprahua valkoista purtta sataviisikymmentä kilometriä pohjoiseen päin, ampuen jäähyväisiksi yhteislaukauksen toisensa jälkeen keuloihinsa sijoitetuista, malmisista, kuusituumaisista tykeistä.
Kun vähäinen laivasto supistui pelkiksi pilkuiksi purren taakse ja katosi eteläisen näköpiirin alle, seisoi Priscillan kannella sitä silmäilemässä flanellipukuinen mies, jolla oli lyhyeksi leikattu, vaalea tukka, seurassaan hento, tummatukkainen, yksinkertaiseen hameeseen ja purjekankaiseen puseroon puettu tyttö.
Kummankin huulilta pääsi heidän tietämättään huokaus, ja he kääntyivät katsomaan toistensa silmiin.
»Me poistumme tylystä maailmasta, joka on ollut meille suopea», virkkoi mies, »sillä kaikesta kolkkoudestaan huolimatta se antoi meidät toisillemme ja yhdisti meidät, kun olimme joutuneet erillemme».
»Onko sivistysmaailma suopeampi?» tiedusti tyttö.
Thandar ravisti päätänsä.
»En tiedä», vastasi hän.