YHDESTOISTA LUKU
Pelastus
Noudatettuaan Boloonilta saamiaan ohjeita Thandar saapui toisen päivän iltahämärässä pienen aukeaman laitaan ja erotti edessään useita himmeäpiirteisiä, paalujen varaan rakennettuja, pitkiä taloja. Kylän editse juoksi joki. Thandar oli useita kertoja mennyt tämän joen poikki, sillä hän oli matkallaan kahdesti eksynyt ja hänen oli täytynyt palata osa taivalta takaisin päästäkseen uudelleen omille jäljilleen.
Kylän keskellä häämötti korkeampi rakennus, jonka katto kohosi muiden yläpuolelle. Pimeän tullen Thandar hiipi likemmäksi maaliansa — isoa rakennusta, jonka Boloon oli kuvaillut temppeliksi.
Hiipiessään korkealla olevien majojen alitse hälytti luolamies siat ja kanat liikkeelle, mutta niiden hälinä oli hyvin tavallinen ilmiö, joka ei suinkaan uhannut hänen turvallisuuttaan, vaan pikemminkin suojasi häntä estämällä hänen aiheuttamansa melun kuulumasta.
Vihdoin hän saapui temppeliä lähinnä olevan majan alle. Täysi kuu paistoi korkealla taivaalla. Se valoi kirkasta hohdetta rakennusten väliin, luoden niiden alle synkät, pimeät varjot. Sellaisessa pimennossa Thandar tähyili. Hän näki, että temppeli oli vahdittu. Sen ainoan sisäänkäytävän edustalla kyyrötti kaksi soturia. Miten hän pääsisi niiden ohitse?
Hän siirtyi varjostavan majan pimennon reunaan niin kauaksi vahdeista kuin mahdollista. Mutta sittenkin näytti varmalta, että hänet huomattaisiin, jos hän koettaisi syöksyä temppelin seinustalle. Hän oli kokonaan ymmällä eikä tiennyt mitä tehdä. Oli järjetöntä panna nyt kaikki vaaraan toimimalla uhkarohkeasti — siihen vaaraan uskaltautumisen aika olisi sitten, kun hän olisi löytänyt jumalattaren ja saanut selville, oliko se Nadara vai joku toinenko. Mutta miten hän pääsisi tuon kuutamoisen kaistaleen ylitse ja vahtien ohitse temppeliin vaaraan antautumatta?
Hän hiipi hiljaa sen rakennuksen toiseen päähän, jonka varjossa hän väijyi. Jonkun aikaa hän silmäili päämääräänsä, joka oli niin lähellä, mutta kuitenkin tuntui olevan äärettömän paljon kauempana hänen ulottuviltaan kuin sinä päivänä, jona hän oli lähtenyt rannikolta sitä etsimään. Hän pani merkille pitkät pylväät, joita oli upotettu maahan epäsäännöllisten välimatkojen päähän toisistaan ympäri rakennuksen. Hän aprikoi, mitähän merkitsivät niiden kömpelötekoiset kaiverrukset, ja ihmetteli niiden barbaarisia yläpäitä, joita joskus koristi raakalaissoturin päähine, toisinaan taas kuivattu, irvistävä kallo tai karkeasti veistetty ihmisenkuva.
Useihin pylväisiin oli ripustettu kilpiä, aseita, vaatteita ja saviastioita. Etenkin yhtä niistä painoi niin raskas monenkirjava taakka, että se humalaisen tavoin nojasi temppelin räystääseen. Thandarin katse lipui sitä myöten alkeelliseen kattoliistoitukseen. Se vihjaisu riitti — mistä hänen katseensa oli kiivennyt, siitä hän kiipeisi itsekin. Ainoastaan kuutamo teki yrityksen vaaralliseksi. Jospa vain kuu peittyisi pilveen! Mutta pilvistä ei näkynyt merkkiäkään tähdikkäällä taivaalla!
Hän katsahti vahteihin päin. Ne torkkuivat temppelin toisessa päässä, ja vain toinen heistä oli näkyvissä. Toinen oli piilossa rakennuksen nurkan takana. Se mies, jonka Thandar näki, oli selin häneen päin. Jos he pysyisivät siinä asennossa hetkisen, pääsisi hän katolle heidän huomaamattansa. Mutta olihan kyllä vielä se vaara, että hänet havaittaisiin jostakin muusta rakennuksesta. Tupakansavun tuoksahdus ilmaisi hänelle, että joku mies oli vielä valveilla kuisteilla, joissa useimmat nuorukaiset ja naimattomat miehet nukkuivat.
Thandar ryömi sellaiseen kohtaan, että näki ainoan, temppelin sillä puolella olevan kuistin, josta hän oli päättänyt yrittää kavuta sisälle. Tuntikauden hän tarkkaili kahden alkuasukkaan savukkeiden vuoroin kirkastuvaa, vuoroin himmenevää hehkua ja kuunteli heidän keskustelunsa hiljaista hyminää. Tunti tuntui venyvän iäisyydeksi, mutta vihdoin lennähti ensin toisen ja sitten toisen savukkeen hehkuva pätkä ruohikkoon, ja kuistilla syntyi hiljaisuus.
Thandar odotti vielä puoli tuntia. Viivytteleminen ja vakoileminen ei enää ollut tarpeen — jos hän joutuisi ilmi, olisi kaikki lopussa, eikä häntä hyödyttäisi rahtuakaan tietää sekuntia tai paria etukäteen, että hänet oli nähty. Niinpä hän ei tuhlannut aikaa etenemällä varovaisesti ja vilkuilemalla puoleen ja toiseen, vaan meni sensijaan nopeasti, vaikkakin äänettömästi, suoraan kuutamoisen aukeaman ylitse kallellaan olevan pylvään juurelle. Hän ei luonut katsettakaan taaksensa eikä kummallekaan puolellensa, vaan suuntasi koko huomionsa edessänsä olevaan tehtävään.
Thandar oli kiipeillyt luola-asukkaiden notkuvia ja huojuvia vesoja myöten niin kauan, ettei pylväs aiheuttanut hänelle sen suurempaa vaikeutta kuin tavalliset tikapuut olisivat tuottaneet teille tai minulle. Ensinnä hän tutki sitä sekä silmin että käsin varmistuakseen siitä, että sen yläpää nojasi tiukasti kattoon ja ettei se hänen painostaan pitäisi pahaa melua luisuessaan pois entisestä asennostaan.
Päästyänsä selville siitä, että se oli lujassa, Thandar kiipesi sitä myöten ylös meluttomasti ja nopeasti kuin kissa. Varovasti hän nousi katolle, koska ei tiennyt, miten se oli rakennettu. Se olisi saattanut olla heikko olkikatos, joka olisi hänen allaan pettänyt, joten hän olisi suistunut temppelin sisälle.
Hämmästyksekseen ja pettymyksekseen hän huomasi sen olevan puuta ja niin vankan kuin suinkin saattoi kuvitella. Hän oli suunnitellut tunkeutua temppeliin ylhäältä käsin, mutta nyt se aie näytti menevän myttyyn, sillä hän ei voinut toivoa saavansa parangillansa meluttomasti tehdyksi reikää puiseen kattoon ennen päivänkoittoa, johon oli enää muutamia tunteja. Hän kumartui tarkastamaan kattoa yksityiskohtaisesti silmin ja sormin. Kuutamo oli kirkas. Sen valossa hän näki ihan selvästi. Hän työnsi syrjään ohuen palmunlehtisen päällystyksen. Sen alla oli käsinveistettyjä billianpuisia palkkeja. Jokaisessa oli pieni, neliskulmainen reikä, jonka lävitse pujotetulla rottingilla palkki oli kiinnitetty katon kehykseen.
Thandar poisti päällystyksen pieneltä, noin neliömetrin neljänneksen laajuiselta alalta, pisti sitten terävän paranginsa kärjen rottinkisen kiinnikkeen alle ja oli hetkisen kuluttua nostanut syrjään yhden palkin. Ensimmäistä seurasi toinen, sitten toinen ja niin edelleen, kunnes katossa oli niin iso aukko, että hän helposti saattoi soluttaa itsensä sen lävitse.
Thandar kumartui sen reunalta tähystämään alhaalla vallitsevaan pimeyteen. Hän ei erottanut mitään, sillä hänen oma ruumiinsa oli kuun ja katossa olevan reiän välillä, estäen kuun säteitä tunkeutumasta temppeliin.
Mies laski varovasti jalkansa aukkoon. Hapuiltuaan jalallaan hän tapasi vuoliaisen. Hetkisen kuluttua oli koko hänen ruumiinsa kadonnut temppelin sisälle. Pitäen toisella kädellään aukon reunasta Thandar kyykötti vuoliaisella temppelin lattian yläpuolella.
Kun hänen ruumiinsa ei enää varjostanut aukkoa, tulvi kuun valoa kirkkaana kimppuna lattian vastaiselle laidalle. Huoneen muita osia valaisi heikosti heijastuva valo.
Temppelissä näytti olevan yksi ainoa avara sali. Sen keskellä oli koroke, samoin sivustoilla. Vuoliaisista riippui koppia, joissa oli ihmisenkalloja —- yksi niistä oli suoraan Thandarin alla. Hän erotti sen kaamean sisällön selvästi.
Hänen katseensa lipui pitkin valokimppua siihen kohtaan, missä se osui lattiaan huoneen vastaisella laidalla. Se muistutti Waldo Emersonista teatterin parvekkeelta näyttämölle suunnatun valojuovan luomaa läikkää.
Keskellä valaistua kohtaa lepäsi nukkuva nainen korokkeella. Thandarin sydän lakkasi sykkimästä. Naisen vartalon ympärille oli kiedottu välkkyvä Nagoolan talja. Toisen paljaan, ruskean käsivarren päällä aaltoili tuuhea, tumma tukka, silkinhieno, ja vasemman käden nimettömässä sormessa säihkyi iso timantti. Naisen kasvot olivat käännetyt seinään päin, mutta Thandar tunsi, ettei hän voinut erehtyä — nukkuja oli Nadara.
Vuoliaiselta, jolla hän kyykötti, oli lattiaan korkeintaan neljä tai neljä ja puoli metriä. Thandar laskeutui riippumaan käsiensä varaan ja pudottautui paljaine jalkoineen kevyesti kuin kissa lattialle.
Melkein äänetön putoaminen riitti kuitenkin herättämään nukkujan. Vikkelästi kuin pantteri hän pyörähti ympäri ja oli pystyssä, katsoen mieheen melkein heti hänen ehdittyänsä maahan. Nyt kuutamo osui suoraan hänen kasvoihinsa. Thandar syöksyi eteenpäin sulkeakseen hänet syliinsä.
»Nadara!» kuiskasi hän. »Jumalan kiitos!»
Tyttö peräytyi. Hän tunsi äänen ja vartalon, mutta — hänen Thandarinsa oli kuollut! Miten olisi hän saattanut palata kuolleista? Nadaraa peloitti.
Mies huomasi hänen liikkeistään kuvastuvan ilmeisen pelon ja pysähtyi.
»Mikä sinua vaivaa, Nadara?» tiedusti hän. »Etkö tunne minua? Etkö tunne Thandaria?»
»Thandar on kuollut», sopersi tyttö.
Mies purskahti nauramaan. Muutamin sanoin hän kertoi, että maanjäristys oli huumannut hänet, mutta ei surmannut häntä. Sitten hän meni Nadaran luokse ja otti hänet syliinsä.
»Tuntuuko siltä, että olen kuollut mies?» kysyi hän.
Nadara kiersi kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen kasvonsa likelle omiansa. Tyttö nyyhkytti. Thandarin selkä oli temppelin oveen päin. Nadara seisoi kasvot sinnepäin. Kun hän uudelleen katsoi miestä silmiin, kävivät hänen kasvonsa kalmankalpeiksi, ja hän vetäisi rajusti Thandarin pois kirkkaasta kuunvalosta.
»Vahti!» supatti hän. »Näin juuri äsken jotakin liikkuvan oven ulkopuolella.»
Thandar siirtyi kattoa kannattavan, puisen pyhään taakse tähyilemään ovelle. Niin, parhaillansa tuli sieltä mies temppeliin. Hänen silmänsä menivät levälleen hämmästyksestä, kun hän vilkaisi katossa olevaan aukkoon. Sitten hän katsahti siihen korokkeeseen päin, jolla Nadara oli nukkunut. Nähtyään, että se oli tyhjä, hän juoksi takaisin ovelle ja huusi kumppaniansa.
Hänen tehdessään niin Thandar tarttui Nadaran käteen ja veti häntä temppelin vastaisen pään kautta, synkimpiä varjoja myöten ovelle päin. Heidän ennätettyään huoneen päähän tulivat molemmat soturit juoksujalkaa sisälle, huudahdellen kiihtyneesti. Toinen heistä oli edennyt lattian puoliväliin, ja Thandar ja Nadara olivat jo melkein ovella, kun toinen raakalainen havaitsi heidät. Huudahtaen varoituksen kumppanilleen hän kääntyi heidän kimppuunsa parangi kädessä.
Miehen karatessa eteenpäin tempasi Thandar merirosvoilta saamansa pistoolin ja laukaisi sen suoraan hyökkääjän rintaan. Ulvahtaen mies horjahti taaksepäin ja vaipui lattialle. Sitten riensi hänen kumppaninsa hyökkäämään.
Thandarilla ei ollut aikaa uuteen panostamiseen. Hän ojensi aseen
Nadaralle.
»Oikealla kupeellani olevassa pussissa on panoksia», neuvoi hän. »Ota sieltä niitä muutamia! Kun ehdin, panostan pistoolin.»
Hänen puhuessaan he olivat siirtyneet ovelle päin. Ulkoa he jo erottivat kiihtyneitä, kyseleviä ääniä. Laukaus oli hälyttänyt kylän.
Nyt oli parangia heiluttava mies hänen kimpussaan. Thandar käytteli kömpelösti outoa asetta, jolla hän koetti torjua harjaantuneen villin hyökkäystä. Epätasainen ottelu olisi saattanut päättyä vain yhdellä tavoin, jollei Nadara aina sukkelaälyisenä ja neuvokkaana olisi siepannut temppelin seinältä pitkää keihästä.
Hänen kiskoessaan sitä paikaltaan putosi sen mukana lattialle pääkallo, joka rämisten vieri kamppailijani väliin. Pääkallonmetsästäjän huulilta pääsi harmin ja raivon ulvahdus. Tämä oli herjausta. Kaikkein pyhintä oli häväisty. Entistä hurjemmin hän karkasi käsikähmään Thandarin kanssa, mutta samassa survaisi Nadara teräväkärkisen keihään hänen kupeeseensa, hänen torjuma-asentoon kohotettu kätensä hervahti alas, ja Thandarin parangi kolahti hänen kalloonsa.
»Joutuin!» hätäili Nadara. «Pakene samaa tietä, jota tulit! Jos jäät tänne, on asemasi toivoton. Kerron villeille, että vahdit tappelivat keskenään minun tähteni, että toinen tappoi toisen ja että minä ammuin toisen pelastaakseni itseni. He uskovat minua — kerron heille, että pistooli on koko ajan ollut kätkettynä vaippani alle. Hyvästi, oma Thandarini! Me emme voi molemmat pelastua. Jos jäät tänne, kuolemme, molemmat — sinä ainakin.»
Thandar pudisti kiivaasti päätään.
»Me lähdemme molemmat tai kuolemme molemmat», vastasi hän.
Nadara pudisti hänen kättänsä.
»Olen iloissani.» Muuta hän ei sanonut.
Pitkistä majoista tulvi raakalaisia. Temppelin edustalla oleva tie täyttyi heistä. Pakenemisen yrittäminen siihen suuntaan olisi ollut samaa kuin itsemurha.
»Eikö täältä ole mitään muuta uloskäytävää?» tiedusti Thandar.
»Temppelin takaseinässä on pieni ikkuna», vastasi Nadara, »pienessä huoneessa, jossa kuolemaantuomittuja joskus säilytetään vankina, mutta se avautuu toiselle tielle, jossa nyt otaksuttavasti vilisee alkuasukkaita».
»Entä lattia?» huudahti Thandar. »Koetetaan lattian kautta.»
Hän juoksi temppelin pääovelle ja sulki sen. Sitten hän raahasi sen eteen molemmat ruumiit ja pitkän penkin. Koko temppelissä ei ollut ainoatakaan muuta irtainta esinettä, jonka paino olisi ollut vähääkään tuntuva.
Sen tehtyänsä hän tarttui Nadaran käteen, ja yhdessä he juoksivat pieneen huoneeseen. Senkin eteen he kasasivat sulun, ja Thandar alkoi tarkastaa lattiata. Hän vipusi parangillaan irti palkin — se oli mutkattomasti sijoitettu kannattimina olevien ohuiden pölkkyjen varaan. Irroitettuaan toisen yhtä helposti hän laski Nadaran maahan temppelin permannon alle.
Takertuneena paaluihin Thandar asetti palkit takaisin paikoilleen päänsä yläpuolelle, ennenkuin hänkin pudottautui maahan Nadaran luokse. Temppelin molemmilla puolilla olivat tiet täynnä raakalaisia. Pakenijat kuulivat heidän kerääntyvän sisäänkäytävän edustalle; sisällä oli nyt ihan hiljaista ja rauhallista. Kiljumalla he karkaisivat rohkeuttaan, kunnes uskaltaisivat tunkeutua temppeliä tarkastamaan. He huutelivat vahteja, mutta vastausta ei tullut.
»Anna pistooli minulle!» pyysi Thandar.
Hän panosti aseen ja otti useita panoksia valmiiksi käteensä. Rinnakkain he sitten hiipivät temppelin takaseinälle. Torkkumasta herätetyt siat röhkivät ja vinkuivat. Koira ärisi heille. Thandar vaimensi sen paranginsa sivalluksella. Saavuttuaan temppelinalaisen pimennon reunaan he huomasivat, että rakennuksen sillä puolella oli vain muutamia alkuasukkaita, jotka riensivät nopeasti temppelin etusivulle päin. Viidakko oli vajaan sadan metrin päässä.
Temppelin ovella syntyi äkkiä hiljaisuus. Kuului hakkaamista, sitten työntämisestä johtuvaa kahinaa ja pian hurjan raivokasta kiljuntaa — vahtien ruumiit oli löydetty. Sitten kuului sisältä tassutusta, kun paljain jaloin juostiin lattialla. Takapuolella oleva tie tyhjeni heti.
»Nyt!» kuiskasi Thandar.
Käsi kädessä he kiitivät temppelin alta kuutamon ja väliaukeaman ylitse ja pitkien majojen välitse viidakkoa kohti. Heidän ehdittyään puolitiehen näki heidät läheisen talon kuistilta syöksyvä myöhästynyt villi. Päästäen kauhean kiljaisun hän syöksyi heidän kimppuunsa.
Thandarin pistooli pamahti, ja villi vaipui maahan, mutta merkki oli annettu, ja ennenkuin pakenijat olivat ennättäneet viidakkoon, oli kirkuva soturilauma heidän kintereillään.
Thandar oli ymmällä. Kylään ja temppeliin tulon jälkeen oli hänen suuntatajunsa sekaantunut. Hän kääntyi Nadaran puoleen ja huudahti:
»Minä en osaa rannikolle.»
Tyttö otti häntä kädestä.
»Tule mukaan!» kehoitti hän, ja heidän kummankin mieleensä muistui se yö, jolloin hän oli opastanut Thandaria metsän lävitse ilkeän kansan kallioilta. Taaskin sai Waldo Emerson Smith-Jones, oppinut mies, kiittää kouluttamattoman tytön suurempaa viisautta pelastuksestaan.
Erehtymättä Nadara juoksi sekavassa viidakossa rannikkoa kohti. Vaikka hän oli tullut sitä tietä vain kerran, eteni hän suoraa päätä yhtä varmasti kuin olisi joka puussa palanut lyhty ja joka käänteessä ollut tienviitta.
Heidän takanaan hälisi takaa-ajo, mutta Nadara ja Thandar kiitivät sen edellä eikä se vähääkään saavuttanut pakenijoita monituntisen juoksun aikana.
He saapuivat rannalle vasta keskipäivällä ja kiiruhtivat merirosvojen leirille, mutta Thandarin pettymykseksi se oli tyhjä. Tsao Ming oli poistunut odotettuaan sovitun ajan. Vaikka Thandar ei sitä tiennyt, oli kirjava-asuinen hirtehinen vartonut yli määräajan ja poistunut vähäistä ennen kuin pakenijat ilmestyivät viidakosta rannalle. Hänen karkeatekoinen aluksensa olikin parhaiksi ennättänyt pois näkyvistä pohjoispuolisen niemen taakse. Pistoolin pamahdus olisi kutsunut hänet takaisin, mutta Thandar ei aavistanut sitä, vaan kääntyi masentuneena etsimään piilotettua venettään.
Se oli saman pienen pensaan juurella, jonka suojassa Thandar oli maannut, ennenkuin hän pelasti Tsao Mingin hengen, useita satoja metrejä leiristä etelään.
Nyt ei takaa-ajon hälyä enää kuulunut lainkaan, ja niinpä pari asteli verkkaisesti alukselle. Se löytyi sieltä, mihin Tsao Ming oli luvannut sen sijoittaa. Se oli korjattu hyvin ja lujasti, ja lisäksi oli siihen varattu runsaasti ruokaa ja vettä. Thandar siunasi Tsao Mingiä, murhamiestä ja hirtehistä.
Yhdessä he raahasivat hauraan aluksen vedenrajaan ja olivat parhaillaan työntämässä sitä vesille, kun ainakin parikymmentä hurjasti kiljuvaa raakalaista tuoksahti viidakosta, kiitäen heitä kohti. Thandar pyörähti torjumaan heitä pistooli ojossa.
»Työnnä vene vesille, Nadara!» huusi hän tytölle. »Minä pidän heitä loitolla, kunnes se on vedessä, ja sitten ehkä ennätämme syvälle, ennenkuin he meidät saavuttavat.»
Nadara kiskoi työläästi liikkuvaa venettä aaltojen loiskiessa hänen päälleen joka kerta, kun hän yritti saada sitä vesille. Silmäkulmansa alitse Thandar näki, kuinka vaivaloista tytön ponnistelu oli. Lauma oli jo ehtinyt puolimatkaan juostessaan ripeästi metsästä rannalle. Mies ei olisi tahtonut ampua ennenkuin ihan likeltä, koska hän tottumattomana ampujana oli perin kehno tähtääjä. Oli kuitenkin ilmeistä, ettei Nadara yksin saanut venettä vesille, ja senvuoksi Thandar suuntasi pistoolinsa lähestyviin raakalaisiin, painoi liipaisinta ja pyörähti auttamaan tyttöä.
Enemmän sattumalta kuin taidokkaan tähtäyksen johdosta kuula osui ensimmäisen pääkallonmetsästäjän ruumiiseen. Parkaisten mies kellahti hietikolle, ja hänen kumppaninsa seisahtuivat äkkiä yhtenä miehenä. Mutta nähtyään Thandarin puuhailevan veneen kimpussa aikomatta jatkaa ampumista he pian syöksyivät uudelleen hyökkäämään.
Thandarilla ja Nadaralla oli täysi työ kiskoessaan venettä, joten villit pääsivät heidän huomaamattansa vedenrajaan saakka. Nähtyänsä heidät Thandar pyörähti ympäri ja ampui toistamiseen, nosti sitten veneen päänsä päälle ja asteli kuohuihin Nadaran kävellessä vierellä tukien häntä.
Heidän jälessään tulivat raakalaiset — viisi tai kuusi rohkeinta — kun äkkiä iso hyökyaalto sieppasi heidät kaikki, sekä hätyyttäjät että hätyytetyt, valtoihinsa ja pyyhkäisi heidät syvälle. Thandar ja Nadara takertuivat kiinni veneeseen, mutta raakalaiset imi pohjavirta pinnan alle.
Kiljuen, uhkaillen ja viittoillen hyppeli rannalla kolme- tai neljäkymmentä pettynyttä villiä. Mutta nyt olivat Thandar ja Nadara kavunneet alukseen, jota luode kiidätti nopeasti kauemmaksi, ja pian he melan avulla olivat turvassa Tyynenmeren ulapalla.
Turvassa?