KYMMENES LUKU
Pääkallonmetsästäjät
Tähän saakka oli luonto ollut suopea Waldo Emerson Smith-Jonesille. Hänen ei ollut tarvinnut kestää kovia tuulia eikä ankaraa aallokkoa, ja nyt hän oli ollut vesillä kolme päivää. Tuuli oli koko ajan puhaltanut etelästä päin, vaihdellen tällä ajalla vain muutamia piiruja, mutta sittenkin alkoi Waldo Emerson epäillä ja olla huolissaan. Hänen vesivaransa alkoivat peloittavasti vähetä, ja hänen ruokavaransa riittäisivät enää vain muutamiksi päiviksi, eikä hän siihen mennessä ollut nähnyt ainoatakaan purjetta eikä maata. Lisäksi hänellä ei ollut hämärintäkään aavistusta, miten hän voisi palata saarelle, jolta oli äsken lähtenyt. Hän osasi purjehtia ainoastaan myötätuuleen. Jos tuuli pyörähtäisi pohjoiseen, saattaisi se sattumalta ajaa hänet takaisin saarelle. Muutoin hän ei ikinä sinne pääsisi. Ja nyt hän alkoi pelätä olleensa hieman ajattelematon poistuessaan maalta.
Waldo Emersonilla samoin kuin useimmilla muilla ikänsä kovalla maakamaralla eläneillä ihmisillä oli kovin hatara käsitys äärettömän laajoista, katkeamattomista vesiulapoista, jotka lohduttomina ja mittaamattomina peittävät enemmän kuin kolme neljännestä maapallon pinnasta. Mikäli hän karttoja muisti, kuvitteli hän mielessään, että tyynellä ja sinisellä pinnalla, etenkin eteläisillä merillä, oli saaria tuhkatiheässä. Usein niiden nimet olivat hyvin rauhoittavia. Muiden muassa hän muisti sellaiset kuin Seurasaaret, Ystävyydensaaret ja Joulusaaret. Hän toivoi osuvansa jollekin niistä. Karttoihin oli merkitty niin paljon saaria, ja ne olivat niin likellä toisiansa, että hänestä oli perin kummallista, kun hän ei jo aikoja sitten ollut nähnyt niitä useita satoja.
Entä laivat sitten! Tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut nähnyt yhtä ainoata, purjetta. Hän muisti selvästi merikartan, jota hän oli tarkastanut ennenkuin lähti terveysristeilylleen. Olihan Tyyneenmereen vedetty kaikkiin suuntiin käyviä, aikoja sitten vakiintuneita höyrylaivalinjoja, ja niiden välillä, niin Waldosta tuntui, täytyi vilistä lukemattomia rahtialuksia, jotka välittävät suuren valtameren rannoilla sijaitsevien lukemattomien satamain välistä liikennettä.
Mutta sittenkään ei kolmeen päivään ollut mikään keskeyttänyt sen äärettömän ympyrän painostavaa yksitoikkoisuutta, jonka keskuksena ja ainoana asukkaana hän aina oli. Kolmessa päivässä, arveli Waldo, hänen oli täytynyt edetä mittaamaton taival.
Ja vielä kului kolme väsyttävän pitkää päivää. Tuuli oli tyyntynyt hyvin heikoksi virinäksi. Vene parhaiksi liikkui, siinä kaikki. Juomavesi oli lopussa. Muonavarat loppumaisillaan. Waldoa vaivasi edellisen puute. Hellittämättä paahtava aurinko lisäsi hänen tuskiaan. Hän levitti pantterintaljansa perän ylitse ja vetäytyi sen alle polttavia säteitä piiloon, viruen siellä, kunnes pimeä toi huojennusta.
Yöllä tuuli jälleen yltyi, mutta puhalsi tällä kertaa lännestä. Se kiihtyi yhä, ja aallokko nousi yhä korkeammaksi. Kömpelötekoiseen peräsimeensä tarrautunut mies koetti pitää kevyttä alustaan suoraan myötätuulessa, joka nyt vonkui peloittavasti, samalla kun Waldon jälessä kiiti isoja laineita nälkäisinä ja kita avoinna, muistuttaen saaliinhimoista susilaumaa.
Thandar tunsi, ettei hänen epätasaista taisteluansa valtavia luonnonvoimia vastaan saattaisi kestää kauan. Hellittämättömän tuulen jokainen raju puuska uhkasi repiä hänen hauraan veneensä siekaleiksi, mutta juuri aluksen keveys sen pelasti, sillä se keinui aaltojen harjoilla ja ajautui eteenpäin hirvittävän vinhasti ikäänkuin hirmumyrskyn kiidättämä höyhen.
Thandarin sydämessä ei ollut pelkoa — hän vain pahoitteli sitä, ettei hän kenties enää koskaan näkisi äitiänsä, isäänsä eikä Nadaraansa. Mutta yö kului, ja yhä hän kiiti tuulen mukana. Taivas oli pilvessä — oli pilkkosen pimeä. Hän kuvitteli, että hänen ympärillään yhäti levisi sama laaja vesipiiri, jossa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, mutta nyt se oli myrskyn pieksämä, jyrkkäaaltoinen ja musta eikä rauhaisen tasainen ja hivelevän sinivihreä. Mutta hänen parhaillansa sitä ajatellessa alkoi edestäpäin myrskyn vimmaisesta möyrystä huolimatta kuulua ukkosen kaltaista jyskettä, hänen veneensä kohosi korkealle ilmaan ja suistui sitten, kuten Thandarista tuntui, pohjattomaan kuiluun. Mutta se ei ollut pohjaton. Vene kolahti johonkin ja pysähtyi äkkiä, viskaten Thandarin kohisevaan pyörteeseen. Häneen tarttui iso aalto, joka kiidätti häntä harjallaan vinhasti kuin kilparatsu ja paiskasi sitten hänet armottomasti sileälle, kovalle hietikolle. Vesi pyrki vetämään hänet takaisin, mutta hän ponnisti vastaan, takertuen sormin ja varpain kiinni rantaan. Sitten aalto jätti hänet rauhaan ja peräytyi nopeasti takaisin mereen.
Thandar oli lopen uupunut, mutta tiesi, että hänen oli ryömittävä pois hyrskyjen ulottuvilta, sillä muutoin seuraava aalto kiskoisi hänet takaisin veteen. Keskellä sysipimeätä yötä hän oli osunut maalle, jota hän oli turhaan etsinyt kuusi pitkää päivää. Hän oli löytänyt maata! Tai oikeammin sanoen, maa oli ollut hänen edessään, ja hän oli ajautunut sen rantaan. Hän olikin jo alkanut aprikoida, että joku hirveä luonnonmullistus oli niellyt kaikki maapallon maat, jättäen jälelle vain rajattoman, lohduttoman ulapan. Se riemullinen tieto, että hän oli jälleen kiinteällä maaperällä, sai hänet unohtamaan sekä nälkänsä että janonsa. Hieman hän pohti, minkälainen maa se saattoi olla. Hän toivoi päivän koittaessa näkevänsä läheisen kaupungin savupiiput ja torninhuiput.
Hänet herätti aurinko, joka paistoi hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa. Hän makasi selällään pensaikon juurella vähän matkan päässä rannasta. Aikoessaan nousta silmäilemään uutta maailmaa, johon kohtalo ja hirmumyrsky olivat hänet singonneet, hän kuuli pensaan toiselta puolen tuttua ääntä. Siellä hiipi joku eläin korkeassa ruohikossa.
Thandar, luolamies, kohosi meluttomasti käsiensä ja polviensa varaan, pilkistäen varovasti välillä olevan oksakudoksen- välistä. Hänen katsettaan kohdannut näky pani hänen kätensä hapuilemaan hänen puista miekkaansa, jonka kärki oli tulessa karaistu. Vajaan viiden askeleen päässä hänestä ryömi mies varovasti nelinkontin. Ryömijä oli hirvittävimmän näköinen ihminen, mitä Thandar oli eläissänsä nähnyt — Thurgkin näytti häneen verrattuna herttaiselta. Olennon korvat olivat lävistetyt, ja raskaat koristukset olivat venyttäneet ne niin, että korvalehtien alareunat lepäsivät olkapäillä. Kasvot olivat täynnä kammottavia naarmuja ja tatuoidut. Hampaat olivat mustat ja teräviksi hiotut. Pitkistä sulista kyhätty päähine huojui ja nuokkui inhoitta vien kasvojen yläpuolella. Myös käsivarret ja jalat olivat kirjaviksi tatuoidut, ja kumpaakin rintaa kiersi tatuoitu ympyrä. Uumenille sidotussa vyössä riippui miekka tuppineen. Miehen kädessä oli pitkä keihäs.
Soturi hiipi salaa jonkun Thandarista vasemmalla olevan olennon kimppuun. Viimemainittu vilkaisi siihen suuntaan, johon raakalainen tähyili. Pensaiden lävitse hän parhaiksi erotti hahmon, joka tuli heihin päin pitkin rantahietikon reunaa. Nyt oli soturi sivuuttanut hänet, ja Thandar nousi pystyyn paremmin nähdäksensä hänen väijymänsä otuksen.
Silloin hän näki sen selvästi — se oli omituiseen, moniväriseen asuun puettu mies. Yläruumista peitti keltainen nuttu, tahraantunut ja risainen. Se ulottui vain miehen vyötäisille, ja siihen oli hyvin huolitellusti' ommeltu kummallisia merkkejä. Sen alapuolella oli punainen vyö, johon oli pistetty pistooli ja peloittavannäköinen puukko. Siniset pussihousut ulottuivat paljaisiin nilkkoihin ja jalkateriin. Pään ympärille kiedottu, tulipunainen kangaskaistale täydensi oudon vaatetuksen. Miehen kasvonpiirteet olivat mongolilaisen.
Thandar huomasi soturin pysähtyvän, kun kävi ilmeiseksi, että toinen tuli suoraan hänen piilopaikkaansa kohti. Mutta viimeisellä hetkellä mitään pahaa aavistamaton kävelijä kääntyi jyrkästi oikealle, painuen rantahietikolle. Hän oli havainnut Thandarin veneen hylyn ja meni sitä tarkastamaan.
Tämän liikkeen johdosta Thandar joutui melkein molempien miesten väliin. Äkkiä nousi alkuasukas pystyyn — uhrin selkä oli nyt häneen päin. Tarttuen vasemmalla kädellä keihääseensä hän paljasti tuhoisan näköisen miekkansa ja poistui varovasti pensaikosta. Samassa pyörähti rantahietikolla oleva mies vikkelästi ympäri, ikäänkuin häntä olisi äkkiä varoitettu vaarasta. Ilmitultuaan syöksähti alkuasukas miekka koholla eteenpäin. Mies sieppasi vyöstään pistoolin, tähtäsi kimppuunsa karkaavaa soturia ja painoi liipaisinta. Kuului tehoton naksahdus — siinä kaikki. Ase ei ollut lauennut.
Heti sekaantui taistelun telmeeseen kolmas henkilö. Pitäen kummallisesti vaatetettua mongolia kehitysketjun lähempänä sivistystä olevana renkaana kuin alastonta villiä riensi Thandar auttamaan edellistä. Miekka kädessä hän syöksyi raakalaisen kimppuun, joka kääntyi ympäri. Thandar kiljaisi siirtääkseen hänen huomionsa pois nyt melkein avuttomasta uhrista.
Thandarilla ei ollut aavistustakaan miekkailun hienoista tempuista, eikä hän tiennyt, kuinka vaarallinen ase oli malajien parangi — pääkallonmetsästäjäin terävä, käyrä miekka — ja hän karkasi ahdistamaan raakalaista samalla tavoin kuin olisi ahdistanut jotakin Thurgin puolieläintä.
Hänen hyökkäyksensä pelkkä rajuus pelästytti alkuasukasta. Hetkisen hän seisoi paikallaan, mutta pyörsi sitten pakoon, huudahtaen kauhusta. Mutta hän ei ollut toiminut kyllin nopeasti. Thandar oli hänen niskassaan. Terävä kärki upposi hänen selkäänsä vasemman lapaluun alle, ja sitä työnsivät luolamiehen paino ja jänteet. Parkaisten tupertui raakalainen eteenpäin, tarttuen veriseen kärkeen, joka nyt pisti esiin hänen rinnastansa. Maata koskettaessaan hän oli kuollut.
Thandar irroitti miekkansa pääkallonmetsästäjän ruumiista ja kääntyi pelastamansa miehen puoleen. Viimemainittu lähestyi häntä, puhuen kiihtyneesti. Ilmeisesti hän kiitti Thandaria, mutta amerikkalainen ei ymmärtänyt sanaakaan hänen oudosta kielestään. Hän ravisti päätään osoittaakseen, ettei hän osannut toisen kieltä, ja viimemainittu turvautui englanninkielen sekoitukseen, joka tosin oli hienostuneesta bostonilaisesta miltei yhtä käsittämätöntä, mutta joka kuitenkin sisälsi joidenkuiden hänen tuntemiensa sanojen kolhiutuneita jäännöksiä.
Eleillänsä Thandar osoitti pitävänsä tekoaan vähäarvoisena, heti sen jälkeen merkeillä ilmaisten, että hänen oli nälkä ja jano. Muukalainen ilmeisesti ymmärsi häntä, sillä viitattuaan Thandaria seuraamaan hän lähti edellä rantaa pitkin takaisin samaan suuntaan, josta oli tullut.
Ennen liikkeelle lähtöä hän kuitenkin osoitti ensin Thandarin veneen hylkyä ja sitten Thandaria itseään, nyökäyttäen kysyvästi päätään ikäänkuin tiedustaakseen, oliko vene luolamiehen.
Kierrettyään muutaman kallioulkoneman he saapuivat pienelle poukamalle, jonka rannalla oli leiri. Siellä oli lähes parikymmentä miestä, joiden ulkoasu oli samanlainen kuin hänen oppaansa. He valmistivat parhaillaan aamiaista jokseenkin ison, keskentekoisen veneenrungon ääressä, jota he nähtävästi rakensivat.
Nähdessänsä Thandarin he näyttivät hämmästyvän, mutta kuultuaan kumppaninsa kertomuksen he tervehtivät luolamiestä lämpimästi, antaen hänelle ruokaa ja vettä yllin kyllin.
Kolme päivää Thandar työskenteli näiden miesten kanssa heidän valmistaessaan venettänsä ja kuuli hitaasti heidän tarinansa sitä mukaa kuin oppi auttavasti ymmärtämään sekakieltä, jota he käyttivät puhuessaan hänelle. Pian hänelle selvisi, että kohtalo oli heittänyt hänet merirosvojoukkion pariin. Heidän joukossaan oli kiinalaisia, japanilaisia ja malaijeja — etelämerien hylkyväkeä, miehiä, jotka olivat menettäneet maineensa jopa omien maittensa roistomaisten merirosvojen keskuudessa ja joiden oli ollut pakko liittyä yhteen toimiakseen näillä syrjäisemmillä, vähemmän tuottavilla vesillä johtajanaan hirttämättä jäänyt konna, Tsao Ming, sama kiinalainen, jonka hengen Thandar oli pelastanut.
Hän sai myöskin tietää, että myrsky, joka oli paiskannut heidät tälle rannalle lähes kuukausi takaperin, oli tuhonnut heidän prahunsa ja että heillä oli ollut puuhaisa aika rakentaessaan uutta ja tavantakaa kahakoidessaan raakalaisten kanssa.
Viimeksi edellisenä päivänä olivat villit hyökänneet heikäläisen seurueen kimppuun, joka oli ollut metsästämässä parin tai kolmen kilometrin päässä sisämaassa, ja surmanneet heistä kaksi ja ottaneet yhden vangiksi.
Rosvot kertoivat Thandarille, että nämä villit olivat hurjimpia ja raa'impia pääkallonmetsästäjiä, mutta useimpien senlaatuisten tavoin mieluimmin karkasivat väijyksistä mitään aavistamattoman uhrin niskaan kuin ahdistivat häntä rehellisessä taistelussa avoimella kentällä. Thandar ei vähääkään epäillyt, että jälkimäinen sotatapa olisi ollut perin mieluisa hänen merirosvoystävistään, sillä hän ei ollut eläissänsä edes uneksinutkaan niin hurjasta ja taistelunhaluisesta joukkueesta kuin tämä lurjusmaisista ja verenhimoisista miehistä haalittu kokoelma oli. Mutta alituinen hermopingoitus, jonka painamina he olivat työskennelleet milloinkaan tietämättä, millä hetkellä nuoli tai keihäs sujahtaisi viidakosta ja lävistäisi heidän selkänsä, oli saattanut heidät pelon valtaan, jonka ainoastaan nopea lähtö saarelta saattoi poistaa.
Heidän purtensa oli melkein valmis; enää vain kaksi päivää, ja sitten he taaskin keinuisivat turvassa meren aalloilla. Tsao Ming oli luvannut viedä Thandarin johonkin sivistyneeseen satamaan, josta hän voisi höyrylaivalla palata Amerikkaan.
Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun hän oli saapunut merirosvojen pariin, hätkähtivät he kaikki nääntyneen ja veren tahraaman olennon ilmestyessä heidän joukkoonsa. Mies oli hoippunut läheisestä viidakosta ja vaipunut lopen uupuneena maahan aukeaman puoliväliin.
Hän oli Boloon, sama mies, joka oli joutunut pääkallonmetsästäjäin vangiksi sen päivän aattona, jona Thandar oli ajautunut rannalle. Ravinnon ja veden virkistämänä mies kertoi perin oudon tarinan. Niistä niukoista otteista, jotka Thandarille myöhemmin selostettiin englanninsekaisella sotkukielellä, sai bostonilainen tietää, että Boloon oli raahattu kauas sisämaahan melkoisen laajaan kylään.
Siellä hänet oli teljetty huoneeseen pitkään rakennukseen odottamaan päällikön määräyksiä. Hänelle oli vihjailtu, että häntä rääkättäisiin, ennenkuin hänen päänsä katkaistaisiin päällikön palatsin laipiopalkkien koristukseksi.
Kertomuksensa merkillisimmässä osassa hän selosti, että hänet oli viety oudonnäköiseen temppeliin ja paiskattu valko-ihoisen jumalattaren jalkojen juureen. Tsao Mingiä ja muita rosvoja kummastutti se hyvin suuresti, sillä Boloon väitti, että jumalatar oli valko-ihoinen, että hänellä oli tuuhea, musta tukka ja että hänen ruumiinsa verhona oli upea, musta pantterintalja.
Vaikka Tsao Ming huomautti, ettei tällä saarella ollut lainkaan panttereja, ei Boloon antanut perään. Hän oli nähnyt sen omilla silmillään, ja hän oli varma. Ja sitäpaitsi, päätteli hän, ei saarella myöskään ollut valkoisia jumalattaria, mutta sittenkin oli hänen näkemänsä nainen ollut valkoinen.
Kun tämä omituinen juttu kerrottiin Thandarille, muisti hän, että Nadaran ympärillä oli ollut musta pantterintalja. Mutta nainen ei luonnollisestikaan saattanut olla Nadara — se oli mahdotonta. Hän kuitenkin pyysi miestä kuvaamaan jumalatarta tarkemmin — hänen silmiensä ja hiustensa väriä — hänen vartalonsa mittasuhteita — hänen pituuttansa.
Boloonin kaikkiin näihin kysymyksiin antamat vastaukset lietsoivat Thandarin kiihtymystä yhä voimakkaammaksi. Ja sitten tuli lause, joka lopullisesti viritti hänen toivonsa ja pelkonsa ihan vimmaisiksi.
»Naisen vasemmassa kädessä oli iso timantti», mainitsi Boloon.
Thandar kääntyi Tsao Mingin puoleen.
»Minä lähden sisämaahan», ilmoitti hän, »katsomaan, kuka temppelissä oleva nainen on. Jos odotatte minua kaksi päivää ja minä palaan, saatte palkkioksi niin paljon kultaa kuin vaaditte. Jollette odota, niin korjatkaa veneeni ja kätkekää se siihen pensaikkoon, jossa väijynyt mies olisi tappanut sinut, jollen olisi tullut väliin!»
»Minä odotan kolme päivää», lupasi Tsao Ming. »Enkä ota ainoatakaan junia palkkioksi. Sinä pelastit Tsao Mingin hengen — sitä ei pian unohdeta. Mielelläni lähettäisin miehiä mukaasi, mutta he eivät lähtisi. He pelkäävät pääkallonmetsästäjiä. Myös korjautan veneesi siltä varalta, että palaat kolmannen päivän jälkeen, mutta» — hän kohautti olkapäitään — »sinä et palaa kolmantena päivänä etkä neljäntenä etkä milloinkaan, Thandar. Sinun olisi paras unohtaa säikähtyneen Boloonin mieletön kertomus ja lähteä pois tästä kirotusta maasta Tsao Mingin seurassa.»
Mutta Thandar ei luopunut aikeestaan, vaan erosi rosvoista saatuaan Boloonilta tarkat ohjeet, mihin suuntaan hänen olisi mentävä löytääkseen salaperäisen temppelin ja valkoisen jumalattaren, joka saattoi olla, mutta saattoi olla olemattakin Nadara.
Hän painautui suoraan sekavaan viidakkoon käsissään surmaamansa pääkallonmetsästäjän keihäs ja parangi ja vyötäisilleen sidotussa hihnassa kuolleen merirosvon pitkä pistooli. Tämän viimemainitun ynnä joukon ammuksia oli Tsao Ming ihan väkisin tyrkyttänyt hänelle.