YHDEKSÄS LUKU
Veneen rakentaminen
Kaksi päivää sen maanjäristyksen jälkeen, joka oli pelastanut Nadaran Thurgin kynsistä ja pyyhkäissyt hänen heimonsa pois maan pinnalta, alkoi mies hitaasti liikkua umpeen menneen luolansa katosta sortuneen soran alla. Mies oli Thandar. Ylhäältä vyörynyt ja hänen luolansa suun haudannut, tuhansien tonnien painoinen kiviröykkiö oli mennyt hänen ohitseen lainkaan vahingoittamatta häntä, mutta katosta tipahtanut, muutamien kilojen painoinen määrä kiviä ja soraa oli huumannut hänet pitkäksi aikaa tiedottomaksi.
Vähitellen hänen tajuntansa palasi, mutta kului kauan, ennenkuin hän jaksoi jännittää ajatuskykyänsä kylliksi edes sinnepäinkään arvatakseen, mikä mullistus hänet oli yllättänyt. Sitten hänen ajatuksensa ensiksi liitivät Nadaraan. Hän ryömi sille kohdalle, jossa hänen luolansa sisäänkäytävä oli aikoinansa ollut. Vielä hän ei ollut oivaltanut pimeyden oikeata syytä — hän luuli, että oli yö. Silloin oli ollut yö, kun hän sulki silmänsä. Miten hän olisi voinut aavistaa, että siitä oli jo kulunut kolme yötä ja että kohtalo oli hänen nukkuessaan kolhinut häntä säälimättömästi.
Luolan aukolla odotti häntä ensimmäinen yllätys ja pettymys — tie oli tukossa! Mitä se merkitsi? Heikosti hän kiskoi ja työnsi ainejoukkoa, joka esti häntä pääsemästä ulos. Kuka oli teljennyt hänet vangiksi? Hän muisti sen eloisan unensa, että Thurg oli ryöstänyt Nadaran. Se muisto sai hänet rajusti käymään käsiksi kivi- ja soraläjään, joka sulki oviaukon.
Harmiksensa hän tunsi olevansa liian heikko ponnistellaksensa jatkuvasti esteen poistamiseksi. Hänen mieleensä välähti, että hänen täytyi olla vahingoittunut. Vangitsija oli varmastikin ensin lyönyt häntä. Hän tunnusteli päätään. Niin, siinä oli ammottava haava, mutta sitä koskettaessaan hän tunsi, ettei se ollut tuore. Kuinka kauan hän sitten olikaan ollut teljettynä? Istuessaan sitä pohtien hän huomasi, että jäytävä nälkä ja huutava jano kalvoivat hänen vähitellen virkoavaa ruumistaan. Se tunne oli miltei tuskallinen, niin tuskallinen, että hän pakostakin tajusi olleensa ilman ruokaa ja vettä melkoisen kauan.
Uudelleen hän kävi käsiksi röykkiöön, joka piti häntä vangittuna, ja hänen siihen kaivautuessaan alkoi oikea asianlaita hänelle hitaasti selvitä. Hän muisti suuren Nagoolan jymisseen neuvotteluyönä, säikyttäen Nadaraa. Tämän oli tehnyt kauhea maanjäristys. Thandaria puistatti, kun hän ajatteli Nadaraa. Oliko hänkin teljettynä luolaansa vai oliko hänelle käynyt pahimmin? Vimmaisesti hän nyt raastoi tiiviiseen sulloutunutta mursketta. Mutta pian hän oivalsi, ettei hän pelastuisi huonosti suunnatulla hätäilyllä. Verkkaisesti ja huolellisesti hänen oli siirrettävä syrjään särkyneen kallion kappaleet toinen toisensa jälkeen ja sillä tavoin kaivettava itselleen tunneli ulkomaailmaan.
Järki sanoi hänelle, ettei hän ollut hautautunut syvälle, sillä se seikka, että hän oli elossa ja saattoi hengittää, osoitti raitista ilmaa tunkeutuvan luolaan sortuneen röykkiön lävitse, mikä olisi ollut mahdotonta, jos luolan edustalla olisi ollut kiviä ja soraa kovin paksulta.
Kun hän oli heikko, edistyi työ hitaasti, joten hän vasta useiden tuntien kuluttua näki päivänvalon kuultavan esteen toisella puolen. Senjälkeen kävi eteneminen ripeämmin, ja pian hän ryömi pienestä aukosta silmäilemään murskautunutta kalliota.
Lauma korppikotkia nousi kammottavilta aterioiltaan, kun Thandarin ilmestyminen häiritsi niitä. Miestä puistatti, kun hän katseli hirvittäviä jäännöksiä, joiden äärestä ne olivat kohonneet ilmaan. Unohtaen nälkänsä ja janonsa hän kynsi pirstoutunutta kallioseinämää myöten Nadaran luolan entiselle paikalle. Sen suu oli ummessa, kuten hänen luolansa aukko oli ollut. Uudelleen hän ryhtyi työhön, joka tällä kertaa kuitenkin sujui helpommin. Saatuaan vihdoin tien auki hän empi ennen sisällemenoa, peläten häntä siellä odottavaa vihlovaa murhetta.
Vihdoin hän sai kootuksi kyllin paljon rohkeutta kestääkseen koettelemuksen ja ryömi Nadaran entiseen luolaan. Pimeässä hapuillen, olettaen joka hetki rakastettunsa ruumiin kalmankylmänä osuvan käteensä hän vihdoin oli etsinyt yli koko lattian. Luolassa ei ollut ruumista.
Kiireisesti hän kömpi takaisin kallion rinteelle ja aloitti hirvittävän ja surkean etsinnän myllertyneiden kivien seassa hajallaan viruvien mies- ja naisruumiitten kammottavien jätteiden joukosta. Mutta sekin etsiminen meni hukkaan, sillä haaskalinnut olivat raadelleet uhrinsa ihan tuntemattomiksi.
Heikkona, lopen uupuneena, murheen kalvamana ja murtuneena Thandar tuskallisesti laahusti pikku purolle. Siellä hän sammutti janonsa ja peseytyi. Haettuansa senjälkeen ravintoa hän ryömi joen äyräässä olevaan onkaloon, heittäytyi pitkäkseen siellä oleville kuiville heinille ja nukkui kokonaisen vuorokauden.
Unen ja nauttimansa ruoan virkistämänä ja voimistamana Thandar lähti pimeästä suojapaikastaan elpynein toivein. Nadara ei voinut olla kuollut! Se oli mahdotonta! Hän oli varmasti pelastunut ja harhaili nyt saarella. Thandar päätti etsiä, kunnes löytäisi hänet. Mutta kun hän päivien vieriessä ei tavannut merkkiäkään Nadarasta eikä ainoastakaan muusta elävästä ihmisestä, heräsi hänessä se tuskallinen varmuus, että saaren asukkaista hän yksin oli selviytynyt luonnonmullistuksesta hengissä.
Se ajatus, että hänen olisi elettävä pitkä elämä ilman Nadaraa, syöksi hänet synkimmän epätoivon valtaan. Hän moitti taivasta siitä, ettei hänenkin oltu sallittu kuolla, sillä elämä ilman Nadaraa ei ollut elämisen arvoinen. Ajan kuluessa hänen surunsa pikemminkin yltyi kuin vaimentui. Ja sen lisääntyessä hän alkoi myöskin yhä enemmän kammota yksinäisyyttänsä. Saari alkoi tuntua hänestä inhoittavalta — elämä ivalta. Se mahdollisuus, että joku laiva hänen eläissään saapuisi saaren rantaan, näytti tosiaankin vähäiseltä, mutta epätoivon masentamana hän ei sitä edes toivonutkaan.
Hän ei tahtonut itse lopettaa elämäänsä, vaikka se kiusaus olikin suuri, mutta hän haki kuolemaa kaikin mahdollisin, tässä villissä saaressa tarjolla olevin tavoin. Öisin hän nukkui ulkosalla maassa. Hän ahdisti Nagoolaa pedon omassa pesässä, ja aseenaan vain köykäinen keihäänsä hän karkasi jokaisen tapaamansa kookkaan kissaeläimen kimppuun.
Villejä karjuja, jotka usein olivat yhtä hirvittäviä kuin Nagoola, ei milloinkaan ollut metsästetty sillä tavoin kuin nyt. Thandar eli uljaasti siihen aikaan; paljon pantterintaljoja riippui hänen uudessa luolassaan meren läheisyydessä olevalla kalliolla — samalla kalliolla, jonka seinämältä Nadarakin oli hakenut suojaa ja josta hän oli lähtenyt Priscillasta saapuneen etsintäseurueen mukaan.
Palatessaan eräänä päivänä rannalta, jossa hän nyt kävi usein tähyilemässä taivaanrannalla mahdollisesti näkyviä purjeita, Thandar näki jotakin liikkuvan kallionsa juurella. Hän kyyristyi pensaan taakse tarkkailemaan. Hetkisen kuluttua olento liikkui uudelleen, ja Thandar näki, että se oli mies. Hän ponnahti heti pystyyn ja syöksyi esille. Ne päivät, jotka hän oli ollut ilman ihmisseuraa, oivat tuntuneet venyvän yhtä moniksi ikäviksi kuukausiksi. Nyt hän tunsi olonsa äärimmäisen yksinäiseksi ja olisi ollut valmis syleilemään vaikka paholaista, jos se vain olisi tullut ihmisen hahmossa.
Thandar juoksi meluttomasti. Hän oli ihan likellä miestä, isoa, karvaista otusta, ennenkuin toinen huomasi hänet. Aluksi mies lähti juoksemaan, mutta nähtyään Thandarin olevan yksin hän seisahtui taistelemaan.
»Minä olen Roof», kiljui hän, »ja saatan tappaa sinut!»
Tuttu raakalaistervehdys ei enää kiihdyttänyt Thandaria eikä lietsonut hänen taistelu-intoansa. Nyt hän kaipasi seuraa eikä riitaa.
»Minä olen Thandar», vastasi hän.
Hidasälyinen, kömpelötekoinen olento tunsi hänet ja astahti askeleen taaksepäin. Tunnettuansa edessään olevan miehen ei hän enää kovin kiihkeästi himoinnut tappelua. Hän oli nähnyt Thandarin ottelevan ja Thurgin saavan löylytyksen tältä sileäpintaiselta muukalaiselta.
»Älkäämme taistelko!» jatkoi Thandar. »Olemme yksin koko saarella. En ole tavannut ketään muita kuin sinut, senjälkeen kun suuri Nagoola riistäytyi valloilleen ja tuhosi ihmiset. Olkaamme ystävyksiä ja metsästäkäämme yhdessä hyvässä sovinnossa. Muutoin täytyy toisen meistä surmata toinen ja sitten elää aina yksin, kunnes kuolema vapauttaa hänet hirveästä yksinäisyydestä.»
Roof pälyili Thandarin olan ylitse hänen takanansa olevaan metsään.
»Oletko yksin?» tiedusti hän.
»Kyllä — mainitsinhan sinulle, että kaikki saivat surmansa paitsi sinua ja minua.»
»Eivät kaikki saaneet surmaansa», virkkoi Roof. »Mutta minä tahdon olla
Thandarin ystävä. Metsästämme yhdessä ja majailemme samassa luolassa.
Roof ja Thandar ovat veljeksiä.»
Hän kumartui ottamaan kourallisen ruohoa ja lähestyi sitten amerikkalaista. Thandar teki samoin, ja kun kumpikin oli ottanut toisen tarjoaman rauhanmerkin ja hieronut sillä otsaansa, oli ystävyysliitto juhlallisesti solmittu. Toimitus oli koruton, mutta silti sitova, sillä kumpikin tiesi toisen mieluummin kuolevan kuin rikkovan tätä alkeellisesti solmittua sopimusta.
»Mainitsit, etteivät kaikki saaneet surmaansa, Roof», virkkoi Thandar juhlatoimituksen jälkeen. »Mitä sillä tarkoitit?»
»Suuri Nagoola ei tappanut kaikkia», vastasi ilkeä mies. »Thurg ei saanut surmaansa eikä myöskään se nainen, joka oli Thandarin puoliso — jonka Thurg olisi halunnut ryöstää.»
»Mitä?» Thandarin kysymys tuli miltei kirkaisuna. »Eikö Nadara ole kuollut?»
»Maltahan», kehoitti Roof ja vei hänet kallion juurelle. »Katsos tuota!»
»Niin», äänsi Thandar. »Olen ennenkin pannut merkille tuon ruumiin.
Mutta entä sitten?»
»Se on Thurgin ruumis», selitti Roof. »Hän koetti päästä käsiksi puolisoosi, joka oli ottanut turvapaikakseen tuon luolan tuolla ylhäällä. Sitten saapui joitakuita outoja miehiä, jotka pitivät pahaa melua kepeillään, ja Thurg vaipui kuolleena maahan — kova ääni oli tappanut hänet pitkän matkan päästä. Sitten oudot miehet tulivat tänne likelle, ja Nadaraksi nimittämäsi nainen poistui heidän seurassaan.»
»Mihin suuntaan?» huusi Thandar. »Mihin he hänet veivät?»
«He veivät hänet siihen kummalliseen kallioon, jossa he asustivat — jossa he tulivatkin. Sen kallion kaltaista esinettä ei ikinä ole nähty. Se kellui veden pinnalla. Sen seinämässä oli useita pieniä luolanaukkoja, mutta ihmiset eivät tulleet niistä, vaan kallion laesta, kapusivat sen reunoja myöten alas ja lipuivat rantaan ontoissa, puisissa vehkeissä. Kallion laella oli kaksi lehdetöntä puuta, joissa oli vain hyvin lyhyet, suorat oksat. Kallion loitotessa pois tuprusi sakeata savua näiden puiden välissä olevasta lyhyestä, mustasta puuntyngästä. Se oli perin ihmeellisen näköinen, mutta ihmeellisintä kaikesta olivat melukepit, jotka surmasivat Thurgin ja Nagoolan kaukaa.»
Thandar ei kuullut puoliakaan Thurgin kertomuksesta. Hänen aivoissaan pauhasi ja jyrisi yksi ainoa ajatus: Nadara elää! Nadara elää! Hänen elämänsä sai uuden sisällön. Hän vapisi ajatellessaan, kuinka suuriin vaaroihin hän oli antautunut. Nyt hänen oli totisesti elettävä. Nauraen ja huutaen hän alkoi hyppiä, kietoi käsivartensa ällistyneen Roofin ympärille ja pyöritti luolamiestä vinhassa valssintahdissa. Nadara elää! Nadara elää!
Taaskin päivä paistoi, linnut lauloivat, luonto oli entinen oma itsensä, hilpeä, huoleton. Nadara oli hengissä ja sivistyneitten ihmisten parissa. Mutta sitten välähti hänen mieleensä epäilys.
»Lähtikö Nadara vapaaehtoisesti muukalaisten mukaan», kysyi hän
Roolifilta, »vai veivätkö he hänet väkisin?»
»Eivät he häntä väkisin vieneet», vakuutti Roof. »He puhelivat hänen kanssaan jonkun aikaa, ja sitten hän otti erään vieraan käden omaansa ja silitti sitä, ja mies kiersi kätensä hänen ympärilleen. Sen jälkeen he verkkaisesti astelivat laajan ulapan, rantaan, nousivat niihin kummallisiin vehkeisiin, jotka olivat tuoneet heidät maihin, ja palasivat kelluvaan kallioonsa. Pian alkoi savua tupruta, kuten äsken kerroin, ja kallio etääntyi maailman äärtä kohti. Mutta nyt he kaikki ovat kuolleet.»
»Mitä?» kiljaisi Thandar.
»Niin, näin kallion vaipuvan ehdittyään kauas rannasta, hyvin hitaasti, kunnes enää vain savua kohosi vedestä.»
Thandarilta pääsi helpotuksen huokaus.
»Näytähän», pyysi hän, »millä kohdin kallio upposi veteen!«»
Roof osoitti melkein suoraan pohjoiseen.
»Tuolla», virkkoi hän.
Päiväkausia Thandar aprikoi, mikä oli saattanut olla se laiva ja keitä olivat olleet ne miehet, joiden mukaan Nadara oli vapaaehtoisesti lähtenyt. Epäilemättä oli joku hyväntahtoinen merenkulkija kuultuaan hänen tarinansa ottanut hänet mukaansa kotimatkalle pois tämän kovan onnen saaren kauhuista ja yksinäisyydestä. Ja nyt miestä jäyti kiihko päästä hänen jälkeensä, etsimään kautta koko maailman löytääkseen menetetyn rakastettunsa.
Laivan odottaminen tuntui maltittomasta Thandarista mahdottomalta, sillä hän tiesi, ettei laivaa mahdollisesti ikinä saapuisi. Oli vain yksi vaihtoehto, ja jos Waldo Emerson olisi käytännöllisemmin tuntenut sen maailman, johon hän oli syntynyt, olisi hän hylännyt sen ainoan vaihtoehdon tyyten mahdottomana. Mutta Waldo oli käytännöllinen ja viisas ainoastaan alkeellisen ympäristönsä villissä elämässä, johon olosuhteet olivat hänet pakottaneet. Ja niinpä hän päättikin ryhtyä niin huimapäiseen ja ajattelemattomaan yritykseen kuin ihmisjärki suinkin saattaa keksiä. Hän päätti rakentaa veneen ja lähteä sillä aavalle Tyynellemerelle etsimään sivistynyttä satamaa tahi alusta, joka veisi hänet jonnekin.
Waldosta se tuntui varsin käytännölliseltä. Luonnollisesti hän oivalsi, että se olisi hyvin vaarallista, mutta eikö hänen olisi parempi kuolla yrittäessään etsiä Nadaraa kuin jäädä koko elämänsä ajaksi toivottomuuteen tänne Jumalan hylkäämälle saarelle?
Ja niinpä hän kävi käsiksi työhön, alkaen rakentaa venettä. Hänellä ei ollut muita työaseita kuin karkeatekoinen veitsensä ja Sally Corwithin merimiehen antama partaveitsi, joten hänen oli tuiki mahdoton kovertaa venettä puunrungosta. Tulen avulla kovertaminen ei johtunut hänen mieleensä. Vihdoin hän keksi ainoan mahdolliselta näyttävän keinon, jolla saisi veneen kyhätyksi.
Veitsellään hän katkoi pitkiä, notkeita vesoja ja pienehköjä oksia. Niistä hän sommitteli veneen rungon. Roof auttoi häntä hyvin huvitettuna tästä uudesta puuhasta. Kaaret kiinnitettiin köliin ja ääripuuhun pantterintaljasta leikatuilla hihnoilla, ja kun runko oli valmis, pingoitettiin sen päälle pantterintaljoja. Nahkojen reunat ommeltiin suolisäikeillä vastakkain niin tiukasti kuin Thandar ja Roof suinkin jaksoivat vetää.
Keulapuolelle kiinnitettiin masto, ja pantterintalja, josta karva oli kaavittu pois, sovitettiin purjeeksi raakapuiden varaan. Peräsimen Thandar muovasi pitkästä, ohuesta vesasta, taivuttaen sen toisen pään silmukaksi ja peittäen silmukan lujasti kiinni sidotulla nahalla. Sitä hän suunnitteli käyttää sekä peräsimenä että melana, miten tarve milloinkin vaati.
Vihdoin oli kaikki valmiina. Yhdessä Thandar ja Roof kantoivat kevyen, karkeatekoisen aluksen mereen. Kahlattuaan hyrskyjen ulkopuolelle he laskivat sen taaksepäin vierivän aallon harjalle, ja Thandar hypähti siihen sen keinuessa veden pinnalla.
Tätä koetta tehtäessä ei purje ollut muassa. Thandar halusi vain tietää, pysyisikö hänen veneensä pinnalla ja pystyssä. Vähän aikaa se kellui, mutta pian se täyttyi avonaisista saumoista tulvivasta vedestä.
Vaivoin Thandar ja Roof saivat sen kiskotuksi takaisin rannalle. Nyt olisi Roof luopunut koko yrityksestä, mutta niin ei Thandar. Tosin hänen intonsa lamautui hieman, sillä hän oli pannut suuret toiveet pienen aluksensa onnistumiseen.
Heidän kannettuaan hataran kyhäyksensä pois nousuveden ulottuvilta Thandar istuutui maahan eikä tuntikauteen tehnyt muuta kuin tuijotti vuotavaan veneeseensä. Sitten hän nousi, huusi Roofin mukaansa ja lähti metsään. Puolentoista kilometrin päässä Thandar seisahtui erään puun ääreen, jonka kupeesta hitaasti tihkui sakeata, tahmaista nestettä. Thandar oli tullessaan tuonut kurpitsan ja alkoi nyt pienellä oksalla ammentaa ainetta puun kupeesta kurpitsaan. Tunnin kuluttua kurpitsa oli täysi. Sitten he palasivat alukselle.
Jätettyänsä kurpitsan sinne Thandar ja Roof menivät lähellä luolakalliotansa sijaitsevalle, paksua viidakkoruohoa kasvavalle läikälle. Siellä Thandar kokosi ison sylellisen keltaista, tuleentunutta heinää ja käski Roofin tehdä samoin. Vietyään heinät veneelle he hieroivat niitä uutterasti kämmeniensä välissä ja loukuttivat niitä kivillä, muuttaen ne pehmeiksi, sitkeiksi kuiduiksi.
Nyt Thandar opetti Roofia punomaan kuidut löysäksi, pörröiseksi nuoraksi ja saatuaan hänen työnsä hyvään vauhtiin hän kasteli nuoraa puusta kaapimaansa tahmeaan nesteeseen ja työnsi sitä terävällä tikulla veneen kaikkiin saumoihin ja rakoihin.
Se työ vei lähes kaksi päivää, ja kun se oli suoritettu ja kurpitsa tyhjennetty, palasivat miehet puulle täyttämään sen jälleen. Tultuaan sitten takaisin veneelle he tällä kertaa virittivät nuotion. Roof pyöritti vinhasti sormiensa ja varpaittensa välissä kovaa puusälöä, jonka kärki oli koverrettuun puupalaseen sijoitetussa, vähäisessä taulakasassa. Pian kohosi taulasta ohut savukiehkura, joka sakeni vähän aikaa ja sitten äkkiä leimahti tuleen.
Miehet kasasivat liekkiin risuja ja oksia, kunnes nuotio roihusi hilpeästi. Sitten Thandar otti kurpitsasta sitkeätä ainetta, kuumensi sitä tulessa ja viipymättä siveli sulaneella tahnalla aluksen ulkopintaa. Hitaasti ja äärettömän kärsivällisesti puuhaillen onnistui miesten tällä tavoin päällystää koko veneen ulkopinta vedenpitävällä aineella, joka saattoi uhmailla veden vaikutusta miltei rajattoman kauan.
Kolme päivää Thandar antoi päällystyksen kuivua, ja sitten alus pantiin uudelleen koetukselle. Sydän kurkussa mies hyppäsi korkean aallon harjalla kelluvaan veneeseen.
Mutta hetkisen kuluttua hän luikkasi huojennuksesta ja riemusta — alus kellui kuin korkki eikä se näyttänyt vuotavan vähääkään. Puoli tuntia Thandar meloi sinne tänne lahdella ja palasi sitten noutamaan purjetta. Sekin toimi mainiosti, vaikka olikin varsin raskas ja kömpelö, ja hän kulutti lopun päivästä purjehtien ja uskaltautuen ulapallekin.
Hän meloi aika paljon, sillä Waldo Emerson tunsi paremmin muinaisten kreikkalaisten soutualukset kuin purjeet ja purjehdustaidon, joten hän enimmäkseen purjehti vain myötätuuleen ja meloi pyrkiessään johonkin muuhun suuntaan. Mutta kaikesta siitä huolimatta tuotti koe hänelle suurta riemua, ja hän malttoi töintuskin odottaa hetkeä, jolloin pääsisi lähtemään sivistysoloja ja Nadaraa kohti.
Seuraavat kaksi päivää käytettiin ruokavarojen ja veden hankkimiseen. Muonan ja juoman Thandar pani lukuisiin kurpitsoihin, sulkien niiden suut samalla kumimaisella aineella, jolla hän oli tehnyt veneensä vedenpitäväksi. Hän leikkasi villisian, kauriin ja lintujen lihaa ohuiksi kaistaleiksi, jotka hän kuivasi hiljaisella tulella. Tässä työssä avusti Roof häntä, ja vihdoin oli kaikki valmiina yritystä varten.
Hänen lähtöpäivänsä aamu sarasti selkeänä ja kirkkaana. Lievä etelätuuli lupasi kiidättää häntä joutuisasti pohjoista kohti. Thandar oli hurjana toivosta ja kiihkeydestä. Roofin piti lähteä hänen mukaansa, mutta viimeisellä hetkellä luolamiehen sisu petti, ja hän juoksi tiehensä, piiloutuen metsään.
Hyvä näinkin, tuumi Thandar; nythän hänen muonavaransa riittäisivät kahta pitemmäksi ajaksi. Ja niin hän lähti vaaralliselle seikkailulleen, uhittelemaan valtavaa Tyyntämerta hauraassa ja vesillekelpaamattomassa simpukankuoressa niin varmana ja itseensäluottavana kuin tietämätön ihminen konsanaan.