KOLMAS LUKU
Suuri N a g o o la
Waldo Emerson Smith-Jones oli ilomielin tarttunut sattuman tarjoamaan tilaisuuteen ja ruvennut pienen luolalaisheimon kuninkaaksi. Ensiksikin takasi hänen uusi asemansa paremmin Nadaran turvallisuuden, ja toiseksi se antoi laajemmat toimintamahdollisuudet hänen äsken heränneelle aloitekyvyllensä.
Aikaisemmin hän oli kaihtanut vastuunalaisuutta, mutta nyt hän ilomielin otti sen niskoilleen. Nyt hän kaipasi toimintaa, kun hän taas aikaisemmin oli tyytynyt ainoastaan lukemaan muiden saavutuksista.
Harmikseen hän pian kuitenkin huomasi, että klassillinen kasvatus, jolle hänen varhaisempi elämänsä oli omistettu hellivän ja ylettömästi hienostuneen äidin ohjatessa, osoittautui perin kehnoksi perustaksi, kun hän alkoi käytännöllisesti suunnitella oman elämänsä ja heimonsa elämän järjestelyä.
Hän tahtoi opettaa kansaansa rakentamaan pysyviä ja mukavia taloja, mutta hän ei jaksanut muistaa ainoatakaan Ovidiukselta saamaansa käytännöllistä vihjausta kirvesmiehen ammatissa.
Hänen kansansa hankki ravintonsa metsästämällä pieniä nakertajia, tyhjentelemällä linnunpesiä ja noukkimalla villejä hedelmiä ja vihanneksia. Thandar halusi panna alkuun jonkunlaisen yhteiskunnallisen maanviljelyksen, mutta klassillisten runoilijain teokset, joihin hän oli oikein hyvin tutustunut, tarjosivat kovin vähän käytännöllisesti arvokkaita tietoja maanviljelyksestä. Hän oli pahoillaan siitä, että hän ei ollut kirjoittautunut jonkun Alleghany-vuorten länsipuolella sijaitsevan maanviljelyslukion luetteloihin, vaan mennyt Harvardin yliopistoon opiskelemaan.
Hän päätti kuitenkin puristaa mahdollisimman paljon hyötyä niukoista käytännöllisistä tiedoistaan, jotka melkein supistuivatkin siihen, että hän osasi määritellä »maanviljelys»-sanan merkityksen.
Mutta olihan sekin itu, sillä se edellytti hänen tuntevan ne tulokset, joita maanviljelyksellä voitiin saavuttaa.
Niinpä Thandar olikin askeleen edellä aikaisimmista esivanhemmistaan, kun viimemainitut olivat ryhtyneet tarkoituksellisesti istuttamaan viljaa, jota luonto oli siihen saakka umpimähkään siroitellut tuulen, lintujen ja muiden eläinten välityksellä, mutta vain askeleen verran heistä edellä.
Hän käsitti, että hänellä oli hyvin merkillinen asema aikakausien asteikossa. Hän oli tuntenut, nähnyt ja käyttänyt hyväkseen kivikauden ja kahdennenkymmenennen vuosisadan välisinä ajanjaksoina saavutetun kehityksen kuluessa kasautuneita tietoja, ja nyt oli kohtalo äkkiä viskannut hänet kivikauteen tai kenties muutamia ajanjaksoja kauemmaksi ajassa vain osoittaaksensa hänelle, että kaikki hänen muiden ihmisten tiedoista haalimansa tiedot olivat kerrassaan arvottomia kivikaudella.
Hän oli asunut puusta ja tiilistä rakennetuissa taloissa ja katsellut lasi-ikkunoista. Hän oli lukenut kaasun ja sähkön valossa, ja hänellä oli aavistus kynttilöistäkin. Mutta hän ei kyennyt valmistamaan työkaluja rakentaakseen talon, hän ei olisi osannut tehdä tiiltä, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä, lasista oli äkkiä hänen mielestään tullut yksi maailman ihmeistä, ja kaasu, sähkö ja kynttilät taas olivat muuttuneet samanlaisiksi kuin Sfinksin salaperäinen arvoitus.
Hän osasi kirjoittaa runosäkeitä loistavalla kreikankielellä, mutta enää hän ei siitä ylpeillyt. Hän olisi paljoa mieluummin toivonut pystyvänsä parkitsemaan vuotia tai virittämään tulen ilman tulitikkuja. Waldo Emerson Smith-Jones oli vuosi sitten ollut erittäin ylpeä älystään ja korkeasta opistaan, mutta vuoden kuluttua oli hänen itserakkautensa kutistunut, niin että hän nyt piti itseänsä maailman surkeimpana ja mitättömimpänä miehenä.
»Olen rikollisen tietämätön», sanoi hän Nadaralle, »sillä olen sysännyt luotani kokonaisen elämäniän mahdollisuudet omistamalla sen hyödyttömän opin kasaamiseen, vaikka olisin voinut hankkia hyödyllisiä, käytännöllisiä tietoja, jotka ovat nostaneet maailman mustasta raakalaisuudesta nykyaikaisen edistyksen valoon — en ainoastaan olisi voinut tehdä sitä, vaan sitäpaitsi jonkun verran lisätä ihmiskunnan kunniaa ja hyvinvointia. Olen kelvoton olento, Nadara — pahempi kuin hyödytön.»
Tyttö kosketti hyväillen hänen voimakasta, ruskeata kättään ja katseli ylpeillen häntä silmiin.
»Minusta olet suorastaan ihmeellinen, Thandar», kehui hän. »Paljain käsin olet tappanut Nagoolan, maailman hirvittävämmän pedon, ja Korth, Lättäjalka ja Isonyrkki viruvat voimiesi rusentamina korppikotkien raadeltavina — yksin sinä olet surmannut heidät kaikki, kolme kammottavaa miestä. Niin, Thandarini on suurin kaikista miehistä.».
Eikä Waldo Emerson jaksanut tukahduttaa voimakasta ylpeyden aaltoa, joka tulvahti hänen mieleensä, kun hänen rakastamansa tyttö luetteli hänen urotöitään. Enää ei hän pitänyt saavutuksiaan »raakana ruumiillisena urhoollisuutena ja kuntona». Entinen Waldo Emerson, jonka ruumiinlämpö oli kohonnut säännöllisesti joka päivä kello kolme iltapuolella, jonka surkean laihaa ruumista yskiminen oli vaivannut alituisesti, ja jonka silmiin oli sekä yöllä että päivällä tullut kauhunilme hänen kuullessaan kuivien lehtien kahinaa, oli kuollut.
Hänen sijallansa oli roteva, verevä mies, ruskeaihoinen ja teräsjänteinen, peloton, itseensäluottava, melkeinpä raaka ylpeänä voimastaan — Thandar, luolamies.
Ne kuukaudet, jotka kuluivat Thandarin johtaessa kansaansa luola-aukkojen täyttämältä kallioseinämältä toiselle etsiessään sopivaa paikkaa pysyvää kylää varten, olivat Nadaran ja kuninkaan onnenaikaa.
Tytön onnea häiritsi hieman se seikka, ettei Thandar vaatinut häntä omakseen. Hän ei vielä oikein jaksanut käsittää heitä erottavia siveyssääntöjä. Thandar koetti selittämistään selittää hänelle, että he kerran palaisivat hänen maailmaansa ja ettei se maailma ottaisi häntä vastaan, jollei heidän liittoaan olisi vahvistettu siellä voimassa olevien säädösten ja menojen mukaisesti.
»Saavatko ne avioliittomenot, joista puhut, sinut rakastamaan minua enemmän?» kysyi Nadara.
Thandar purskahti nauramaan ja otti hänet syliinsä.
»En voisi rakastaa sinua enempää», vastasi hän.
»No, mitä hyötyä niistä sitten on?»
Thandar pudisti päätään.
»Sitä on vaikea selittää, erittäinkin sellaiselle herttaiselle pikku pakanalle kuin Nadarani on. Sinun on tyydyttävä tietämään — usko minun vakuutustani — että meidän on odotettava juuri siksi, että minä rakastan sinua.»
Nyt oli tytön vuoro ravistaa päätään.
»En jaksa sitä käsittää», virkkoi hän. »Minun kansani miehet ottavat puolisonsa mielensä mukaan, ja he ovat tyytyväisiä, ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja kaikki on hyvin. Mutta heidän kuninkaansa, joka saa ottaa puolisokseen kenet vain haluaa, odottaa, kunnes mies, jota hän ei tunne ja joka asuu laajan veden takana — jonne ehkä emme koskaan pääse — antaa hänelle luvan ottaa puolisoksensa naisen, joka rakastaa häntä — jota hän sanoo rakastavansa.»
Thandar pani merkille, että Nadara korosti sanaa »sanoo».
»Tuonnempana», vastasi hän, »kun olemme saapuneet minun maailmaani, ymmärrät minun olevan oikeassa ja kiität minua. Siihen saakka, Nadara, sinun täytyy luottaa minuun, ja», lisäsi hän puolittain itsekseen, »olen ansainnut luottamuksesi, vaikka sinä et sitä tiedäkään».
Ja niinpä Nadara oli uskovinaan ja olevinaan tyytyväinen, mutta sydämensä sisimmässä hän yhä pelkäsi, ettei Thandar rakastanut häntä oikein todenteolla, eivätkä naisten puolittain verhotut huomautukset suinkaan olleet omiaan rauhoittamaan hänen mieltään.
Ollessansa hänen seurassaan oli Thandar koko ajan opettanut hänelle omaa kieltään, sillä hän toivoi sydämensä pohjasta voivansa viedä tytön kotiinsa ja toivoi hänen olevan niin kypsyneen esiteltäväksi Bostonissa ja sivistysmaailmassa, kuin hän, Waldo, suinkin saattoi hänet tehdä.
Thandar tahtoi etsiä kylälle sopivan paikan meren näkyvissä voidakseen aina tähyillä laivoja. Vihdoin sellainen löytyikin —• tasainen ruohikko matalalla ylängöllä, josta näkyi merelle.
Hän oli osunut sinne vaellellessaan yksiksensä useiden kilometrien päässä niistä väliaikaisista kallioasumuksista, joissa heimo silloin majaili. Maata kaivaessaan hän huomasi mullan meheväksi ja mustaksi. Toisella laidalla kasvoi tukkipuita, ja toisella oli jyrkkiä kallioita pehmeätä kalkkikiveä.
Thandarin suunnitelman mukaan oli kylä rakennettava osittain hirsistä kallioseinämän viereen ja koverrettava asumuksien taakse lisäkammioita sikäli kuin kukin perhe tarvitsi.
Luolat yksinkin olisivat tarjonneet kylliksi suojaa, mutta Waldo toivoi pakottamalla kansansa rakentamaan osan majoista hirsistä saavansa kussakin perheessä herätetyksi jonkunlaista omistajantunnetta ja ylpeyttä mieskohtaisesta omaisuudesta, joten heidän ei enää olisi yhtä helppo luopua majapaikoistaan kuin ennen, jolloin heidän oli tarvinnut vain siirtyä jollekin toiselle kalliolle löytääkseen ihan yhtä mukavia luolia kuin ne olivat, jotka he olivat niin kevein mielin hylänneet.
Toisin sanoen hän toivoi voivansa antaa heille sanan, jota heidän sanastossaan ei ollut siihen saakka ollut — sanan »koti».
Olisiko se onnistunut vai eikö, sitä emme saa koskaan tietää, sillä viimeisellä hetkellä astui väliin kohtalo, pyyhkäisten yhdellä vedolla pois hänen kaikki suunnitelmansa ja pyrkimyksensä.
Hänen palatessaan sinä iltana kansansa pariin, uhkuen toiveittensa virittämää innostusta, hiipi tanakka, karvainen olento varovasti hänen jälessään. Kun Thandar ilmestyi lähelle sitä kallioseinämää ulottuvasta pensaikosta, johon väliaikainen leiri oli sijoitettu, juoksi odottamassa ollut Nadara häntä vastaan.
Thandarin jälessä hiipivä hahmo seisahtui pensaikon laitaan. Kun hänen lähekkäin olevien silmiensä katse osui tyttöön, värähtelivät hänen veltot huulensa nopeasta hengityksestä, ja hänen punaiset luomensa painuivat puolittain umpeen, tehden hänet kavalan ja himokkaan näköiseksi.
Muutamia minuutteja hän tarkkaili miestä ja neitoa, kun he verkkaisesti astelivat kalliolle edellisen käsivarsi toisen ruskeiden hartioitten ympärillä. Sitten hän kääntyi ja häipyi takanaan olevien sekavien oksien sekaan.
Sinä iltana Thandar kokosi heimon jäsenet ympärilleen kallion juurelle. He istuivat komean nuotion ympärillä, sillä aikaa kun Thandar, heidän kuninkaansa, pienimpiä yksityiskohtia myöten selosti heille tulevaisuutta, jonka hän oli heitä varten suunnitellut.
Jotkut vanhukset ravistelivat päätään, sillä tämä oli ennenkuulumatonta ja poikkesi heidän totutusta elämänjärjestyksestään, eivätkä he hevillä mielineet alistua muutokseen, siitä ehkä koituvista eduista huolimatta.
Mutta suurin osa kansaa riemastui kuullessansa esityksen mukavista ja pysyvistä asumuksista, vaikka Thandar arvelikin heidän etukäteen iloitsevan lapsellisen kiihkoisina ajatellessaan saavansa jotakin uutta ja entisestä poikkeavaa. Oli kokonaan toinen kysymys, kestäisikö heidän innostuksensa, kun he joutuisivat tekemään lisätyötä, jota uusi elämä varmasti vaatisi.
Niinpä Thandar laati uudet lait, joiden oli siitä alkaen oltava hänen kansansa ohjenuorana. Miesten oli valmistettava kaikki tarve-esineet ja aseet, sillä hän oli jo opettanut heidät käyttämään jousta ja nuolia sekä keihästä. Naisten oli pidettävä kaikki teräaseet terävinä. Miesten oli kaadettava tukit ja rakennettava talot — naisten valmistettava vaatteukset, keitettävä ja paistettava ruoka sekä pidettävä talot järjestyksessä.
Miesten oli muokattava maa, naisten kylvettävä siemenet ja hoidettava kasvava vilja, joka sitten myöhemmin oli kaikkien korjattava yhdessä.
Metsästäminen ja taisteleminen olivat miesten velvollisuus, mutta taisteleminen oli rajoitettava heimon vihollisiin. Mies, joka tappoi jonkun muun heimonsa jäsenen muutoin kuin puolustaessaan kotiansa tai itseänsä, oli surmattava.
Hän laati muitakin lakeja — hyviä lakeja — joita nämäkin kehittymättömät ihmiset pitivät hyvinä. Vasta hyvin myöhällä ryömi viimeinen heistä epämukavaan luolaansa, uneksimaan ilmavista, metsän puista rakennetuista huoneista, hyvästä ravinnosta, jota riitti yllin kyllin yhtä hyvin ennen sadeaikaa kuin sen jälkeenkin, turvallisuudesta »ilkeiden miesten» säännöllisesti toistuvien hyökkäysten varalta.
Thandar ja Nadara poistuivat viimeiseksi. Istuen kapealla kielekkeellä Nadaran luolan edustalla kuutamon valaistessa heidän alastomia, välkkyviä olkapäitään he yhdessä keskustelivat ja haaveilivat tulevaisuudesta.
Thandar oli puhunut ihmeellisistä suunnitelmistaan, jotka näyttivät vallanneen koko hänen mielensä — heimon tulevaisuudesta — pitkästä askeleesta sivistysoloja kohti, jonka heimon jäsenet astuisivat muutamissa lyhyissä hetkissä, jos he vain noudattaisivat hänen mielessään väikkyviä yksinkertaisia suunnitelmia.
»Niin», sanoi hän, »kymmenessä vuodessa he olisivat taivaltaneet matkan, joka meidän esivanhemmiltamme on varmasti vaatinut pitkiä ajanjaksoja».
»Ja suunnitelmasi tähtäävät kymmenen vuotta eteenpäin, Thandar», huomautti tyttö, »vaikka vasta eilen mainitsit, että meren rannalle päästyämme toivoit meidän ennen pitkää näkevän ohitsemme purjehtivan aluksen, joka veisi meidät sinun sivistysmaailmaasi. Täytyykö meidän odottaa kymmenen vuotta, Thandar?»
»Suunnittelen heimoa varten», vastasi mies. »Kenties emme me ole täällä näkemässä muutosta; mutta tahtoisin saattaa heimon jäsenet taipaleelle ja lähtiessämme pidän kyllä huolta siitä, että valitaan kuningas, jolla on rohkeutta ja tahtoa toteuttaa suunnitelmani.
— Mutta», lisäsi hän aatoksissaan, »olisi mainiota, jos voisimme palata täydentämään työmme. En koskaan, Nadara, ole suorittanut ainoatakaan rakentavaa tekoa lähimmäisteni hyväksi, mutta nyt minulla on tilaisuus tehdä jotakin, niin vähäiseltä kuin se näyttääkin, tämän — mitäs se oli?»
Lännestä päin kuului matalaa, uhkaavaa jyminää. Se kuulosti syvältä ja pahaenteiseltä, mutta oli niin hiljainen, ettei se herättänyt ainoatakaan heimon nukkuvaa jäsentä.
Ennenkuin kumpikaan ennätti virkkaa mitään, vavahteli maa hiljaa heidän allaan, niin hiljaa, että sitä tuskin olisi huomannut, jollei sitä ennen olisi maan uumenista kuulunut kaukaista jymyä.
Kuutamoisella kallionulkonemalla istuva pari hypähti pystyyn, ja Nadara painautui likelle Thandaria, joka suojelevasti kiersi kätensä hänen hartioittensa ympärille.
»Suuri Nagoola», kuiskasi tyttö. »Taaskin se yrittää vapautua.»
»Mitä tarkoitat?» tiedusti Thandar. »Se on maanjäristys — kaukainen ja ihan vaaraton meille.»
»Ei; se on suuri Nagoola», intti Nadara. »Kauan sitten, kun isäimme isät eivät vielä olleet syntyneet, kuljeskeli suuri Nagoola maan päällä, ahmien kaikki, jotka osuivat sen tielle — ihmiset, eläimet, linnut, kaikki.
— Eräänä päivänä tapasi kansamme sen nukkumassa syvässä rotkossa kahden vuoren välissä. Siihen aikaan olivat miehet väkeviä, ja kun he näkivät suuren vainolaisensa nukkuvan rotkossa, meni heistä toinen puoli toiselle ja toinen toiselle puolelle, ja he työnsivät molemmat vuoret rotkossa nukkuvan pedon päälle, vangiten sen sinne.
— Se on varmasti totta, sillä äitini oli kuullut sen äidiltänsä, joka taas oli kuullut sen omalta äidiltään — siten oli sitä totuudenmukaisesti kerrottu polvesta polveen siitä alkaen, kun se kauan sitten tapahtui.
- Ja vielä tähän päivään saakka on kuultu silloin tällöin suuren Nagoolan murisevan raivoissaan, ja maa tärähtelee ja vapisee, kun se koettaa syvällä, hyvin syvällä maan alla pudistaa vuoria päältänsä ja riistäytyä vapaaksi. Etkö sinä kuullut sen ääntä ja tuntenut kallion huojuvan?»
Thandar naurahti.
»No niin, sitten meillä ei ole hätääkään», huudahti hän, »sillä kun sen päällä on kaksi vuorta yhdessä röykkiössä, ei se pääse karkaamaan».
»Kenpä tietää?» tuumi Nadara. »Se on iso, yhtä iso kuin pieni vuori. Jonakin päivänä väitetään sen reutoutuvan irti, ja sitten ei mikään pysty vaimentamaan sen vimmaa, ennenkuin se on tuhonnut kaikki elävät olennot maan päältä.»
»Älä ole siitä huolissasi, pikku tyttöni!» lohdutti Thandar. »Suuren Nagoolan on muristava äänekkäämmin ja rimpuiltava rajummin, ennenkuin se saa sysätyksi vuoret niskoiltaan. Nytkin se on jälleen hiljaa. Juokse senvuoksi luolaasi, armas, äläkä vaivaa somaa päätäsi tarpeettomilla huolilla! On aika kaikkien kunnon ihmisten nukkua.» Hän kumartui suutelemaan poistuvaa tyttöä.
Nadara takertui häneen kiinni hetkiseksi.
»Minua peloittaa, Thandar», kuiskasi hän. »Sen syytä en tiedä. Sen vain tiedän, että pelkään; se on voimakasta pelkoa, joka ei ota tyyntyäkseen.»