NELJÄS LUKU
Taistelu
Useiden naisten ja lapsien ollessa varhain seuraavana aamuna joella vettä noutamassa hätkähtivät Thandarin heimon muut jäsenet valppaiksi kuullessaan vihlovia kirkaisuja siltä suunnalta, johon vedennoutajat olivat menneet.
Ennenkuin kookkaat, karvaiset, sileä-ihoisen Thandarin johtamat miehet olivat ennättäneet kallion juurelle rientäessään pelastamaan naisia, ilmestyi muutamia viimemainituista metsän reunasta, juosten vinhaa vauhtia luolille.
Heidän kauhuiseen kiljuntaansa sekautui huutoja: »Ilkeät miehet! Ilkeät miehet!» Mutta niitä ei tarvittu ilmaisemaan auttajille hälyn syytä, sillä naisten kintereillä saapui Thurg ja parikymmentä hänen kammottavaa otustaan. He eivät olleet juuri ihmisenmuotoisia apinoita parempia. Pitkäkätisiä, karvaisia, lönkyttäviä kuvatuksia, joiden lähekkäin sijaitsevat silmät ja kaltevat otsat osoittivat heidän olevan lähempää sukua korkeammille eläimille kuin sivistyneelle ihmiselle.
Voi sitä ihmistä, miestä tai naista, joka joutui heidän kynsiinsä, koska he alhaisella tasolla oleville olennoille tunnusmerkillisten, halpojen, hillittömien intohimojensa lisäksi olivat vaipuneet harjoittamaan mitä inhoittavinta ihmissyöntiä.
Tehdessään ryöstöretkiä naapuriensa asuinsijoille hankkiakseen liharavintoa ja naisia, he olivat kohdanneet vain heikkoa vastarintaa — kauhistuneet luola-ihmiset olivat kiireesti kavunneet turvaan huimaaville kallionkielekkeilleen, joilta he saattoivat viskellä kiviä ja vieritellä isoja järkäleitä, saattaen sekasortoon vaikka kuinka huimat viholliset.
Aina olivat ilkeät miehet saaneet joitakuita varomattomia uhreja, ennenkuin kaikki olivat ehtineet turvaisille kielekkeille, mutta nyt kävi toisin. Thurg oli riemuissaan. Miehet syöksyivät alaspäin häntä vastaan — suureksipa totisesti sukeutui tämän taistelupäivän jälkeinen juhla, sillä kun miehistä olisi suoriuduttu, ei olisi kovinkaan vaikeata hyökätä kalliolle ja ryöstää kaikki naiset ja lapset. Hänen sitä ajatellessaan väikkyi hänen vähäisissä aivoissaan sen kauniin tytön kuva, jonka hän edellisenä iltana oli nähnyt laskeutuvan luolilta ja tulevan sileäihoista, kahdessa kamppailussa häntä löylyttänyttä soturia vastaan.
Se, että Thandarin miehet saattaisivat kääntää taistelun hänen tappiokseen, ei johtunut Thurgin mieleenkään. Eikä ihmekään, sillä joskin luola-miesten lihakset olivat valtavia, olivat he kuitenkin heikkoja rahjuksia verrattuina Thurgin puolieläimiin. Vain sileäpintainen muukalainen vaivasi raakalaisen sekavia aivoja.
Hän kummasteli kuitenkin hiukan nähdessään vihollisten käsissä pitkät, ohuet kepit ja heidän selässään riippuvissa nahkapusseissa pienet säleet ja oudonnäköiset, käyrät oksat, joiden päitä yhdistivät ohuet suolenkappaleet. Mitähän vehkeitä ne olivat?
Pian hän sai sen tietää — sen ja paljon muutakin.
Thandarin soturit eivät karanneet Thurgin ja hänen otuksiensa kimppuun tiheään sullottuna, kiljuvana laumana. Sensijaan he hölkyttivät hitaasti eteenpäin pitkänä, ohuena, kallion juuren suuntaisena viivana. Sen keskikohdalla, suoraan hyökkäävien ilkeiden miesten keskustan edessä, oli Thandar, huudellen ohjauksia väelleen, ensin toiselle, sitten toiselle sivustalle.
Ja hänen komennustensa mukaan alkoivat viivan päät kiihdyttää vauhtiaan, joten Thurg pian huomasi miehiä olevan edessään ja molemmilla puolillaan. Ja kun kaikki parinkymmenen metrin päässä etenivät varovasti, kyyristyneinä lopullista käsirysyä varten, näki hän jokaisen vihollisen sovittavan säleen kaarevan oksan suolijänteeseen. Sitten kuului äkkiä yhtäaikaisesti monta helähdystä, ja Thurg tunsi pistävää kipua kaulassaan. Vaistomaisesti hän pyyhkäisi kädellään sitä kohtaa; siinä törrötti vihollisen säle tuskin parin sentimetrin päässä hänen henkitorvestaan.
Raivosta ulvoen hän kiskaisi esineen irti, mutta syöksyessään rankaisemaan noita julkean rohkeita hulluja hän näki kymmenkunnan seuralaisensa nykivän säleitä eri kohdista ruumistaan, ja ruohikossa virui ihan hiljaa kaksi, joiden rinnoista pistivät esille säleiden päät.
Se näky pani raakalaisen hetkeksi pysähtymään. Hän näki kumppaniensa karkaavan vihollisten kimppuun ja uuden sälekuuron tuoksahtavan kaarevilta oksilta. Vielä yksi hänen soturinsa sortui maahan, ja sitten vastustajat sileäpintaisen huutamasta komennuksesta viskasivat syrjään kummalliset aseensa, tarttuivat pitkiin, ohuihin keppeihinsä ja juoksivat Thurgin väkeä vastaan.
Thurgia hymyilytti. Nyt kaikki pian päättyisi. Hän kääntyi itseään kohti kiiruhtavaan viholliseen päin — se oli Thandar. Thurg kyyristyi ottamaan hyökkäystä vastaan. Hänen petomaisissa aivoissaan hehkui raivo, kostonhimo ja verenjano. Vankoilla kourilla hän kiskoisi keppipahasen tuon olennon otteesta, ja tällä kertaa hän puristaisi sormensa tuohon sileään kurkkuun. Hän nuolaisi huuliaan. Mutta sitten hän silmäkulmainsa alitse vilkaisi oikealle kupeelleen.
Mitä kummaa hän näkikään! Hänen väkensä pakenemassa? Se oli uskomatonta! Mutta sittenkin se oli totta. Raivokkaasti ärjähdellen tuskissaan ja kiukuissaan he juoksivat kujanjuoksua tulessa teroitettujen keihäiden välitse. Kolme heistä virui kuolleena. Muista valui verta heidän paetessaan hellittämättömästi sohivia kiusanhenkiään.
Se riitti Thurgille. Hän ei jäänyt vartoamaan Thandaria. Hänen veltoilta huuliltaan pääsi yksi ainoa kiukkuinen ulvahdus ja sitten hän pyörähti ympäri, lähtien syöksymään metsään. Viimeisenä hän sivuutti Thandarin alkeellisen taistelurintaman toisiansa nopeasti lähenevät päät. Hän juoksi niin vinhasti, että kallioseinämältä taistelua katsellut Nadara myöhemmin väitti hänen jalkojensa jokaisella rajulla harppauksella kohonneen pään yläpuolelle.
Thandar ja hänen voittoinen armeijansa ajoi metsässä vihollista takaa parisen kilometriä. Sitten he nauraen ja riemuiten palasivat kuulemaan vanhuksien, naisten ja lasten ylistyksiä.
Se oli onnellinen päivä. Leirissä juhlittiin. Ja muistaen, mitä hän oli villeistä roduista lukenut, Thandar esitti sillä hetkellä keksimänsä tanssin voiton kunniaksi.
Hän ei tuntenut raakalaistansseja paljoakaan paremmin kuin hänen heimonsa jäsenet tunsivat two-stepiä ja valssia. Mutta hän tiesi, että tanssi, laulu ja leikit olivat sellaisenaan suuri edistysaskel ihmisen kehityskulussa, ja senvuoksi hän aikoi opettaa niitä kansalleen.
Kuuma puna lehahti hänen ohimoilleen, kun hän ajatteli, kuinka kauhealta hänen arvokkaasta isästään ja jäykän muodollisesta äidistään tuntuisi, jos he nyt näkisivät hänet — alastomana lannevyötä ja pantterintaljaa lukuunottamatta, milloin harppaillen ja hyppien, milloin liikkuen komein valssiaskelin, taputtaen käsiänsä liikkeittensä tahdissa, samalla kun hänen jälessään tanssi parikymmentä hilpeää alastonta soturia, jäljitellen hänen kaikkia temppujaan apinamaisen tarkasti.
Heidän ympärillään kyyköttivät heimon, muut jäsenet tarkkaavaisempina ja enemmän huvitettuina katsellen näitä elämänsä ensimmäisiä juhlamenoja kuin mitään, mitä heille oli koskaan sattunut. Nyt hekin taputtivat käsiänsä tanssijoiden tahdissa.
Nadara seisoi, katsellen outoa näkyä huulet raollaan ja silmät levällään. Hänestä tuntui kuin olisi jokin hänen sisällään pyrkinyt ilmoille — jokin, minkä hän oli tietänyt kauan, kauan sitten, minkä hän oli unohtanut, mutta mikä hänen pian täytyi jälleen muistaa. Samalla hän alkoi tuntea voimakasta liikkumisen tarvetta — hänen jalkansa malttoi tuskin pysyä hiljaa maassa, ja hänen sydämeensä ja kurkkuunsa tulvi valtavia sointu- ja lauluaaltoja, vaikka hän ei itse tiennyt, mistä ne olivat ja mitä ne merkitsivät.
Senhän vain tiesi, että hän oli hyvin kiihtynyt ja onnellinen ja että hänen koko olemuksensa tuntui yhtä keveältä ja ilmavalta kuin lauha tuuli, joka hiljaa huojutteli metsän puiden latvoja.
Nyt oli tanssi lopussa. Thandar oli vienyt soturit jälleen juhla-aterian ääreen. Sen piirin keskellä, jossa alastomat miehet olivat äsken hyppineet ja pyörineet, oli tyhjä tila. Sinne juoksi Nadara jonkun hienon sielullisen kiihoituksen kannustamana, jota hän ei olisi käsittänyt, jos olisi koettanut, ja jota hän ei koettanutkaan käsittää.
Hänen hennon, viehkeän vartalonsa ympärille oli kiedottu Nagoolan välkkyvän musta talja — sekin hänen miehensä kunnon ja uljuuden merkki. Se peitti hänen ruumiinsa vain puolittain, siten korostaen sen kauneutta.
Silmät puoliummessa hän astui puolikymmentä sulavaa askelta koetteeksi. Thandarin ja useiden muiden silmät olivat suunnatut häneen, mutta hän ei heitä nähnyt. Äkkiä hän alkoi tanssia kädet ojennettuina ulospäin, taivutellen joustavaa vartaloansa ja huojuen puolelta toiselle kiehtovan viehättyneenä astuessaan askelia ja sijoittuessaan asentoihin, jotka näyttivät yhtä luontevilta kuin lepotila.
Hän kaarteli pienessä piirissä yksinkertaisin, mutta somin tanssiaskelin, ja nyt olivat kaikki silmät tähdätyt ääneen, ja jokaisen villin sydän sykähteli samassa tahdissa kuin hänen sirot, sopusointuisesti joustavien, ruskeiden jäsenten kanssa liikkuvat jalkansa nousivat ja laskivat.
Ja kaikista sykkivistä sydämistä sykki Thandarin kiivaimmin, sillä kouluttamattoman tytön runollisen viehkeissä liikkeissä hän näki todistuksen Nadaran syntyperästä — siitä, että hänen päätelmänsä Nadaran alkuperästä, senjälkeen kun tytön kasvatusisä oli kertonut hänen syntymätarinansa, oli osunut oikeaan. Vain vanhan kulttuurisuvun lapsella saattoi olla tällainen synnynnäinen lahja. Joka hetki hän odotti tytön huulilta kajahtavan laulun eikä hän pettynytkään, sillä kun luolaihmiset pian alkoivat taputtaa käsiään Nadaran askelten tahdissa, viritti hän kirkkaan, linnunlaulua muistuttavan sävelen — rakkauden ja elämän ja onnen sanattoman ylistyksen.
Vihdoin hän uupuneena taukosi, ja kun hänen katseensa osui Thandariin, purskahtivat he hilpeään nauruun.
»Kuningas ei ole ainoa, joka osaa hyppiä ja leikitellä jaloillaan», huudahti tyttö.
Thandar meni ympyrän keskelle, polvistui Nadaran jalkojen juureen, tarttui hänen toiseen käteensä ja suuteli sitä.
»Kuningas on vain kuolevainen ja mies», virkkoi hän. »Se ei ole mikään moite, ettei hän vedä vertoja jumalattaren suloudelle. Olet kovin ihastuttava, oma Nadarani», jatkoi hän. »Olen rakastanut sinua, mutta nyt alan sinua palvoa.»
Ja erään toisen, hiljaisen metsän pimennossa tähyilevän miehen tunteet kuohuivat väkevästi, kun hän katseli puolialastonta, viehättävää tyttöä. Se oli Thurg, ilkeä mies, joka oli yksin hiipinyt takaisin metsän reunaan väijymään tilaisuutta kostaa Thandarille ja hänen väelleen.
Hänen häijyissä aivoissaan oli väikkynyt puolittain muovautunut suunnitelma, joka oli kiteytynyt varmaksi päätökseksi hänen nähdessään Nadaran tanssivan nuotion hohteessa.
Tanssin ja juhlimisen loputtua lähtivät Thandarin heimon jäsenet yksitellen ja parittain kallioluoliinsa toivoen pian voivansa hylätä ne ja pääsevänsä siirtymään mukavampaan kylään, jonka he aikoivat rakentaa kuninkaansa ohjeitten mukaan idemmäksi laajan veden läheisyyteen.
Vihdoin oli kaikki hiljaista — kylä nukkui. Ei ketään ollut vahtimassa toisten nukkuessa, sillä kirjaoppiin syventyneen Thandarin piti kartuttaa käytännöllisiä tietojansa karvailla kokemuksilla, eikä vielä ollut esiintynyt syytä, joka olisi osoittanut tarpeelliseksi sijoittaa, yövahteja hänen kyläänsä.
Hän ei uskonut voitetun Thurgin valuneen enää palaavan, ei ainakaan yöllä, sillä tämän villin saaren asukkaat olivat harvoin liikkeellä öisin, koska he kunnioittivat Nagoolan hampaita ja kynsiä liian paljon uskaltautuakseen pimeän tultua kolkkoihin metsiin tai yksinäisille tasangoille.
Mutta Thurgin karvaisessa rinnassa riehui hillitön tunnemyrsky. Hän unohti Nagoolan. Hän ajatteli ainoastaan kostoa — kostoa ja mustatukkaista kaunotarta, joka oli niin usein pujahtanut hänen käsistään.
Ja kun hän näki Nadaran tanssivan käsiänsä taputtavien heimolaistensa muodostamassa kehässä loimuavan pensasnuotion hohteessa, yltyi hänen himonsa suoranaiseksi vimmaksi.
Hän jaksoi tuskin pidättyä yksin syöksymästä vihollistensa keskelle siepatakseen tytön heidän nenänsä edestä. Mutta varovaisuus pelasti hänet, ja hän vartosi, vaikkakin maltittomana, kunnes viimeinenkin luola-asukas oli vetäytynyt onkaloonsa.
Hän oli pannut merkille, mihin luolaan Nadara oli mennyt. Se oli korkealla jyrkän kallion seinämällä ja juuri Thandarin luolan yläpuolella. Kuu oli pilvien peitossa, kallion juurella palanut nuotio oli hiipunut hehkuviksi hiiliksi, ja kaikki oli pimeyden ja varjojen verhossa. Kaukaa metsän sydämestä kuului Nagoolan pärskymistä ja ulvontaa. Tämä kammottava ääni sai Thurgin häränniskassa törröttävät jäykät karvat nousemaan pystyyn. Hän vilkaisi pelokkaasti taakseen, kyyristyi sitten matalaksi ja hiipi nopeasti ja äänettömästi aukeaman poikki kallion juurelle.
Painautuneena ulkonevan kivimöhkäleen kupeeseen hän kuunteli hetkisen. Nukkuvan kylän hiljaisuutta ei häirinnyt mikään. Kukaan ei ollut huomannut hänen tuloaan — siitä hän oli varma.
Varovasti hän alkoi kavuta kallioseinämälle. Kiipeämistä vaikeutti se, ettei hänen käytettävissään ollut karkeatekoisia tikkaita, jotka veivät kielekkeeltä toiselle päiväiseen aikaan, mutta jotka vedettiin pois yhteiskunnan jäsenten mentyä pimeisiin onkaloihinsa.
Mutta Thurg oli raahannut muassaan metsästä ohuen puun. Sen hän sijoitti nojalleen kallioseinämää vasten.. Sen yläpää ulottui parhaiksi alimman kielekkeen reunalle.
Thurg oli melkein yhtä kookas ja näköjään ihan yhtä kömpelö kuin gorilla, mutta hän ei ollut niin loitolla alkuperäisistä, puissa asustaneista kantavanhemmistaan kuin tämä iso apina on, ja niinpä hän. suoriutuikin meluttomasti ja ilmeisen helposti kapuamisesta, joka hänen raskaan ruhonsa tähden olisi saattanut näyttää mahdottomalta.
Ison kissan tavoin hän kiipesi norjaa tankoa myöten, kunnes sai tartutuksi yläpuolellaan olevan kielekkeen laitaan ja kiskoi sinne itsensä apinamaisesti kyyköttämään. Hapuillen hän sitten etsi luola-asukkaiden kielekkeelle vetämät tikkaat.
Ne hän nosti pystyyn seuraavaa ylempää kielekettä vasten. Sen jälkeen oli tie helppo, sillä muita kielekkeitä yhdistivät kallioseinämään hakatut jyrkät polut. Se oli Thandarin toteuttama uudistus. Hän oli pitänyt vaappuvia tikkaita vaivaloisina ja lisäksi vaarallisina sekä hengelle että jäsenille, sillä melkein joka päivä sai joku vaimo tai lapsi niiden tähden pahoja kolhaisuja.
Niinpä Thandar tahtomattaan auttoi Thurgia, ja tämä pääsi helposti
Nadaran luolan suulle.
Hänen sivuuttaessaan alemman luolan, oli hänen tehnyt voimakkaasti mieli tunkeutua sinne ja surmata vihollisensa. Thurg ei ollut milloinkaan vihannut ainoatakaan olentoa niin kiihkeästi kuin hän nyt vihasi tätä sileä-ihoista vierasta — siihen vihaan keskittyi hänen halvan sielunsa kaikki ilkeys.
Nyt hän kumartui kuuntelemaan luolan aukolle. Sisältä kuului tytön tasaista hengitystä. Veri alkoi kuumasti kohista hänen eläimellisissä suonissaan. Hänen isot kouransa avautuivat ja sulkeutuivat suonen vedon tapaisesti. Kiihkoisesti hän imi ilmaa velttojen huuliensa välitse.
Suoraan hänen alapuolellaan nukkui Thandar uneksien. Hän näki ihanan näyn, nuotion hohteessa tanssivan kauniin keijukaisen. Hänen ympärillään istuivat piirissä Smith-Jonesit, Percy-Standishit, Livingston-Brownit, Quincy Adams-Cootsit ja Bostonin satojen muiden yhtä ylimyksellisten perheiden jäseniä.
Thandarista ei ollut lainkaan kummallista, ettei koko seurueen vaatetuksella olisi saatu Laokoonia verhotuksi Hänen isällänsä oli pukeva lanneverho, kun taas arvokkaalla rouva John Alden Smith-Jonesilla, hänen äidillänsä, oli aistikas, vähäinen vaippa, joka suolenkappaleilla oli ommeltu kokoon pienten nakertajain nahoista.
Keijukaisen tanssiessa taputtivat katsojat kovasti käsiään hänen askeltensa tahdissa, ja hänen tauottuaan he toinen toisensa jälkeen ryömivät nelinkontin hänen luokseen ja suutelivat hänen kättään.
Äkkiä hän tunsi keijukaisen Nadaraksi, mutta kun hän ponnahti esiin vaatiakseen tyttöä omakseen, syöksähti muiden seasta roteva mies, jolla oli jäykkä, takkuinen parta, luisu otsa ja lähekkäin olevat silmät, sieppasi Nadaran ja tyttöä kantaen pakeni odottaville rattaille.
Hän tunsi miehen Thurgiksi, ja unessakin hänestä tuntui kovin oudolta, että Thurgin yllä oli hyvin sopiva iltapuku.
Nadara kirkaisi kerran, ja se kirkaisu herätti Thandarin. Nousten kyynärpäänsä varaan hän katsoi luolansa aukolle. Hän muisti unensa. Huoahtaen hiljaa helpotuksesta, koska se oli ollut vain unta, hän painautui jälleen ruohovuoteelleen ja oli pian taaskin vaipunut sikeään uneen.