VIIDES LUKU
Nadaran ryöstö
Varovasti Thurg ryömi luolaan, jossa Nadara lepäsi pehmeällä ruohovuoteellaan kiedottuna Nagoolan, mustan pantterin, välkkyvän sileään taljaan.
Kyyröttävän puolieläimen ruho pimitti senkin heikon valon, jota hieman hämärtävästä yöstä tunkeutui säröreunaisen aukon lävitse luolaan.
Sisällä vallitsi manalamainen pimeys.
Käsillään hapuillen Thurg vihdoin tapasi ruohoisen alustan nurkkauksen.
Hiljaa hän siirtyi sentimetrin toisensa jälkeen likemmäksi nukkujaa.
Pian hänen sormensa koskettivat pantterintaljan tuuheata turkkia.
Niin kömpelön isoksi otukseksi keveästi hän sitten tunnusteli pitkänään olevan tytön vartaloa, kunnes hänen jättiläiskouransa hiveli Nadaran upeata, silkinhienoa, sysimustaa tukkaa.
Silloin hän pysähtyi hetkiseksi. Nopeasti ja äänettömästi hänen toinen leveä kämmenensä sitten paiskautui Nadaran suulle, samalla kun toinen käsi kiertyi tytön vyötäisille, nostaen hänet vuoteelta.
Nadara heräsi ja koetti kauhistuneena kiskoutua irti ja kirkua. Mutta hänen suutaan painava jättiläiskäsi piti hänen huulensa tarkkaan kiinni, ja vyötäisillä oleva käsivarsi piti häntä tiukasti kuin teräsvanne.
Thurg ei hiiskunut sanaakaan, mutta kun Nadara rimpuili vapautuakseen ja hänen kätensä osuivat raakalaisen karvaiseen rintaan ja takkuiseen partaan, arvasi hän, kuka hänen ryöstäjänsä oli, ja häntä puistatti.
Viivyttyään vain kylliksi ennättääkseen varmistua siitä, että vanki oli varmasti hänen otteessaan ja ettei tytön vaipasta jäänyt roikkumaan lievettä, johon hän saattaisi sotkeutua ja kompastua paetessaan kallioseinämää alaspäin, alkoi Thurg laskeutua.
Thandarin luolan suulla Nadara ponnisteli kahta vertaa rajummin saadakseen suunsa vapaaksi ja voidakseen kirkaista äänekkäästi edes kerran. Thurg arvasi, mitä hän mieli, painoi kämmentään entistäkin tiukemmin hänen suulleen, ja seuraavalla hetkellä he olivat huomiota herättämättä siirtyneet lähinnä alemmalle kielekkeelle.
Ylimmillä kielekkeillä koukertelevaa polkua myöten Thurgin oli — kiitos Thandarin — verrattain helppo laskeutua. Mutta kallion juurelta laskien toisella kielekkeellä hänen oli pakko turvautua toisiin niistä kaksista tikkaista, joita myöten päästiin viimeinen taival maahan.
Ja tällöin hänen oli hellitettävä kätensä Nadaran suulta. Hiljaa äristen hän varoitti tyttöä pysymään ääneti, uhaten muutoin heti tappaa hänet, poisti sitten kätensä vangin kasvoilta, tarttui tikkaiden yläpäähän ja heilautti itsensä vaaralliselta jyrkänteeltä tikapuille, pitäen taakkaansa kainalossaan.
Vähän aikaa Nadara oli liiaksi kauhun lamauttama käyttääkseen hyväksensä tilaisuutta, mutta Thurgin parhaillaan laskiessa jalkansa kielekkeelle portaitten alapäässä hän parkaisi kerran äänekkäästi.
Heti tärähti Thurgin kämmen kovakouraisesti hänen huulilleen. Villi pudisti häntä raa'asti ja kiristi hänen vartaloaan valtavassa otteessaan, niin että hän haukkoi henkeään ja odotti joka hetki tuntevansa kylkiluittensa katkeavan hirvittävästä puristuksesta.
Minuutin ajan Thurg seisoi hiljaa kielekkeellä, rutistaen rääkättyä uhriaan ja kuunnellen, kuuluisiko ylhäältä takaa-ajon ääniä.
Pian kävivät Nadaran tuskalliset kärsimykset ylivoimaisiksi — hän pyörtyi. Thurg tunsi hänen vartalonsa herpaantuvan, ja raakalaisen veltot huulet vääntyivät kammottavaan virnistykseen.
Kallioseinämällä oli hiljaista — tytön parkaisu ei ollut häirinnyt hänen heimolaistensa unta. Thurg laski tikkaat, joita myöten hän oli juuri äsken tullut, alemman kielekkeen reunalta maahan ja seisoi seuraavalla hetkellä alhaalla taakkoinensa.
Meluttomasti hän nosti tikkaat ja puun, jota hän oli käyttänyt ylöspäin kavutessaan, ja laski ne maahan kallion juurelle. Se katkaisisi vähäksi aikaa kaiken mahdollisen takaa-ajon, kunnes luolamiehet ennättäisivät tuoda muita tikapuita ylemmiltä kielekkeiltä, jonne he epäilemättä olivat niitä kätkeneet.
Mutta takaa-ajoa ei alkanut, ja Thurg katosi pimeään metsään saaliinensa.
Hän kantoi Nadaraa pitkän matkan, pälyillen pienillä siansilmillään oikealle ja vasemmalle sysipimeään yöhön ajoissa havaitakseen väijyvät pedot. Hänen pienten korviensa puolittain surkastuneet lihakset, jotka vielä noudattivat melkein sammuneen vaiston kehoituksia, koettivat kääntää rujomuotoisia korvanlehtiä eteenpäin, jotta hänen kuulonsa erottaisi ensimmäisen risahduksen, kun kuivat lehvät murtuisivat vankkahampaisen öisen saalistajan pehmeän käpälän alla.
Mutta metsä tuntui kuolleelta. Ei ilmestynyt ainoatakaan elävää olentoa estämään puolieläimen ilkeitä aikomuksia. Thandar nukkui kaukana hänen takanaan. Thurg virnisti.
Kuu pilkisti pilvistä ja valoi metsän puiden juurille hopeisen vihreitä läikkiä. Nadara heräsi pyörtymyksestään. He olivat pienellä aukeamalla. Heti hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän meni tajuttomaksi. Kuutamossa hän tunsi Thurgin. Kammottavan näköisenä raakalainen tähyili hänen ylöspäin käännettyjä kasvojaan.
Thandar oli usein puhellut hänelle uskonnosta, kertoen hänelle omasta Jumalastaan, ja nyt tyttö kiitti Häntä siitä, että Thurg oli vielä liian alhaalla kehitysasteikossa osatakseen suudella. Tuo takkuinen parta, nuo veltosti riippuvat huulet painettuina hänen suulleen! Se oli liian kammottavaa — hän sulki inhoten silmänsä.
Thurg laski hänet pystyyn maahan, yhäti puristaen toisella kädellään hänen hartioitansa. Nadara näki otuksen seisovan vierellään, ahmien häntä himokkailla, verestävillä silmillään. Hänen inhoittavat huulensa värähtelivät ja vapisivat, kun hänen kuuma, kiihkeästi läähättävä hengityksensä kulki nopeasti edestakaisin.
Tyttö tunsi lopun olevan käsillä. Hurjistuneena hän koetti keksiä jotakin puolustautumis- tai pakokeinoa. Thurg veti häntä puoleensa.
Äkkiä Nadara heilautti nyrkkiänsä, iski sen vasten miehen suuta, kiskaisihe sitten irti hänen otteestaan ja syöksyi karkuun.
Mutta seuraavalla hetkellä Thurg oli hänen niskassaan, tarttui karkeasti hänen olkapäähänsä, pudisti häntä rajusti ja paiskasi hänet maahan.
Miehen särkyneistä huulista tippui verta hänen kasvoilleen ja kaulalleen.
Kaukaa kuului syvää, ukkosmaista jyminää. Thurg nosti päätänsä ja kuunteli. Kammottava ääni toistui useita kertoja.
»Suuri Nagoola tulee rankaisemaan sinua», kuiskasi Nadara.
Yhä vielä Thurg kyykötti hänen vierellään. Tyttö oli lakannut taistelemasta, sillä hän tunsi omaansa suuremman voiman sekaantuvan leikkiin pelastamaan hänet.
Maa heidän allaan vapisi, tärähteli ja sitten huojui kamalasti. Jyminä ja pauhu kävivät huumaaviksi. Thurgin intohimot hyytyivät tämän uuden hirmun pelosta, ja hän nousi pystyyn. Vähän aikaa oli hiljaista, mutta sitten tuli uusi, entistä hirveämpi tärähdys.
Maa aaltoili kuvottavasti. Ilmestyi halkeamia, jotka nielivät puita ja sitten sulkeutuivat ikäänkuin ahnaat suut nieltyään kauan lumoamaansa ravintoa.
Thurg kellahti pitkäkseen. Nyt hän oli kauhun vallassa ja parkui äänekkäästi peloissaan.
Taaskin oli hiljaista, ja tällä kertaa eläinmies ponnahti pystyyn ja riensi metsään. Nadara oli yksin.
Pian alkoi maa uudelleen vapista, ja suuren Nagoolan ääni kiiri yli maailman. Säikähtyneitä eläimiä kirmasi Nadaran ohitse, paeten joka taholle. Pieniä kauriita, kettuja, oravia ja muita nakertajia juoksi lukemattomana parvena pelon vallassa sinne tänne.
Iso musta pantteri ja sen puoliso hölkyttivät lapa lapaa vasten painettuna sille aukeamalle, jossa Nadara yhä seisoi liian tyrmistyneenä osatakseen paeta millekään suunnalle.
Ne pysähtyivät hetkiseksi kuutamoon ja silmäilivät häntä, mutta pujahtivat sitten pensaikkoon edes vilkaisemattakaan taaksensa. Heti niiden jälessä tuli kolme kaurista.
Nadara oivalsi, ettei hän ollut lainkaan pelännyt panttereita, kuten olisi tehnyt tavallisissa oloissa. Jopa pienet kauriitkin juoksivat luonnollisten vainoojiensa perässä. Kaikki vähäisemmät pelon tunteet tukehtuivat maanjäristyksen herättämään, kaikki valtaavaan kauhuun.
Aamu alkoi sarastaa idästä. Jyminä oli vähäisempää, tärähdyksien väliajat olivat pitempiä, eivätkä ne enää olleet niin ankaria.
Nadara lähti palaamaan kylään. Joka hetki hän odotti näkevänsä Thandarin tulossa häntä etsimään, mutta vaikka hän oli jo ehtinyt metsän reunaan, ei hän lohdukseen ollut nähnyt merkkiäkään Thandarista eikä muista heimolaisistaan.
Vihdoin hän astui aukeamalle. Hänen edessään kohosi kallio. Hänen huuliltansa puristui tuskainen parahdus, kun hän silmäili katsettaan kohdannutta näkyä. Korkea kallio, joka oli ollut hänen kotinansa — Thandarin heimon kotina — oli pirstoutunut ja murskautunut.
Ulkoneva kallionhuippu oli murtunut irti ja virui rosoisena röykkiönä kallion juurella. Luolat olivat kadonneet. Kielekkeet olivat rauenneet soraksi suuren Nagoolan jättiläismäisistä ponnistuksista. Kaikkialla oli hävityksen jälkiä ja raunioita.
Nadara meni lähemmäksi. Kammottavassa, sekasortoisessa läjässä oli siellä täällä kivien väliin pusertuneina miesten, naisten ja lasten silpoutuneita, murjoutuneita ruumiita.
Nadaran poskilla kieri kyyneliä, ja hänen hentoa vartaloaan puistattivat repivät nyyhkytykset. Entä Thandar? Missä hän oli?
Perin vaivaloisesti ponnistellen tyttö kiipesi sekasortoisia kivilohkareita myöten ylöspäin. Vain arvaamalla hän saattoi päätellä, missä Thandarin luola oli ennen sijainnut; nyt ei ollut jälellä merkkiäkään luolasta — kaikkialla oli samanlainen, lohduton, äänetön kiviröykkiö.
Raivokkaasti hän raastoi ja repi teräväsärmäisistä kivistä kasaantuneita valtavia läjiä. Hänen kätensä saivat naarmuja ja kolhiintuivat verille. Hän huuteli ääneensä miehensä nimeä, mutta vastausta ei tullut.
Vasta myöhään iltapäivällä hän heikkona väsymyksestä luopui turhasta etsinnästään. Sen yön hän nukkui kahden irtautuneen kivilohkareen välisessä halkeamassa ja lähti seuraavana aamuna hakemaan luolaa, jossa voisi elää yksinäisen elämänsä lopun, nauttien sellaista turvaa ja niukkaa mukavuutta kuin yksinäinen tyttö pystyisi tässä villissä maailmassa itselleen hankkimaan.
Viikon päivät hän harhaili sinne tänne, mutta useimmat hänen ennen tuntemansa luolat olivat tuhoutuneet samoin kuin hänen heimonsa asumat.
Vihdoin hän sattumalta osui samalle kalliolle, jonka Thandar oli valinnut kansansa pysyväksi asuinpaikaksi. Täällä näytti maanjäristys riehuneen lievemmin, ja Nadara löysi turvallisen ja mukavan luolan korkealla kallioseinämällä.
Viimeisellä välillä kiivetessään sinne hän tarvitsi ohutta tankoa, jonka hän saattoi vetää jälessään ylös, siten tehokkaasti sulkien tien Nagoolalta ja sen kaltaisilta. Vielä paremmin turvatakseen itseänsä sinne sattumalta osuvien ihmisten varalta tyttö kantoi läjän pieniä kivilohkareita kielekkeelle luolansa suunaukon viereen.
Hän hinasi sinne myöskin hedelmiä, pähkinöitä ja vihanneksia sekä ison kurpitsan, jonka hän täytti vedellä alhaalla kumpuavasta lähteestä. Palattuaan viimeiseltä hakuretkeltään ja istuessaan levähtämässä kielekkeellään, silmäillen maisemaa ja kaukaista valtamerta hän oli erottavinaan jotakin liikkuvan allaan leviävän aukeaman vastaisella laidalla kasvavien puiden varjossa.
Saattoikohan se olla ihminen? Nadara veti seipään vierellensä kielekkeelle.
Paetessaan suuren Nagoolan vimmaa Thurg oli päivän koittaessa saapunut sille paikalle, jossa hänen väkensä leiri oli ollut. Siellä hän ei kuitenkaan nähnyt miehistänsä merkkiäkään. Maassa vain ammotti laaja, säröreunainen, puolittain sulkeutunut repeämä, joka oli saattanut nielaista koko hänen heimonsa, kuten hän oli nähnyt halkeamain metsässä nielevän monta, monta puuta samalla kertaa.
Jonkun aikaa hän etsi jälkiä heimolaisistaan, mutta turhaan. Kun maanjäristyksen nostattama pelko sitten oli vaimennut, lähti hän takaisin metsään etsimään tyttöä. Hän haki neljä päivää, saapui sen kallion raunioille, jonka seinämällä Nadaran heimo oli majaillut, ja huomasi siellä merkkejä siitä, että tyttö oli käynyt siellä kallion tuhoutumisen jälkeen.
Hän näki Nadaran somien jalkojen jälkiä pehmeässä maassa lohkareitten juurella — näki, kuinka hän oli kaivanut järkäleitten seasta etsiessään Thandaria — näki hänen ruohovuoteensa lohkareitten välisessä halkeamassa ja huolellisesti ja uutterasti etsittyään löysi sitten Nadaran jäljet, jotka veivät itään päin.
Seurattuaan niitä useita päiviä hän vihdoin lähellä merta saapui aukealle tasangolle metsän laitaan. Kapean aukeaman toisella puolella kohosi korkea kallio — ja siellä kapusi jokin olento luolan tummaa suuta kohti.
Saattoiko se olla nainen? Thurgin silmät soukkenivat, kun hän tähysti kalliota tarkkaan. Niin, se oli nainen — sama nainen — hänen etsimänsä ja yksin.
Riemusta kiljaisten Thurg syöksähti metsästä aukeamalle ja lähti vinhasti juoksemaan kalliolle, jonka seinämällä Nadara kyyrötti vieressään pieni kasa säröisiä heittokiviään valmiina uudelleen kamppailemaan tämän inhoittavan hirviön kanssa enemmästä kuin hengestä.