KUUDES LUKU
Etsintä
Oli kulunut vuosi siitä, kun Waldo Emerson Smith-Jones oli lähtenyt vanhempiensa aristokraattisesta, Back-lahden rannalla sijaitsevasta kodista pitkälle merimatkalle etsimään parannusta köhäänsä ja poskiensa hivutautiseen punaan, jotka sellaisinaan olivat olleet melkein parantumattoman taudin merkkinä.
Kaksi kuukautta myöhemmin oli saapunut ensimmäinen niukka sanomalehtiuutinen siitä, että se höyrylaiva, jossa Waldo Emerson oli kiertomatkalla eteläisillä merillä, oli hädin tuskin pelastunut tyyten tuhoutumasta, kun sen oli yllättänyt tavattoman iso hyökyaalto. Uutinen kuului:
Kapteenin selostuksen mukaan oli voimakas aalto vyörinyt koko aluksen ylitse, hetkeksi haudaten sen tyyten alleen. Kaksi merimiestä, komentosillalla ollut upseeri ja muuan matkustaja, suistui mereen.
Viimemainittu oli amerikkalainen Waldo E. Smith-Jones, bostonilaisen John Alden Smith-Jonesin poika, joka oli matkoilla hoitaakseen terveyttään.
Höyrylaiva selviytyi aallosta ja risteili edestakaisin jonkun aikaa, mutta kun aalto oli ajanut sen vaarallisen likelle rantaa, ei näyttänyt enää turvalliselta viipyä paikalla, sillä jos olisi tullut toinen hyökyaalto, olisi se kokonaan tuhonnut aluksen, paiskaten sen läheiselle rannalle.
Kummastakaan onnettomuuden kohtaamasta miespoloisesta ei nähty merkkiäkään.
Rouva Smith-Jones on vuoteen omana.
Heti varusti John Alden Smith-Jones huvipurtensa ja lähetti sen vanhan ystävänsä kapteeni Burlinghamen, virasta eronneen meriupseerin, johtamana kaukaiselle rannikolle etsimään hänen poikansa ruumista, joka höyrylaivan kapteenin arvelun mukaan oli hyvin mahdollisesti ajautunut rannalle.
Ja nyt oli Burlinghame palannut kertomaan, että hänen tehtävänsä ei ollut onnistunut. Miehet istuivat John Alden Smith-Jonesin kirjastossa. Rouva Smith-Jones oli heidän seurassaan.
»Tutkimme huolellisesti rannan, jonka kohdalla hyökyaalto yllätti laivan», vakuutti kapteeni Burlinghame. »Kilometrien matkalla kummallekin päin tarkastimme hietikosta jokaisen neliömetrin.
— Viidakon reunasta kysymyksessä olevan rantakaistaleen kohdalta löysimme merimiehen ruumiin. Se ei ollut eikä voinut olla Waldon. Puku oli merimiehen, ja vartalo oli paljoa lyhempi ja vantterampi kuin teidän poikanne. Koko rannikolla ei näkynyt merkkiäkään mistään muusta ruumiista.
— Kun pidimme mahdollisena, että joku miehistä oli saattanut ajautua maihin hengissä, lähetimme tiedusteluretkikuntia sisämaahan. Maa oli villiä ja kolkkoa, ja kahdesti kohtasimme hurjia, valko-ihoisia raakalaisia, jotka viskelivät meitä kivillä, mutta pakenivat kuultuansa ensimmäiset laukauksemme.
— Jatkoimme etsintäämme ympäri koko saaren, joka on melkoisen laaja.
Itärannikolta löysin tämän.»
Kapteeni ojensi Smith-Jonesille jalokivipussin, jonka Nadara oli unohtanut lähtiessään Thandaria karkuun, ja kertoi lyhyesti kaikki, mitä tiesi sen nais-paran tarinasta, jonka oma se oli ollut.
»Minä muistan sen tapauksen hyvästi», virkkoi rouva Smith-Jones.
»Minulla oli ilo pitää kreiviä ja kreivitärtä vierainani, kun he
kävivät täällä kuherrusmatkallaan. He olivat herttaisia ihmisiä.
Surkeata on ajatella, että he saivat niin traagillisen lopun!»
Kaikki kolme jäivät äänettömiksi. Burlinghame ei tiennyt, oliko hän hyvillään vaiko pahoillaan siitä, ettei ollut löytänyt Waldo Emersonin luita — se olisi lopettanut vanhempien kaikki toiveet. Kenties hyvin samansuuntaisia ajatuksia risteili toistenkin mielessä.
Jossakin laajan talon alakerroksissa soi sähkökello. Yhäti istui kolmikko ääneti. He kuulivat ovenvartijan avaavan etuoven. Sitten kuului hiljaisia ääniä, ja pian naputettiin kirjaston ovelle kunnioittavasti.
Herra Smith-Jones katsahti ovelle ja nyökkäsi. Tulija oli ovenvartija.
Hänellä oli kädessään kirje.
»Mitä nyt, Krutz?» tiedusti isäntä väsyneesti. Tuntui siltä kuin ei enää mikään jaksaisi herättää hänen mielenkiintoaan.
»Erikoislähetin tuoma kirje, sir», vastasi palvelija. »Poika väittää, että teidän itsenne on kuitattava se, sir.»
»Niinpä kyllä», myönsi Smith-Jones ottaessaan vastaan kirjeen ja kuittikaavakkeen.
Hän katsahti postileimaan — San Francisco.
Hitaasti hän leikkasi kuoren auki.
»Sallitteko?» Hän katsahti ensin vaimoonsa ja sitten kapteeni
Burlinghameen.
Molemmat nyökkäsivät.
John Alden Smith-Jones avasi kirjeen. Se sisälsi yhden ainoan käsinkirjoitetun sivun ja toiseen kuoreen suljetun liitteen. Luettuaan vain pari riviä hän äkkiä oikaisihe tuolillaan.
Kapteeni Burlinghame ja rouva Smith-Jones katsoivat häneen kohteliaan ja kummastelevan kysyvästi.
»Hyvä Jumala!» huudahti herra Smith-Jones. »Hän on elossa — Waldo on elossa!»
Rouva Smith-Jones ja kapteeni Burlinghame ponnahtivat tuoleiltaan ja juoksivat puhujan luokse.
Käsiensä tutistessa niin, että hänen oli vaikea lukea sanoja, joita hänen vapiseva äänensä tuskin kykeni lausumaan, John Alden Smith-Jones luki ääneen:
Sally Corwith, San Francisco, Kalifornia.
Herra John Alden Smith-Jones, Boston, Mass.
Saavuin juuri satamaan ja riennän lähettämään perille poikanne minulle antaman, hänen äidilleen osoitetun kirjeen. Hän ei suostunut lähtemään mukaamme. Tapasimme hänet saarella, joka on 10°—' eteläistä leveyttä ja 150°—' läntistä pituutta. Hän näytti olevan hyvässä voinnissa ja pystyvän huolehtimaan itsestään. Hän ei, kuten hän itse väitti, tarvinnut mitään muuta kuin partaveistä, joten annoimme hänelle veitsen, ja lisäksi eräs miehistäni lahjoitti hänelle käärön purutupakkaa. Kehoitin häntä lähtemään, mutta hän ei suostunut. Mukana seuraava kirje epäilemättä kertoo hänestä tarkemmin.
Kunnioittaen
Henry Dobbs,
laivuri.
»Kymmenen eteläistä, sataviisikymmentä läntistä», jupisi kapteeni Burlinghame. »Se on juuri tarkastamamme saari. Missä ihmeessä hän on saattanut olla!»
Rouva Smith-Jones oli aukaissut hänelle osoitetun kirjeen ja luki sitä henkeänsä pidätellen.
Rakas äiti.
Tunnen olevani kovin itsekäs jäädessäni tänne ja mahdollisesti aiheuttaessani teille lisää levottomuutta, mutta minun on täytettävä eräitä velvollisuuksia joitakuita täkäläisiä kohtaan, enkä katso voivani poistua täältä, ennenkuin olen ne täyttänyt.
Olen saanut täällä osakseni kaikkea, mitä ihminen suinkin osaa kaivata
— vieläpä enemmänkin, saattanen vakuuttaa.
Ilmanala on ihastuttava. Yskäni on kadonnut, ja nyt olen kaikin puolin
terve mies — vankempi kuin koskaan ennen muistan olleeni.
Nykyisin asustan vuoristossa ja tulin tänään vain käväisemään rannikolla, jossa onneksi tapasin »Sally Corwithin», ja käytän hyväkseni kapteeni Dobbsin ystävällisyyttä, lähettäen tämän kirjeen sinulle.
Älä ole huolissasi, äiti-kulta! Velvollisuustehtäväni ovat pian suoritetut, ja sitten riennän ensimmäisessä laivassa Bostoniin.
Olen kohdannut täällä koko joukon mielenkiintoisia ihmisiä — kiintoisimpia, mitä olen milloinkaan tavannut. He suorastaan väsyttävät minua huomaavaisuudellaan.
Ja koska kapteeni Dobbs kiirehtii matkalle, lopetan nyt kirjeeni, vakuuttaen mitä syvimmin rakastavani sinua ja isää.
Sinua aina hellästi muistava poikasi
Waldo.
Rouva Smith-Jonesin silmät olivat sumeat kyynelistä — kiitollisuuden ja onnen kyynelistä.
»Ja ajatella», huudahti hän, »että hän sittenkin on elossa ja terve — ihan terve! Hänen yskänsä on parantunut — se on parasta kaikesta, ja hänen ympärillään on kiintoisia ihmisiä, joita Waldo juuri kaipasi. Jonkun aikaa minua ennen hänen lähtöään peloitti, että hän antautui liian kiinteästi opintoihinsa ja seurusteluun ympärillänsä olevan vähäisen, suljetun piirimme kanssa. Tämä kokemus laajentaa hänen ajatustapaansa. Ne ihmiset saattavat tietenkin olla hieman maaseutulaisiin vivahtavia, mutta ilmeisesti he ovat jonkun verran sivistyneitä ja hienostuneita — muutoin ei Waldo-poikani olisi ikinä ylistänyt heitä 'mielenkiintoisiksi'. Karkeat, oppimattomat ja rahvaanomaiset eivät milloinkaan voisi olla kiintoisia ainoastakaan Smith-Jonesista.»
Kapteeni Cecil Burlinghame nyökkäsi kohteliaisuuden osoitukseksi — hän ajatteli saaren sisäosissa näkemiänsä alastomia, karvaisia raakalaisia.
»Ilmeisesti, Burlinghame», huomautti herra Smith-Jones, »jäi osa saarta teiltä tarkastamatta. Waldon kirjeestä päättäen täytyy siellä olla siirtokunta sivistyneitä ihmisiä. On tietenkin mahdollista, että se on syvemmällä maassa kuin te kävitte.»
Burlinghame ravisti päätänsä.
»Olen ihan ymmällä», valitti hän. »Kiersimme koko saaren ympäri, mutta missään emme nähneet merkkiäkään ihmiskäsin parannetusta satamasta, jollaisen olettaisi siellä olevan, jos saaren sisäosissa olisi joku edistynyt siirtokunta. Jos laivoja edes silloin tällöin poikkeaisi siellä käymässä kauppaa siirtolaisten kanssa, olisi meidän pitänyt tavata ainakin kiinnitysrengas jossakin rannikon monista luonnollisista, satamaksi sopivista lahdelmista.
— Ei, hyvät ystävät», jatkoi hän, »sikäli kuin minä olen taipuvainen uskomaan, ei Waldon kirjettä voida tulkita sillä tavoin.
— Ilmeisesti hän näyttää olevan hyvässä turvassa ja iloisella mielellä, ja se tieto riittää meille. Nyt meidän pitäisi olla helppo löytää hänet — jos vielä haluatte lähettää häntä noutamaan.«
»Hän on saattanut jo lähteä matkalle Bostoniin», virkkoi rouva
Smith-Jones. »Hänen kirjeensä on päivätty monta kuukautta sitten.»
Taaskin Burlinghame pudisti päätään.
»Älkää luottako siihen, hyvä rouva!» varoitti hän ystävällisesti. »Saattaa kulua viisikymmentä vuotta, ennenkuin ainoakaan laiva taas poikkeaa sen syrjäisen saaren rannassa — jollette te sitä sinne lähetä.»
John Alden Smith-Jones hypähti pystyyn ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla.
»Kuinka pian voidaan Priscilla panna kuntoon lähteäkseen takaisin saarelle?» tiedusti hän.
»Se voi tapahtua viikossa, jos tarvitaan», vastasi Burlinghame.
»Entä lähdetkö sinä mukaan komentajana?»
»Ilomielin.»
»Sepä hyvä!» huudahti Smith-Jones. »Ja nyt, kunnon ystävä, aloitetaan valmistelut vitkastelematta. Minä aion tulla mukaan.»
»Ja minäkin lähden», ilmoitti rouva Smith-Jones.
Molemmat miehet katsahtivat häneen ällistyneinä.
»Mutta, rakas», esteli hänen puolisonsa, »onhan mahdoton tietää, minkälaiset vaarat ja vaivat meitä odottavat — sinä et jaksaisi kestää sellaisen retken rasituksia».
»Minä lähden», vakuutti rouva Smith-Jones jyrkästi. »Tunnen Waldo-poikani ja hänen hienostuneen, tunteikkaan luonteensa. Uskon varmasti jaksavani hyvin kestää kaikki, mitä hän on kestänyt. Hän kertoo olevansa mielenkiintoisten ihmisten parissa. Ilmeisesti ei niin ollen saaren asukkaiden puolelta ole mitään pelkäämistä, ja sitäpaitsi tahdon omakohtaisesti tutustua niihin henkilöihin, joiden parissa hän on elänyt. Olen aina huolekkaasti koettanut koota Waldon ympärille vain valioväkeä, ja jos hän sillä aikaa, jonka hän on ollut poissa äidillisestä valvonnastani, on saanut joitakuita turmelevia vaikutuksia, tahdon oppia tuntemaan ne osatakseni taistella niiden seurauksia vastaan.»
Siihen se päättyi. Jos rouva Smith-Jones tunsi poikansa, tunsi herra
Smith-Jones varmasti vaimonsa.
Viikkoa myöhemmin lähti Priscilla Bostonin satamasta pitkälle matkalle
Kap Hornin ympäri etelämerelle.
Aluksessa oli enimmäkseen entinen miehistö. Ensimmäinen ja toinen perämies olivat uusia. Edellinen näistä, William Stark, oli esittänyt Burlinghamelle hyvät suositukset. Alusta alkaen hän näytti älykkäältä ja kokeneelta merimieheltä. Se, että hän oli harvapuheinen, vain lisäsi hänen arvoaan Burlinghamen silmissä. Stark oli taipuvainen pitämään ankaraa sotilaskuria, joten miehistö pian alkoi vihata häntä sydämen pohjasta, mutta koska hän rajoitti tämän epämiellyttävän piirteensä ilmaukset mitättömiin toimenpiteisiin, tyytyivät miehet ainoastaan nurisemaan siitä keskuudessaan, mikä on jokaisen kunnon merimiehen etuoikeus ja nautinto. Heidän uskollisuuttaan mainiota Burlinghamea kohtaan ei kuitenkaan edes kymmenen Starkia olisi jaksanut järkyttää.
Yksitoikkoinen ja seikkailuton matka kymmenennen eteläisen leveysasteen ja sadannenviidennenkymmenennen läntisen pituusasteen leikkauskohtaan päättyi vihdoin ja maata näkyi edestä ylähangan puolelta. Sievässä, valkeassa Priscillassa oli kiihtymys ylimmillään. Levottomana rouva Smith-Jones melkein alinomaa tähyili kenttäkiikarillaan, odottaen joka hetki näkevänsä Waldo Emersoninsa laihan, kuihtuneen hahmon seisomassa rannalla heitä vastassa.
Kaksi viikkoa he purjehtivat pitkin rannikkoa, pysähtyen silloin tällöin päiväksi, jolloin retkikuntia lähetettiin sisämaahan etsimään sivistysasutuksen merkkejä. Kaksi päivää he viipyivät siinä lahdessa, jossa Sally Corwith oli ollut ankkurissa. Siltä kohdalta he tunkeutuivat syvemmälle maahan kuin mistään muualta, mutta tuloksettomasti. Burlinghamen suunnitelman mukaan heidän oli ensiksi hätäisesti tarkastettava koko rannikko ja tehtävä vain lyhyitä retkiä saaren sisäosiin. Jollei siten löydettäisi kadonnutta Waldoa olisi seurueen uudelleen tutkittava koko alue ja viivyttävä niin monta viikkoa tai kuukautta kuin saaren jokaisen neliömetrin perinpohjainen tarkastaminen vaatisi.
Ohjelman alkuosaa suorittaessaan he laskivat ankkurin samaan lahteen, jonka pinnalla Waldo Emerson ja Nadara olivat nähneet Priscillan keinuvan, sitten paeten sen luota.
Burlinghame muisti, että jalokivipussi oli löydetty juuri siltä kohdalta. Sally Corwithin lahden jälkeen, kuten he olivat alkaneet nimittää toista ankkuripaikkaa, tuntui tämä tarjoavan parhaat onnistumisen mahdollisuudet. He ristivät sen Eugenie-lahdeksi sen kovaonnisen nais-rukan, Eugénie Marie Céleste de la Valoisin, Crecyn kreivittären, mukaan, jonka jalokivet oli löydetty rannalta.
Burlinghame ja Waldon isä olivat seurassaan kuusi Priscillan päällystön ja miehistön jäsentä kuluttaneet päivän metsässä, tasangolla ja vuorilla, etsien ihmisasutuksen jälkiä. Vähän keskipäivän jälkeen löysi ensimmäinen perämies Stark ihmisen vaalenneen luurangon. Hänen huutojensa johdosta riensivät seurueen muut jäsenet hänen luokseen. Kolkko hahmo virui korkeassa ruohikossa pienellä heinättömällä läikällä. Sen ympäriltä olivat mädäntymisnesteet tappaneet kasvullisuuden, jättäen sen virumaan eristettynä ja kaamean inhoittavana, ikäänkuin luonto olisi kammonnut ja kauhuissaan kaihtanut sitä.
Stark seisoi osoittaen sitä sanaakaan virkkamatta toisten tullessa hänen luoksensa. Ensiksi saapui Burlinghame. Hän kumartui syvälle luiden puoleen ja tarkasti niitä huolellisesti. John Alden Smith-Jones riensi huohottaen hänen viereensä. Nähtyään, mitä Burlinghame tutki, hän kävi heti kalmankalpeaksi. Burlinghame katsahti häneen.
»Se ei ole hänen», vakuutti kapteeni. »Katsohan tuota kalloa — se on joko gorillan tai jonkun hyvin alhaisrotuisen ihmisen.»
Smith-Jones huoahti helpotuksesta.
»Kuinka kauhea otus sen on täytynytkään olla!» virkkoi hän päästyään täysin selville, kuinka tavattoman leveä tuo vanttera luuranko oli. »Waldon on ollut mahdotonta pysyä hengissä tuollaisten olentojen asumassa villissä seudussa. Kuvittelehan häntä vain tuota petoa vastassa! Luonnostaan pelokkaana ja heikkorakenteisena hän olisi kuollut kauhusta jo nähdessään moisen otuksen karkaavan kimppuunsa.»
Kapteeni Cecil Burlinghame nyökkäsi myöntävästi. Hän tunsi Waldo Emersonin hyvin eikä senvuoksi voinut kuvitellakaan vastakkain heikkoa, arkaa nuorukaista ja sellaista petoa, jollaista tämän vaalenneen luurangon oli täytynyt kannattaa. Ja heidän jalkojensa juuressa viruvat Lättäjalan luut olivat mykkänä todistuksena sellaisesta mahdottomuudesta.
Äkkiä erään merimiehen luikkaus suuntasi heidän huomionsa laakson vastaiseen laitaan. Mies seisoi kummulla, huitoi käsiään ja viittoili rajusti korkeaan kallioon päin, joka äkkijyrkkänä kohosi rehevästä viidakkoruohikosta. Kaikkien silmät kääntyivät kiihtyneen merimiehen osoittamaan suuntaan. Aluksi he eivät erottaneet mitään, mutta pian ilmestyi hahmo vähäiselle kohoamalle. Se oli ihminen, ja niinkin kaukaa kaikki olivat varmoja, että se oli nainen. Ja hänen takanaan riensi toinen olento. Naista takaa-ajava otus oli paksu ja tanakkatekoinen. Se olisi saattanut olla henkiinvironneena sama olento, jonka luurangon he olivat äsken löytäneet.
Saisiko otus naisen kiinni, ennenkuin viimemainittu ennättäisi kalliolle? Olisiko pakenija turvassa edes sielläkään? Burlinghame ja Stark olivat jo lähteneet juoksujalkaa oikaisemaan kalliota kohti. John Alden Smith-Jones seurasi verkkaisemmin. Miehet kiiruhtivat päällikköjensä jälessä.
Tyttö oli saapunut kalliolle ja kapusi niiden jyrkkää rinnettä ylöspäin ketterästi kuin orava. Mies kiipesi ihan hänen kintereillään. Katsojat näkivät tytön pääsevän kielekkeelle, jonka yläpuolella ammottavasta luolasta hän ilmeisesti toivoi saavansa turvapaikan, ja kiipeävän tikkaina käyttämäänsä huojuvaa vesaa myöten. He huoahtivat helpotuksesta, sillä nyt hän näytti ehtineen turvaan — mies oli vielä seuraavalla alemmalla kielekkeellä.
Mutta seuraavalla hetkellä valtasi tarkkailijat kauhu. Tyttöä takaa-ajava raakalainen oli tarttunut jättiläiskourallaan vesan alapäähän ja kiskoi sitä parhaillaan pois kielekkeen reunalta. Hetkisen kuluttua tyttö suistuisi joko hänen syliinsä tai kauheaan kuolemaan alhaalla oleviin säröisiin kiviin.
Burlinghame ja Stark seisahtuivat yhtä aikaa ja veivät molemmat pyssyn poskelleen. Pamahti kaksi laukausta, niin lähekkäin, että ne kuulostivat yhdeltä.