SEITSEMÄS LUKU
Ensimmäinen perämies Stark
Huomattuaan Nadaran oli Thurg kiitänyt kallion juurelle, karjuen ja mylvien kuin vimmastunut härkä. Hän kiipesi puoliväliin pyrkiessään tytön korkeaan turvapaikkaan. Mutta sitten oli hyvin tähdätty, rosoinen kivi saanut hänet äkkiä pysähtymään, syljeksien verta ja hampaita vahingoittuneesta suustansa. Hän katsahti Nadaraan ja kiljui raivokkaasti, uhkaillen kostoa. Nadara sinkautti häntä toisella kivellä, joka osui suoraan hänen silmäänsä, kaataen hänet kuin tukin kapealle kielekkeelle, jolla hän oli seissyt. Nopeasti alkoi tyttö laskeutua hänen luokseen päättääkseen aloittamansa työn, sillä hän tiesi, että kun Thurg nyt kerran oli löytänyt hänen piilopaikkansa, ei hän saisi rauhaa eikä turvaa, niin kauan kuin hirviö oli elossa.
Mutta hän ei ollut ehtinyt juuri muuta kuin laskea puun alempana olevalle kielekkeelle, kun miehen jättiläisruho alkoi liikkua ja Thurg nousi istumaan. Ketterästi Nadara kiipesi uudelleen kielekkeelleen ja veti seipään uudelleen ylös. Hän oli heittämäisillään miestä uudella kivellä, kun viimemainittu puhutteli häntä.
»Me olemme yksin maailmassa», alkoi hän. »Suuri Nagoola on surmannut koko sinun kansasi ja koko minun kansani. Tule alas! Eletään rauhallisesti yhdessä. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan muuta ihmistä hengissä.»
Nadara nauroi hänelle vasten kasvoja.
»Minäkö tulisin sinun luoksesi!» huusi hän pilkallisesti. »Eläisin sinun kanssasi! Mieluummin eläisin metsässä tonkivien sikojen seurassa. Mene tiehesi! Muutoin lopetan aloittamani työn ja tapan sinut. En eläisi sinun kanssasi, vaikka tietäisin sinun olevan viimeisen inhimillisen olennon koko maailmassa.»
Thurg rukoili ja uhkaili, mutta kaikki oli turhaa. Uudelleen hän yritti kavuta tytön luokse, mutta taaskin hyvin tähdätyt kivet karkoittivat hänet. Vihdoin hän peräytyi, ärjyen ja uhkaillen.
Viikkokausia hän kärkkyi kallion läheisyydessä. Nadaran niukat ruokavarat olivat pian lopussa. Hänen oli pakko laskeutua maahan hankkimaan lisää ruokaa ja täyttämään kurpitsansa tahi kuolla nälkään ja janoon. Hän kävi metsässä öisin, vaikka musta Nagoola oli saalistamassa ja väijyi uhmaavana pimeydessä. Vihdoin mies huomasi hänet hänen ollessaan tällaisella yöllisellä retkellään ja oli vähällä saavuttaa hänet, ennenkuin hän ehti turvaiselle kielekkeelleen.
Kolme päivää Thurg piti häntä tiukasti vankina. Taaskin hänen muonavaransa ehtyivät. Kahdesti oli Nagoola vähällä saada hänet kynsiinsä metsässä. Enää hän ei rohjennut uhitella kohtaloa menemällä synkkään metsään yön aikana. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin panna kaikki alttiiksi koettamalla vielä viimeisen kerran pujahtaa Thurgin kynsistä päivällä ja etsiä uusi piilopaikka jossakin saaren kaukaisessa sopessa.
Valppaasti hän tähyili sopivaa tilaisuutta, ja raakalaisen poistuttua vähäksi aikaa hakemaan ravintoa itselleen lipui tyttö vikkelästi kallion juurelle ja kiiti korkeassa ruohikossa laakson vastaiseen reunaan.
Sinä päivänä Thurg oli osunut kauriiden jäljille etsiessään metsästä marjoja, jotka olivat siihen aikaan kypsyneet ja joista hän erikoisesti piti. Jäljet veivät metsän reunaa pitkin laakson vastaiseen laitaan ja sieltä kukkuloiden ylitse niiden takaiseen seutuun. Koko päivän Thurg seurasi nopsajalkaisia eläimiä, kunnes hänen vihdoin onnistumatta saavuttaa niitä oli luovuttava niitä vaanimasta ja palattava kalliolle, ettei hänen arvokkaampi otuksensa pääsisi karkuun.
Kukkuloiden ja kallioiden puolivälissä hän äkkiä joutui vastakkain Nadaran kanssa. He olivat vajaan kahdenkymmenen askeleen päässä toisistansa. Mielihyvästä ulvoen Thurg syöksyi tavoittamaan tyttöä, mutta tämä pyörähti pakoon, ennenkuin mies ehti tarttua häneen käsiksi. Jos Thurgin toiset senpäiväiset ajettavat olivat olleet nopeita, niin oli Nadarakin, sillä pelko lainasi siivet hänen nopsille jaloilleen. Thurg juosta lönkytti hänen jälessään, ja jos matka olisi ollut lyhyempi, olisi hän jäänyt kauas jälkeen. Mutta heidän kohtaamispaikaltaan oli pitkä matka Nadaran kalliolle. Tyttö jaksoi jätättää miestä lyhyellä välillä, mutta kun voitto jäi kestävyyden varaan, oli raakalaisella suunnattomasti edullisempi puoli.
Heidän lähestyessään päämaalia Nadara tajusi kintereillään huohottavan hirmuolennon ripeästi lyhentävän hänen alussa saavuttamaansa etumatkaa. Hän pinnisti kaikki voimansa ja jokaisen lihaksensa välttääksensä häntä uhkaavaa kohtaloa. Hänen saapuessaan kalliolle oli Thurg ihan hänen takanaan. Miltei tyyten uupuneena hän reutoutui ylöspäin, kuten hänestä itsestään tuntui, surkean hitaasti. Vihdoin hänen kätensä ulottui puuhun, jota myöten hän pääsisi luolansa suulle — hetkisen kuluttua hän olisi turvassa. Mutta hänen virinnyt toivonsa sammui, kun hän tunsi vesan luistavan ja alaspäin vilkaistessaan näki Thurgin kiskovan sitä pois paikaltaan.
Hän sulki silmänsä, jotta ei näkisi allaan ammottavaa kuilua, johon hän oli suistumaisillaan. Ja sitten hänen korviaan vihlaisi hirvittävin ääni, mitä hän oli koskaan kuullut, lukuunottamatta sateen tullen taivaalla kiirivää ukkosenjyrinää. Mutta tämä ääni ei kajahtanut ylhäältä, vaan alhaalta laaksosta.
Tikkaat taukosivat luisumasta. Tyttö avasi silmänsä ja katsahti alaspäin. Syvällä hänen allaan virui Thurgin ruumis. Hän erotti, että mies oli ihan kuollut. Vainaja makasi kasvoillaan ja hänen selässään olevista kahdesta pienestä reiästä valui kummastakin vähäinen verivirta.
Nadara kiipesi kielekkeelleen, veti vesan jälkeensä ja katseli sitten ympärilleen saadakseen selville, mistä kummallinen ääni ja Thurgin äkillinen kuolema johtuivat, sillä hän ei voinut olla liittämättä niitä toistensa yhteyteen. Alhaalla laaksossa hän näki joukon outoihin asuihin puettuja miehiä, jotka tulivat kalliolle päin. Hän keräsi heittokivensä lähelleen, käsiensä ulottuville. Nyt miehet olivat kallion juurella hänen kohdallaan ja huusivat hänelle. Hänen silmänsä menivät pystyyn kummastuksesta — muukalaiset puhuivat samaa outoa kieltä, jota Thandar oli koettanut opettaa hänelle. Hän huusi heille vastaan omalla kielellään, mutta he ravistelivat päätään ja viittoilivat häntä laskeutumaan alas. Häntä peloitti. Koko elämänsä ajan hän oli pelännyt miehiä eikä syyttäkään — kaikkia muita paitsi iäkästä kasvatusisäänsä ja Thandaria. Nämä muukalaiset olivat ilmeisesti miehiä. Hän ei voinut odottaa heiltä muuta kuin samanlaista kohtaloa kuin olisi saanut osakseen Thurgilta.
Yksi heistä oli alkanut kavuta kalliolle. Hän oli Stark. Nadara sieppasi kiven ja nakkasi sillä häntä. Hän sai hädintuskin sen väistetyksi ja lakkasi yrittämästä kiivetä tytön luokse. Nyt lähestyi Burlinghame käsi koholla, kämmen Nadaraan päin merkiksi siitä, ettei hän ahdistaisi tyttöä. Nadara muisti hieman Thandarin opettamaa kieltä — kenties miehet ymmärtäisivät sitä.
»Menkää tiehenne!» huusi hän. »Menkää tiehenne! Nadara tappaa ilkeät miehet.»
Mielihyvän ilme levisi Burlinghamen kasvoille — tyttö puhui englanninkieltä.
»Me emme ole ilkeitä miehiä», luikkasi hän vastaan. »Me emme tee sinulle pahaa.»
»Mitä te sitten tahdotte?» tiedusti Nadara vieläkään uskomatta pelkkiä sanoja.
»Haluamme puhella kanssasi», vastasi Burlinghame. »Etsimme erästä ystäväämme, joka haaksirikkoisena joutui tälle saarelle. Tule alas. Emme tee sinulle pahaa. Emmekö ole jo osoittaneet olevamme ystäviäsi surmaamalla tämän sinua hätyyttäneen vintiön?»
Tämä mies puhui ihan samaa kieltä kuin Thandar. Nadara ymmärsi hänen kaikki sanansa, sillä Thandar oli puhunut hänelle paljon englanninkieltä. Hän ymmärsi sitä paremmin kuin osasi sitä puhua. Jos he kerran puhuivat samaa kieltä kuin Thandar, täytyi heidän olla kotoisin samasta maasta. Kenties he olivat Thandarin ystäviä. Joka tapauksessa he olivat hänen kaltaisiaan, eikä Thandar milloinkaan ahdistanut naisia. Hän saattoi luottaa heihin. Verkkaisesti hän laski seipään paikoilleen ja alkoi laskeutua. Useita kertoja hän jäi kahdelle päälle, mielien palata kielekkeelleen, mutta lopulta aina Burlinghamen ystävällinen ääni ja rohkaisevat sanat tehosivat, ja pian Nadara seisoi heidän edessään.
Priscillan päällystö ja merimiehet kertyivät tytön ympärille. Heihin tekivät hänen käytöksensä ja hänen kauneutensa ja ryhtinsä koruton arvokkuus voimakkaan vaikutuksen. Vasemmalle olkapäälleen kiinnitettyä laajaa, mustaa pantterintaljaa hän kantoi majesteetillisesti kuin kuningatar ja niin luonnollisesti, ettei hänen siveyttään voinut vähääkään epäillä, vaikka se jätti hänen vartalostaan paljaaksi ihan yhtä paljon kuin verhosikin. William Stark, Priscillan ensimmäinen perämies, pidätti henkeään — ei koskaan, siitä hän oli varma, ollut Jumala luonut viehättävämpää olentoa.
Kallion laelta tirkisteli takkuinen mies outoa näkyä. Hän räpytteli pieniä silmiään, kynsi takkuista päätään, ja kerran hän sieppasi lähellään olevan ison kiven. Mutta hän ei heittänyt sillä alhaalla seisovaa seuruetta, sillä hän oli kuullut pyssyjen kovat pamahdukset, huomannut savun tuprahtavan piippujen suista ja nähnyt Thurgin äkkiä ja ihmeellisellä tavoin sortuvan maahan.
Burlinghame puhui Nadaralle.
»Kuka olet?» kysyi hän.
»Nadara», vastasi tyttö.
»Missä asut?»
Nadara heilautti olkansa ylitse peukaloansa kallioon päin. Burlinghame tähyili kivistä seinämää, mutta ei erottanut siellä merkkiäkään muista elollisista olennoista.
»Missä omaisesi ovat?»
»Kuolleet.»
»Kaikkiko?»
Nadara nyökkäsi myöntävästi.
»Kuinka kauan sitten he kuolivat ja mikä heidät surmasi?» jatkoi
Burlinghame.
»Melkein kuukausi takaperin. Heidät surmasi suuri Nagoola.»
Vastaillen kysymyksiin Nadara selosti kaikkea, mitä oli tapahtunut maanjäristysyön jälkeen. Hänen kuvauksensa nojalla olivat amerikkalaiset varmoja siitä, että äskettäin, oli sattunut raju maanjäristys, joka oli järkyttänyt saaren perustuksia.
»Tiedusta häneltä Waldoa!» supatti Smith-Jones uskaltamatta itse lausua kysymystä.
»Etsimme erästä nuorta miestä», sanoi Burlinghame, »joka suistui laivasta mereen tämän saaren länsirannikolla. Tiedämme hänen päässeen hengissä maihin, sillä olemme kuulleet hänestä. Oletko nähnyt tätä muukalaista tai kuullut hänestä. Hänen nimensä on Waldo Emerson Smith-Jones. Tämä herra on hänen isänsä», lisäsi hän, osoittaen Smith-Jonesia.
Silmät levällään Nadara katseli John Alden Smith-Jonesia. Tämä mies siis oli Thandarin isä. Hän sääli miestä kovasti, sillä hän tiesi hänen rakastaneen Thandaria — Thandar oli usein vakuuttanut hänelle niin. Hän ei oikein tiennyt, miten kertoisi kaikesta — hän ei olisi tahtonut tuottaa toiselle samanlaista tuskaa ja surkeutta kuin oli itse saanut kestää.
»Tiedätkö hänestä mitään?» kysyi Burlinghame.
Nadara nyökkäsi.
»Missä hän on?» huusi Waldon isä. »Missä ovat ne ihmiset, joiden seurassa hän on täällä oleskellut?»
Nadara meni lähelle John Alden Smith-Jonesia. Hänen viattomassa, nuoressa sydämessään ei ollut vähääkään pelkoa tätä miestä kohtaan, Thandarin isää kohtaan, joka rakasti Thandaria. Hän tunsi vain syvää sääliä ja myötätuntoa sen murheen tähden, jonka hän pian miehelle tuottaisi. Hellästi hän tarttui vieraan käteen ja katso suruisesti häntä silmiin.
»Missä hän on? Missä on poikani?» kuiskasi Smith-Jones.
»Hän on kansansa luona, joka oli myöskin minun kansani — niistä ihmisistä juuri äsken puhuin», vastasi Nadara hiljaa. »Hän on kuollut.» Sitten hän painoi kasvonsa miehen kättä vasten ja purskahti itkemään.
Isku pani John Alden Smith-Jonesin horjumaan. Tuntui uskomattomalta — mahdottomalta — että Waldo oli kestänyt kaikki, mitä hän varmasti oli kokenut, tuhoutuakseen vihdoin ainoastaan muutamia lyhyitä viikkoja ennen avun saapumista. Hetkeksi hän unohti tytön. Nadaran kuumat kyyneleet, joita tippui hänen kädelleen, herättivät hänet huomaamaan tytön läsnäolon.
»Miksi itket?» huudahti hän melkein karkeasti.
»Sinun tähtesi», vastasi tyttö, »joka myöskin rakastit häntä».
»Rakastitko Waldoa?» kysyi pojan isä.
Nadara nyökäytti, sekavan, tuuhean, sysimustan tukan peittämää päätään. John Alden Smith-Jones katseli useita minuutteja äänettömänä pää kumarassa nyyhkyttävää tyttöä. Hänen patriisinaivoissaan risteili monenlaisia ajatuksia. Kasvatuksen, ympäristön ja perinnöllisyyden vaikutuksesta hän oli ahdasmielinen ja puritaaninen. Hän näki tytön niukan vaatteuksen ja pähkinänruskean ihon; mutta hän ei nähnyt Nadaran alastomuutta, sillä sisäinen ääni hänen sydämessään kuiskasi, että herttainen hyveellisyys verhosi tyttöä tehokkaammin kuin silkki- ja samettiasut ilman hyvettä olisivat saattaneet verhota. Hellästi hän kiersi kätensä tytön ympärille, vetäen häntä puoleensa.
»Tyttäreni», virkkoi hän ja painoi huulensa Nadaran otsalle.
Tuntia myöhemmin saapui Priscillaan juhlallinen ja murheen painama seurue. Rouva Smith-Jones oli nähnyt retkeläisten tulevan. Vaistomainen aavistus lienee varoittanut häntä, että he palatessaan toisivat hänelle surua. Ainakaan hän ei, kuten aikaisemmin oli tehnyt, ollut heitä vastassa aluksen kaiteen ääressä, vaan vetäytyi hyttiinsä, odottaen miestään sinne. Saapuessaan hänen luokseen puoliso toi muassaan puolialastoman nuoren naisen. Rouva Smith-Jones silmäili tyttöä, huonosti salaten kauhistustaan.
Waldon äiti kesti miehensä kertoman rusentavan uutisen paljoa lujempana kuin mies oli otaksunut. Oikeastaan hän olikin alunpitäen valmistautunut sitä kuulemaan. Hän ei ollut milloinkaan oikein tosissaan uskonut Waldon kykenevän pysymään pitkää aikaa hengissä kaukana bostonilaisen kotinsa mukavuudesta ja ylellisyydestä ja hänen valppaasta huolenpidostaan.
»Entä kuka on tämä — hm — henkilö?» tiedusti hän vihdoin kylmästi, pitäen silmälasejaan silmiensä edessä luodessaan kulmakarvat koholla paheksuvan katseen Nadaraan.
Tyttö ymmärsi paremmin vanhemman naisen käytöksen kuin sanat ja oikaisihe ylpeästi. Herra Smith-Jones rykäisi ja punehtui. Hän astui Nadaran luokse ja laski kätensä hänen hartioilleen.
»Hän on rakastanut Waldoa», sanoi hän koruttomasti.
»Mokoma julkea tuhkimo!» kivahti rouva Smith-Jones. »Rohkenee rakastaa
Smith-Jonesia!»
»No, no, Louisa!» tyynnytteli hänen puolisonsa. »Muista, että hänkin kärsii — älä tee hänen murhettaan vieläkin katkerammaksi! Hän on rakastanut poikaamme, ja Waldo on vastannut hänen rakkauteensa.»
»Mistä sen tiedät?»
»Hän kertoi sen minulle», vastasi mies.
»Se ei ole totta!» huusi rouva Smith-Jones. »Se ei ole totta! Waldo Emerson ei olisi ikinä alentunut rakastamaan sellaista naista, joka ei kuulu hänen omaan ylhäiseen yhteiskuntaluokkaansa. Kuka on tämä nainen, ja mitä todistuksia sinulla on siitä, että Waldo on rakastanut häntä?»
»Olen Nadara», lausui tyttö, vastaten itse omasta puolestaan, »ja tämä todistaa, että hän rakasti minua. Hän mainitsi, että tämä on meidän välillämme uskollisuuden merkkinä, kunnes pääsisimme hänen maahansa ja voisimme solmita avioliiton sikäläisten tapojen mukaisesti.» Hän ojensi vasenta kättään, jonka nimettömässä sormessa säihkyi iso timantti. Rouva Smith-Jones tunsi jalokiven heti.
»Antoiko hän teille tuon?» kysyi hän.
Sitten hän kääntyi miehensä puoleen ja tiedusti:
»Mitä aiot tehdä tälle tytölle?»
»Vien hänet kotiin», vastasi mies. »Hänen pitäisi olla tyttäremme, sillä Waldo olisi tehnyt hänet tyttäreksemme, jos olisi elänyt. Hän ei voi jäädä tälle saarelle. Kaikki hänen läheisensä saivat surmansa maanjäristyksessä, joka tuhosi Waldonkin. Hän on alituisessa vaarassa, sillä häntä väijyvät villit pedot ja vielä villimmät ihmiset. Meidän ei sovi jättää häntä tänne, ja vaikka sopisikin, en tekisi sitä, sillä poika-vainajamme tähden olemme velvolliset huolehtimaan hänestä, kuten Waldo olisi huolehtinut — ja meillä on vieläkin suurempi velvollisuus häntä kohtaan.»
»Minun on saatava olla yksin». Muuta ei rouva Smith-Jones vastannut. »Vie hänet pois, John. Luovuta hänelle tämän vieressä oleva hytti ja käske Marien pukea hänet kunnolliseen asuun — Marien vaatteiden pitäisi suunnilleen sopia hänelle.» Hänen äänestään soinnahti nyt enemmän väsymystä ja surua kuin kiukkua.
Herra Smith-Jones saattoi Nadaran ulos hytistä ja kutsui hänen luokseen Marien, mutta Nadara särki hänen suunnitelmansa ilmoittamalla haluavansa palata rannalle.
»Hän ei pidä minusta», sanoi hän, nyökäten rouva Smith-Jonesin hyttiin päin, »enkä minä tahdo jäädä tänne».
John Alden Smith-Jones tarvitsi kauan aikaa taivuttaakseen tytön muuttamaan mieltään. Hän huomautti vaimonsa olevan hyvin rasittuneen ja järkkyneen Waldon kuoleman johdosta ja vakuutti hänen pohjaltaan olevan hyväntahtoisen naisen ja pian katuvan käytöstään tyttöä kohtaan. Ja lopulta Nadara suostui jäämään Priscillaan. Mutta kun Marie olisi pukenut hänet sivistysmaailman mukaiseen asuun, pani hän jyrkästi vastaan — halveksien innoittavaa ja epämukavaa vaatteusta.
Vasta kahden päivän kuluttua lähetti rouva Smith-Jones noutamaan häntä luokseen. Kun hän astui rouvan hyttiin, pääsi viimemainitulta heti paheksumisen huudahdus hänen barbaarisen asunsa tähden.
»Annoinhan määräyksen, että Marien oli vaatetettava teidät kunnollisesti. Pukunne on sopimaton», moitti hän. «Tuo karhunnahka loukkaa siveellisiä tunteita.»
Nadara keikautti päätänsä, ja hänen silmänsä leimahtivat.
»En ikinä käytä narrimaisia pukujanne», huusi hän. »Tämän antoi Thandar minulle — omin käsin hän surmasi Nagoolan, mustan pantterin, ja antoi taljan minulle, tulevalle puolisolleen. Luuletko minun vaihtavan sen noin kelvottomiin tamintihin kuin nuo ovat?» Halveksivasti heilauttaen kättänsä hän osoitti rouva Smith-Jonesin kallista aamupukua.
Vanhempi nainen unohti loukatun arvokkuutensa saadessaan tytön sanoista vihjauksen, miten pääsisi hänestä eroon ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Nadara oli maininnut Thandar-nimisen miehen ja julkeasti kerskunut, että tämä Thandar oli tappanut pedon, jonka taljaa hän käytti, ja antanut nahan hänelle vaatteukseksi. Hän oli myöntänyt, että hänestä piti tulla tämän miehen »puoliso». Rouva Smith-Jonesia puistatti. Samassa astui herra Smith-Jones hyttiin. Hän hymyili hupaisesti Nadaralle ja sitten naisten asennoista nähdessään joutuneensa taistelunäyttämölle katsoi kysyvästi vaimoonsa.
»Mitä nyt, Louisa?» tiedusti hän hieman terävästi.
»Kyllin paljon, John», huudahti rouva, »todistamaan oikeaksi alkuperäisen väitteeni, että tämän naisen ottaminen mukaamme oli hyvin ajattelematon teko — juuri äsken hän myönsi lupautuneensa jonkun Thandariksi nimittämänsä henkilön 'puolisoksi'. Hän on julkea — minä en salli hänen tulla kotiini, eikä hän saa viipyä Priscillassa kauempaa kuin on välttämätöntä jättääksemme hänet ensimmäiseen sivistyneeseen satamaan.»
Herra Smith-Jones katsahti kysyvästi Nadaraan. Tyttö oli arvannut, että rouva Smith-Jonesin kiihtymys oli johtunut virheellisestä päätelmästä. Hän oli unohtanut, etteivät toiset tienneet Waldon ja Thandarin olevan saman henkilön. Nyt hän tuskin malttoi pidättyä hymyilemästä huvitettuna ja vastustaa kiusausta käyttää hyväksensä rouva Smith-Jonesin tietämättömyyttä ja ärsyttääksensä häntä yhä enemmän.
»Oliko sinulla toinenkin rakastaja Waldon lisäksi?» tiedusti herra
Smith-Jones.
»Rakastin Thandaria», vastasi tyttö. »Thandar oli kansani kuningas. Hän rakasti minua. Hän tappoi Nagoolan minun tähteni ja antoi minulle sen taljan. Hän surmasi myöskin Korthin ja Lättäjalan. He tahtoivat minua omakseen, mutta Thandar surmasi heidät. Ja myöskin Isonyrkin hän kaasi ja Sagin, surmaajan — oi, Thandar oli valtava taistelija. Onko teistä ihme, että rakastin häntä?»
»Hän oli kammottava murhaaja!»; kivahti rouva Smith-Jones. »Ja ajatella, että Waldo-parkani, arka, helläsydäminen Waldo-raukkani oli tuomittu elämään sellaisten raakalaisten parissa! Voi, se on liian hirveätä!»
Nadaran silmät menivät levälleen. Nyt oli hänen vuoronsa tyrmistyä.
»Arka, helläsydäminen Waldo-raukka!» Oliko hän kuullut oikein.
Saattoivatko he kuvailla samaa miestä? Tässä piili varmasti erehdys.
»Tiesikö Waldo, että rakastit Thandaria?» kysyi herra Smith-Jones.
»Thandar oli Waldo», vastasi Nadara. »Thandarin nimen annoin minä hänelle — se merkitsee uljasta. Hän oli hyvin uljas», huusi hän. »Hän ei ollut 'arka', ja' helläsydäminen' hän oli vain naisia ja lapsia kohtaan.»
Rouva Smith-Jones ei ollut ennen niin pahasti kauhistunut koko elämänsä aikana.
»Pois hytistäni!» kiljaisi hän. »Oivallan onton valheesi perinpohjin. Ajattelemattomuudessasi paljastit itsesi ja halvan siveettömyytesi ja nyt koetat turvautua halpaan parjaukseen väittämällä, että armas poika-vainajani oli kamalia, raakoja päälliköltänne. Enää et minua petä. Pois hytistäni!»
Herra Smith-Jones seisoi kuin halvaantuneena. Hän ei voinut uskoa tytön esiintyneen petollisesti — tuntui mahdottomalta, että Nadara olisi voinut pettää häntä niin pahasti — mutta ei hän myöskään voinut epäillä omia korviaan. Oli luonnollisestikin ihan liian järjetöntä koettaakaan uskoa, että Waldo Emerson ja peloittava Thandar olivat olleet sama henkilö. Tyttö oli mennyt liian pitkälle, mutta sittenkään Smith-Jones ei voinut uskoa häntä pahaksi. Tämän täytyi olla selitettävissä.
Tällä välin oli Nadara poistunut huoneesta pieni leuka korkealle nostettuna. Enää hän ei ikinä, niin hän päätti, alistuisi Thandarin äidin herjattavaksi. Hän meni kannelle. Hänen oli käynyt vaikeaksi olla päivällä kannen alla. Hän kaipasi raitista ilmaa ja ylhäällä tarjoutuvaa virkistystä. Päällystö oli ollut hyvin ystävällinen häntä kohtaan. Stark oli paljon hänen seurassaan. Mies oli silmittömästi rakastunut puoli villiin tyttöön. Saavuttuaan rouva Smith-Jonesin hytistä tullessaan kannelle sattui hän ensiksi kohtaamaan Starkin. Hän olisi mieluimmin ollut yksin suruineen ja suuttumuksineen, mutta mies tuli hänen seuraansa. Yhdessä he seisoivat kaiteeseen nojaten ja katselivat synkkien pilvien lähestymistä. Oli tulossa myrsky, jonka haudetta oli ollut ilmassa jo useiden päivien aikana.
Stark ei tiennyt mitään siitä, mitä kannen alla oli tapahtunut, mutta näki tytön olevan pahoillaan ja koetti lohduttaa häntä. Vihdoin hän tarttui Nadaran käteen ja silitti sitä hyväilevästi puhellessaan. Ennenkuin tyttö aavisti, mitä toisella oli mielessä, kuiskutti Stark intohimoisia lemmensanoja hänen korvaansa. Nadara vetäytyi kauemmaksi, ja hänen otsansa rypistyi hämmästyksestä.
»Älä puhu Nadaralle tuollaista!» kielsi hän. »Hän ei rakasta sinua.» Ja sitten hän poistui hyttiinsä.
Stark katseli poistuvan tytön jälkeen. Hänen luontonsa oli kiihdyksissä pohjiansa myöten. Mikä oli tuo raakalaistyttö hyljeksiäkseen häntä? Mikä olisi Nadaran kohtalo ollut ilman hänen hyvin tähdättyä laukaustaan? Eikö häntä ahdistanut mies ollut vain noudattanut hänen villin kansansa tapoja? Hän olisi ottanut tytön omakseen väkisin. Ja sillä tavoin hänet olisi aina otettu, jos hänet olisi jätetty omaan saareensa. Muunlaisia kosimistapoja hän ei tuntenutkaan. Juuri sellaista Nadara odotti. Hän oli ollut hupsu kuiskiessaan tytölle sivistyneitten ventoja sanoja. Niiden tähden oli tyttö alkanut halveksia häntä. Hän olisi ymmärtänyt väkivaltaa ja rakastanut häntä sen vuoksi. No niin, hän näyttäisi Nadaralle osaavansa olla yhtä hurja kuin kuka hänen villi rakastajansa tahansa.
Rajusää puhkesi valloilleen. Tuuli yltyi hirmumyrskyksi. Priscillan oli pakko kääntyä pakenemaan luonnonvoimien raivoa, joten se palasi kahtena viime päivänä taivaltamansa matkan ja ajautui sitten pohjoiseen.
Sillä ajalla Stark ei nähnyt Nadaraa vilahdukseltakaan. Kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua oli tuuli asettunut, ja aallokko alkoi tyyntyä normaaliseksi. Oli ensimmäinen ilta myrskyn jälkeen. Priscillan kansi oli melkein autiona. Pursi lipui hitaasti lähellä saarta, joita on lukuisasti eteläisen Tyynenmeren siinä osassa.
Nadara tuli kannelle kävelemään ennen maatapanoa. Stark ja kaksi merimiestä olivat vahdissa. Tytön nähtyään lähestyi ensimmäinen perämies häntä ja puhutteli häntä, ikäänkuin ei olisi sattunut mitään, mikä olisi voinut pilata heidän ystävällisiä suhteitaan. Hän haasteli myrskystä ja osoitti läheisen rannikon tummia ääriviivoja, keskustelun aikana ohjaten häntä aluksen peräpuolelle, pois keulempana olevien merimiesten näkyvistä.
Äkkiä hän pyörähti tyttöön päin ja sieppasi hänet syliinsä. Häikäilemättömän väkivaltaisesti hän puristi Nadaraa rintaansa vasten ja peitti hänen kasvonsa suudelmilla. Nadara rimpuili, koettaen kiskoutua irti, mutta Stark oli vahva mies ja painoi hänet hitaasti kannelle. Tyttö löi häntä kasvoihin ja rintaan ja epätoivoisessa hädässään huusi vihdoin apua. Heti mies iski häntä rajusti leukaan. Hento tyttö retkahti herpaantuneena ja tajuttomana kannelle.
Nyt Stark äkkiä oivalsi, kuinka raskaasti hän oli rikkonut. Hän tiesi, että Nadaran tultua tajuihinsa joutuisi hänen katala tekonsa kapteeni Burlinghamen korviin, ja hän pelkäsi tätä tyyntä, palveluksesta eronnutta meriupseeria pahemmin kuin pirua. Hän vilkaisi kaiteen ylitse. Olisi varsin helppo toimittaa tyttö pois tieltä. Hänen tarvitsisi vain pudottaa tajuton ruumis alhaalla aaltoilevaan veteen. Otettuaan tytön syliinsä hän kantoi hänet kaiteelle. Kuutamo valaisi Nadaran kasvoja. Mies katsahti vesille ja näki rannan olevan hyvin lähellä.
Pantaisiin toimeen tarkka tutkimus, ja merimiehet, jotka eivät suinkaan pitäneet hänestä, kuten hän hyvin tiesi, kertoisivat empimättä, että viimeksi oli hänet nähty tytön seurassa. Ilmeisesti hän joka tapauksessa joutuisi pahaan pinteeseen.
Taaskin hän silmäili Nadaran kasvoja. Tyttö oli hyvin kaunis. Stark halusi kiihkeästi häntä omakseen. Verkalleen hänen katseensa lipui valtameren tyynelle pinnalle, sitten jälleen hiljaiselle rannalle ja senjälkeen takaisin tyttöön. Hetkisen hän seisoi kahdella päällä. Sitten hän meni hytin seinustalle, jossa riippui pelastusvyö ja siihen kiinnitetty pitkä nuora.
Hän sitoi pelastusvyön Nadaran ympärille ja laski hänet sitten veteen. Tunnettuaan tytön painon siirtyneen nuoran varasta pelastusvyön kannatettavaksi hän hyppäsi purren kaiteen ylitse aluksen perässä kohisevaan tummaan veteen.