NELJÄS LUKU
Kuoleman kynnyksellä
Myöhään saman päivän iltapuolella tyttö ehdotti, että he sinä iltana lähtisivät taivaltamaan hänen kotikyläänsä kohti.
»Ilkeät ihmiset eivät ole liikkeellä pimeän tultua», selitti hän, »ja kun sinä olet turvanani, en pelkää Nagoolaa».
»Kuinka pitkä matka kylääsi on?» kysyi Waldo.
»Meiltä kuluu matkaan kolme yötä», vastasi toinen. »Päivisin on meidän pysyteltävä piilossa, sillä et edes sinäkään kykenisi voittamaan ilkeitä miehiä, jos heitä karkaisi kimppuusi suuri joukko yhtä aikaa.»
»En», myönsi Waldo, »otaksuttavasti en».
»Mutta oli kovin ihanaa katsella sinua», jatkoi tyttö, »kun ottelit kalliolla, paiskellen heitä alas sitä myöten, kun heitä tuli. Kuinka uljas olitkaan! Ja kuinka peloittava! Ihan vapisit raivosta.»
»Niin», myönteli Waldo, »olin perin kiukuissani. Vapisen aina sillä tavoin, kun vihani kiehuu. Joskus vimmastun niin, että polveni kolahtelevat vastakkain. Jos joskus näet polvieni tutisevan, niin arvaat, kuinka silmittömästi olen suuttunut.»
»Kyllä», jupisi tyttö.
Kohta senjälkeen Waldo huomasi tytön nauravan hiljaa itsekseen.
Hänen mielessänsä heräsi kova pelko. Eikö tyttö ehkä ollutkaan niin herkkäuskoinen kuin oli näyttänyt olevan? Oivalsiko hän ehkä sittenkin, että Waldo kerskui koettaessansa verhota arkuuttaan?
Vihdoin hän rohkaistui kysymään: »Miksi naurat?»
»Kuvittelin mielessäni vanhan Lättäjalan ja Korthin ja kaikkien muiden hämmästystä, kun vien sinut heidän luokseen.»
»Mikä heitä sitten hämmästyttää? tiedusti Waldo.
»Se, miten sinä kolhit heidän päänsä mäsäksi.»
Waldoa puistatti.
»Minkä tähden minun pitäisi kolhia heitä?» kysyi hän.
»Miksikö sinun pitäisi kolhia heitä!» Tyttö ei nähtävästi jaksanut uskoa, ettei hän sitä käsittänyt.
»Kuinka vähän sinä tiedätkään!» säälitteli hän. »Sinä et osaa uida etkä puhua ymmärrettävää kieltä, eksyisit metsään, jos minä jättäisin sinut yksin, ja nyt et sanojesi mukaan tiedä, että kun saavut vieraan heimon pariin, koetetaan sinut tappaa ja että sinut otetaan heimon jäseneksi vasta sitten, kun olet osoittautunut sen arvoiseksi surmaamalla ainakin yhden heimon väkevimmistä miehistä.»
»Ainakin yhden!» kertasi Waldo puolittain itsekseen.
Se tieto tyrmistytti häntä. Hän oli otaksunut, että hänet avosylin lausuttaisiin tervetulleeksi tytön kotiseudun parhaisiin seurapiireihin. Juuri niin hän oli kuvitellut, sillä vieläkään hän ei ollut oppinut tajuamaan, että kokonaisia kansoja saattoi elää tyyten toisenlaisissa oloissa kuin ne olivat, jotka vallitsivat Bostonissa, Massachusettsissa.
Myöskin tytön viittaus hänen tietämättömyyteensä oli kirvelevä sivallus. Hän oli aina pitänyt itseään suuresti oppineena miehenä. Siitä hän oli itse salaa pöyhistellyt, ja hänen äitinsä oli siitä peittelemättä ylpeillyt.
Ja nyt hänen tietämättömyyttään säälitteli sellainen olento, joka todennäköisesti luuli maapalloa litteäksi pannukakuksi, jos hän lainkaan vaivasi päätään sellaisilla asioilla — joka ei osannut lukea eikä kirjoittaa! Ja pahinta kaikesta oli se, että tytön arvostelu piti paikkansa — se ei vain ollut kyllin pitkälle menevä.
Hänen tiedoissaan ei ollut paljoakaan käytännöllisesti arvokasta. Tajutessaan tietojensa suppeuden Waldo Emerson tietämättään astui aimo harppauksen laajempaa viisautta kohti kuin hänen ahdas sielunsa oli milloinkaan osannut kuvitellakaan.
Auringon sinä iltana laskettua ja tähtien ja kuun alettua loistaa lähti pari turvapaikastaan luoteista kohti, jolla suunnalla tyttö vakuutti hänen kansansa kylän olevan.
He astelivat käsi kädessä pimeässä metsässä. Tyttö opasti, ja nuori mies puristi oikealla kädellään pitkää nuijaansa, tähyillen pimentoihin havaitakseen pelokkaiden aivojensa loitsimia hirmuolentoja ja ennen kaikkea ne kaksi kammottavaa, hehkuvaa täplää, joiden hän tytön puheista päätteli olevan merkkinä Nagoolan läsnäolosta.
Hänen korviinsa kantautui outoja ääniä, ja kerran tyttö painautui ihan kiinni häneen herkän korvansa erottaessa kahinaa, kun iso otus hiipi pensaikossa heidän vasemmalla puolellaan, Waldo Emerson oli melkein lamautunut kauhusta, mutta vihdoin otus, mikä se lieneekin ollut, vetäytyi kauemmaksi metsään ahdistamatta heitä. Moniin tunteihin senjälkeen ei heitä häirinnyt mikään, mutta kammon aiheuttama alituinen jännitys oli käynyt niin ankarasti miehen jo ennestään ylenmäärin vaivautuneille hermoille, että hän surkeassa pelossaan ei enää lainkaan kyennyt hillitsemään itseään.
Kun tyttö niin ollen äkkiä seisautti hänet, ähkäisten hiljaa säikähdyksestä, ja osoitti suoraan eteenpäin kuiskaten: »Nagoola», tuli hän heti hulluksi kauhusta.
Vain hetkiseksi hän pysähtyi kuin kivettyneenä paikalleen, mutta syöksähti sitten tytön luota, kohotti nuijansa päänsä yläpuolelle, päästi kammottavan kiljaisun ja lähti juoksemaan — suoraan pantteriin päin.
Joidenkuiden mielestä saattanee olla epäilyttävää, kumpi — silokarvainen, äänetön, musta kissaeläin vaiko virnistävä, kirkuva Waldo — oli hirvittävämpi.
Olipa sen laita miten tahansa, ei pedon mielessä ilmeisesti ollut lainkaan epäilyksiä siihen nähden, sillä kiljaistuaan yhden ainoan kerran vastaukseksi se pyörähti ympäri ja katosi synkän yön pimeyteen.
Mutta Waldo ei huomannut sen lähtöä. Yhä kirkuen hän riensi eteenpäin metsässä, kunnes kompastui köynnöskasviin ja tupertui uupuneena maahan. Hän virui huohottaen, värähdellen ja vapisten paikallaan, kunnes tyttö löysi hänet tunnin kuluttua auringon noususta.
Kuullessansa tytön äänen Waldo olisi ponnistautunut pystyyn ja pujahtanut piiloon metsään, sillä hänestä tuntui, ettei hän enää ikinä voisi katsoa tyttöä silmiin tehtyään hänelle niin raukkamaisen tepposen muutamia tunteja aikaisemmin.
Mutta kun hän pystyyn päästyään kuuli tytön ensimmäiset sanat, rauhoittivat ne häntä ja haihduttivat hänen mielestään koko halun pyrkiä piiloon.
»Saitko sen kiinni?» huudahti tyttö.
»En», ähkäisi Waldo Emerson ihan totuuden mukaisesti. »Se luikki tiehensä.»
He levähtivät hetkisen, ja sitten Waldo vaati, että he jatkaisivat matkaansa päivällä eivätkä yöllä. Hän oli varmasti päättänyt, ettei hän enää sietäisi sellaista sielullisen kidutuksen yötä, ja uskoi, ettei hän jaksaisikaan sitä kestää. Paljoa mieluummin hän antautuisi siihen vaaraan, että he kohtaisivat ilkeitä miehiä, kuin sietäisi sitä alituista tunnetta, että näkymättömät viholliset tähyilivät häntä pimeästä joka hetki.
Päivällä heillä olisi ainakin se etu, että he näkisivät ahdistajansa, ennenkuin saisivat iskun. Näitä syitä hän ei kuitenkaan esittänyt tytölle. Oloihin katsoen oli toinen selitys hänen mielestänsä sopivampi tytön korville.
»Jollei näet», haasteli hän, »olisi ollut niin pimeä, ei Nagoola ehkä olisi päässyt käsistäni. Se on perin ikävää — perin ikävää.»
»Niin», vahvisti tyttö, »se on kovin ikävää. Meidän on taivallettava päivällä. Eikä se enää olekaan vaarallista. Ilkeiden ihmisten maa on takanamme, ja tämän paikan ja minun kansani asumasijojen välinen seutu on hyvin harvaan asuttua.»
Sen yön he viettivät pienen joen jyrkästä äyräästä löytämässään luolassa.
Se oli kostea, lokainen ja kolea, mutta molemmat olivat väsyksissä, he vaipuivat uneen ja nukkuivat yhtä sikeästi kuin olisi heidän allaan ollut mitä parhaat patjat. Tyttö nukkui otaksuttavasti paremmin, koska hän ei koko elämänsä aikana ollut tottunut lepäämään kovinkaan paljoa mukavammilla vuoteilla.
Matkaa kesti viisi päivää tytön arvioimisen kolmen sijasta, ja sillä aikaa Waldo oppi tytöltä yhä enemmän erämiestaitoja. Aluksi oli hänen ajatuskantansa estänyt häntä kovinkaan paljoa hyötymästä toisen laajemmista käytännöllisistä tiedoista, sillä hän oli ollut taipuvainen pitämään tyttöä, kehittymätöntä villiä, itseään alempana olentona.
Mutta nyt hän oli harras oppilas, ja kun Waldo Emerson halusi oppia, kykeni hän pian käsittämään ja painamaan mieleensä mitä hyvänsä. Hänellä oli hyvin harjoitetut aivot, joiden pahin vika oli se, että ne oli ahdettu täyteen hyödyttömiä tietoja. Hänen äitiänsä oli vaivannut se erehdys, ettei hän ollut koskaan osannut erottaa tietoja viisaudesta.
Mutta tällä matkalla ei Waldo yksinään oppinut uutta. Myöskin tyttö oppi jotakin — sellaista, mikä päiväkausia oli pyrkinyt hänen tietoisten ajatustensa piiriin, ja nyt hän tajusi sen piilleen sydämessään melkein ensi hetkestä alkaen, kun oli joutunut tämän oudon nuoren miehen seuraan.
Luonto oli suonut Waldo Emersonille ritarillisen sydämen, ja tottumuksesta hän suorastaan koneellisesti käyttäytyi kaikkia naisia kohtaan joustavan kohteliaasti ja huomaavaisesti, mikä on hyvän kasvatuksen tuomia hienoja puolia. Eikä hän hitustakaan vähemmän tunnokkaasti suhtautunut tähän villiin luolatyttöön kuin olisi suhtautunut oman ylimystöpiirinsä hienoimman perheen tyttäreen.
Hän oli koko ajan ollut ystävällinen, huomaavainen ja hienotuntoinen, ja tytöstä, joka ei ollut tottunut saamaan miehiltä osakseen sellaista kohtelua eikä ollut milloinkaan nähnyt miehen käyttäytyvän sillä tavoin ainoatakaan naista kohtaan, tuntui miltei ihmeeltä tällainen hellä lempeys niin sotaisessa ja hurjassa luonteessa kuin hän luuli Waldo Emersonilla olevan. Mutta hän tyytyi uskomaan, että niin pitikin olla.
Hän ei olisi välittänyt miehestä, jos tämä olisi ollut lempeä häntä kohtaan, mutta pelkurimainen. Jos hän olisi uneksinutkaan, kuinka asianlaita todellisesti oli, jos hänellä olisi ollut hämärintäkään aavistusta, että Waldo Emerson oli pahanpäiväisin raukka, mitä aurinko oli ikinä lämmittänyt, olisi hän inhonnut ja vihannut tätä miestä, sillä hänen yhteiskunnassaan, hänen maailmassaan vallitsevien alkeellisten siveyssääntöjen mukaan ei siellä ollut sijaa aroille eikä heikoille — ja Waldo Emerson oli sekä arka että heikko.
Kun hän heräsi tajuamaan voimistuvat tunteensa miestä kohtaan, muutti se hänet ujoksi ja neitseellisen arkailevaksi, jollainen hän ei ollut aikaisemmin lainkaan ollut. Siihen saakka heidän seurustelunsa — mitä tyttöön tulee — oli pikemminkin muistuttanut kahden nuorukaisen kumppanuutta. Mutta kun hän nyt tunsi värähtelevänsä miehen keveimmästäkin tarkoituksettomasta kosketuksesta, valtasi hänet eriskummainen halu karttaa Waldoa.
Ensi kerran elämässään hän myöskin huomasi olevansa alasti, ja se kainostutti häntä. Kenties se johtui siitä, että Waldo niin kovin huolekkaasti koetti pukunsa riekaleilla verhota ruumiinsa kokonaan, mikä kuitenkin oli mahdotonta.
Heidän lähestyessään määräpaikkaansa kävi Waldo yhä levottomammaksi.
Viimeisenä yönä kiusasivat häntä unessa hirvittävät näyt Lättäjalasta ja Korthista. Hän näki kookkaiden, karvaisten otusten karkaavan kimppuunsa alkuaikaiseen villin hurjaan tapaansa — petomaisessa raivossaan raatelevan hänen jäsenensä yhden erältään siekaleiksi.
Häneltä pääsi parahdus, ja siihen hän heräsi.
Tytön pelästyneenä tiedusteltua, mikä hänen oli, hän vastasi vain uneksineensa.
»Näitkö unta Lättäjalasta ja Korthista?» kysyi toinen nauraen. »Ja siitä, mitä teet heille huomenna?»
»Kyllä», myönsi Waldo, »näin unta Lättäjalasta ja Korthista». Mutta tyttö ei nähnyt, että hän vapisi ja painoi päätään kainalokuoppaansa.
Viimeisen päivän taivallus oli Waldo Emersonin elämän tuskaisin kokemus. Hän uskoi varmasti menevänsä kuolemaan, mutta enemmän häntä kammotti tuleva kuolintapa kuin itse kuolema. Itse asiassa hän oli taaskin sellaisessa tilassa, että kuolema olisi ollut hänestä tervetullut. Tulevaisuus ei tarjonnut hänelle muuta kuin vaivaloista ja surkeata elämää sekä alituista sieluntuskaa hänen elää retuuttaessaan kauhean pelon vallassa tässä kummallisessa ja hirvittävässä maassa.
Waldolla ei ollut hämärintäkään aavistusta, oliko hän jollakin mantereella vaiko jollakin tuntemattomalla saarella. Hän tiesi vain sen, että hyökyaalto oli yllättänyt heidät jossakin paikoin Tyynenmeren eteläosassa. Ja jo kauan sitten hän oli tauonnut toivomasta, että hänelle saapuisi apua kyllin ajoissa pelastamaan hänet sortumasta surkeaan tuhoon kaukana kodistaan ja äiti-raukastaan.
Hän ei voinut kauan ajatella tätä surullista asiaa, koska se aina nosti itsesäälittelyn kyyneleet hänen silmiinsä, ja jostakin selittämättömästä syystä Waldo ei missään nimessä tahtonut tällaista epämiehekästä heikkouttaan paljastaa tytölle.
Koko pitkän päivän hän vaivasi aivojansa keksiäkseen jonkun kelvollisen tekosyyn, jolla voisi taivuttaa kumppaninsa opastamaan hänet johonkin muualle eikä omaan kyläänsä. Tuhansia kertoja parempi olisi joku eristetty suojapaikka, sellainen kuin se oli, jossa he olivat olleet turvassa kymmenen päivää päästyään pakoon luolamiesten kynsistä.
Jos he vain tapaisivat sellaisen paikan lähellä rannikkoa, joten Waldo voisi alati pitää silmällä merta ohipurjehtivien alusten varalta, olisi hän niin onnellinen kuin suinkin luulisi voivansa olla niin villissä maassa.
Hän tahtoi säilyttää tytön seuranaan; yksin ollen häntä peloitti pahemmin. Tietysti hän käsitti, ettei tyttö ollut sopivaa seuraa niin runsailla hengenavuilla varustetulle miehelle kuin hän oli; mutta olihan tyttö kuitenkin inhimillinen olento, ja hänen seuransa oli parempi kuin ihan ilman. Niin kauan kuin hän oli vielä uskaltanut toivoa pääsevänsä hengissä palaamaan rakkaaseen Bostoniinsa, oli hän usein aprikoinut, rohkenisiko hän kertoa äidilleen hänen ja tytön välisestä, sovinnaisuutta loukkaavasta tuttavuudesta.
Ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään, että hän olisi kuvannut kaikkia yksityiskohtia. Hän ei esimerkiksi tohtisi hiiskuakaan tytön puvusta tiukkavaatimuksiselle äidilleen.
Myöskin se seikka, että he olivat viikkokausia olleet yötä päivää kahdenkesken, huolestutti Waldoa kovasti. Hän oli varma, että sellaisen tiedon loukkaava vaikutus saattaisi sortaa hänen äitinsä tautivuoteelle, ja kauan aikaa hän pohti mielessään, olisiko viisainta olla mainitsematta koko tytöstä mitään.
Vihdoin hän arveli, että pieni, viaton hätävalhe olisi sallittava, koska sekä hänen äitinsä terveys että tytön maine olivat kysymyksessä. Niinpä hän päätti kertoa tytön tädin olleen heidän muassaan valvovana seuranaisena. Se oli kaunis ratkaisu, ja nyt ei se asia enää kalvanut Waldon mieltä niin pahasti.
Myöhään iltapäivällä he astelivat polkua myöten, joka vei ylängöltä kapeaan, kauniiseen laaksoon. Puiden reunustama joki koukerteli laakson tasaisen pohjan keskitse, ja taustalla kohosi äkkijyrkkiä kallioita, joita jatkui kumpaankin suuntaan niin kauas kuin silmä kantoi.
»Tuolla asustaa minun kansani», ilmoitti tyttö osoittaen kaukaista vuorenseinämää.
Waldo ähkäisi mielessään.
»Levätään täällä huomiseen saakka», ehdotti hän, »jotta saapuisimme perille levänneinä ja virkistyneinä».
»Oi, ei!» huudahti tyttö. »Ennätämme kyllä luolille ennen pimeän tuloa. Tuskin maltan odottaa sitä, että näen sinun surmaavan Lättäjalan ja ehkä myöskin Korthin. Luulen kuitenkin, että kun toinen heistä on saanut maistaa voimiasi, muut ilomielin ottavat sinut heimon jäseneksi saadakseen sinut ystäväkseen.»
»Enkö jollakin tavoin», rohkeni levoton Waldo esittää, »voisi tulla kyläänne taistelematta? En mielelläni tappaisi ainoatakaan ystävistäsi», selitti Waldo juhlallisesti. Tyttö purskahti nauramaan.
»Lättäjalka ja Korth eivät kumpikaan ole ystäviäni», vastasi hän. »Minä vihaan heitä molempia. He ovat kauheita miehiä. Olisi koko heimolle parempi, jos heidät surmattaisiin. He ovat niin väkeviä ja julmia, että me kaikki vihaamme heitä, koska he käyttävät voimiansa sortaakseen heikompiaan.
— He pakottavat meidät kaikki ankarasti uurastamaan heidän hyväkseen. He anastavat muiden miesten puolisoita, ja jos muut miehet panevat vastaan, tappavat he heidät. Tuskin kuluu ainoatakaan kuukautta, jona joko Lättäjalka tai Korth ei surmaisi jotakuta.
— Eivätkä he tapa yksinomaan miehiä. Usein he suutuspäissään tappavat naisia ja pieniä lapsia vain huvikseen. Mutta kun sinä joudut keskuuteemme, tulee siitä loppu, sillä sinä surmaat heidät molemmat, jolleivät he pysy kunnollisina.»
Waldo oli liian kauhistunut tästä lähiaikaisten vastustajainsa kuvauksesta vastatakseen mitään — hänen kielensä juuttui suulakeen, ja kaikki hänen puhe-elimensä tuntuivat halvautuneen.
Mutta tyttö ei sitä huomannut. Hän haasteli edelleen hilpeästi, kiskoen
Waldon hermoston irti ruumiista ja repien sen riekaleiksi.
»Lättäjalka ja Korth», jatkoi hän, »ovat näet mahtavampia kuin heimoni muut miehet. He saavat tehdä mitä tahtovat. He ovat hirvittävän näköisiä, ja usein olen arvellut muiden sydämien lakkaavan sykkimästä, kun he näkevät jommankumman näistä hirmuista tulevan heidän kimppuunsa.
— Ja he ovat niin vahvoja. Olen nähnyt Korthin musertavan täysikasvuisen miehen kallon yhdellä ainoalla kämmenensä sivalluksella, ja Lättäjalka huvittelee katkomalla miesten käsivarsia ja jalkoja paljain käsin.»
Tällä välin he olivat saapuneet laaksoon ja etenivät nyt äänettöminä pientä jokea reunustavia puita kohti.
Nadara opasti hänet kahlaamolle, jonka poikki he nopeasti kahlasivat. Heidän astellessaan laaksossa oli Waldo koko ajan koettanut keksiä jotakin pelastuskeinoa.
Hän ei uskaltanut mennä tuohon kamalaan kylään kohtaamaan tytön kuvaamia hirveitä miehiä, ja melkein yhtä vastenmielistä hänen oli tytölle tunnustaa pelkäävänsä.
Hän olisi ilomielin kuollut välttääkseen molemmat vaihtoehdot, mutta hän halusi mieluimmin itse valita kuolintapansa.
Sitä ajatusta, että hän menisi kylään ja saisi kauhean lopun siellä odottavien raakalaisten käsissä, hän ei jaksanut kestää, ja yhtä mahdottomalta tuntui hänestä paljastaa tytölle, ettei hän ollut valtava taistelija eikä sankari.
Näitä kiusallisia mietteitä hautoen hän saapui Nadaran seurassa metsän toiseen laitaan, josta he selvästi erottivat laakson pohjasta lähes kolmensadan metrin päässä jyrkästi kohoavan kallioseinämän.
Seinämällä ja sen juurella Waldo näki lauman puolialastomia miehiä, naisia ja lapsia hyörivän erilaisissa puuhissaan. Hän pysähtyi tahtomattaan.
Tyttö tuli hänen vierelleen. Yhdessä he katselivat näyttämöä, jonka kaltaista Waldo Emerson ei ollut ikinä nähnyt.
Hänestä tuntui kuin olisi hänet äkkiä tempaistu mittaamattomien aikojen taakse ammoin menneeseen muinaisuuteen ja pudotettu keskelle paleoliittisten esivanhempiensa esihistoriallista elämää.
Luolien edustalla olevilla kapeilla kielekkeillä kyyrötti naisia, joilla oli pitkä, hulmuava tukka ja jotka hienonsivat ruokaa karkeatekoisissa kivihuhmarissa.
Heidän ympärillään leikki alastomia lapsia vaarallisen likellä äkkijyrkän kallion reunaa.
Karvaisia miehiä kyykötti gorillan tavoin litteiden paasien ääressä, joilla oli levitetty raakoja vuotia; he kaaputtivat niitä pienillä, teräväsärmäisillä kivillä.
Naurua ja laulua ei kuulunut.
Silloin tällöin Waldo huomasi noiden hurjannäköisten otusten puhuttelevan toisiaan, ja joskus niistä joku veti paksut huulensa äkäiseen irvistykseen, paljastaen torahampaansa. Mutta he olivat niin kaukana, ettei nuori mies erottanut heidän sanojaan.