VIIDES LUKU
Herääminen
»Tule!» kehoitti tyttö. »Mennään joutuin! Kaipaan maltittomasti takaisin kotiin! Kuinka hauskalta tuolla näyttääkään!»
Waldo katsahti häneen kauhuissaan. Tuntui uskomattomalta, että tämä kaunis, nuori olento oli samaa ainesta kuin hänen silmiensä edessä olevat otukset. Hänestä oli kuohuttavaa ajatella, että tyttö saattoi polveutua noista puolieläimistä tai että hänet oli synnyttänyt joku yhtä hurjan ja innoittavan näköinen nainen kuin ne olivat, joita hän katseli. Se ihan ellotti häntä.
»Mene sinä omaistesi luokse, Nadara!» käski hän, sillä hänen mieleensä oli välähtänyt suunnitelma.
Hän oli keksinyt, miten pääsisi kohtaamasta Lättäjalkaa ja Korthia, ja inho, jota hän oli äkkiä alkanut tuntea tyttöä kohtaan, teki suunnitelman toteuttamisen hänelle helpommaksi.
»Etkö sinä tulekaan mukaani?» huudahti tyttö.
»En heti», vastasi Waldo täysin vilpittömästi. »Haluan sinun menevän edellä. Jos menisimme yhdessä, saattaisivat he kolhia sinua karatessansa ahdistamaan minua.»
Tyttö ei lainkaan sitä pelännyt, mutta hänestä mies tuntui hyvin huomaavaiselta pitäessään niin hellää huolta hänestä. Ja Waldon mieliksi hän suostui ehdotukseen.
»Kuten tahdot, Thandar», sanoi hän hymyillen.
Thandar oli hänen oma valitsemansa nimi. Hänen tiedustettuaan Waldon nimeä oli mies ilmoittanut, että tyttö sai nimittää häntä herra Waldo Emerson Smith-Jonesiksi. »Minä nimitän sinua Thandariksi», oli hän vastannut. »Se nimi on lyhyempi, helpompi muistaa ja kuvaavampi. Se merkitsee rohkeata.» Ja niin oli Waldosta tullut Thandar.
Tuskin oli tyttö poistunut metsästä mennäkseen kallioille, kun Thandar rohkea pyörähti ympäri ja lähti täyttä vauhtia juoksemaan päinvastaiseen suuntaan. Joelle saavuttuaan hän heti osoitti, kuinka suuresti hänen erämiestaitonsa oli edistynyt niiden lyhyiden viikkojen aikana, jotka hän oli ollut tytön holhouksessa. Hän syöksyi vitkastelematta veteen ja käveli jokea ylöspäin jättämättä sorapohjaan jälkiä, joita myöten nämä alkeelliset, kotkankatseiset ihmiset olisivat voineet vainuta häntä.
Hän otaksui tytön etsivän häntä, mutta ei tuntenut omantunnon vaivoja sen tähden, että oli niin raukkamaisesti karannut hänen luotaan. Hänellä ei luonnollisestikaan ollut aavistusta, minkälaiset tytön tunteet häntä kohtaan oikeastaan olivat — häntä olisi loukannut se ajatuskin, että tuon tytön tapainen, halpasyntyinen olento oli ihastunut häneen.
Se olisi ollut harmillista ja ikävää, mutta tietenkin mahdottoman sopimatonta — koska Waldo Emerson Smith-Jones ei ikinä olisi saattanut solmita avioliittoa itseään alemman naisen kanssa. Ja mitä itse tyttöön tulee, olisi Waldo yhtä kernaasti voinut pohtia sitä mahdollisuutta, että hän olisi mennyt naimisiin lehmän kanssa. Niin kaukana olivat hänestä olleet kaikki sellaiset ajatukset tyttöön nähden.
Hän tallusti yhä eteenpäin koleassa vedessä. Joskus se nousi hänen päänsä ylitse, mutta hän oli oppinut uimaan — hänet oli siihen taivuttanut osaksi tyttö houkutuksillaan, osaksi pelko, että toinen ivaisi häntä.
Illan tullen häntä alkoi peloittaa, mutta nyt ei hänen pelkonsa enää ollut niin masentava kuin muutamia viikkoja aikaisemmin. Itse sitä huomaamattaan Waldo oli muuttunut hieman vähemmän araksi, vaikka hän ei suinkaan vielä ollut leijonamainen.
Sen yön hän nukkui puun haarautumassa. Hän valitsi pienen puun, joka tosin ei ollut niin mukava, mutta tarjosi paremman turvan Nagoolaa vastaan kuin isompi olisi suonut. Senkin hän oli oppinut Nadaralta.
Jos hän olisi pysähtynyt miettimään, olisi hän oivaltanut saaneensa kaikki tietämisen arvoiset tietonsa villiltä pikku tytöltä, jota hän säälitellen katseli tietojensa korkealta jalustalta. Mutta Waldo ei ollut vielä oppinut kylliksi tajutakseen, kuinka mitättömän vähän hän tiesi.
Aamulla hän jatkoi pakoaan, noukkien aamiaisekseen hedelmiä puista ja pensaista rientäessään niiden ohitse. Tässäkin suhteessa hän oli kiitollisuudenvelassa Nadaralle, sillä ilman hänen ohjaustaan hänen olisi ollut pakko rajoittua pariin hedelmälajiin, kun hän nyt sensijaan sai pelkäämättä valita monenlaisia hedelmiä, juuria, marjoja ja pähkinöitä.
Joki, jota hän oli noudattanut, oli nyt muuttunut kapeaksi, kohisevaksi vuoristopuroksi. Se syöksyi pieniltä jyrkänteiltä rajuina, kauniina putouksina ja kuohuvina koskina ja vei Waldoa yhä kauemmaksi epätasaiselle ylänköseudulle.
Kiipeäminen oli vaivaloista ja usein vaarallista. Waldoa ihmetytti, kuinka jyrkistä kohdista hän suoriutui — huimaavista vieruista, joita hän muutamia viikkoja aikaisemmin olisi pelon herpaisemana kammonnut. Waldo edistyi.
Toinen seikka, joka herätti hänen mielessään kummastusta, samalla kun se tuotti hänelle riemua, oli se, ettei hän enää yskinyt. Se olikin kerrassaan uskomatonta, koska hänen ei eläissään ollut tarvinnut niin paljon kärsiä vilua, kosteutta ja rasituksia.
Kotosalla, sen hän tajusi, hän olisi aikoja sitten sortunut ja kuollut, jos hänen olisi pitänyt kestää kymmenettä osaakaan siitä, mitä hän oli kokenut hyökyaallon temmattua hänet laivan kannelta ja muitta mutkitta paiskattua hänet keskelle tätä uutta, vaivojen ja kauhun värittämää elämää.
Keskipäivällä Waldo alkoi taivaltaa hitaammin. Hän ei ollut kuullut eikä nähnyt merkkiäkään takaa-ajosta. Tavantakaa hän seisahtui tähyämään taakseen, mutta vaikka hän näkikin kapeata laaksoa pitkän matkan, ei hän huomannut mitään huolestuttavaa.
Äkkiä hän tajusi olevansa kovin yksinäinen. Kymmenkunta kertaa yhtä monen minuutin kuluessa hänen mieleensä johtui huomautuksia, jotka hän olisi mielellään lausunut, jos olisi ollut ketään niitä kuulemassa. Hän olisi myöskin hartaasti halunnut kysellä erinäisiä seikkoja tästä oudosta seudusta, ja hänen mieleensä välähti, että koko maailmassa oli ainoastaan yksi hänen tuntemansa henkilö, joka olisi osannut oikein ja täsmällisesti vastata hänen tiedusteluihinsa.
Hän aprikoi, mitähän tyttö ajatteli, kun hän ei mennytkään kylään ahdistamaan Lättäjalkaa ja Korthia. Sitä miettiessään hän huomasi punehtuvansa jostakin tuiki käsittämättömästä syystä.
Mitä tyttö ajatteli! Arvaisiko hän, kuinka asianlaita oikein oli? No niin, mitäpä siitä, jos hän arvaisikin? Mitäpä Waldo Emerson Smith-Jonesin kaltainen sivistynyt herrasmies välitti hänen mielipiteestään? Mutta sittenkin hänen ajatuksensa alituisesti palasivat tähän ikävään kysymykseen. Se oli perin harmillista.
Tyttöä ajatellessaan hän huomasi hyvin selvästi muistavansa hänen somien, pienten kasvojensa kaikki piirteet, ruskettuneen, kaunista terveyden punaa hehkuvan ihon, hienon, suoran nenän ja sirot sieraimet, kiehtovat silmät, jotka olivat lempeät, mutta joista loisti rohkeutta ja älyä. Waldo mietti, miksi hän muisti ne kaikki ja muisteli niitä. Hän oli ollut viikkokausia tytön seurassa käsittämättä erikoisesti panneensa niitä merkille.
Mutta elävimmin loitsi muisti hänen mieleensä tytön pehmeän, sujuvan puheen, kerkeät vastaukset, älykkäät, kiintoisat huomautukset heidän jokapäiväisen elämänsä pienistä tapahtumista, huomaavaisen ystävällisyyden häntä, maahan saapunutta muukalaista, kohtaan ja — taaskin Waldo punastui kovasti — vilpittömän, vaikka merkillisen luottamuksen Waldon sankaruuteen.
Kului kauan, ennenkuin Waldo itselleen tunnusti kaipaavansa tyttöä; varmaankin vieri viikkoja, ennenkuin hän vihdoin myönsi sen suoraan. Samalla kertaa hän päätti palata tytön kotikylään etsimään häntä. Ja jopa hän oli lähtenytkin paluumatkalle, kun kuvaukset Lättäjalasta ja Korthista äkkiä muistuivat hänen mieleensä ja hän seisahtui paikalleen — perin nöyryytettynä.
Veri tulvahti hänen kasvoihinsa — hän tunsi, kuinka niitä kuumotti. Ja sitten Waldo teki kaksi tekoa, joita hän ei ollut tehnyt koskaan aikaisemmin: hän tarkasti sieluaan, nähden sen sellaisena kuin se oli, ja — kirosi.
»Waldo Emerson Smith-Jones», virkkoi hän ääneen, »sinä olet auttamaton raukka! Ja vielä enemmänkin, olet sanoinkuvaamaton tolvana. Se tyttö oli ystävällinen sinua kohtaan. Hän kohteli sinua äidillisen hellästi ja huolekkaasti? Entä miten sinä palkitsit hänen ystävällisyytensä? Katsoit häneen olkasi ylitse röyhkeän alentuvasti. Säälittelit häntä. — Säälittelit häntä! Sinä — sinä surkea rahjus — kunnoton, säälittelit tuota hienoa, älykästä, ylevää tyttöä! Sinä mitättömän vähäisine, toisilta ammennettuine tietovarastoinesi surkuttelit sen tytön tietämättömyyttä! Hänhän on unohtanut enemmän todellisia tietoja kuin sinä olet ikinä kuullutkaan, sinä — sinä —;» Hän ei keksinyt sopivia sanoja.
Waldon herääminen oli perinpohjainen — tuskallisen perinpohjainen. Se paljasti hänen halveksittavan pienen sielunsa vähäisimmätkin, salatuimmatkin sopukat hänen tutkivan itse-erittelynsä arvosteltaviksi. Muistellessaan tapahtumattoman elämänsä yhtäkolmatta vuotta hän ei jaksanut muistaa muuta kuin yhden ainoan teon, josta hän nyt saattoi ylpeillä, ja hänen koulutuksensa valossa katsottuna oli kummallista, ettei sillä ollut mitään tekemistä sivistyksen, älyn, hyvän syntyperän ja kasvatuksen eikä tietojen kanssa.
Se oli raa'an karkea, ruumiillinen teko. Se oli kamalan, rajun, vastenmielisen eläimellinen — se oli juuri se sankaruuden puuska, jonka kannustamana hän oli kallion kupeella palannut ottelemaan kammottavan, karvaisen miehen kanssa, kun viimemainittu uhkasi estää Nadaran paon.
Nytkin Waldon oli mahdoton käsittää, että juuri hän oli uskaltanut suorittaa niin huimapäisen tempun. Mutta siitä huolimatta hänen rintansa pullistui ylpeydestä hänen sitä muistellessaan. Se herätti hänen sydämessään uuden toiveen ja hänen päässänsä uuden päätöksen — sellaisen, että jos hän Back-lahden rannalla asuva äitinsä olisi siitä tiennyt, olisi hän sortunut ennenaikaiseen hautaan.
Ja aikaa hukkaamatta Waldo Emerson aloitti uudet elämäntavat, jotka lopulta tekisivät hänet kykeneväksi toteuttamaan loistavan päätöksensä. Nyt hän piti sitä loistavana, vaikka sen kammottava raakuus olisi muutamia viikkoja aikaisemmin ellottanut hänen mieltään.
Kaukana vuoristossa, lähellä pikku puron lähteitä, Waldo löysi kallioluolan. Sen hän valitsi uudeksi asunnokseen. Hän puhdisti sen tunnokkaan huolellisesti ja levitti sen lattialle lehdeksiä ja ruohoja.
Luolan suulle hän kasasi toistakymmentä isoa kivijärkälettä, järjestäen ne niin, että hän saattoi poistaa ja siirtää takaisin paikalleen niistä kolme joko sisä- tai ulkopuolelta. Siten ne muodostivat oven, jonka saattoi tehokkaasti sulkea tungettelijain varalta.
Korkean ulkoneman laelta, joka oli noin kolmen neljänneskilometrin päässä hänen luolaltaan, Waldo saattoi nähdä valtamerelle, jonne oli neljätoista tai viisitoista kilometriä. Hänen mielessään väikkyi aina ajatus, että jonakin päivänä saapuisi laiva, ja Waldo ikävöi sivistysseuduille, mutta ei toivonut laivan ilmestyvän, ennenkuin hänen suunnitelmansa olisivat kunnollisesti kypsyneet ja hän olisi ennättänyt ne toteuttaa. Hän ajatteli, ettei hän voinut iäksi lähteä pois tältä rannikolta ensin kohtaamatta Nadaraa ja saattamatta entiselleen tytön häntä kohtaan tuntemaa luottamusta, jonka hän tunsi hänen äskeisen karkaamisensa tähden eittämättä järkkyneen perustuksiaan myöten.
Uuden elämänjärjestyksensä mukaan Waldo tarvitsi ruumiinharjoitusta, ja sitä varten hän päätti tehdä retken meren rannalle ainakin kerran viikossa. Tie oli epätasainen ja vaarallinen, ja muutamilla ensi kerroilla Waldo hädintuskin jaksoi taivaltaa yhtäänne päin auringon nousun ja laskun välisenä aikana.
Sentähden hänen oli välttämätöntä viettää yö ulkosalla, mutta sekin sopi hänen omaksumansa tehtävän yksityiskohtiin, ja niinpä hän tekikin sen ilomielin ja sopeutui kaikkeen alistuvasti kuin marttyyri, minkä hän huomasi tehokkaasti vaimentavan hänen pahimpia arkuudenpuuskiansa.
Ajan mittaan hän kykeni samoamaan koko retken rannalle ja takaisin yhdessä ainoassa päivässä. Nyt hän ei enää milloinkaan rykinyt eikä vilkuillut pelokkaasti sivuilleen astellessaan villin alueensa metsissä ja aukeamilla.
Hänen silmänsä olivat säteilevät ja kirkkaat, päänsä ja hartiansa komeasti pystyssä, ja vuorilla kapuaminen oli laajentanut hänen rintaansa hämmästyttävässä määrin, mikä tuotti hänelle suurta salaista tyydytystä. Nyt hän oli kokonaan toisenlainen kuin se surkea olento oli ollut, jonka valtameri oli viskannut kaukaisen rannan hietikolle.
Ne päivät, joina Waldo ei tehnyt retkeä meren rannalle, hän vietti vaellellen kukkuloilla luolansa läheisyydessä. Hän tunsi jokaisen kiven ja puun hyvin monen kilometrin päähän asumuksestaan.
Hän tiesi, missä Nagoola piileksi päivällä ja mitä polkua myöten se hiipi laaksoon iltaisin. Eikä hän enää tutissut nähdessään tämän kookkaan, mustan kissaeläimen.
Tosin Waldo vältti sitä, mutta se johtui kylmäverisestä, tahallisesta varovaisuudesta, joka on kokonaan toista kuin järjetön pakokauhu. Waldo odotti aikaansa.
Aina hän ei karttaisi Nagoolaa. Nagoola sisältyi hänen suureen suunnitelmaansa, mutta vielä ei Waldo ollut valmis käymään siihen käsiksi.
Nuori mies piti edelleen nuijaansa muassaan ja oli sen lisäksi harjoitellut kivenheittoa, niin että hän melkein osui lähellä olevaa lintua siipeen. Näiden aseiden lisäksi Waldo valmisteli keihästä. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että keihäs olisi perin näppärä ase sekä ihmisiä että petoja vastaan, ja niinpä hän oli ryhtynyt muovaamaan sellaista.
Etsittyään hyvin suoran, noin kolmen sentimetrin paksuisen ja kolmen metrin pituisen nuoren vesan hän sai teräväsärmäisellä piikivellä vuoltua sen toisen pään teräväksi. Heittoaseillaan surmaamiensa pikku eläinten taljoista liittämänsä raakanahkaisen jänteen avulla hän kantoi karkeatekoista asettaan olallaan retkeillessään ympäristöllä.
Hän harjoitteli keihäänheittoa tuntikausia joka päivä, kunnes saattoi lävistää sillä omenankokoisen hedelmän kolmella kerralla viidestä viidentoista metrin päästä ja osui kolmenkymmenen metrin päästä miehenmittaiseen maaliin melkein ilman harhaheittoja.
Oli kulunut kuusi kuukautta siitä, kun hän oli paennut päästäkseen kohtaamasta Lättäjalkaa ja Korthia.
Silloin Waldo oli ollut laiha, arka, heikko rahjus. Nyt hänen roteva vartalonsa oli terveen pyöristynyt, ja hänen ihonsa alla pullistelivat vankat lihakset, kun hän kävi käsiksi moniin herkulesmaisiin puuhiinsa, jotka hän oli määrännyt tehtäväkseen.
Kuusi kuukautta hän oli työskennellyt pitäen silmällä yhtä ainoata päämäärää, mutta vieläkään hän ei uskonut sen ajan tulleen, jolloin hän pelkäämättä rohkenisi panna äsken kehittyneen miehuutensa koetukselle.
Hänen sielunsa sisimmässä sopukassa väikkyi vielä pelko, että hän sittenkin oli sydämestään arka — eikä hän uskaltautunut antautua sitä koettamaan. Olisi liian paljon toivottu, vakuutti hän itselleen, että mies muuttuisi perinpohjaisesti lyhyessä puolessa vuodessa. Hän vartoisi vielä vähän aikaa.
Näihin aikoihin Waldo tapasi ensimmäisen ihmisolennon sen jälkeen, kun hän oli viimeksi nähnyt Nadaran.
Hän oli parhaillansa matkalla meren rannalle, jossa hän siihen aikaan kävi kolmasti viikossa, ja joutui äkkiä vastakkain hiipivän, karvaisen olennon kanssa.
Waldo seisahtui odottamaan, mitä tapahtuisi.
Mies tähyili häntä pienillä, ovelilla, punareunaisilla silmillään, jotka Waldosta muistuttivat siansilmiä.
Vihdoin Waldo puhkesi puhumaan Nadaran kielellä.
»Kuka olet?» tiedusti hän.
»Sag Surmaaja», vastasi mies. »Kukas sinä olet?»
»Thandar», ilmoitti Waldo.
»En tunne sinua.», sanoi Sag, »mutta voin tappaa sinut».
Hän painoi häränpäänsä kumaraan ja syöksyi Waldoa kohti pokkaavan pässin tavoin.
Nuori mies laski valmiina olleen keihäänsä tanaan ja levitti jalkansa hajalleen. Kärki tunkeutui Sagin rintaan solisluun alapuolelta, lävistäen raakalaisen sydämen. Waldo ei ollut liikahtanutkaan, miehen oma vauhti oli riittänyt keihästämään hänet.
Vainajan ruumiin retkahdettua pitkäkseen ja jäykistyttyä muutamien suonenvedontapaisten potkaisujen jälkeen Waldo veti keihäänsä siitä irti. Sen kärki oli veressä neljännesmetrin pituudelta, mutta Waldoa se ei näyttänyt lainkaan kammottavan eikä inhoittavan.
Sensijaan hän hymyili. Se oli käynyt niin paljoa helpommin kuin hän oli olettanut.
Jätettyänsä Sagin ruumiin virumaan paikalleen hän lähti jatkamaan matkaansa merelle. Tunnin kuluttua hän kuuli tavatonta melua takaapäin.
Hän pysähtyi kuuntelemaan. Häntä ajettiin takaa. Äänistä päättäen hän arvioi ahdistajia olevan koko joukon, ja mennessään vähän ajan kuluttua aukeaman poikki hän näki ne ensimmäisen kerran, kun ne ilmestyivät metsästä, josta hän oli juuri äsken tullut.
Niitä oli ainakin kaksikymmentä vankkalihaksista otusta. Olalle heitetyssä pussissa oli kullakin kiviä, joilla he alkoivat heitellä Waldoa rientäessään häntä kohti. Hetkisen mies pysyi paikallaan, mutta oivalsi pian, kuinka turhaa hänen oli antautua ottelemaan sellaista ylivoimaa vastaan.
Hän kääntyi juoksemaan aukeaman vastaisella laidalla kasvavaan metsään kivikuuron suhistessa ympärillään.
Hänen päästyään puiden suojaan ei kivien osuminen häneen enää ollut niin todennäköistä, mutta silti hän saattoi silloin saada kolahduksen hyvin tähdätystä sirpaleesta. Waldo toivoi hätyyttäjäinsä kyllästyvän takaa-ajoon, ennenkuin he saapuisivat rannalle, sillä hän käsitti, ettei taistelu voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavoin hänen ollessaan yksin kahtakymmentä vastaan.
Ahdistetun ja ahdistajain kiitäessä eteenpäin metsässä alkoi muuan viimemainituista, nopeajalkaisempi kuin kumppaninsa, lyhentää Waldon ja hätyyttäjälauman välistä matkaa. Hän saavutti pakenijaa yhäti, kunnes Waldo vilkaistuaan taaksepäin oivalsi tuossa tuokiossa saavansa nopean vihollisensa niskaansa. Mies oli tovereitansa nuorempi ja ketterämpi, ja kun hän oli viskellyt kaikki kivensä, ei hänellä ollut painamassa muuta taakkaa kuin lanneverhonsa.
Waldo piti vieläkin repaleisia housujaan, jotka korjaamisen puutteessa olivat kuluessaan hajonneet ja pyrkivät yhtenään valumaan pois hänen lanteiltaan, joten ne olivat omiaan haittaamaan hänen liikkeitänsä ja hidastamaan hänen vauhtiansa.
Jos hän olisi ollut yhtä alaston kuin takaa-ajajansa, olisi hän epäilemättä jätättänyt miestä. Mutta hän ei ollut, ja ilmeisesti hänen oli sentähden antauduttava käsikähmään, joka saattaisi viivyttää häntä niin kauan, että koko lauma ehtisi hänen kimppuunsa — ja se merkitsisi kaiken loppua.
Mutta Waldo Emerson ei parkunut pelosta eikä vapissut. Kun hän pyörähti torjumaan kintereilleen saapunutta raakalaista, väikkyi hänen huulillaan hymy, sillä:
Waldo Emerson oli »surmannut miehensä» eikä hänen sieluaan enää kalvanut se painajaisentapainen pelko, että hän oli sydämestänsä pelkuri.
Kun hän seisahtui keihäs tanassa, pysähtyi myöskin luolamies äkkiä.
Sellaista ei Waldo ollut odottanut. Muut villit ryntäsivät ripeätä juoksua heidän luokseen, mutta se veitikka, joka oli ensimmäisenä hänet tavoittanut, pysytteli turvassa kuuden metrin päässä hänen keihäänsä kärjestä.
Waldoa pidätettiin ovelasti paikallaan, kunnes kaikki viholliset ennättäisivät hänen kimppuunsa ja nujertaisivat hänet. Hän arvasi, että jos hän kääntyisi juoksemaan, syöksähtäisi parhaiksi hänen ulottumansa ulkopuolella hyppivä ja kiljuva mies heti hänen niskaansa.
Hän koetti karata vainoojansa kimppuun, mutta toinen peräytyi ketterästi, houkutellen Waldoa yhä likemmäksi kiiruhtavaan laumaan päin.
Aikaa ei saanut hukata. Hetkisen kuluttua olisivat kaikki kaksikymmentä hänen kimpussaan. Mutta keihäs tarjosi sellaisia mahdollisuuksia, joista luolamies tietämättömyydessään ei uneksinutkaan. Waldon käsivarsi liikahti salamannopeasti, ja alkuasukas näki keihään vinhasti sujahtavan ilman halki ihan rintaansa kohti. Hän yritti väistää, mutta se oli liian myöhäistä. Hän kellahti maahan, rajusti tarttuen sydämessään törröttävään ohueen keihääseen.
Vaikka eräs kaatuneen kumppaneista nyt oli ihan likellä, ei Waldo hennonnut luopua aseestaan yrittämättä siepata sitä mukaansa — sen valmistaminen oli vaatinut häneltä tuntuvasti aikaa, ja se oli tänään kahdesti pelastanut hänen henkensä. Unohtaen koskaan olleensa pelkuri hän syöksähti kaatuneen luokse, saapuen ruumiin vierelle yhtä aikaa etumaisen ahdistajansa kanssa.
He iskivät yhteen kuin vimmastuneet härät — villin tavoitellessa Waldon kurkkua ja Waldon heiluttaessa köykäistä nuijaansa. Hetkisen he rimpuilivat edestakaisin, pyörähdellen ja kiemurrellen. Luolamies pyrki tarttumaan Waldon henkitorveen, ja Waldo koetti pidellä häntä käsivarren matkan päässä sen lyhyen hetkisen, jonka hän tarvitsisi sivaltaakseen yhden ainoan äkillisen, tehokkaan iskun nuijallaan.
Toiset raakalaiset olivat jo ennättäneet ihan likelle heitä, kun nuori mies sai kiinni vastustajansa kurkusta. Turvautuen koko painoonsa ja pinnistäen kaikki voimansa Waldo työnsi luolamiestä taemmaksi, kunnes sai hänet niin loitolle, että saattoi käyttää nuijaansa. Yksi ainoa isku riitti.
Kun vihollisen hervoton ruumis luisui maahan hänen otteestaan, tempasi Waldo kallisarvoisen keihäänsä uhrinsa sydämestä ja kääntyi jälleen pakenemaan merelle päin raivostuneen lauman ennätettyä melkein hänen kimppuunsa.
Nyt olivat ulvovat villit ihan hänen kintereillään, eikä hän kyennyt suuresti pidentämään välimatkaa. Hän aprikoi, miten kaikki päättyisi; hän ei tahtonut kuolla. Yhtenään hänen ajatuksensa pyörivät hänen poikavuosiensa kodissa, hellässä äidissä ja entisissä ystävissä. Hän tunsi, että hän oli viimeisellä hetkellä menettämäisillään sisunsa — että hänen vaivoin hankittu miehuutensa sittenkin oli teennäistä.
Mutta sitten hän oli näkevinään soikeat, ruskettuneet, tuuhean, pehmeän, mustan tukan reunustamat kasvot, ja se näky haihdutti kuolemanpelon, saaden hänen kasvonsa tuimaan hymyyn. Hän ei pysähtynyt pohtimaan sen syytä — eikä hän olisi päässyt siitä selville, vaikka olisikin koettanut. Hän tiesi vain, ettei hän niiden silmien näkyvissä voinut esiintyä muutoin kuin rohkeasti.
Hetken kuluttua hän syöksähti metsän äärimmäisestä pensaikosta merta reunustavalle aukealle rannalle.
Pienen puron partaalla hän siellä näki ryhmän, joka täytti hänen sydämensä riemulla ja kauempana ulapalla oli se, mitä hän oli toivonut ja odottanut kaikki nämä pitkät, rasittavat kuukaudet — laiva.