KUUDES LUKU
Valinta
Rannalla oli merimiehiä täyttämässä vesitynnyreitään.
Heitä oli kaksitoista, ja kun Waldo ilmestyi metsästä, katsoivat he hämmästyneinä ja levottomina outoa olentoa. He näkivät rotevan, ruskettuneen jättiläisen, jonka verhona oli muutamia valkoisia, repaleisia, purjekankaisia siekaleita, sillä Waldo oli pitänyt asunsa niin tahrattoman puhtaana kuin ankarasti kylmässä vedessä hankaamalla suinkin saattoi.
Kummallisella olennolla oli toisessa kädessään pitkä, verinen keihäs, toisessa keveä nuija. Pitkä, keltainen tukka valui takkuisena hänen leveille olkapäilleen.
Monet miehistä — ne, joilla oli aseet — tähtäsivät häntä pyssyillä ja revolvereilla. Mutta hänen lähestyessään he näkivät hänen kasvoillansa leveän virnistyksen ja kuulivat hänen lausuvan moitteettoman hyvällä englanninkielellä: »Älkää ampuko! Olen valkoinen mies.» Silloin he laskivat alas aseensa ja sallivat hänen tulla luokseen.
Hän oli tuskin ennättänyt heidän joukkoonsa, kun he näkivät parven alastomia miehiä syöksyvän esille metsästä hänen jälessään. Waldo huomasi heidän katseittensa suuntautuvan hänen ohitseen ja arvasi hätyyttäjäinsä tulleen näkyviin.
»Teidän lienee pakko ampua heitä», virkkoi hän. »He eivät ole varsin maltillisia. Koettakaa ensin ampua heidän päittensä ylitse! Ehkä saatte peloitetuksi heidät tiehensä haavoittamatta heistä ainoatakaan.»
Se ajatus, että hän näkisi villi-parkoja teurastettavan, tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hänestä ei tuntunut varsin rehelliseltä niittää heitä maahan kuulilla.
Merimiehet noudattivat hänen kehoitustaan. Ensi pamahduksien jälkeen luolamiehet seisahtuivat ällistyneinä ja tyrmistyneinä.
»Hyökätään niiden kimppuun», ehdotti yksi miehistä, ja muuta ei tarvittukaan karkoittamaan raakalaiset kiiruisasti takaisin metsään.
Waldo sai tietää, että laiva oli englantilainen ja että sen kaikki miehet puhuivat hänen äidinkieltään enemmän tai vähemmän ymmärrettävästi. Toinen perämies, joka johti maihin saapunutta seuruetta, oli syntyisin Bostonista. Waldosta tuntui melkein siltä kuin hän olisi päässyt jälleen kotiin.
Waldo oli niin kiihtynyt ja halusi kysellä niin paljon samalla kertaa, että toiset tuskin saivat selvää hänen puheistaan. Hänestä tuntui melkein mahdottomalta, että laiva oli tosiaankin saapunut.
Nyt hän käsitti, ettei hän oikeastaan ollut koskaan ihan varmasti uskonut ainoankaan laivan milloinkaan poikkeavan tähän maailman syrjäiseen soppeen. Hän oli toivonut ja uneksinut, mutta hänen sydämensä syvyydessä oli kytenyt epäilys, että saattaisi kulua vuosikausia, ennenkuin hänet pelastettaisiin.
Nytkin hänen oli vaikea uskoa, että nämä miehet olivat sivistyneitä olentoja, hänen kaltaisiansa.
He olivat matkalla sivistysmaailmaan; pian heillä olisivat ympärillään sukulaisensa ja ystävänsä, ja hän, Waldo Emerson Smith-Jones, aikoi lähteä heidän mukaansa!
Muutamien kuukausien kuluttua hän näkisi äitinsä, isänsä ja kaikki ystävänsä — taaskin hän pääsisi kirjojensa pariin.
Mutta heti kun tämä viimeinen ajatus välähti hänen mieleensä, seurasi sitä lievä ihmettely sen johdosta, ettei se toive kyennyt saamaan häntä lämpenemään, kuten hän oli otaksunut sen tekevän.
Kirjat olivat ennen olleet hänen elämänsä varsinainen sisällys — olivatko ne voineet jonkun verran menettää lumousvoimaansa? Oliko se, että hän oli vähän aikaa elänyt tosioloista elämää, tylsyttänyt hänen mielenkiintoaan toisilta ammennettuihin toiveihin, pyrkimyksiin, tekoihin ja tunteisiin nähden?
Oli kyllä.
Waldo kaipasi vieläkin kirjojansa, mutta yksin ne eivät enää riittäneet. Hän tarvitsi jotakin suurempaa, todellisempaa ja kouraantuntuvampaa — hän tahtoi lukea ja tutkia, mutta vieläkin kiihkeämmin hän tahtoi toimia. Ja kun hän pääsisi takaisin omaan maailmaansa, olisi siellä hänellä yllin kyllin tekemistä.
Hänen sydäntänsä värähdyttivät uutta Waldo Emersonia odottavat mahdollisuudet, joista hän ei olisi uneksinutkaan, jollei omituinen sattuma olisi temmannut häntä entisestä elämästä ja viskannut häntä näihin uusiin oloihin — jotka olivat pakottaneet hänet kehittämään itseluottamustaan, rohkeuttaan, aloitekykyään ja neuvokkuuttaan. Nämä luonteenpiirteet olisivat aina jääneet uinuviksi hänen sieluunsa, jollei välttämättömyys olisi virittänyt niihin eloa.
Niin, Waldo tajusi saavansa kiittää paljosta näitä kokemuksia ja paljosta myöskin — Ja äkkiä hänelle sitten selvisi oikea asianlaita — hän oli kaikesta kiitollisuudenvelassa Nadaralle.
»En ole koskaan joutunut haaksirikkoisena asumattomalle saarelle», lausui toinen perämies, keskeyttäen Waldon aatokset, mutta osaan varsin hyvin kuvitella, kuinka riemuiselta teistä tuntuu ajatellessanne, että vihdoinkin olette pelastunut ja että noin tunnin kuluttua näette vankilanne rannikon häipyvän eteläiselle taivaanrannalle».
»Niin», myönsi Waldo äänessään etäinen soinnahdus, »olette kovin hyviä minua kohtaan, mutta minä en tule mukaanne».
Kaksi tuntia myöhemmin Waldo Emerson seisoi yksin rantakaistaleella, silmäillen ison laivan pienenevää runkoa sen painuessa pohjoisen näköpiirin alapuolelle.
Hänen katsettaan himmensi epäselvä kyynelutu. Sitten hän oikaisi hartiansa, nielaisi kurkkuunsa kohonneen möhkäleen ja kääntyi pää pystyssä palaamaan metsään.
Toisessa kädessään hänellä oli partaveitsi ja käärö tupakkaa — ainoat muistot hänen äskeisestä lyhyestä kosketuksestaan sivistysmaailman kanssa. Hyväntahtoiset merimiehet olivat kehoittaneet häntä uudelleen harkitsemaan päätöstään, ja kun hän oli pysynyt järkkymättömänä, olivat he vaatineet häntä sallimaan heidän jättää hänelle joitakuita elämänmukavuuksia.
Ainoa esine, jota hän saattoi ajatella hyvin kipeästi kaipaavansa, oli partaveitsi — tuliaseita hän ei tahtonut ottaa, sillä hän oli tässä villissä maailmassa kehittänyt omat hyvin hienot ritarillisuussääntönsä, jotka eivät sallineet hänen turvautua täällä tapaamiansa kehittymättömiä alkuasukkaita vastaan muihin kuin omien aivojensa suunnittelemiin ja omien käsiensä valmistamiin välineihin.
Viimeisellä hetkellä oli muuan merimiehistä, jolla oli aulis sydän ja joka hyvin tajusi, miltä elämän täytyi tuntua ilman alkeellisiakin tarvikkeita, sysännyt Waldolle tupakkakäärön. Nyt sitä katsellessaan nuori mies hymyili.
»Se olisi totisesti viimeinen askel äidin katsantokannan mukaan», puheli hän itsekseen. »Sen alemmaksi en enää voisi vaipua.»
Laiva, joka vei mennessään Waldon pelastumistilaisuuden, vei myöskin pitkän kirjeen Waldon äidille. Paikoitellen se oli varsin epämääräinen ja sekava. Siinä muun muassa mainittiin, että Waldon oli täytettävä eräs velvollisuus, ennenkuin hän saattoi poistua nykyisestä asuinpaikastaan, mutta että hän »heti vapauduttuaan siitä lähtisi ensimmäisessä laivassa Bostoniin».
Juuri äsken lähteneen aluksen kapteeni oli huomauttanut Waldolle, että mikäli hän tiesi, ei saaren rantaan mahdollisesti enää koskaan tulisi ainoatakaan laivaa. Saari oli niin syrjässä käytetyistä reiteistä, että vain sen rantaviivaa oli milloinkaan tutkittu ja tuskin kahdenkymmenen laivan oli mainittu nähneen sen, sittenkun kapteeni Cook oli löytänyt sen vuonna 1773.
Mutta siitä huolimatta Waldo oli kieltäytynyt lähtemästä. Astellessaan verkkaisesti metsässä takaisin luolalleen hän koetti vakuuttaa itselleen, että hän oli toiminut yksinomaan kiitollisuuden ja oikeudentunnon vaatimuksesta, että hänen kunnon miehenä täytyi tavata Nadara ja kiittää häntä saamastaan ystävällisestä avusta. Mutta jostakin syystä se tuntui perin mitättömältä ja lapselliselta selitykseltä siihen nähden, että hän oli hylännyt hyvin mahdollisesti ainoan tilaisuutensa palata sivistysmaailmaan.
Lopullisesti hän päätteli menetelleensä narrimaisesti. Mutta sittenkin hän kävellessään hyräili hilpeätä säveltä, ja hänen sydämensä sykähteli onnentunteesta ja riemullisesta odotuksesta, vaikka hän ei olisikaan voinut ilmaista, mitä hän odotti.
Yhden asian hän oli päättänyt: seuraavan päivän aamuna hän olisi matkalla Nadaran kylään. Sinä päivänä raakalaisista saamainsa kokemusten nojalla hän uskoi jotakuinkin pelotta voivansa uhmailla Lättäjalkaa ja Korthia.
Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä — sitä hän ei jaksanut ymmärtää. Hänen olisi pitänyt vaipua mitä synkimpään epätoivoon, sillä olihan hän äsken hylännyt mahdollisuuden palata kotiin, ja olihan hänen päivän tai parin perästä mentävä hurjan Lättäjalan ja väkevän Korthin kylään. Mutta sittenkin hänen sydämessään soi ylistys.
Waldo ei nähnyt merkkiäkään aikaisemmin samana päivänä häntä hätyyttäneistä olennoista liikkuessaan varovasti metsässä tai mennessään niiden vähäisten tasankojen ja nurmikkojen poikki, joita oli valtameren ja hänen luolansa välisen matkan varrella. Mutta usein hänen ajatuksensa suuntautuivat villeihin ja hänen aamullisiin seikkailuihinsa, ja lopputuloksena hänelle selvisi, että hänen varuksensa olivat puutteelliset, minkä hänen äskeinen taistelunsa teki räikeän selväksi.
Kahdessa suhteessa olikin parannus helppo. Toinen oli kilven puute. Jos hänellä olisi ollut sellainen suojus, olisivat villien sinkoamat kivet olleet hänelle verrattain vähän vaarallisia.
Toinen oli miekka. Jos hänellä olisi ollut miekka ja kilpi, olisi hän voinut ihan turvallisesti päästää viholliset hyvin likelle ja sitten perin helposti lävistää heidät.
Tämän uuden ajatuksen tähden oli hänen, siirrettävä suunnitelmainsa toteuttaminen tuonnemmaksi. Hänen oli valmistettava sekä kilpi että miekka, ennenkuin hän lähtisi Lättäjalan kylään. Waldon suunnitellessa ja miettiessä oli kotimatka edistynyt hitaasti, joten aurinko oli jo laskenut hänen ehtiessään viimeiseen, syvään rotkoon, jonka toisen laidan takana hänen kallioasuntonsa sijaitsi. Rotkon pohjalla oli jo ihan pimeä, vaikka ympäröiviä kukkuloita vielä verhosikin himmeä hämärä.
Hän oli kavunnut melkein päähän saakka viimeisen jyrkän polun, joka vei hänen matkansa määrään, kun hänen yläpuolellaan alkoi häämöttää tummenevaa taivasta vastaan kuvastuva, kookas, musta, kyyröttävä hahmo, jonka keskellä hehkui kaksi tulista palloa.
Se oli Nagoola, joka anasti ainoan rotkosta harjanteen laelle vievän polun keskikohdan.
»Olin vähällä unohtaa sinut, Nagoola», jupisi Waldo Emerson. »En olisi mitenkään voinut lähteä matkalleni ensin haastattelematta sinua, mutta olisin toivonut sen tapahtuvan toiseen aikaan ja toisessa paikassa. Siirretään se päivää tai paria tuonnemmaksi», lopetti hän ääneensä. Mutta Nagoolan ainoa vastaus oli uhkaava murina. Waldosta tuntui aika ilkeältä.
Hän ei olisi voinut osua vastakkain ison, mustan pantterin kanssa epäedullisempaan aikaan eikä pahemmassa paikassa. Oli liian pimeä Waldon ihmissilmille, otus oli hänen yläpuolellaan ja hän itse jyrkällä rinteellä, joka suotuisimmissakin oloissa tarjosi vain perin pettävän jalansijan. Hän koetti hätistää hirveätä petoa tiehensä kiljumalla ja tekemällä uhkaavia liikkeitä, mutta Nagoola ei säikkynyt.
Sensijaan se ryömi hitaasti eteenpäin, hivuttaen notkeata ruhoaan tuuman tuumalta pitkin kalliopolkua, kunnes se oli vartoavan miehen kohdalla noin neljän metrin päässä hänestä.
Kuusi kuukautta aikaisemmin Waldo olisi jo aikoja sitten kirkuen kiitänyt meteorin tavoin alapuolella olevan rotkon pohjalle. Että hänessä oli tapahtunut ihmeellinen muutos, siitä oli todistuksena se, ettei häneltä päässyt pelokasta äännähdystäkään ja ettei hän suinkaan paennut, vaan eteni tuuma tuumalta ylöspäin yläpuolellaan kyyröttävää, uhkaavaa petoa kohti. Keihäänsä kärjen hän piti suunnattuna hieman otuksen ilkeästi välkkyvien silmien alapuolelle.
Hän oli kuitenkin ehtinyt siirtyä ylöspäin vain neljä tai viisikymmentä sentimetriä, kun kauhea peto päästi kammottavan karjaisun ja heittäytyi hänen kimppuunsa.
Raskaan ruhon törmähdyksestä Waldo suistui taaksepäin rinnettä alas, ja
Nagoola meni hänen muassaan.
Kynsien, repien ja raastaen kieriskelivät mies ja peto hyppelehtien kalliorinnettä alaspäin, pysähtyen lähelle rotkon pohjaa paksun puun runkoa vasten.
Ärinä ja kiljunta taukosivat, repivät käpälät ja kädet raukesivat. Pian kohosi troopillinen kuu kallion harjan ylitse ja katseli pientä, sekavaa rykelmää, jossa mies ja peto viruivat hievahtamatta painautuneina vankkaa puunrunkoa vasten lähellä pimeän rotkon pohjaa.