SEITSEMÄS LUKU
Etsivä Thandar
Pitkään aikaan ei näkynyt elonmerkkiä tuossa oudossa kasassa, jossa oli sekaisin lihaa, luita, jänteitä, kiiltävän mustia karvoja, pitkiä, keltaisia hiuksia ja verta. Mutta aamun sarastaessa alkoi läjän alaosa hieman liikahdella, vähäistä myöhemmin kuului voihkaisu, ja sitten oli jälleen kaikki hiljaista useita minuutteja.
Äkkiä se liikahti uudelleen, tällä kertaa tarmokkaammin, ja useiden ponnistusten jälkeen työntyi kasan alta näkyviin keltainen, veren tahraama, takkuinen pää. Huumautunut ja silvottu Waldo tarvitsi lähes kokonaisen tunnin selviytyäkseen Nagoolan sekavasta syleilystä.
Kompuroituaan vihdoin pystyyn hän näki ison kissaeläimen viruvan kuolleena edessään. Sen sileästä, mustasta rinnasta törrötti keihään katkennut varsi.
Peto oli ilmeisesti elänyt vain minuutin murto-osan syöksyttyään miehen kimppuun, mutta silläkin vähällä ajalla se oli tehnyt kauheata jälkeä valtavilla kynsillään, vaikka Waldon onneksi vankat leukapielet eivät olleet osuneet häneen.
Miehen ruskeaan ihoon oli uurrettu kammottavia, rinnasta polviin saakka ulottuvia haavoja. Ne olivat pedon voimakkaiden takakäpälien piirtämiä.
Hän sai kiittää hengestänsä sitä, että ottelu sattui jyrkällä rinteellä eikä tasaisella maalla; se näytti ihan varmalta, sillä heidän kieriessään vierua alaspäin ei Nagoola ollut voinut raapia häntä lainkaan tehokkaasti.
Kun Waldo katsahti itseensä, säikähti hän aluksi hirveännäköisiä haavojaan. Mutta kun hän lähemmin tarkastettuaan näki niiden kaikkien olevan vain pintanaarmuja, käsitti hän, etteivät ne olisi lainkaan vaarallisia, jolleivät ne ärtyisi. Hänen kaikki luunsa ja lihaksensa olivat helliä murjomisesta ja putoamisesta, ja itse haavat olivat kipeät, miltei sietämättömät, kun joku liike venytti tai raotti niitä. Mutta tuskistansa huolimatta hän hymyili silmäillessään jo kauan sitten kehnoiksi kuluneiden housujensa jätteitä.
Hänen aikoinaan upean muodikkaista housuistaan ei ollut jälellä riekalettakaan — pantterin terävät kynnet olivat täydentäneet ajan ja okaisten pensaiden niin hyvin aloittaman työn. Ja niiden liinaisesta kumppanista — valkeasta matkailupaidasta — oli jälellä ainoastaan kaulus ja kämmenenkokoinen, takana riippuva repale.
»Luonto on ihmeellinen tasoittaja», mietti Waldo. »Se ilmeisesti kammoaa teennäisyyttä samoin kuin tyhjää tilaa. Nyt tarvitsen sinua todenteolla», lisäsi hän, katsoen Nagoolan mustaa, kaunista turkkia.
Kivuistaan huolimatta Waldo kömpi luolaansa, valitsi siellä olevasta kokoelmastaan pari teräväsärmäistä kiveä ja palasi Nagoolan luokse.
Jätettyään sinne työvälineensä hän meni rotkon pohjalle, jossa virtaavassa, pienessä, kristallinkirkkaassa purossa hän pesi haavansa. Sitten hän lähti taaskin surmaamansa pedon luokse.
Ponnisteltuaan hyvin ankarasti puoli päivää Waldo sai nyljetyksi pantterin taljan, jonka hän vaivoin raahasi luolallensa. Sen edustalle hän vaipui lopen uupuneena kykenemättä edes ryömimään sisälle.
Seuraavana päivänä Waldo muokkasi taljan sisäpintaa, poistaen terävällä kivellä kaikki lihahiukkaset, jotta ei olisi mädäntymisen vaaraa.
Hän oli vieläkin hyvin heikko ja hänen ruumiinsa hellä, mutta hän ei sietänyt ajatellakaan, että hän menettäisi taljan, jonka hankkiminen oli tullut hänelle niin kalliiksi.
Kaaputettuaan nahasta viimeisetkin lihan jätteet hän ryömi luolaansa ja pysytteli siellä kokonaisen viikon, käyden ulkosalla ainoastaan ruokaa ja vettä noutamassa. Senjälkeen hänen haavansa olivat melkein parantuneet, ja hän oli täysin tointunut jäykkyydestään ja seikkailun aiheuttamasta järkytyksestä, joten hän silmäili kaunista voitonmerkkiänsä todella riemuiten ja nauttien.
Aina kun hän kuvitteli sitä aikaa, jolloin hän olisi saanut sen valmiiksi vyötettäväksi lanteilleen, hän näki itsensä, ei omilla silmillään, vaan sillä tavoin kuin hän arveli erään toisen arvostelevan häntä, ja se toinen oli Nadara.
Useita päiviä Waldo kaaputti ja hakkasi laajaa taljaansa, kuten hän oli nähnyt luolamiesten tekevän sinä lyhyenä hetkenä, jona hän oli Nadaran seurassa tarkkaillut heitä metsänreunasta Lättäjalan kylän edustalla. Vihdoin hän sai siitä vaivojensa palkkioksi nahan, kyllin notkean hänen suunnittelemakseen alkeelliseksi pukimeksi.
Hän leikkasi siitä irti noin kolmen sentimetrin levyisen kaistaleen muodostaakseen siitä kannatusvyön. Sillä hän kiinnitti mustan taljan vyötäisilleen, pujotti toisen kätensä sitä varten nahan yläreunaan tekemästään reiästä. Käännettyään etukäpälät eteenpäin rinnalleen hän veti ne ristiin ja sitoi ne kiinni estämään verhoa putoamasta pois hänen yläruumiinsa yltä.
Hyvin kopeana Waldo ylvästeli uudessa, komeassa asussaan. Hän ylpeili kunnostaan, joka oli taljan hänelle hankkinut — rahvaanomaisesta, karkeasta, raa'asta ruumiillisesta kunnosta — juuri siitä ominaisuudesta, jota hän kuusi kuukautta sitä ennen oli arvostellut ylhäisen halveksivasti.
Sitten Waldo syventyi muovaamaan miekkaa, uutta keihästä ja kilpeä. Kaksi ensimmäistä oli verrattain helposti tehty — hän sai ne molemmat valmiiksi puolessa päivässä. Ja viiden sentimetrin levyisestä pantterinnahan kaistaleesta hän teki miekkavyön, joka kulki oikean olan ylitse ja kannatti miekkaa vasemmalla kupeella. Mutta kilpi aluksi uhitteli hänen vähäistä kätevyyttään ja äsken herännyttä kekseliäisyyttään.
Pienistä oksista ja ruohoista hänen vihdoin lähes viikon kestäneen aherruksen jälkeen onnistui kutoa karkeatekoinen, soikea, lähes metrin pituinen ja noin kuudenkymmenen sentimetrin levyinen kilpi, jonka hän verhosi useiden surmakivillään kaatamiensa pikku otusten nahoilla. Kilven sisäpuolelle kiinnitetty nahkahihna piti sitä hänen vasemmassa käsivarressaan.
Sen valmistuttua Waldo tunsi olevansa paremmassa turvassa, kun villit, joita hän pian alkavalla retkellään varmasti kohtaisi, häntä vinhasti kivittäisivät.
Vihdoin koitti lähtöaamu. Waldo nousi samanaikaisesti auringon kanssa, kävi aamukylvyssään muutaman metrin päässä luolastansa kumpuavassa viileässä lähteessä, nouti merimiehen lahjoittaman partaveitsen, ajoi pois niukan, keltaisen partansa ja leikkasi keltaiset hiuksensa niin lyhyiksi, etteivät ne enää valuneet hänen olkapäilleen ja silmilleen.
Sitten hän kokosi aseensa, vieritti kivijärkäleet luolan suuaukolle, käänsi selkänsä vaatimattomalle kodilleen ja lähti pientä puroa myöten laskeutumaan kaukaiseen laaksoon, joka metsässä kaarteli Lättäjalan ja Korthin kallioiden editse.
Kun hän keveästi asteli huimaavalla polulla ja hyppeli kielekkeeltä toiselle laskeutuessaan peloittavia jyrkänteitä, joita myöten puro kohisi, olisi häntä saattanut luulla joksikin alkuaikojen uudelleen ruumiillistuneeksi metsästäjäksi, jonka villistä verestä polveutuivat kokonaisen maailman soturit ja voimamiehet.
Kookas, vankkalihaksinen, ruskettunut vartalo, kirkkaat, säteilevät silmät, pään pysty asento, miekka, keihäs ja kilpi olivat kaikki jyrkkänä vastakohtana sille heikolle ja avuttomalle olennolle, joka kuusi kuukautta aikaisemmin oli kieriskellyt rantahietikolla, hikoillen ja kirkuen kauhusta. Ja sittenkin se oli sama mies.
Sen, mitä toinen hyväätarkoittava, mutta harhaantunut nainen oli tukahduttanut, oli toinen virittänyt, ja molempien vaikutuksen lopputuloksena oli paljoa hienompi miehuuden edustaja kuin kumpikaan olisi yksin voinut kehittää.
Kolmannen päivän iltapuolella Waldo saapui niiden kallioiden vastassa olevaan metsään, joilla Nadaran koti sijaitsi. Hän hiipi varovasti puulta puulle, kunnes saattoi kenenkään näkemättä katsella korkeata mehiläiskennomaista seinämää.
Siellä oli elotonta ja autiota. Luolien aukot ammottivat murheellisina ja hyljättyinä. Sikäli kuin Waldo saattoi nähdä ei millään suunnalla ollut elon merkkiäkään.
Hän poistui metsästä, meni aukeaman poikki ja lähestyi kalliota. Nyt hänellä oli eränkävijän valpas katse, ja hän huomasi aikomansa selviksi syöpyneillä poluilla kasvavan nuorta ruohoa. Sen enempiä todistuksia hän ei tarvinnut ollakseen varma siitä, että luolat oli hylätty ja että se oli tapahtunut jo joku aika sitten.
Hän kävi tarkastamassa useita kallioasumuksia. Kaikista hän sai saman mykän vahvistuksen jo ulkona ilmenneelle seikalle — kylä oli tyhjennetty hätäilemättä ja hyvässä järjestyksessä. Kaikki arvokas oli viety pois — ainoastaan muutamia rikkinäisiä tarvekaluja oli jälellä osoittamassa, että siellä oli joskus ollut ihmisten asuinsijoja.
Waldo oli lopen ymmällä. Hänellä ei ollut hämärintäkään aavistusta, miltä suunnalta hänen piti etsiä. Iltapäivän loppuosan hän harhaili kallioseinämän ulkonemilla, käväisten milloin missäkin luolassa.
Mikähän niistä oli ollut Nadaran? Hän koetti mielessään kuvitella tytön elämää tässä karkeassa, alkeellisessa ympäristössä, kansansa keskuudessa, eläintämuistuttavien miesten ja naisten parissa. Nadara ei tuntunut sopivan ympäristöönsä eikä kansaansa. Waldo oli varma, että tyttö oli täällä oudompi kuin Lättäjalka olisi ollut jossakin Back-lahden seurustelusalissa.
Kuta enemmän hän ajatteli Nadaraa, sitä surullisemmaksi hän muuttui. Hän koetti uskotella itselleen sen olevan pelkästään pettymystä, koska hän ei ollut suunnitelmainsa mukaan saanut kiittää tyttöä hänen osoittamastaan ystävällisyydestä eikä näyttää, ettei hänen luottamuksensa Waldon uljuuteen ollut osunut väärään. Mutta aina hän havaitsi ajatuksiensa kiertyvän Nadaraan pikemminkin kuin hänen seikkailunsa luulotellun tarkoituksen ympärille.
Sinä yönä hän nukkui hylätyissä luolissa ja lähti seuraavana aamuna jälleen etsimään Nadaraa. Kolme päivää hän haeskeli pienessä laaksossa, mutta turhaan. Siellä ei ollut jälkeäkään mistään muusta kylästä.
Sitten hän siirtyi toiseen, edellisestä pohjoiseen olevaan laaksoon. Viikkokausia hän samoili sinne tänne vaivojensa palkkioksi edes näkemättä ainoatakaan inhimillistä olentoa.
Eräänä päivänä kohta keskipäivän jälkeen noustuansa erään harjanteen laelle tutkimaan uusia laaksoja hän äkkiä joutui vastakkain rotevan, karvaisen miehen kanssa. Molemmat pysähtyivät, ja karvapeitteinen muljautteli pieniä, ilkeitä silmiään.
»Minä voin tappaa sinut», ärisi villi.
Waldoa ei vähääkään haluttanut otella — hän oli etsimässä tietoja. Mutta miehen kerkeä tervehdys pyrki hymyilyttämään häntä. Ihan saman tervehdyksen hän oli saanut Sagilta, surmaajalta, käydessään viimeistä kertaa rannikolla.
Se luiskahti näiltä kehittymättömiltä miehiltä yhtä kerkeästi ja liukkaasti kuin »hyvää huomenta» lähtee ihmisten huulilta sivistyneiden rotujen keskuudessa. Mutta hän tajusi, että viimemainittujen parissa sillä kuitenkin oli vastineena jäykkä tuijotus, jonka toisilleen oudot anglosaksilaisen rodun miehet luovat toisiinsa.
»Meillä ei ole mitään riitaa keskenämme», vastasi Waldo. »Ollaan ystävyksiä.»
»Sinua peloittaa», herjasi karvainen olento.
Waldo osoitti mustaa talja-asuaan.
»Kysy Nagoolalta», kehoitti hän.
Mies katsahti hänen voitonmerkkiinsä. Sen kelvollisempaa todistusta miehen uljuudesta oli mahdoton kuvitella. Hän astui askeleen likemmäksi tarkastaakseen sitä huolellisemmin.
»Täysikasvuinen ja ihan terve», jupisi hän itsekseen. »Tämä ei ole tautiin kuolleelta ruholta nyljetty, kulunut ja kapinen talja.»
»Miten sinä surmasit Nagoolan?» tiedusti hän sitten äkkiä.
Waldo viittasi keihääseensä, veti sitten taljan syrjään ja näytti ruumiissaan olevia helakoita, äskenparantuneita naarmuja.
»Kohtasimme toisemme pimeässä kallion laella. Peto oli yläpuolellani. Saavuttuamme rotkon pohjaan Nagoola oli kuollut. Mutta se oli mitätön tapaus Thandarille. Minä olen Thandar.»
Waldolla oli oikeaanosunut aavistus, että vähäisellä kerskauksella olisi hyvä vaikutus kehittymättömän olennon älyyn, eikä hän erehtynyt.
»Mitä tekemistä sinulla on täällä minun maassani?» kysyi mies, mutta hänen sävynsä ei ollut niin röyhkeä kuin aikaisemmin.
»Etsin Lättäjalkaa ja Korthia — ja Nadaraa», ilmoitti Waldo.
Toisen silmät soukkenivat.
»Mitä heistä tahdot?» tiedusti hän.
»Nadara oli hyvä minua kohtaan — tahdon palkita häntä.»
»Entä Lättäjalka ja Korth — mitä heistä?» tiukkasi mies.
»Minulla on heille asiaa. Heidät tavattuani järjestän sen», vastasi Waldo vältellen, sillä hän oli huomannut miehen silmissä kavalan ilmeen, josta hän ei pitänyt. »Osaatko opastaa minut heidän luokseen?»
»Osaan kyllä neuvoa sinulle, missä he ovat, mutta en itse ole matkalla sinne», virkkoi mies. »Edettyäsi kolme päivää auringon laskuun päin joudut Lättäjalan kylälle. Siellä tapaat myöskin Korthin — ja Nadaran.» Sen pitemmittä puheitta raakalainen kääntyi lönkyttämään itään päin.