KAHDEKSAS LUKU
Nadara jälleen
Waldo tarkkaili poistuvaa miestä, ja hänen mielensä teki lähteä toisen jälessä, sillä hän ei suinkaan uskonut, että veitikka oli ollut täysin vilpitön häntä kohtaan. Miksi mies ei ollut suora, sitä Waldo ei aavistanut, mutta siitä huolimatta oli villin käytöksessä ollut epämääräinen vilpillisyyden tuntu, joka oli pannut hänet aprikoimaan.
Waldo jatkoi kuitenkin etsintämatkaansa länttä kohti, laskeutuen kukkuloilta syvään laaksoon, jonka pohjalla kasvoi sakeata ja sekavaa troopillista viidakkoa.
Tunkeuduttuansa sen lävitse puolisentoista kilometriä hän saapui leveän, hitaasti juoksevan joen partaalle. Sen vesi oli sakeata liejusta; se ei ollut kirkasta, helmeilevää ja houkuttelevaa kuten kauempana etelässä virtaavien pienten vuoristopurojen vesi oli sekä vuorilla että laaksoissa.
Waldo eteni joen vartta myöten luoteiseen suuntaan, etsien kahlaamoa. Jyrkät, mutaiset äyräät eivät tarjonneet kiinteätä jalansijaa, joten hän ei uskaltanut yrittää ylimenoa, ennenkuin olisi varma pääsevänsä vaaratta maihin vastaisella rannalla.
Parin sadan metrin päässä siitä kohdasta, jossa hän oli tullut joelle, hän tapasi leveän, veteen vievän polun, ja toisen puolen äyrääseen oli syöpynyt samanlainen polku.
Tässä ilmeisesti oli hänen etsimänsä kahluupaikka, mutta hänen kääntyessään veteen päin hänen katseensa osui jälkiin, joita oli paljon — sekä ihmisten että eläinten.
Waldo kumartui silmäilemään niitä yksityiskohtaisesti. Tuossa oli Nagoolan leveiden käpälien jäljet, tuossa lukemattomien nakertajain pieniä jälkiä, mutta niiden seassa oli sekä vanhoja että tuoreita ihmisenjälkiä kumpaankin suuntaan.
Joukossa oli täysikasvuisten miesten isojen, lättäjalkojen jälkiä sekä naisten ja lasten pienempien, mutta samoin latuskaisten jalkojen jälkiä. Yksiin jälkiin hänen katseensa kuitenkin kohdistui erikoisesti.
Ne oli painanut viimeistellyn kaunis jalka, joka oli selvästi kaareva. Kuten monet muut olivat nekin tuoreet, ja kuten muut verekset jäljet veivät nekin ensin jokeen ja sitten pois sieltä ikäänkuin niiden painaja olisi käynyt noutamassa vettä ja palannut sitten sinne, mistä oli tullutkin. Waldo tiesi, että joelta poispäin vievät jäljet olivat tuoreemmat, koska niillä kohdin, missä jäljet sattuivat päällekkäin, kahlaamosta tulevat jäljet olivat aina päällimmäisinä.
Jälkien lukuisuus osoitti, että ne oli jättänyt suurehko heimo, ja niiden tuoreudesta saattoi päättää, että heimo majaili lähistöllä.
Vain hetken emmittyään Waldo teki päätöksensä ja pyörsi sitten poispäin joelta ja juoksi ripeätä hölkkää viidakon lävitse koukertelevaa polkua pitkin. Juuri kumpujen läheisyydessä se kääntyi pois viidakosta ja suuntautui kiemurrellen niiden harjalle.
Hän havaitsi noudattamansa polun kumpujen ylitse mennessään sivuuttavan muutamien metrien päästä sen paikan, jossa hän vähän aikaisemmin oli kohdannut luolamiehen. Mies oli ilmeisesti ollut palaamassa joelta nähdessään Waldon.
Nuori mies erotti, missä villin jäljet erosivat polusta, ja seurasi niitä sille kohdalle, jossa mies oli seissyt keskustellessaan Waldon kanssa. Sieltä ne veivät itäänpäin vähän matkaa ja kaarsivat sitten äkkiä pohjoiseen, yhtyen polkuun.
Waldo huomasi, että heti kun mies oli varmasti ennättänyt pois muukalaisen näkyviltä ja kuuluvilta, hän oli lähtenyt vinhasti juoksemaan. Kun raakalaisella oli kaksi tuntia ennakkoaikaa, oli Waldon riennettävä, jos hänen oli mieli saavuttaa toinen.
Miksi hän halusi saavuttaa villin, sitä hän ei miettinyt, mutta mahdollisesti hän vaistomaisesti tunsi, että jörö olento osaisi antaa hänelle paljon enemmän ja täsmällisempiä tietoja kuin oli antanut. Eikä Waldo myöskään saanut mielestään naisenjalan painamia, siroja jälkiä. Se oli tietenkin typerää, ja hän itse tajusi sen selvästi. Mutta yhtäkaikki hän hupsun itsepäisesti kuvitteli, että ne oli jättänyt luolatyttö — Nadara.
Kaksi tuntia hän ravasi itsepintaisesti pitkin polkua, joka enimmäkseen oli selvästi näkyvissä. Paikoitellen se tietysti koetteli hänen vainoamiskykyänsä, mutta kaartamalla niiden kohtien ympäri laajoissa ympyröissä hän aina löysi jäljet uudelleen.
Hän oli laskeutunut kukkuloilta ja joutunut harvaan metsään, jossa polku tyyten häipyi puiden juuria verhoavaan sammalmattoon. Äkkiä hän hätkähti kuullessaan kirkaisun — naisen kirkaisun — ja kahden miehen kiukkuisen käheitä, syviä kurkkuääniä.
Waldo kiiruhti ääniä kohti ja sai näkyviinsä hälyn aiheuttajat pienellä aukeamalla, joka oli melkein piilossa ympäröivien pensaiden keskellä.
Kammottavassa näytelmässä oli kolme esiintyjää — karvainen otus, joka raahasi vastustelevaa tyttöä pitkästä, mustasta tukasta, ja vanha mies, joka seurasi perässä, samalla hokien tehottomia vastalauseita nuorta naista uhkaavaa väkivaltaa vastaan.
Kukaan heistä ei huomannut heidän luoksensa juoksevaa Waldoa, ennenkuin hän oli ihan likellä. Sitten tyttöä kiskova raakalainen katsahti tulijaan, ja Waldo tunsi hänet samaksi vintiöksi, joka oli lähettänyt hänet taivaltamaan länteen päin aikaisemmin samana päivänä.
Samassa hän myöskin näki, että tyttö oli Nadara.
Sinä lyhyenä aikana, jonka hän tarvitsi tuntemiseen, karisi Waldo Emerson Smith-Jonesin sydämestä, mielestä ja sielusta viimeisiä rippeitä myöten koko se sivistyksen ja hienouden kerrostuma, jonka muodostuminen oli vaatinut lukemattomia miespolvia, ja hän muuttui ensimmäisen inhimillisen esi-isänsä kaltaiseksi, aikakausien takaiseksi, kehittymättömäksi pedoksi.
Punainen, hurmeinen utu väikkyi hänen silmissään, kun hän karkasi tavoittamaan sen raakalaisen kurkkua, joka armottomin, säälimättömin kourin oli tarttunut Nadaraan.
Hänen huulensa virnistyivät äkäiseen irvistykseen, joka paljasti hänen kauan käyttämättä olleet torahampaansa.
Hän unohti miekan, kilven ja keihään.
Enää hän ei ollut ihminen, vaan hirvittävä peto. Ja karvainen otus, joka näki muutoksen, kalpeni ja peräytyi pelosta.
Mutta hän ei voinut välttää kurkkuunsa pyrkivän, raivoisan olennon mielipuolisen vimmaista hyökkäystä.
Vähän aikaa he painiskelivat pystyssä, ponnahdellen ja heilahdellen sinne tänne, ja kellahtivat sitten maahan — karvainen allepäin.
Kieriskellen, repien, ja purren he tappelivat kummankin koettaessa saada toisesta murhaavaa otetta.
Kerran toisensa jälkeen upposivat ennen turhan tarkasti hienostelleen bostonilaisen hampaat hänen vastustajansa rintaan ja olkapäihin, mutta alkuperäisen vaistonsa kannustamana hän tavoitteli toisen kurkkua.
Tyttö ja vanhus olivat vetäytyneet sivuun katselemaan kamppailua turvaisesta paikasta. Nadaran silmät olivat levällään ihastuksesta.
Hänen hennot, ruskettuneet kätensä olivat tiukasti painetut kiivaasti huohottavaa rintaa vasten hänen seisoessaan hieman etukumarassa huulet raollaan tarkkaillen ottelun kaikkia yksityiskohtia.
Niin, mutta taisteliko keltatukkainen jättiläinen tosiaankin saadaksensa hänet omakseen vai ainoastaanko suojellaksensa häntä, koska hän oli nainen?
Sikäli kuin hän Waldoa tunsi, saattoi hän helposti kuvitella Waldon kiihokkeena olevan yksinomaan jonkun omituisen velvollisuuden tunteen, jota mies kyllä saattoi tuntea, sen hän käsitti, vaikka ei itse jaksanutkaan sitä ymmärtää.
Siinäpä se! Juuri niin oli asianlaita, ja voitettuaan kilpailijansa Thandar taaskin juoksisi tiehensä, kuten oli tehnyt kuukausia sitten. Sitä ajatellessaan Nadara tunsi punastuvansa harmista ja nöyryytyksestä. Ei! Mies ei ikinä saisi tilaisuutta toistaa sitä kauheata loukkausta.
Salliessaan ajatustensa viipyä siinä nöyryyttävässä hetkessä, jolloin hänelle oli selvinnyt, että Thandar oli karannut hänen luotaan ihan hänen kotinsa kynnyksellä, Nadara huomasi vihaavansa häntä yhtä kiihkeästi kuin oli vihannut kaikkina näinä pitkinä välikuukausina. Se viha oli melkein haihtunut, kun hän vähän aikaa sitten oli nähnyt Waldon syöksyvän esiin pensaikosta riistääkseen hänet inhoittavan rääkkääjän kynsistä.
Waldo ja hänen vastustajansa raastoivat yhäti toisiaan turhaan koettaessaan tuottaa toiselle rampaavan vamman tai tappaa hänet. Luolamiehellä oli jättiläislihaksistaan tuskin vähääkään etua otellessaan vikkelän, vaikka hieman heikomman ahdistajansa kanssa.
Karvaotus käytti hampaitansa menestyksellisemmin, raadellen pahasti
Waldoa, josta vuoti verta yli kymmenestä haavasta.
Molemmat alkoivat heikontua, ja katselevasta tytöstä näytti nuori mies ensinnä sortuvan molempia rasittaneista kirveistä ponnistuksista. Hän astahti askeleen eteenpäin, kumartui ja otti maasta kiven.
Heikkoine voimineen hän kykenisi kallistamaan vaa'an kummalle puolelle halusi — ripeä isku toisen päähän antaisi vastustajalle sen vähäisen edun, joka tuottaisi kuoleman iskunsaaneelle ottelijalle.
Taistelijat olivat taaskin ponnistautuneet pystyyn, kun hän lähestyi ase koholla.
Samassa silmänräpäyksessä, jona kivi lähti hänen kädestään, miehet pyörähtivät täyskäännöksen ympäri, joten Waldon kasvot joutuivat häneen päin, ja ennenkuin kivi osui Waldon kasvoihin, näki hän Nadaran heittoasennossa ja tytön kasvoilla vihan ja inhon ilmeen.
Sitten hän meni tajuttomaksi ja vaipui maahan, kiskoen muassaan luolamiehen, jonka kurkkuun hänen sormensa olivat juuri silloin puristuneet.