YHDEKSÄS LUKU
Etsijä
Kun vanhus oivalsi, mitä oli tapahtunut, syöksähti hän eteenpäin ja tarttui Nadaran ranteeseen.
»Nopeasti!» huusi hän. »Nopeasti pois, tyttäreni! Surmasit sen miehen, joka olisi sinut pelastanut, eikä nyt muu kuin pako voi estää Korthia toteuttamasta aikeitansa sinuun nähden.»
Ikäänkuin unissakävijä tyttö kääntyi poistumaan hänen seurassaan.
He olivat tuskin ennättäneet kadota pensaikkoon, kun Waldo tuli jälleen tajuihinsa; niin heikko oli ollut hänen päähänsä osuneen iskun teho.
Kummastuksekseen hän näki luolamiehen viruvan vieressänsä ihan liikkumattomana, mutta seuraavalla hetkellä hän jo tajusi sen syyn; hänen vastustajansa otsa lepäsi pienellä, ulkonevalla kivensärmällä — kaatuessaan oli villi kolhaissut siihen päänsä ja pyörtynyt.
Karvainen otus aukaisi silmänsä melkein heti, mutta ennenkuin hänen sekava järkensä ehti selvitä, kouristuivat jäntevät sormet hänen kurkkuunsa, ja hän vaipui jälleen tiedottomuuden tilaan — josta hän ei enää koskaan herännyt.
Kompuroituaan pystyyn Waldo huomasi tytön kadonneen, ja hänen mieleensä muistui Nadaran kasvoilla väikkynyt vihan ilme silloin, kun tyttö oli iskenyt häntä kivellä.
Hänen oli mahdoton uskoa, että Nadara oli sillä tavoin kääntynyt häntä vastaan ja lisäksi juuri sellaisella hetkellä, jolloin hän oli pannut henkensä alttiiksi auttaakseen tyttöä. Mutta niin oli asia, siitä ei voinut olla epäilystäkään, sillä hän oli nähnyt Nadaran viskaavan kiven — omin silmin hän oli nähnyt sen ja lisäksi vihan ja inhon ilmeen tytön kasvoilla heidän katsoessaan suoraan silmäkkäin. Mutta sensijaan hän ei ollut nähnyt tytön kauhuista ilmettä, kun kivi sattui häneen eikä Korthiin, nujertaen hänet maahan.
Hitaasti Waldo poistui taistelupaikalta luomatta enää katsettakaan voitettuun viholliseensa ja nilkutti tuskallisesti pensaikkoon. Hänen sydämensä oli hyvin raskas, ja hän itse oli heikkona uupumuksesta ja verenvuodosta, mutta hän hoippuroi eteenpäin, aikoen takaisin vuoristoluolalleen, kunnes hän ei enää kyennyt kävelemään, vaan kaatui pienelle, ruohoiselle kunnaalle ja vaipui uneen.
Toinnuttuaan tekonsa aiheuttamasta tyrmistyksestä kyllin paljon kuunnellakseen järkensä ääntä Nadara oivalsi, että Thandar oli sittenkin saattanut jäädä henkiin, ja vanhuksen jatkuvista ja äänekkäistä vastalauseista huolimatta hän itsepintaisesti tahtoi palata sinne, minne he olivat jättäneet keltatukkaisen jättiläisen Korthin kynsiin.
Hyvin varovasti tyttö eteni puiden välissä kasvavien pensaiden ja köynnöskasvien lomitse, kunnes hän meluttomasti saapui sen aukeaman reunaan, jossa miehet olivat kamppailleet.
Levottomana tirkistäessään viimeisen lehväverhon välitse hän näki yhden ainoan ruumiin viruvan nurmikolla ja tunsi sen kohta Korthiksi. Vasta useita minuutteja tähyiltyään hän alkoi uskoa, ettei se mies, joka oli ollut koko hänen lapsuusaikansa kauhuna, kyennyt enää milloinkaan häiritsemään häntä.
Hän silmäili ympärilleen, etsien Thandaria, mutta hänestä ei näkynyt merkkiäkään. Nadara jaksoi tuskin uskoa omia silmiään.
Oli uskomatonta, että keltatukkainen mies oli mennyt tajuttomaksi hänen vahingossa osuneesta iskustaan ja sittenkin voittanut väkevän Korthin. Mutta miten muutoin oli Korth voinut saada surmansa ja Thandar kadota?
Hän meni ihan vainajan vierelle ja käänsi ruumista jalallaan, kunnes kaula tuli näkyviin. Silloin hän näki työn suorittaneiden sormien jäljet, ja ylpeydestä värähtäen hän kääntyi takaisin metsään ja huusi ääneen Thandarin nimeä.
Mutta Thandar ei sitä kuullut. Hän virui kolmen neljänneskilometrin päässä verenvuodosta heikkona ja tajuttomana.
Aamu tapasi Nadaran nukkumassa tukevassa puussa sen polun varrella, jota myöten Waldo oli seurannut Korthia. Hän oli löytänyt molempien miesten jäljet koettaessaan ottaa selville, mihin suuntaan Waldo oli ottelun jälkeen lähtenyt. Nyt hän toivoi näiden jälkien opastavan hänet Thandarin luolalle, jonne hän arveli miehen hyvin mahdollisesti palanneen jotakin toista tietä.
Herättyään lähti tyttö jälleen taivaltamaan, seuraten jälkiä erehtymättömästi kuin vainukoira kukkulaseudun halki, välivyöhykkeen poikki ja viidakon lävitse kahlaamolle, jossa hänen heimonsa oli käynyt juomassa muutamia päiviä aikaisemmin. Siellä hän viipyi vähän aikaa.
Sitten jatkui matka edelleen pitkin joen vartta alaspäin ja viidakon lävitse taaskin välivyöhykkeelle. Jälkien mutkittelu kummastutti häntä suuresti, mutta päiväkausia hän seurasi epäselviä jälkiä, jotka vanhetessaan kävivät yhä himmeämmiksi ja vihdoin tyyten hävisivät.
Nyt hän kuitenkin oli ihan varma, että ne tulivat hänen heimonsa entiseltä asuma-alueelta, ja niinpä hän samosi yhä eteenpäin, toivoen kaikesta huolimatta pian osuvansa kotiinsa palanneen Thandarin vereksille jäljille.
Lähtiessään etsimään Thandaria Nadara oli salaa pujahtanut vanhuksen luota, ja niinpä viimemainittu palasi seuraavana päivänä heimonsa asuinpaikalle yksin.
Ensimmäiseksi tervehti häntä Lättäjalka.
»Missä on tyttö?» ärähti hän. »Ja missä on Korth? Onko Korth vienyt tytön? Vastaa ja puhu totta! Muutoin katkon ruhosi kaikki luut.»
»En tiedä, missä tyttö on», vastasi ukko totuudenmukaisesti, »mutta Korth viruu kuolleena pienellä aukeamalla kolmen ison puun tuolla puolen. Eräs väkevä mies surmasi hänet, kun hän raahasi Nadaraa tiheikköön —»
»Entä anastiko mies tytön itselleen?» kiljaisi Lättäjalka. »Sinä vanha varas! Tämä on sinun puuhiasi. Aina olet koettanut petollisesti riistää minulta tämän tytön siitä pitäen, kun sait tietää minun haluavan häntä. Minne he lähtivät? Nopeasti, ennenkuin tapan sinut!»
»En tiedä sitä», vakuutti vanhus. »Etsin tuntikausia, pimeän tuloon saakka, mutta en löytänyt heitä kumpaakaan, eivätkä vanhat silmäni enää pysty terävästi vainuamaan, joten minun oli pakko luopua etsimästä ja aamun tullen palata tänne.»
»Jäljet alkavat puukolmikon luota, niinkö sanoit?» karjui Lättäjalka.
»Se riittää — minä kyllä heidät löydän. Ja kun palaan tyttö muassani,
ennätän sittenkin tappaa sinut; nyt se viivyttäisi minua liiaksi.»
Senjälkeen luolamies riensi metsään.
Nadaran jälkien etsiminen vei häneltä puoli päivää, mutta vihdoin hän ne tapasi, ja kun tyttö ei ollut lainkaan koettanut niitä salata, eteni Korth ripeästi ajaessansa takaa aavistamatonta tyttöä. Mutta villi ei ollut yhtä nopsajalkainen kuin Nadara, ja ajosta näytti sukeutuvan pitkällinen.
Waldon herätessä paahtoi aurinko hänen kasvoihinsa, ja vaikka hänen ruumiinsa oli herpautunut ja hellä, tunsi hän kuitenkin olevansa kyllin vahva jatkaakseen matkaansa. Mutta hän ei tiennyt, mihin hänen olisi pitänyt mennä.
Kun Nadara oli nyt kääntynyt häntä vastaan, ei koko saari enää ollut hänestä minkään arvoinen, ja hän oli suuntaamaisilllaan askeleensa takaisin kaukaiselle luolalleen, josta käsin hän saattoi usein käydä merellä, kun hänen mielessään äkkiä syntyi päätös, että hänen oli uudelleen tavattava tyttö hänen ilmeisestä vihamielisyydestänsä huolimatta ja hänen omilta huuliltaan kuultava tarkka selitys hänen vihansa syystä.
Hän ei ollut aavistanut, että tytön ystävyyden menetys olisi kolahtanut häneen niin kipeästi. Sekä hänen ylpeyttänsä että sydäntänsä kirveli, kun hän ajatteli ärtyneitä tunteitaan.
Hän oli luonnollisesti jokseenkin varma, että Nadaran käytös johtui hänen raukkamaisesta karkaamisestaan, jonka tähden hän oli jo kauan kärsinyt mitä ankarimpia omantunnonvaivoja ja katkeraa katumusta. Mutta hänestä tuntui, ettei tytön kostonhimoista esiintymistä voinut selittää edes hänen ritarillisuuden ja kiitollisuuden vaatimuksia pahasti loukkaava menettelynsä.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että koska Nadara, kuten hän luuli, oli salakavalasti käynyt hänen kimppuunsa hänen parhaillansa puolustaessaan tyttöä, oli tämä menettänyt kaiken oikeuden vaatia häneltä kiitollisuutta aikaisemmin osoittamastaan hyväntahtoisuudesta, mutta samalla kun se hänelle selvisi, väikkyi hänen mielessään toinenkin ajatus, nöyryyttävä ajatus — hän halusi sittenkin tavata Nadaran!
Hän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli menettänyt ylpeytensä niin tarkoin, että hän tahtoi vapaaehtoisesti etsiä käsiinsä sellaisen henkilön, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä ja loukannut häntä, ja pyrkiä hieromaan sovintoa hänen kanssaan. Sitä oli mahdoton ajatella, mutta samalla kun hän myönsi sen, hän sittenkin lähti etsimään Nadaraa.
Waldoa kummastuttivat suuresti nämä omituiset tunteet, jotka vetivät häntä Nadaran puoleen, ja hän piti niitä perinnöllisinä laumavaistoina.
Hän ei lainkaan tullut ajatelleeksi, että menneiden yksinäisten kuukausien aikana hän oli tuskin ollenkaan kaivannut Back-lahden rannalla asuvia ystäviään, että hänen ajatuksensa olivat pyörineet luolatytön ympärillä tuhansia kertoja useammin kuin heidän.
Hän ei tajunnut, ettei hän ikävöinnyt monilukuista seuraa, ettei se johtunut yhteiskuntavaistosta, vaan että sen oudon kaipauksen olisi yksi ainoa olento saattanut tyydyttää. Niin, Waldo Emerson ei tiennyt, mikä häntä vaivasi, ja todennäköistä oli, ettei se selviäisikään hänelle ennenkuin liian myöhään.
Nuori mies yritti palata edellisen päivän taistelupaikalle, mutta hän oli ollut niin huumautunut ottelusta, ettei hän selvästi muistanut, mihin suuntaan hän oli lähtenyt aukeamalta.
Niinpä hän sattumalta osuikin ihan päinvastaiseen suuntaan ja astui pian pensaikosta lähellä matalaa kalliota, jonka seinämässä oli paljon luolanaukkoja. Kaikkialla hyöri luolayhteiskunnan nyreitä, kovaosaisia jäseniä, jotka viettivät raakalaiselämää melkein alituisesti vaeltamalla toisilta likaisilta, epämukavilta asuinsijoilta toisille yhtä siivottomille ja kehnoille.
Heidät nähdessään Waldo ei paennut säikähtyneenä, kuten hän varsin varmasti olisi tehnyt muutamia kuukausia aikaisemmin. Sen sijaan hän itseensä luottavana asteli heitä kohti.
Hänen lähestyessään he keskeyttivät puuhansa ja silmäilivät häntä epäluuloisesti. Sitten alkoi useita vankkoja miespuolisia otuksia varovasti hiipiä hänen luoksensa.
He pysähtyivät sadan metrin päähän.
»Mitä tahdot?» huusivat he. »Jos tulet kyläämme, saatamme tappaa sinut.»
Ennenkuin Waldo ennätti vastata, kömpi lähellä kallion juurta sijaitsevasta luolasta vanhus. Niin pian kuin hänen katseensa osui muukalaiseen, lähti hän rientämään niin nopeasti kuin vanhoilla jaloillaan pääsi hurjien otusten muodostaman pienen vastaanottokomitean luokse.
Hetkisen hän puheli heille hiljaa, ja hänen puhuessansa Waldo tunsi hänet samaksi ukoksi, joka oli ollut Nadaran seurassa edellisenä päivänä aukeamalla tapahtuneen kamppailun aikana. Hänen lopetettuaan puheensa näytti muuan luolamiehistä suostuvan elähtäneen vanhuksen ehdotukseen, mikä se sitten lieneekään ollut, ja Waldo näki kaikkien muiden nyökkäävän hyväksyvästi.
Sitten ukko lähestyi verkkaisesti Waldoa. Tultuaan ihan likelle hän alkoi puhua.
»Minä olen vanha mies», virkkoi hän. »Thandar ei halua surmata iäkästä ukkoa.»
«En tietystikään. Mutta mistä tiedät, että nimeni on Thandar?» tiedusti
Waldo.
»Nadara, tyttäreni, kertoi sinusta. Eilen katselimme, kun taistelit sen Nagoolan pojan kanssa — silloin Nadara ilmoitti, kuka olet. Mitä Thandar etsii Lättäjalan kansan keskuudesta?»
»Tulen ystävänä», vastasi Waldo, »Nadaran ystävien luokse. Lättäjalasta en välitä vähääkään. Hän ei ole Nadaran ystävä, ja Nadaran ystävät ovat Thandarin ystäviä ja hänen vihamiehensä Thandarin vihamiehiä. Missä on Nadara — mutta ensiksi: missä on Lättäjalka? Olen tullut surmaamaan hänet.»
Nämä sanat ja niihin sisältyvä hurja haaste luiskahtivat sivistyneen ja hienostuneen Waldo Emerson Smith-Jonesin kieleltä ikäänkuin hän olisi syntynyt ja kasvanut tämän villin saaren kivisimmässä, kolkoimmassa luolassa, eivätkä ne kuulostaneet hänestä oudoilta eivätkä tavattomilta. Hänestä tuntui kuin hän olisi lausunut mitä luonnollisimmat ja oloihin parhaiten soveltuvat sanat.
»Lättäjalka ei ole täällä», virkkoi vanhus, »eikä myöskään Nadara. Hän
—» Mutta Waldo keskeytti.
»Entä Korth sitten?» kysyi hän. »Missä on Korth? Voin tappaa hänet ensiksi ja Lättäjalan vasta hänen palattuaan.»
Ukko silmäili puhujaa teeskentelemättömän ällistyneenä.
»Korthko!» huudahti hän. »Korth on kuollut. Etkö ehkä tietänyt, että eilen surmaamasi mies oli Korth?»
Waldon silmät menivät hämmästyksestä yhtä levälleen kuin äsken vanhuksen.
Korth! Hän oli tappanut hirveän Korthin paljain käsin — saman Korthin, joka yhdellä ainoalla kämmeneniskulla saattoi musertaa täysikasvuisen miehen pään.
Hän muisti selvästi ja sananmukaisesti, miten Nadara oli kuvaillut tätä kauheata raakalaista, vaivaten hänen pelon ärsyttämiä hermoparkojaan heidän lähestyessään Lättäjalan kylää. Ja nyt hän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli kohdannut ja surmannut sen olennon, jota karttaakseen hän oli niin pelokkaana karannut muutamia kuukausia sitten!
Ja — ihme ja kumma — hänen mieleensäkään ei ollut johtunut käyttää aseita, joita hän oli niin monta tuntia näperrellyt ja joiden käyttöä hän oli niin monta kuukautta harjoitellut valmistautuakseen juuri tätä tilaisuutta varten. Äkkiä hän muisti ukon maininneen, ettei Nadara ollut saapuvilla.
»Missä hän on — Nadara?» huudahti hän, pyörähtäen niin äkkiä vanhuksen puoleen, että toinen peräytyi levottomana.
»En ole tehnyt hänelle mitään pahaa», ehätti hän vakuuttamaan. »Lähdin häntä etsimään ja olisin tuonut hänet takaisin, mutta olen vanha enkä löytänyt häntä. Silloin kun olin nuori, ei kansani keskuudessa ollut minua parempaa vainuajaa eikä valtavampaa soturia, mutta —»
»Niin, niin», kivahti Waldo kärsimättömästi, »mutta Nadara! Missä hän on?»
»En tiedä», vastasi vanhus. »Hän poistui luotani, enkä minä löytänyt häntä. Muistan hyvin, miten miehet vuosia sitten, kun vihollisten jäljet olivat hämärät ja riistan löytäminen vaikeata, tulivat pyytämään minua avukseen, mutta nyt —»
»Niin tietysti», keskeytti Waldo, »entä Nadara? Etkö edes tiedä, mihin suuntaan hän lähti?»
»En. Mutta koska Lättäjalka meni seuraamaan hänen jälkiään, pitäisi olla helppo vainuta heitä, kun heitä on kaksi.»
»Lättäjalka on lähtenyt Nadaran jälkeen!» huusi Waldo. »Minkä tähden?»
»Useita kuukausia hän samoin kuin Korth on halunnut Nadaraa puolisokseen», selitti tytön isä. »Mutta luultavasti he kumpikin pelkäsivät toisiansa, ja se seikka pelasti Nadaran. Vihdoin Korth kuitenkin kohtasi meidät yksinänsä ja etäällä kylästä, ja silloin hän tarttui Nadaraan ja olisi ryöstänyt Nadaran mukaansa, sillä Lättäjalka ei ollut lähistöllä sitä estämässä.
— Silloin sinä saavuit ja lopun tiedät. Jos olisin ollut nuorempi, ei Lättäjalka eikä Korth olisi uskaltanut uhata Nadaraa, sillä ollessani nuori mies olin hyvin hirvittävä ja surmaamaini vastustajain luku oli —»
»Kuinka kauan sitten Lättäjalka lähti seuraamaan Nadaraa?» pisti Waldo väliin.
»Vain muutamia tunteja takaperin», vastasi vanhus. «Minun olisi helppo saavuttaa hänet yöllä, jos olisin yhtä nopsa kuin nuorena, sillä hyvin muistan —»
»Miltä kohtaa Lättäjalka alkoi seurata jälkiä?» huusi nuori mies.
»Opasta minut sinne!»
»Tännepäin sitten, Thandar!» kehoitti toinen, lähtien metsään. »Minä
ohjaan sinut sinne, jos tahdot pelastaa Nadaran Lättäjalan kynsistä.
Minä rakastan häntä. Hän on ollut oikein ystävällinen ja hyvä minulle.
Hän ei ole samanlainen kuin muut heimolaisemme.
— Kuolisin onnellisena, jos tietäisin sinun pelastaneen hänet Lättäjalan käsistä, mutta olen kovin iäkäs enkä kenties elä Nadaran paluuseen saakka. Ja kas niin, siitä muistuu mieleeni, että luolassani on Nadaralle kuuluvaa tavaraa, ja jos kuolisin, ei olisi enää ketään säilyttämässä sitä hänelle.
— Suostutko odottamaan hetkisen, jonka tarvitsen juostakseni noutamaan sen, jotta sinä veisit sen hänelle? Sillä olen varma, että sinä löydät hänet, vaikka en olekaan niin varma siitä, että voitat Lättäjalan, jos kohtaat hänet. Hän on hyvin peloittava mies.»
Waldo oli kovin vastahakoinen tuhlaamaan ainoatakaan minuuttia kallisarvoisesta ajasta, sillä siten ennätti Lättäjalka yhä lähemmäksi Nadaraa. Mutta jos hän siten saattoi palvella Nadaraa, joka oli ollut hänelle niin ystävällinen ja hyväntahtoinen, ja tuottaa iloa hänen vanhalle isälleen, ei hän saattanut kieltäytyä. Niinpä hän jäi kärsivällisesti odottamaan ukon mennä kopistaessa luolille.
Waldoa vastaan puolitiehen tulleet villit olivat liikuskelleet turvallisen välimatkan päässä hänestä hänen puhellessaan Nadaran isän kanssa, ja heidän molempien käännyttyä metsään päin, olivat kaikki palanneet töihinsä ilmeisesti huojentuneina. Sillä vanhus oli kertonut heille, että muukalainen oli sama valtava soturi, joka oli paljain käsin surmannut valtavan Korthin, eikä tarina hänen kertomanaan ollut suinkaan menettänyt väriään.
Waldon varrottua, kuten hänestä tuntui, tuntikausia palasi ukko, tuoden pienen nakertajan nahkaan huolellisesti kiedotun käärön, jonka saumat oli ikäänkuin pauloittamalla kurottu vastakkain suolenkappaleilla.
»Tämä on Nadaran», ilmoitti hän heidän jatkaessaan matkaansa metsää kohti. »Siinä on useita outoja esineitä, joiden merkitystä ja tarkoitusta en tunne. Ne kaikki otettiin hänen äiti-vainajansa yltä. Annathan ne Nadaralle?»
»Kyllä», lupasi Waldo. »Annan ne Nadaralle tai kuolen sitä yrittäessäni.»