KYMMENES LUKU
Jälkien loppupää
Pian he löysivät Lättäjalan jäljet kolmen ison puun luona olevalta aukeamalta. He eivät olleetkaan etsineet niitä aikaisemmin, sillä vanhus tiesi raakalaisen lähteneen sieltä alkaessaan ajaa takaa tyttöä.
Jäljet kiersivät aukeamaa kymmenkunta kertaa yhä laajenevissa ympyrissä, kunnes ne eräässä kohdassa, jossa Lättäjalka varmaankin oli havainnut Nadaran jäljet, jyrkästi poikkesivat pensaikkoon. Kun tie nyt oli selvä, kehoitti Waldo vanhusta pysymään rohkealla mielellä, sillä hän, Waldo, toisi varmasti hänen tyttärensä takaisin, jos se vain olisi ihmisvoimin suoritettavissa.
Sitten hän lähti rientämään pitkin vereksiä jälkiä, jotka olivat hänestä yhtä selvät ja ymmärrettävät kuin hänen aikaisemman elämänsä aikana lukemainsa kirjain painetut sivut. Mutta koskaan hän ei ollut niin hartaasti lukenut mielikirjailijainsa teoksia kuin nyt tätä kiehtovaa näytelmää, jonka villin miehen ja villin neidon jalat olivat kirjoittaneet kääntyneihin lehtiin, hajaantuneihin oksiin ja aarniometsän kuohkeaan maahan.
Iltapäivän keskivaiheilla Waldo tunsi olevansa Korthin kanssa käydyn ottelun johdosta paljon heikompi kuin hän oli olettanut. Hänen haavansa olivat vuotaneet aika tavalla verta, ja hänen seuratessaan ripeätä vauhtia jälkiä oli ponnistaminen uudelleen avannut muutamia pahimpia, joten hän nyt juostessaan jätti jälkeensä ohuen veri viirun.
Se havainto teki hänet miltei raivoisaksi, sillä se tuntui ennustavan hänen yrityksensä epäonnistumista. Hänen heikko tilansa hidastuttaisi häntä hänen kiiruhtaessaan takaa ajamansa parin jälkeen, joten olisi suorastaan ihme, jos hän tavoittaisi Lättäjalan, ennenkuin raakalainen saavuttaisi Nadaran.
Ja jos hän saavuttaisi Lättäjalan ajoissa — mitä sitten? Kykenisikö hän ruumiillisesti mittelemään voimiaan jäntevän hirviön kanssa? Hän pelkäsi, ettei hän kykenisi, mutta se, että hän itsepintaisesti jatkoi näännyttävää takaa-ajoa, oli hyvänä merkkinä hänen uudesta, vasta äskettäin heränneestä miehuudestaan.
Hän ponnisteli yhä eteenpäin, kunnes hän pimeän tullen vaipui lopen uupuneena maahan. Kahdesti hän reutoutui pystyyn, yrittäen taivaltaa edelleen, mutta lopulta hänen oli pakko alistua nukkumaan paikallaan aamuun saakka.
Hieman virkistyneenä hän sitten söi juuria ja hedelmiä, joita metsässä oli viljalti, lähtien sitten jälleen eteenpäin, mutta tällä kertaa hitaammin.
Nyt hän oli varma, että jäljet veivät takaisin päin samaa tietä myöten, jota hän oli tähän seutuun saapunut, ja tultuansa sille kohdalle, jossa hän edellisenä päivänä oli ensiksi tavannut Korthin, hän oikaisi vähäisen välimatkan luolamiehen jäljiltä siihen paikkaan, jossa hän itse oli seisonut, ennenkuin lähti välivyöhykkeen poikki viidakkoon ja sieltä joelle sekä kahlaamolle.
Hetkisen kuluttua hän ilokseen näkikin Nadaran somat samoin kuin myöskin Lättäjalan jäljet, jotka veivät hänen vanhaa polkuaan pitkin. Temppu oli säästänyt häneltä useiden kilometrien pituisen, tarpeettoman vainuamisen.
Koko sen päivän hän samosi niin ripeästi, kuin hänen heikko tilansa suinkin salli, mutta vaikka hän kuinka ponnisti, tuntui vauhti kiusallisen hitaalta, etanamaiselta.
Matkan varrella hän pyydysti heittoaseillaan pari isohkoa nakertajaa, joiden lihan hän söi raakana, sillä hän oli kauan sitten oppinut huomaamaan liharuoan oivalliseksi ankarasti ponnistelevalle henkilölle ja voittanut keittämätöntä ja paistamatonta lihaa kohtaan tuntemansa luontaisen vastenmielisyyden. Olipa hän alkanut siitä pitääkin, vaikka usein hänen sillä tavoin lihaa syödessään hänen kasvojaan valaisi leveä virnistys, kun hän ajatteli, kuinka hirveästi hänen äitinsä ja bostonilaiset ystävänsä kauhistuisivat, jos olisivat katselemassa niin kamalaa toimitusta.
Vainutessaan edellään rientävää paria hän aluksi kummasteli huomatessaan, kuinka uskollisesti Nadara pysytteli hänen jättämillänsä. jäljillä, ja sen nojalla hän usein saattoi säästää monta kilometriä oikaisemalla tulomatkallaan tekemiensä laajojen mutkien poikki.
Mutta kun hän kolmantena päivänä yritti samanlaista temppua, joka olisi säästänyt häneltä hyvinkin viisitoista kilometriä, hän ei harmikseen enää löytänytkään Nadaran eikä luolamiehen jälkiä. Myöskin hänen omat vanhat jälkensä olivat tyyten häipyneet.
Tämä seikka huolestutti häntä suunnattomasti, sillä jos Nadara tosiaan oli seurannut hänen jälkiänsä, täytyi tytön nyt harhailla ihan ilman päämäärää, kenties koettaen uudelleen löytää ne. Siinä tapauksessa hänen vauhtinsa olisi tuntuvasti hitaampi, ja Lättäjalalla olisi paljoa suuremmat mahdollisuudet saavuttaa hänet.
Mahdollista oli myöskin, että raakalainen oli yllättänyt hänet — se saattoikin olla syynä siihen, ettei takaa-ajoa enää jatkunut samoja jälkiä myöten kuin tähän saakka.
Sitä ajatellessansa Waldo lähti kiiruhtamaan takaisin aikaisemmin noudattamaansa tietä pitkin, jota hän saattoi seurata muistinsa avulla, vaikka jäljet olivat harvoin näkyvissä.
Sinä päivänä hän ei nähnyt merkkiäkään etsimistään, mutta seuraavana aamuna hän osui kallioharjanteelle, jossa Nadara oli eksynyt hänen vanhoilta jäljiltään. Tyttö oli ilmeisesti otaksunut niiden vievän laaksoon, jonka kuohkeasta maasta hän ne taaskin löytäisi, ja niinpä hänen jälkensä suuntautuivatkin jyrkälle vierulle, ja niiden päällä näkyivät selvästi Lättäjalan ison jäljet.
Ainakaan tähän saakka villi ei siis ollut saavuttanut tyttöä. Päästyään siitä selville Waldo huoahti huojennuksesta. Jäljet olivat ainakin kaksi päivää vanhat, sillä Nadara ja Lättäjalka olivat samonneet paljoa nopeammin kuin haavoittunut mies, joka uhkaavan varjon tavoin hoippui heidän jälessään.
Keskipäivällä Waldo saapui pienelle purolle, jonka partaalle kumpikin hänen edellään mennyt olento oli pysähtynyt juomaan — hän erotti, missä he olivat polvistuneet pehmeään ruohikkoon veden rajaan.
Kun Waldo kumartui sammuttamaan omaa janoaan, osui hänen katseensa hetkiseksi vastaiseen rantaäyrääseen, joka sillä kohdalla oli vähän yli kolmen metrin päässä hänestä. Vastainen ranta ei ollut niin ruohoinen kuin toinen, ja se vietti veteen, muodostaen osittain veden alla olevan mutaisen kaistaleen.
Mutta hänen huomionsa kiintyi useihin syviin, mudassa näkyviin jälkiin.
Niin kaukaa katsoen hän ei luonnollisestikaan voinut olla varma, mutta siksi varmasti hän luuli tuntevansa ne, että hän ponnahti pystyyn, unohtaen janonsa, ja syöksyi joen poikki tarkastamaan niitä lähemmin.
Kumarruttuaan silmäilemään jälkiä likeltä hän tuskin jaksoi tukahduttaa riemuista huudahdusta — jäljet olivat jääneet Nadaran käsistä ja polvista, kun hän oli kyykistynyt siihen juomaan vajaata vuorokautta aikaisemmin.
Tytön oli jostakin syystä täytynyt kaartaa takaisin purolle. Mutta eniten riemastutti Waldoa se, että Nadaran jäljet olivat yksin. Lättäjalka ei vielä ollut saavuttanut häntä, ja nyt Waldo oli heidän välissään.
Se tieto, että hän vielä saattoi ehtiä ajoissa ja että hän voimiensa elpyessä jokseenkin varmasti pystyisi vihdoin tavoittamaan tytön, valoi Waldoon uutta vireyttä. Kun hän nyt kiiruhti Nadaran jälessä, uhkui hänestä samaa tarmoa, joka oli häntä kannustanut ennen hänen ja Korthin välistä kamppailua.
Hänen haavansa olivat tauonneet vuotamasta, ja viime päivinä hän oli syönyt hyvin ja nukkunut sikeästi yönsä, sillä hän oli käsittänyt pystyvänsä auttamaan tyttöä vain säilyttämällä tarmoaan ja vahvistamalla itseään kaikin mahdollisin tavoin.
Sinä yönä hän nukkui pienessä tiheikössä, joka ilmeisesti oli ollut
Nadaran suojana edellisenä yönä.
Seuraavana päivänä kulki tie aaltoilevassa seudussa, jota halkoivat lukuisat syvät rotkot ja korkeat vedenjakajat. Taivaltaminen rasitti tyttöä; sen Waldo näki hänen laahustavien askeltensa kielevistä jäljistä. Jokaisen harjanteen laella mies seisahtui tähyilemään, näkyisikö tyttöä edessäpäin.
Puolipäivän tienoissa hän erotti kaukana edessäpäin hohtavan viirun, jonka hän tiesi mereksi. Varmastikin tämän pitkän takaa-ajon täytyi päättyä siellä.
Kun hän oli lähtemäisillään jälleen rientämään Nadaran jälessä, sattui hän luomaan katseensa taaksepäin, ja silloin hän näki suunnilleen kilometrin päässä olevalla kummulla vantteran, puolialastoman olennon. Se oli Lättäjalka.
Luolamiehen oli täytynyt huomata Waldo samalla kertaa, sillä uhkaavasti heilauttaen tavattoman isoa nyrkkiään hän kiihdytti askeleensa juoksuksi ja katosi hetkisen kuluttua sen kukkulan juurella olevaan rotkoon, jonka laella hän oli tullut näkyviin.
Waldo oli kahdella päällä. Pitäisikö hänen jäädä paikalleen odottamaan kamppailua vai kiiruhtaako eteenpäin, koettaen tavoittaa Nadaraa, jotta tyttö ei kokonaan pujahtaisi hänen käsistään? Hän saattaisi varsin hyvin saada surmansa ottelussa, ja vaikka hän selviytyisikin voittajana, saattaisi voitto hyvinkin tulla hänelle niin hirvittävän kalliiksi, ettei hän pystyisi jatkamaan etsimistä moniin päiviin.
Sitä miettiessään hänen katseensa harhaili pitkin ja poikin hänen edessään leviävää maisemaa, tähyillen Nadaraa.
Vähän matkan päässä hänen oikealla puolellaan oli tasanko, joka ulottui laakson eteläisellä laidalla noin viiden tai kuuden kilometrin päässä kohoavien matalien kumpujen juurelle. Tähän suuntaan oli näköala melkein esteetön, mutta tyttö ei ollut paennut sinne päin, joten Waldon katse vain sattumalta kääntyikin rauhalliseen maisemaan, jonka tyyni ja viehättävä kauneus olisi jonakin muuna aikana kiehtonut hänen silmäänsä.
Juuri silloin, kun hän vilkaisi taakseen Lättäjalkaan päin, pisti hänen silmäänsä, että kaukana laaksossa, hieman hänestä takaviistoon, oli jotakin omituista.
Muutamia kuukausia aikaisemmin ei Waldo olisi sitä nähnytkään, mutta hänen äskettäin kehittynyt erämiesvaistonsa vainusi jotakin tavatonta, kun tasangon pitkäaaltoisessa ruohossa näkyi epämääräistä, vähäistä liikettä.
Ja tarkkaillessansa nyt kaikki aistit valppaasti suunnattuina siihen kohtaan hän pian havaitsi jonkun eläimen siellä hitaasti liikkuvan laakson yläpäässä olevia kukkuloita kohti. Vähäisellä kohoamalla, jossa ruoho oli harvempaa, olento tuli pian hetkiseksi näkyviin. Ja silloin Waldo erotti, että hänen tarkkailemansa olento oli nainen.
Kääntyessään kiiruhtamaan naisen jälkeen hän näki Lättäjalan nousevan toiselle kukkulalle, joka oli noin puolta kilometriä likempänä kuin äskeinen. Näkyviin tullessaan luolamies käänsi katseensa siihen suuntaan, johon Waldokin oli silmäillyt. Sekuntia myöhemmin hän oli luopunut ajamasta takaa Waldoa ja juoksi ripeätä vauhtia naista kohti.
Nadara oli nähtävästi taaskin pyörtänyt takaisin, tällä kertaa merenrannalta, ja edetessään laaksossa sivuuttanut Waldon ja tullut Lättäjalan kohdalle, ennenkuin kumpikaan heistä oli häntä havainnut. Nuori mies huudahti levottomana oivaltaessaan luolamiehen olevan lähempänä tyttöä kuin hän itse — arvionsa mukaan lähes kilometrin päässä — ja senvuoksi hän pinnisti nopeutensa äärimmilleen hurjasti syöksyessään kummun laelta laaksoon vievään kouruun.
Hän kiiti yhä eteenpäin näkemättä Lättäjalkaa tai Nadaraa, toivoen, yhä toivoen ennättävänsä tytön luokse ensimmäisenä, sillä Nadara oli kertonut hänelle, kuinka hirveästi Lättäjalan tapainen otus saattaisi runnella naista estääkseen häntä pääsemästä kynsistään tai joutumasta jonkun toisen käsiin.
Nadara oli tuulen yläpuolella eikä niin ollen erottanut häntä kohti vinhasti kiiruhtavien miesten hajua eikä melua. Ensimmäisen varoituksen siitä, ettei hän ollut yksin laaksossa, hän sai vasta nähdessään Lättäjalan äkkiä ilmestyvän eteensä korkeasta heinikosta vajaan viidentoista askeleen päässä.
Tytöltä pääsi pieni kirkaisu, ja hän lähti juoksemaan. Mutta hän oli hyvin väsynyt päiväkausia kestäneestä, hellittämättömästä taivalluksesta, joka oli pahasti kalvanut hänen kestävyyttään, eikä niin ollen ollut kummakaan, että hän kompastui ja kaatui ennätettyään tuskin harpata kymmentäkään askelta.
Tuskin hän oli päässyt jälleen pystyyn, kun Lättäjalka jo oli hänen kimpussaan, tarttuen toisella kädellään hänen käsivarteensa.
»Tule mukaani sovinnossa tai muutoin tapan sinut!» kiljaisi raakalainen.
»Tapa minut sitten!» tokaisi epätoivoinen tyttö. »Sillä en ikinä lähde mukaasi. Ennen surmaan itse itseni.»
Lättäjalka ei tahtonut tappaa häntä eikä myöskään mielinyt päästää häntä käsistään, kuten hyvin todennäköisesti kävisi, jos häntä ahdistaisi olento, jonka parhaillaankin täytyi olla ihan lähellä heitä.
Jos hän saisi pidetyksi tytön äänettömänä, voisivat he ehkä pysyä piilossa ruohikossa, kunnes heidän etsijänsä olisi mennyt ohitse, ja niinpä Lättäjalka sen ajatuksen mukaisesti laski karkeasti kätensä Nadaran suulle ja kiskoi häntä takaisin äsken tekemiänsä jälkiä myöten.
Tyttö rimpuili, lyöden ja kynsien karvaista otusta, joka veti häntä muassaan, mutta hän oli villin kynsissä yhtä avuton kuin vuorokauden vanha lapsi.
Hän ei aavistanut, että apua oli niin likellä, sillä muutoin olisi hän jollakin tavoin saanut suunsa vapaaksi ja parkaissut ainakin kerran. Asiain näin ollen häntä kummastutti se, että Lättäjalka siten koetti pitää häntä hiljaa, kun kerran lähettyvillä ei ollut ketään kuulemassa hänen hätähuutojaan.
Jo useita päiviä hän oli tietänyt luolamiehen vainuavan häntä, sillä käännyttyänsä kerran takaisin hän oli lyhyen matkan päästä sivuuttanut harjanteen, jonka ylitse hän oli edellisenä päivänä tullut, ja nähnyt siellä tanakan miesolennon ja tuntenut hänen kömpelön, laahustavan käyntinsä.
Se tieto sai hänet loittonemaan vanhasta kotikylästään, jota kohti hän oli suunnannut matkansa eksyttyään Thandarin jäljiltä, ja hän oli lähtenyt etsimään uutta seutua, jossa hän voisi eksyttää Lättäjalan kintereiltään.
Miehen rajusti raahatessa häntä ruohikossa vaivasi Nadara aivojansa keksiäkseen pelastumiskeinon tai keinon lopettaakseen kurjan elämänsä, ennenkuin peto ehtisi toteuttaa aikeensa häneen nähden. Mutta ainoatakaan toivonsädettä ei pilkahtanut hänen onnettomaan sydän-rukkaansa.
Jospa vain Thandar olisi saapuvilla! Thandar pelastaisi hänet, vaikkapa vain seuraavalla hetkellä karatakseen pois hänen luotansa.
Mutta toivoiko hän, että Thandar taaskin pelastaisi hänet? Nyt sitä ajatusta punnitessaan hän ihan varmasti uskoi, että hän mieluummin kuolisi kuin tapaisi uudelleen Thandarin, sillä olihan se mies kahdesti hylännyt hänet.
Tuskassaan hän selitti sen, että Thandar oli niin merkillisesti kadonnut oteltuaan Korthin kanssa, seuraavalla tavoin: mies oli odottanut, kunnes hän oli ehtinyt pois näkyvistä, ja sitten noussut ja paennut, peläten Nadaran palaavan ja löytävän hänet. Kummastellen tyttö aprikoi, minkä tähden hän oli Thandarista niin vastenmielinen.
Hän luuli varmasti olleensa oikein hyvä Waldoa kohtaan ja koettaneensa olla häiritsemättä häntä heidän yhdessä ollessaan. Kenties Thandar halveksi häntä, sillä varmasti Thandar oli ylempää rotua; siitä tyttö oli ehdottoman varma.
Ja niinpä Nadara oli hyvin surkealla mielellä, onnettomana ja toivottomana raa'an Lättäjalan raahatessa häntä viidakon pitkään ruohikkoon. Pian hän pani merkille, että luolamies vilkui vähän väliä taakseen.
Mitähän mies saattoi odottaa siltä suunnalta tai yleensä miltään muultakaan suunnalta? Eivätkö he olleet monen monien päivämatkojen päässä oman heimonsa alueelta, sellaisessa seudussa, jossa ei näyttänyt asustavan ihmisiä lainkaan?
Lättäjalka ei kuullut merkkiäkään takaa-ajosta. Hän alkoi tuntea olonsa turvallisemmaksi. Muukalainen oli eksynyt heidän jäljiltään. Luolamiehen liikkeet kävivät hitaammiksi, ja nyt hän kävellessään katseli ympärilleen löytääkseen onkalon, johon voisi ryömiä tyttö muassaan. Sitten ei enää olisi minkäänlaista vaaraa.
Seuraavana päivänä Lättäjalka tulisi sieltä ilmoille, etsisi miekkosen ja tappaisi hänet, mutta nyt hänellä oli hupaisempaa puuhaa, eikä hän halunnut kenenkään häntä häiritsevän.
Mutta juuri silloin hän erotti hiljaista liikettä ruohikosta muutamien metrien päästä oikealta. Waldo oli saapunut siihen kohtaan, jossa Lättäjalka oli saavuttanut Nadaran, pian sen jälkeen kun raakalainen oli raahannut tytön sieltä pois, ja heti alkanut hakea korkeampaa paikkaa, josta saattoi katsella korkeata ruohikkoa.
Pian hän oli löytänytkin kohdan, jolla seisoen — hän oli sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittainen — hän saattoi silmäillä ympäröivää viidakkoa.
Vähän aikaa tarkkailtuaan hän huomasi ruohonlatvojen huojuvan vähän matkan päässä hänestä. Senjälkeen tarvitsi hänen vain vainuta jälkiä.
Kun Lättäjalka kuuli kahinan, jonka hän otaksui johtuvan vihollisensa liikkeestä, hän heitti Nadaran olalleen ja lähti juosujalkaa päinvastaiseen suuntaan — poiketen suorakulmaisesti omilta jäljiltään.
Hänen juonensa osoittautuikin tepsiväksi, sillä kun Waldo saapui kohtaan, jossa hän oli laskenut joutuvansa luolamiehen jäljille, ei hän löytänyt merkkiäkään viimemainitusta, ja tutkiessaan ympäristöä päästäkseen jäljille hänellä hukkaantui monta kallista minuuttia. Mutta vihdoin hän ne löysi ja alkoi juosta korkeassa ruohikossa kahta vinhemmin.
Hänen edettyään vain lyhyen matkaa, jäljet veivät äkkiä aukealle lakeudelle lähelle niiden kukkuloiden juurta, jotka olivat olleet näkyvissä hänen nähdessään vilahduksen Nadarasta.
Edellään hän näki molemmat etsimänsä — Nadara oli Lättäjalan tukevilla hartioilla — ja luolamies kiiti kallioseinämässä ammottavia luolia kohti. Jos hän ennättäisi sinne, saattaisi hän puolustaa jotakin luolista yhtä ainoata ahdistajaa vastaan rajattoman kauan.