YHDESTOISTA LUKU
Vangiksi
Melkein heti Waldon ilmestyttyä viidakosta huomasi Nadara hänet, riuhtaisi itsensä irti ja heittäytyi pois Lättäjalan hartioilta.
Nyt tyttö rimpuili hurjasti päästäkseen ryöstäjänsä kynsistä. Lättäjalan käsityksen mukaan ei ollut muuta kuin yksi mahdollinen ratkaisu. Hänen oli nyt oteltava, mutta tyttö ei ikinä pääsisi häneltä karkuun.
Hän nosti valtavaa nyrkkiään, jonka yksi ainoa isku oli usein surmannut täysikasvuisia miehiä, ja tähtäsi kauhean lyönnin Nadaran ohimoon.
Ensimmäisen tyttö väisti, ja kun käsi kohosi iskemään toistamiseen, heilautti Thandar keihästä pitelevää oikeata kättänsä kauas taaksepäin, syöksähti rajusti eteenpäin ja sinkautti keveän aseensa kolmenkymmenen metrin päässä olevaa Lättäjalkaa kohti.
Se oli hirveän uskallettua — hänen tähtäämänsä karvaisen rinnan ja ihanan vangin kauniin pään välimatka oli tuskin neljännesmetriä. Jos jompikumpi liikahtaisi keihään lentäessä ilmassa, ennenkuin se osuisi maaliinsa, saattaisi se lävistää sen olennon, jota pelastamaan se oli lingottu.
Lättäjalan nyrkki laskeutui parhaillaan tytön viehkeitä kasvoja kohti, kun keihäs sattui häneen. Mutta hän oli liikahtanut — parhaiksi niin paljon, että hänen käsivartensa oli joutunut rinnan suojaksi — joten ase osui iskevään käteen eikä sydämeen, johon se oli aiottu.
Mutta se teki tehtävänsä. Ulvoen tuskasta ja raivosta Lättäjalka unohti tytön mielipuolisessa vimmassaan, pudotti hänet maahan ja syöksyi Waldoa kohti.
Viimemainittu oli vetäissyt miekkansa — se oli vain kovasta puusta tehty, teroitettu keppi — ja odotti vastustajaansa. Ensimmäisen kerran hän koetti miekan ja kilven käyttöä todellisessa tarpeessa ja halusi kiihkeästi oppia tuntemaan niiden arvon.
Lähestyessään hätyyttäjäänsä Lättäjalka kiskaisi keihään irti käsivartensa lihaksista ja kumartui sieppaamaan kiven, joita oli hajallaan kallion juurella.
Luolamies mylvi kuin raivostunut härkä; hänen likekkäin sijaitsevissa silmissään paloi viha ja murhanhimo, hänen ylähuulensa oli vetäytynyt irveen, niin että hänen torahampaansa näkyivät, ja hänen törröttävälle parralleen oli pirskahdellut kuolaa.
Waldo ei uskonut koko maailmassa ikinä olleen hirvittävämpää otusta, ja häntä ihmetytti, ettei hän ollut peloissaan. Ja kun hän vain ajatteli, minkä vaikutuksen tämän kauhean hirviön vimmainen hyökkäys olisi tehnyt häneen vähän aikaa takaperin, levisi hymy hänen huulilleen.
Hänen pilkallisen hymynsä nähdessään Lättäjalka sinkautti kivensä suoraan noita kiukustuttavia kasvoja kohti. Nopeasti liikauttaen vasenta käsivarttaan Waldo torjui sen kilvellään, johon kolahdettuaan se putosi maahan tekemättä vähääkään vahinkoa.
Lättäjalka ei heittänyt toista kertaa, ja hetkisen kuluttua hän oli bostonilaisen kimpussa — Back-lahden rannalla asuvien hienostuneiden ja ylimyksellisten Smith-Jonesien ylpeyden ja toivon kimpussa.
Tavoittaessaan nopsaliikkeistä, vaaleaveristä jättiläistä hän tapasi tiellään taljoilla verhotuista oksista kyhätyn ohuen levyn, ja kun hän koetti repiä maahan sitä suojusta, sysättiin hänen vatsaansa teroitetun kepin kärki.
Tämä ei ollut mitään kamppailua!
Lättäjalkaa oli häpäisty. Hän hypähti taaksepäin ja tähyili Waldoa silmät mulkoillen. Sitten hän painoi päänsä kumaraan ja karkasi uudelleen muukalaisen kimppuun, ihan ilmeisesti aikoen paiskata hänet maahan pelkällä painollaan ja rajulla hyökkäyksellään.
Tällä kertaa terävä keppi vikkelästi sujahti innoittavan taljapäällyksisen suojuksen ylälaidan ylitse ja upposi Lättäjalan niskaan ihan hänen paksun kallonsa alapuolelle.
Sen kärki painui kolmenkymmenen sentimetrin pituudelta karvaisen raakalaisen hartialihaksiin, puristaen hänen huuliltaan tuskan ja raivon välimuodon.
Ennenkuin Waldo ennätti vetäistä asettaan irti sitkeistä jänteistä, oli Lättäjalka äkkinykäisyllä oikaissut vartalonsa, katkaisten miekan kahtia ja jättäen hänen vastustajansa käteen vain lyhyen tyngän.
Nadara oli katsellut kamppailua henkeä pidätellen, valmiina kiitämään pakoon, jos se kääntyisi hänen sankarinsa tappioksi, ja samalla väijyen tilaisuutta auttaaksensa häntä.
Samoin kuin Lättäjalka ei tyttökään ollut koskaan ennen nähnyt käytettävän miekkaa ja kilpeä, ja häntä ihmetytti, kuinka paljon etua niistä oli Thandarille. Mutta kun hän näki miekan katkeavan, alkoi ottelun lopputulos tuntua hänestä epävarmalta, sillä Lättäjalka oli murskannut keihään pirstaleiksi kiskaistuaan sen käsivarrestaan.
Mutta vielä Waldolla oli nuijansa, joka oli hihnalla kiinnitetty hänen miekankannikkeeseensa, ja kun luolamies uudelleen karkasi hänen kimppuunsa, sivalsi hän voimakkaan iskun raakalaisen kumaraan, elukkamaiseen otsaan.
Hetkeksi huumaantuneena villi horjahti askeleen taaksepäin, ja toistamiseen Waldo heilautti uutta asettaan.
Lättäjalka vapisi, hänen polvensa löivät vastakkain, ja hän hoippui kuin humalainen. Mutta kun katseleva Waldo parhaillaan odotti hänen vaipuvan maahan, kannusti luonnon ensimmäinen laki hänen eläimellisiä voimiaan, ja hän syöksähti bostonilaisen kurkkuun, päästäen kuoleman kouristaman, sokean vimmaisen pedon ärinän.
Valtavien, tavattoman väkevien lihaksiensa sinkauttamana tämä vanttera, karhumainen eläin kellisti Waldon maahan, ja samalla hetkellä tarttui kumpikin toisen kurkkuun jäntevin, ruuvipihtejä muistuttavien sormin.
Nyt he viruivat hyvin hiljaa, lujien, hellittämättömien otteiden tukahduttamina. Heidän oli pinnistettävä lihaksensa äärimmilleen säilyäkseen hengissä.
Waldon olo kävi hyvin tuskalliseksi hänen kestettyään hetkisen kamalaa kuolemankouristusta. Hän tunsi vaivautuneiden keuhkojensa melkein pakahtuvan koettaessaan haukkoa ilmaa.
Hän yritti kiertäytyä vapaaksi Lättäjalan kauheista sormista, mutta ei silmänräpäykseksikään hellittänyt omaa otettaan, vaan koetti joka sekunti yhä tiukata puristustaan tuntiessaan elinvoimiensa väsyvän. Hän kävi yhä heikommaksi. Nyt oli tuska sietämätön.
Hänen katsettaan sumensi utu — kaikki musteni hänen silmissään — hänen aivoissaan suhisi ja ne tuntuivat pyörivän hirvittävän vinhasti hänen kammottavan pimeässä päässänsä.
Nyt tyttö kumartui lähelle heitä, sillä he kumpikaan eivät enää rimpuilleet niin rajusti. Hän oli mielinyt rientää pelastamaan. Thandaria, mutta äkkiä hän oli muistanut miehen hylänneen hänet, ja hänen kehittymättömään mieleensä oli tulvahtanut hillitön vihanpuuska.
Kuolkoon Thandar, mietti hän. Thandar oli hyljeksinyt häntä, sysännyt hänet luotaan, halveksi häntä.
No, pitäköön mies sitten itse huolen itsestään, ja päättävästi hän kääntyi toisaalle jättääkseen miehet itse ratkaisemaan ottelunsa ja lähti astelemaan heimonsa kylään päin.
Mutta hänen ehdittyään loitota tuskin kahtakymmentä askelta leimahti hänen sydämessään liekki, joka tukahdutti hänen Thandaria kohtaan tuntemansa katkeruuden viimeisetkin rippeet. Palatessaan, kamppailijain luokse hän koetti selittää tätä uutta heikkouttaan ajattelemalla, että oikeus ja kohtuus vaativat häntä antamaan keltatukkaiselle miehelle apua vastapalvelukseksi häneltä saamastaan avusta. Sen tehtyään hän saattaisi mennä tiehensä omatunto rauhallisena.
Hän ei enää milloinkaan tahtonut kohdata Thandaria, mutta hän ei voinut ottaa sen miehen kuolemaa vastuulleen. Kun se välähti hänen mieleensä, pääsi häneltä hiljainen huudahdus, ja hän lähti juoksujalkaa maassa viruvien miesten luokse.
Nyt he molemmat olivat melkein ihan hiljaa; heidän ponnistelunsa olivat miltei tyyten tauonneet. Hänen saapuessaan heidän viereensä herpaantuivat Lättäjalan lihakset, hänen kouransa heltisi Waldon kurkusta, ja hän jäi virumaan ihan hievahtamatta.
Sitten vaaleaverinen jättiläinen nykäisi suonen vedontapaisesti jäseniään kerran tai pari; hän ähkäisi, hänen silmänsä pyörähtivät, lihakset värähtivät äkkiä, ja sitten hän jäykistyi liikkumattomaksi.
Kauhistuneena vilkaistuaan sankarinsa kammottaviin kasvoihin Nadara pakeni viidakkoon.
Suinpäin hän syöksyi lähes puoli kilometriä niin nopeasti kuin hänen väsyneet raajansa suinkin jaksoivat häntä kiidättää, ja sitten hän saapui etsimälleen paikalle — pienelle purolle, joka verkkaisesti mutkitteli laakson halki valtamereen.
Laskeuduttuaan sen partaalle polvillensa hän otti suunsa täyteen virkistävää vettä. Sitten hän ponnahti heti jälleen pystyyn ja lähti kiitämään samaa tietä takaisin.
Polvistuttuaan Waldon viereen hän kostutti taintuneen kasvoja suustaan purskuttamallansa vedellä. Hän hieroi Waldon käsiä, pudisti häntä, veden loputtua puhalsi hänen kasvoihinsa, ja kyynelten valuessa silmistään hän sitten heittäytyi miehen päälle, peitti hänen kasvonsa suudelmilla ja hoki epäselvästi helliä hyväilysanoja, jotka miltei hukkuivat tuskaisen murheen nyyhkytyksiin.
Äkkiä hänen valituksensa lakkasivat yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Hän nosti miehen viereen painetun päänsä pystyyn ja silmäili tarkasti toisen kasvoja.
Sitten hän painoi päänsä Waldon rintaa vasten. Riemusta huudahtaen hän ryhtyi jälleen hieromaan sankarinsa käsiä, sillä hän oli kuullut hänen sydämensä sykkivän.
Pian Waldo huoahti, ja hetkisen häntä vaivasivat jälleen alkavan hengityksen tuskat. Kun hän tultuaan tajuihinsa avasi silmänsä, näki hän Nadaran kumartuneena puoleensa kauniilla kasvoillaan ankaran välinpitämätön ilme. Hän käänsi päätään toiselle puolelle; siellä virui Lättäjalka kuolleena.
Kului useita minuutteja, ennenkuin hän kykeni puhumaan. Sitten hän nousi kovin epävarmasti pystyyn.
»Nadara», virkkoi hän, »Korth viruu vainajana kolmen ison puun viereisellä aukeamalla Lättäjalan entisen kylän läheisyydessä. Tässä on Lättäjalan kuollut ruumis, ja lanteillani riippuu rehellisessä taistelussa hankittu Nagoolan talja.
— Olen tehnyt kaikki, mitä halusit minun tekevän; olen koettanut palkita sen hyväntahtoisuuden, jota osoitit minulle, kun olin outo muukalainen maassasi. En tiedä, minkä tähden yritit surmata minut minun kamppaillessani Korthin kanssa.
— En myöskään tiedä, minkä tähden sallit minun nyt jäädä henkiin, vaikka olisi ollut niin helppo lähettää minut tuonelaan viruessani tajuttomana tuossa Lättäjalan vieressä.
— Näen kasvoistasi, että olet harmistunut, ja se pahoittaa mieltäni, sillä olisin tahtonut erota sinusta ystävänäsi, jotta silloin, kun ajan tullen pääsen palaamaan omaan maahani, olisin voinut viedä mukanani vain mieluisia muistoja. Kun olemme levänneet ja virkistyneet, saatan sinut takaisin isäsi luokse.»
Tämän siveellisen velvollisuuden täyttämistä koskevan kiihkottoman puheen kylmä sävy hyydytti tytön rakkautta ja kiitollisuutta uhkuvasta sydämestä huulille pursuavat hellyyden ja kiitollisuuden ilmaisut.
Kenties Waldon sävy sai värityksensä siitä, että hän muisti, kuinka syvää vihaa oli säihkynyt Nadaran katseesta silloin, kun hän otellessaan Korthin kanssa sortui maahan tytön heittämästä kivestä, sillä siinä ei ollut edes ystävällisyyden häivettäkään.
Ja niinpä tytön vastatessa oli hänen esiintymisensä yhtä vierova, jopa kylmempikin, sillä siihen vaikutti katkeruus.
»Thandar ei ole lainkaan ollut kiitollisuudenvelassa Nadaralle», torjui hän. »Ja vaikka se ei merkitsekään mitään, vaatii rehellisyys kuitenkin minua ilmoittamaan, että taistellessasi Korthin kanssa aukeamalla sinuun osunut kivi oli tähdätty Korthiin.»
Waldon kasvot kirkastuivat. Hänen sydäntänsä painanut käsittämätön taakka oli vierähtänyt pois.
»Et siis tahtonutkaan vahingoittaa minua?» huudahti hän.
»Minkä tähden olisin tahtonut vahingoittaa sinua?» kummeksi tyttö.
»Arvelin» — ja nyt Waldo turmeli sovintoa kohden tehdyn hyvän alun — »arvelin, selitti hän, »sinun olevan vihoissasi minulle, koska karkasin luotasi silloin, monta kuukautta sitten, kun olimme saapuneet heimosi kylän luokse».
Nadara nosti päänsä pystyyn ja naurahti ääneen.
»Minäkö vihoissani? Minua hämmästytti se, ettet tullutkaan kylään, mutta tunnin kuluttua olin unohtanut koko jutun — vain vaivoin tunsin sinut nähdessäni sinut uudelleen; niin tyystin oli se tapaus lähtenyt mielestäni.»
Waldo ihmetteli, minkä tähden tämä avomielinen tunnustus oli hänestä niin nöyryyttävä. Mitäpä hänelle merkitsi, mitä tämä tyttö hänestä ajatteli? Minkä tähden puna levisi hänen kasvoilleen, kun hän sai tietää tytön välittävän hänestä niin vähän, että oli unohtanut hänet muutamissa kuukausissa?
Waldo oli loukkaantunut ja äkeissään. Hän vaihtoi jyrkästi puheenaihetta. Tästä lähtien hän varoisi kajoamasta henkilökohtaisiin seikkoihin.
»Etsitään luola jonkun matkan päässä ruumiista», ehdotti hän. »Siellä voimme levätä, kunnes olet valmis yrittämään paluumatkalle.»
»Minä olen valmis heti», vakuutti Nadara. »Enkä tarvitse enkä kaipaa seuraasi. Osaan kyllä palata yksin kuten tulinkin.»
»Et lähde yksin», intti Waldo itsepäisesti. »Minä tulen mukaasi, halusitpa tai et. Saatan sinut turvassa isäsi luokse. Lupasin sen hänelle.»
Nadaraa riemastutti hänen vastauksensa ensi osa, mutta kun kävi selville, että hän tahtoi tulla mukaan vain täyttääkseen vanhukselle antamansa lupauksen, vimmastui tyttö, vaikka hän huolekkaasti salasikin sen Waldolta.
»Niinpä niin», myönsi hän, »tule sitten, jos haluat, vaikka se ei olekaan tarpeellista eikä mieluista minusta. Mieluummin olisin yksin.»
»En tyrkytä sinulle seuraani», tokaisi Waldo ylpeästi. »Voin seurata jälessäsi muutamien askelien päässä sinusta.»
Hänen viimeisten sanojensa loukkaantunut sävy ei jäänyt Nadaralta huomaamatta. Tyttö aprikoi, olikohan hän tosiaankin ansiosta kohdellut Thandaria niin tylysti.
He löysivät luolan kolme neljänneskilometriä alempaa laaksosta. Sinne he majoittuivat siihen saakka, kunnes Waldo olisi virkistynyt, sillä tyttö yhäti väitti varsin hyvin jaksavansa lähteä paluumatkalle heti.
Mies tunsi asian paremmin, mutta salli Nadaran uskoa, että he viipyivät pikemminkin hänen kuin tytön tähden, sillä hän epäili, jaksaisiko tyttö kestää pitkän taivalluksen vaivat sitä ennen välillä levähtämättä.
Seuraavana aamuna he kumpikin olivat reippaampia ja paremmalla tuulella, joten heidän edellisenä päivänä sattunut pureva sananvaihtonsa ei uusiintunut.
Heidän astellessansa alempana laaksossa, valtameren puolella kasvavaa metsää kohden jättäytyi Waldo muutamia askelia tytön jälkeen kohteliaasti alistuen hänen edellisenä päivänä lausumaansa toivomukseen.
Hän tarkkaili edellään kävelevän tytön joustavan vartalon viehättäviä liikkeitä ja hänen kaunispiirteisiä kasvojansa sivulta, kun hän ravintoa hakiessaan käänteli päätään puolelle ja toiselle.
Kuinka kaunis Nadara olikaan! Oli uskomatonta, että tytön ulkomuoto oli kauniimpi ja ryhti kuninkaallisempi kuin sivistysmaailman kuningattarien ja kaunottarien, mutta sittenkin Waldon oli itselleen tunnustettava, ettei hän ollut uneksinutkaan niin ehdottomasta ruumiillisesta kauneudesta, saatikka sitten nähnyt sellaista.
Hän olisi toivonut voivansa sanoa yhtä paljon tytön luonteesta. Mutta se oli kauhean tyly. Tuntui mahdottomalta uskoa, että niin ihanan ulkomuodon alla piili niin paljon kiittämättömyyttä ja kylmyyttä.
Pian he saapuivat puiden keskelle, joiden oksilla nuokkui kypsiä hedelmiä, ja kun Waldo ketterästi kiipesi puihin ja viskeli Nadaralle herkullisimpia, tarkkaili tyttö vuorostaan häntä.
Nyt hän pani tarkemmin merkille, kuinka tavaton muutos oli muutamien kuukausien aikana miehessä tapahtunut. Hän oli ennenkin pitänyt Waldoa ihmeellisenä, mutta nyt mies näytti suorastaan jumalalta. Hän ei ajatellut ihan sillä tavoin, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan jumalista — muista kuin pahoista hengistä, joiden otaksuttiin majoittuvan sairaiden ruumiisiin. Mutta hän piti Waldoa ylempänä olentona, eikä hän sitten enää ollut loukkaantunut siitä, että Waldo välitti hänestä niin vähän.
Thandar ei ollut mies — hän oli enemmän kuin mies, ja hän, Nadara, oli menetellyt hyvin ilkeästi kohdellessansa häntä niin häpeällisesti.
Niinpä hän senjälkeen koettikin esiintyä ystävällisemmin, vaikka hänessä vieläkin oli eristäytymisen tuntu.
Yhdessä he istuutuivat mättäälle syömään hedelmiään ja puhelivat samalla vähän, sillä kahden nuoren ihmisen on vaikea kantaa kaunaa kauan aikaa, etenkin jos heillä ei ole ketään muuta, jolle voisivat jutella.
»Mihin aiot lähteä, Thandar», tiedusti tyttö, »saatettuasi minut takaisin isäni luokse?»
»Palaan meren rannalle tähyilläkseni laivaa, joka veisi minut takaisin omaan maahani», vastasi mies.
»Minä olen nähnyt yhden ainoan laivan eläissäni», virkkoi Nadara, »ja siitä on jo monta vuotta. Asustimme silloin suuren veden lähellä, ja laiva pysähtyi kauas rannasta ja lähetti maihin suuren joukon pienempiä veneitä.
— Veneissä oli miehiä, ja niiden astuttua rannalle veivät isäni ja äitini minut syvälle metsään, etäälle merestä, ja siellä viivyimme useita päiviä, kunnes muukalaiset olivat poistuneet. He harhailivat edestakaisin rannikolla ja etenivät metsään ja viidakkoon muutamia kilometrejä.
— Äitini sanoi, että he etsivät minua ja että he veisivät minut pois, jos löytäisivät minut. Minä olin niin kovin peloissani.»
Nadaran mainitessa äitiänsä Waldo muisti tytön isältä tyttöä varten säilytettäväksi saamansa pienen käärön. Hän irroitti sen vyöllään olevasta hihnasta, jossa se oli riippunut hänen pantterintaljaisen verhonsa alla.
»Isäsi pyysi minua tuomaan tämän sinulle», ilmoitti hän, ojentaen käärön Nadaralle.
Tyttö otti sen ja tarkasteli sitä ikäänkuin tyyten outoa esinettä.:
»Mikä se on?» kysyi hän.
»Isäsi ei maininnut muuta kuin sen, että se sisältää esineitä, jotka äidilläsi oli hänen kuollessaan», vastasi Waldo lempeästi, sillä hänen sydämessään heräsi voimakas sääli äiditöntä tyttö-poloista kohtaan.
»Jotka äidilläni oli», kertasi Nadara, rypistäen otsaansa miettivän näköisenä. »Kun äitini kuoli, ei hänen yllään ollut mitään muuta kuin yksi ainoa monista pienistä nahoista kyhätty verho — hyvin vanha ja kulunut — ja se haudattiin hänen kanssaan. En käsitä tätä.»
Yrittämättäkään aukaista kääröä hän istui paikallaan, katsellen kauas valtamerelle, joka parhaiksi näkyi puiden lomitse. Hän oli syventynyt Waldon sanojen herättämiin aatoksiin.
»Saattoikohan vanhan naisen kertoma tarina olla tosi?» jupisi hän puoliääneen. »Olisikohan äiti juuri sen tähden, että se oli totta, karannut kynsin ja hampain hänen kimppuunsa, melkein tappaen hänet? Olisikohan —»
Tässä hän äkkiä pysähtyi pelon ja epätoivon vallassa, sillä hänen katseensa kiintyi kaukaiseen esineeseen, jonka hän oli juuri havainnut.
Hänen kurkkuunsa kohosi iso möhkäle, hänen silmiinsä kihosi kyyneliä, ja samassa hän täysin tajusi, mitä tuo metsän takaa pilkottava esine merkitsi hänelle.
Hän kääntyi katsomaan Thandaria. Waldo istui pää kumarassa, tarkoituksettomasti leikkien isolla kuoriaisella, jonka hän oli salvannut pienistä risuista sommittelemaansa aitaukseen.
Vihdoin hän teki aukon aitaan.
»Mene tiehesi, olento-paha!» mutisi hän. »Taivas tietää, että tunnen liiankin hyvin, kuinka kauheata vankeus on, pidättääkseni ainoatakaan muuta luontokappaletta poissa kumppaneittensa luota ja kotoaan.»
Tyttöä värisytti nyyhkytystä muistuttava, tukahduttava huokaus. Sen kuullessaan Waldo katsahti häneen. Tytön silmissä oli liikuttava, surkea ilme. Äkkiä Waldon valtasi voimakas halu ottaa Nadara syliinsä ja lohduttaa häntä. Hän ei tiennyt, mitä tyttö suri, mutta hänen murheensa vetosi voimakkaasti Waldoon — kuten hän luuli — hänen suojelusvaistoonsa, hänen sukupuolensa yhteiseen ominaisuuteen.
Nadara nosti hitaasti kättään ja osoitti puiden lävitse. Hänestä tuntui kuin hän olisi repinyt sydämen rinnastaan, niin tuskaisia, sen hän tunsi, olivat hänen tekonsa seuraukset, mutta se tapahtui Thandarin tähden — sen miehen tähden, jota hän rakasti.
Kun Waldon katse seurasi toisen etusormen osoittamaa suuntaa, ponnahti hän äkkiä pystyyn, huudahtaen rajusti riemusta. Puiden lomitse näkyi tyynen meren välkkyvällä pinnalla keinuva sievä, valkea pursi.
»Jumalan kiitos!» huudahti mies kiihkeän hartaasti, laskeutui polvilleen ja ojensi kätensä ylöspäin ilon ja surun antajan puoleen.
Hetkisen kuluttua hän hypähti jälleen pystyyn.
»Kotiin! Nadara! Kotiin!» riemuitsi hän. »Etkö ymmärrä sitä? Minä pääsen kotiin. Olen pelastettu. Oi, Nadara, lapsi, etkö tajua, mitä se merkitsee minulle? Kotiin! Kotiin! Kotiin!»
Puhuessaan hän oli katsellut purtta, mutta kääntyi nyt tyttöön päin. Nadara kyyrötti maassa kasvot painettuina käsiin ja hento vartalo rajun itkun puistattamana.
Waldo meni hänen viereensä, polvistui ja laski kätensä hänen olalleen.
«Nadara!» sanoi hän hellästi. »Miksi itket, lapsi? Mikä sinua vaivaa?»
Mutta tyttö vain ravisti päätään valittaen.
Mies nosti hänet pystyyn ja tuki häntä, kiertäen käsivartensa hänen hartioittensa ympärille.
»Kerro minulle, Nadara, mikä sinua surettaa?» pyysi hän.
Mutta vieläkään ei toinen voinut puhua nyyhkytyksiltään, vaan painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten.
Waldo piti nyt häntä hyvin likellä itseään, ja hänen painaessaan tyttöä rintaansa vasten leimahti hänen sydämessään äkkiä ilmiliekkiin tuli, joka hänen aavistamattaan oli kytenyt siellä kuukausia, ja sen kuumuus haihdutti usvan, joka oli koko sen ajan sumentanut hänen sydämensä silmiä.
»Nadara», kuiskasi hän hyvin hiljaa, »itketkö sen vuoksi, että minä lähden pois?»
Mutta sen kuullessaan tyttö kiskaisihe irti, ja hänen silmänsä leimusivat kyynelten lävitse.
»En!» kivahti hän. »Olen hyvilläni, kun sinä olet poissa. Toivoisin, ettet olisi tullutkaan. Minä — minä — vihaan sinua!» Sitten hän pyörähti kiitämään laaksoa ylöspäin, unohtaen Thandarin tuoman pienen mytyn ja jättäen sen virumaan maassa, johon hän oli sen pudottanut.
Edes vilkaisemattakaan purteen Waldo syöksyi rientämään hänen jälkeensä, mutta Nadara oli nopea kuin jänis, joten Waldo olikin pahasti hengästynyt vihdoin saavuttaessaan hänet kallioseinämän puolivälissä kolmen kilometrin päässä rannasta.
»Mene tiehesi!» kiljaisi tyttö. »Mene heimolaistesi pariin ja omaan kotiisi!»
Waldo ei vastannut mitään. Mutta entinen Waldo oli lakannut olemasta. Nyt sensijaan Thandar, luolamies, sieppasi Nadaran väkevään syleilyynsä ja puristi häntä rintaansa vasten.
»Tyttöni!» huohotti hän. »Oma tyttöni! Minä rakastan sinua. Mutta koska olen hupsu, en tiennyt sitä, ennenkuin se oli melkein liian myöhäistä.»
Hän ei kysynyt, rakastiko tyttö häntä, sillä hän oli Thandar, luolamies. Eikä hänen hetkisen kuluttua tarvinnutkaan sitä udella, sillä Nadaran voimakas käsivarsi pujottui hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa tytön suulle.
Kului hyvinkin puoli tuntia, ennenkuin kumpikaan uudelleen ajatteli purtta. Paikaltansa kallioseinämältä he näkivät meren ja rantakaistaleen.
Useita veneitä oli vedetty hietikolle ja joukko miehiä oli tulossa metsään. Pian he huomaisivat kalliolla olevan parin.
»Nyt lähdemme yhdessä takaisin», virkkoi Thandar.
»Minua peloittaa», valitti Nadara.
Vähän aikaa mies silmäili siroa purtta ja näki kaukana sen takana sivistyksen, jota se edusti, miellyttäviä miehiä ja virnisteleviä naisia ja heidän joukossaan hennon, ruskettuneen kaunottaren, joka kaihtoi naisten julmia katseita — ja Waldo kärsi siitä ja tyttöä arvostelevien miellyttävien miesten himokkaista katseista — ja häntäkin peloitti.
»Tule!» kehoitti hän, tarttuen Nadaran käteen. »Kiiruhdetaan takaisin vuoristoon, ennenkuin he huomaavat meidät!»
Samassa kun purresta tulleet miehet — purren oli John Alden Smith-Jones lähettänyt Etelämerelle etsimään kadonnutta poikaansa — astuivat metsästä ja näkivät laakson ja kallioseinämän, kiipesi viimemainitun harjan ylitse luolamies puolisoineen, kadoten taempana kohoavia kukkuloita kohti.
Purresta lähetettyjen etsijöiden palatessa rannalle alkoi pimeä olla käsissä.
He eivät olleet löytäneet merkkiäkään ihmisasutuksesta pienessä laaksossa eikä koko rannikolla, jota he olivat tarkastaneet huolellisesti.
Etunenässä marssi retkikunnan päällikkö, palveluksesta eronnut meriväen upseeri kapteeni Cecil Burlinghame.
Heidän saavuttuaan metsän lävitse lähelle rantaa osui hänen jalkaansa kääröön, joka oli kiedottu pienten nakertajain nahkoihin.
Hän kumartui ja otti sen käteensä.
»Tämä on ensimmäinen todistus siitä, että tällä saarella on joskus ollut muitakin ihmisiä kuin me», virkkoi hän leikatessaan suolipaulat auki taskuveitsellään.
Ulomman kääreen sisällä oli säämiskänahkainen kukkaro, jollaisissa naiset joskus pitävät jalokiviä kuljettaessansa niitä muassansa.
Siitä hän kaatoi kämmenelleen kymmenkunta harvinaisen kallisarvoista sormusta, muutamia vanhanmallisia rintaneuloja, rannerenkaita ja medaljonkeja.
Eräässä viimemainituista oli norsunluuhun maalattu pienoiskuva — hyvin kauniin naisen kuva.
Medaljongin toiseen puoleen oli kaiverrettu: »Eugénie Marie Céleste de la Valoisille, Crecyn kreivittärelle, hänen puolisoltaan Henriltä. Tammikuun 17 päivänä 18 —»
»Hyvä Jumala!» huudahti vanha kapteeni. »Mitä arvelette tästä?
— Crecyn kreivi ja kreivitär olivat palaamassa Pariisiin kuherrusaikanansa maapallon ympäri höyrypursi Dolphinilla tekemältään retkeltä lähes kaksikymmentä vuotta sitten, mutta heidän lähdettyään Australiasta ei heistä enää koskaan kuultu mitään.
— Minkälaisista murhenäytelmistä ja salaperäisistä, romanttisista tapauksista osaisivatkaan nämä säihkyvät jalokivet kertoa, jos niillä vain olisi kieli!»