KUUDES LUKU
Barsoomin mustat rosvot
"Mitä se on?" kysyin Thuvialta.
Vastaukseksi hän viittasi taivaalle.
Katsahdin ylöspäin ja näin varjomaisia esineitä, jotka leijailivat sinne tänne korkealla temppelien, pihojen ja puutarhain yläpuolella.
Melkein heti välähti näistä kummallisista esineistä valokielekkeitä. Kuului pyssyjen pamahduksia, ja samalla näkyi temppelistä ja varustuksista samanlaisia välähdyksiä ja kuului pamahduksia.
"Barsoomin mustat rosvot, oi prinssi", sanoi Thuvia.
Suurissa kaarissa ryöstöretkeläisten lentokoneet laskeutuivat thernien puolustusvoimia kohti.
Laukauksen toisensa jälkeen ne tähtäsivät temppelien puolustajiin. Yhtämittaa räiskyi laukauksia tyhjään ilmaan nopeasti liikkuvia ja vaikeasti tähdättäviä lentäjiä kohti.
Rosvojen laskeutuessa likelle maanpintaa juoksivat thern-sotilaat temppeleistä puutarhoihin ja pihoille. Kun he näyttäytyivät ulkosalla, kiiti meitä kohti eri puolilta parikymmentä lentäjää.
Thernit ampuivat niitä pyssyihinsä kiinnitettyjen suojusten takaa, mutta järkkymättä läheni kaamea, musta laivasto. Enimmäkseen lentokoneet olivat pieniä, kahta tai kolmea miestä varten rakennettuja. Joukossa oli muutamia isompia, mutta ne pysyttelivät korkealla ilmassa ampuen pohjapattereistaan pommeja temppeleihin.
Äkkiä meidän ympärillämme olevat rosvot laskeutuivat, ilmeisesti komennusmerkistä, kaikki samalla kertaa uhkarohkeasti maahan thernien sotaväen keskelle.
Tuskin olivat alukset ehtineet koskettaa maata, kun niissä olleet olennot hyppäsivät, raivoten kuin pahat henget, thernien sekaan. Sepä oli taistelua! En milloinkaan ennen ollut nähnyt sen vertaista. Olin luullut vihreitä marsilaisia koko maailman hurjimmiksi ja rohkeimmiksi sotilaiksi, mutta sellaista kaameaa huolettomuutta, joka ilmeni mustissa rosvoissa, kun he heittäytyivät vihollisiaan vastaan, en ollut koskaan vielä nähnyt.
Marsin molempien loistavien kuiden kirkkaassa valossa saattoi koko näyttämön eroittaa elävän selvästi. Kultatukkaiset, valkeaihoiset thernit taistelivat epätoivoisen rohkeasti käsikähmässä mustaihoisia vihollisiaan vastaan.
Tuolla pieni, kiihkeästi otteleva sotilasryhmä sotki jalkoihinsa upean pimalialavan, toisaalla mustan sotilaan käyrä miekka osui thernin sydämeen, ja kaatunut jäi virumaan hehkuvista rubineista muovatun ihastuttavan patsaan juurelle, tuolla taas kymmenkunta therniä ahdisti yhtä ainoata rosvoa pakottaen hänet peräytymään smaragdipenkille, jonka sateenkaaren väreissä välkkyvään pintaan oli upotetuista timanteista muodostettu omituisen kaunis barsoomilainen kuvio.
Hieman sivussa seisoimme Thuvia, tharkilainen ja minä. Taistelun temmellys ei ollut levinnyt meihin asti, mutta silloin tällöin liikkui taistelijoita siksi lähellä meitä, että voimme tarkkailla heitä hyvin.
Mustat rosvot olivat minusta tavattoman mielenkiintoisia. Olin kuullut heistä hämäriä huhuja, jotka tuntuivat pelkiltä taruilta, ollessani aikaisemmin Marsissa. Mutta en ollut milloinkaan itse niitä nähnyt enkä tavannut ketään, joka oli nähnyt.
Kansa oletti heidän asuvan pienemmässä kuussa, josta he pitkin väliajoin laskeutuivat Barsoomiin. Joka paikassa he käydessään tekivät mitä hirveimpiä julmuuksia ja poistuessaan veivät mukanaan aseita, ammuksia ja vangiksi ottamiaan nuoria neitoja. Viimemainitut, niin kertoi huhu, he uhrasivat jollekin hirveälle jumalalle viettäen hurjia menoja, jotka päättyivät uhrien syömiseen.
Minulla oli erinomainen tilaisuus silmäillä rosvoja, kun heistä milloin yksi, milloin toinen joutui taistelun tuoksinassa lähelle piilopaikkaamme. He olivat vankkoja miehiä, lähes kahden metrin pituisia. Kasvot olivat selväpiirteiset ja erittäin siromuotoiset; silmät olivat suuret ja hyvin muodostuneet, vaikka hieman kapeat, mikä teki ne viekkaan näköisiksi; iris, mikäli kuutamossa voin päättää, oli sysimusta, kun taas itse silmämuna oli hyvin valkea ja kirkas. Rosvojen ruumiinrakenne näytti olevan aivan samanlainen kuin thernien, punaisen kansan ja minun. Vain ihon väri eroitti heidät jyrkästi meistä; se muistutti kiillotettua ebenpuuta, mikä niin kummalliselta kuin se kuulostaakin etelävaltioiden miehen sanomana, pikemmin lisäsi kuin vähensi heidän tavatonta kauneuttaan.
Mutta jos heidän ruumiinsa olivat jumalaiset, niin heidän sydämensä olivat nähtävästi aivan päinvastaiset. En milloinkaan ollut nähnyt niin kamalan verenhimoisia olentoja kuin nämä ilmasta saapuneet pahat henget olivat taistellessaan hurjasti thernien kanssa.
Kaikkialla ympärillämme oli puutarhassa heidän turmaa tuoneita lentokoneitaan, joita thernit, minulle silloin vielä selittämättömästä syystä, eivät yrittäneetkään vahingoittaa. Silloin tällöin syöksyi joku musta sotilas läheisestä temppelistä kantaen nuorta naista sylissään. Hän juoksi aina suoraan lentokoneelleen, samalla kun hänen läheisyydessä taistelevat toverinsa kiirehtivät suojaamaan hänen peräytymistään.
Thernit puolestaan yrittivät innokkaasti pelastaa naista, ja hetkeksi saattoi rosvo taakkoineen joutua keskelle kirkuvien paholaisten pyörrettä, näiden jaellessa aineistuneiden hornan henkien lailla iskuja toisilleen.
Mutta aina näyttivät Barsoomin mustat rosvot voittavan, ja neito, joka kuin ihmeen kautta oli selviytynyt mellakasta vahingoittumatta, vietiin nopean lentokoneen kannella ulkona vallitsevaan pimeyteen. Sellaisen taistelun melu, kuin ympärillämme raivosi, kuului kaikkiin suuntiin niin kauaksi kuin ääni kantoi, ja Thuvia kertoi minulle, että mustat rosvot tekivät tavallisesti hyökkäyksensä samanaikaisesti pitkin koko thernien vyömäistä aluetta, joka ympäröi Dorin laaksoa Otz-vuorten ulkorinteillä.
Kun taistelu siirtyi hetkeksi kauemmaksi meistä, kääntyi Thuvia minuun päin kysyen:
"Ymmärrätkö nyt, oi prinssi, minkä vuoksi miljoona sotilasta vartioi pyhien thernien aluetta yötä päivää.
"— Tämän, mitä sinä nyt näet, olen minä nähnyt toistuvan parikymmentä kertaa niiden viidentoista vuoden aikana, jotka olen ollut täällä vankina. Ikimuistoisista ajoista asti ovat Barsoomin mustat rosvot käyneet saalistamassa pyhien thernien alueella.
"— Mutta milloinkaan he eivät retkillään mene niin pitkälle kuin helposti uskoisi heidän voivan tehdä, että nimittäin thernien rodun sukupuuttoon kuoleminen olisi pelättävissä. Tuntuu melkein siltä kuin he käyttäisivät thernejä leluinaan, joihin he saavat tyydyttää hurjan taisteluhalunsa, samalla ottaen näiltä polttoverona aseita, ampumatarpeita ja vankeja."
"Miksi eivät thernit hyppää lentokoneisiin ja hävitä niitä?" kysyin. "Se tekisi hyökkäyksistä pian lopun, ainakaan eivät mustat olisi niin rohkeita. Näethän, kuinka he ovat jättäneet lentokoneensa ilman ainoatakaan vartijaa aivan kuin ne olisivat täydessä turvassa heidän omissa lentovajoissaan."
"Thernit eivät uskalla. He yrittivät sitä kerran, monia miespolvia sitten, mutta seuraavana yönä ja kokonaisen kuukauden senjälkeen risteili tuhat isoa, mustaa taistelulaivaa Otz-vuorten yläpuolella, syytäen pommeja temppeleihin, puutarhoihin ja pihoihin, kunnes jokaisen eloon jääneen thernin oli ollut paettava turvaan maanalaisiin käytäviin.
"— Thernit tietävät, että koko heidän olemassolonsa on mustaihoisten suvaitsevaisuudesta riippuvainen. He olivat vähällä kaikki tuhoutua sillä kertaa, eivätkä he tahdo toistamiseen antautua samaan vaaraan."
Juuri kun hän lakkasi puhumasta, sekaantui taisteluun uusia osanottajia, jotka saapuivat sekä thernien että rosvojen aavistamatta. Isot banthit, jotka me olimme päästäneet valloilleen puutarhaan, olivat nähtävästi aluksi säikähtäneet taistelun melua, sotilaiden kiljahduksia sekä pyssyjen ja pommien kovia pamauksia.
Mutta nyt ne olivat ilmeisesti raivostuneet jatkuvasta melusta ja kiihtyneet tuoreen veren hajusta, sillä korkeasta pensaikosta hyökkäsi äkkiä iso hahmo keskelle taistelevaa miesparvea. Hirvittävän raivoisa kiljunta kajahti banthin kidasta, kun se tunsi lämmintä lihaa voimakkaissa kynsissään.
Ikäänkuin sen kiljaisu olisi ollut sovittu merkki, kiiti koko lauma taistelijoiden sekaan. Hetkisen vallitsi pakokauhu. Sitten thernit ja mustat miehet ryhtyivät yhdessä torjumaan yhteistä vihollista, sillä banthit raatelivat heitä puolueettomasti.
Kauheat pedot kaatoivat satakunta miestä pelkällä isojen ruhojensa painolla hypätessään keskelle kiivainta taistelua. Hyppien ja iskien vankoilla käpälillään ne niittivät sotilaita maahan, aina joskus hetkeksi pysähtyen repimään uhrejaan hirvittävillä torahampaillaan.
Näky oli kamalan kiehtova, mutta äkkiä johtui mieleeni, että tuhlasimme kallista aikaa katselemalla tätä taistelua, joka saattaisi merkitä meille pelastumisen mahdollisuutta.
Therneillä oli siksi paljon puuhaa torjuessaan kauheita hätyyttäjiään, että pakomme olisi nyt, jos milloinkaan, verraten helppo.
Aloin katseellani etsiä aukkoa, josta voisimme luiskahtaa taistelevien laumojen lävitse. Jos vain pääsisimme varustuksille, niin kenties löytäisimme sieltä jonkun paikan, josta rosvot olivat heikontaneet vartiostoa ja jättäneet meille ulkomaailmaan vievän tien avoimeksi.
Silmäillessäni puutarhaa sattui katseeni ympärillämme oleviin satoihin vartioimattomiin lentokoneihin ja mieleeni johtui yksinkertaisin keino päästä vapauteen. Kuinka olinkaan voinut olla tähän asti sitä huomaamatta! Tunsin perin pohjin kaikenlaisten Barsoomissa käytettyjen lentokoneiden koneiston. Yhdeksän vuotta olin purjehtinut ja taistellut Heliumin laivastossa. Olin kiitänyt pienessä yhden miehen koneessa ja komentanut suurinta taistelulaivaa, joka koskaan oli leijaillut kuolevan Marsin ohuessa ilmassa.
Ajatus ja teko käyvät minulla käsi kädessä. Tartuin Thuviaa käsivarresta ja kuiskasin Tars Tarkasille, että hän seuraisi minua. Vikkelästi hiivimme pienelle kauimpana taistelevista olevalle lentokoneelle. Seuraavalla hetkellä olimme hypänneet sen kapealle kannelle. Käteni oli koneen vivussa. Painoin peukalollani nappulaa, joka hallitsee työntäviä säteitä — marsilaisten loistava keksintö, jonka kautta he voivat purjehtia tähtensä ohuessa ilmassa valtavine laivoineen, saattaen maapallon laivastojen dreadnoughtit varjoon surkean mitättöminä kääpiöinä.
Alus huojui hieman, mutta ei lähtenyt liikkeelle. Samassa kajahti varoittava huuto. Käännyin ympäri ja näin kymmenkunnan mustan rosvon kiiruhtavan meitä kohti tungoksesta. Meidät oli huomattu. Kiljuen raivosta juoksivat he kuin pahat henget tavoittaakseen meidät. Kiihkeästi ponnistaen painoin yhä pientä nappulaa, jonka olisi pitänyt kiidättää meidät avaruuteen, mutta alus ei sittenkään hievahtanut. Äkkiä sen sitten keksin — syyn, minkä vuoksi se ei kohonnut.
Olimme joutuneet kahden miehen koneeseen. Sen säiliöihin oli varattu työntävää energiaa tarpeeksi nostamaan vain kaksi tavallista miestä. Tharkilaisen raskas ruho oli meille tuomion ankkurina.
Mustat olivat melkein kimpussamme. Ei hetkeäkään saanut tuhlata empimiseen eikä arveluihin.
Painoin nappulaa syvälle ja naksautin sen lukkoon. Sitten painoin vivun täyden vauhdin kohdalle, ja kun mustat hyökkäsivät kiljuen kimppuumme, hypähdin aluksen kannelta heitä vastaan pitkä miekka kädessäni.
Samalla kuulin naisen kiljaisevan takanani ja hetkistä myöhemmin, kun mustat jo kävivät kimppuuni, kuului ylhäältä heikosti Thuvian ääni: "Prinssini, oi, prinssini, mieluummin jään ja kuolen kans—" Loppu hukkui hyökkääjien meluun.
Tiesin kuitenkin, että temppuni oli onnistunut ja että toistaiseksi ainakin Thuvia ja Tars Tarkas olivat turvassa ja heillä oli mahdollisuus pelastua.
Hetkisen näytti siltä, etten kykenisi kestämään monilukuisten vastustajieni hyökkäystä, mutta kuten niin monasti ennen, kun olin tällä soturien ja hurjien petojen tähdellä joutunut pelottavaa ylivoimaa vastaan, niin nytkin huomasin, että maapallolla saadut voimani olivat siksi paljon suuremmat kuin vastustajieni, ettei ylivoima ollutkaan niin musertava kuin näytti.
Viuhuva kalpani kutoi surmaverkon ympärilleni. Aluksi mustat tunkeutuivat lähelleni ulottuakseen minuun lyhyine miekkoineen, mutta pian he peräytyivät, ja kaikkien heidän kasvoiltaan näkyi selvästi, kuinka suuressa arvossa he olivat äkkiä oppineet pitämään säilää heiluttavaa kättäni.
Tiesin kuitenkin, että muutamissa minuuteissa väsyisin taistellessani ylivoimaa vastaan tai en kykenisi torjumaan vihollisteni hyökätessä useilta tahoilta yhtä aikaa. Minun täytyi sortua varmaan kuolemaan heidän kynsissään. Tämä ajatus puistatti minua; kuolla tässä kamalassa paikassa, josta ei minkäänlaista tietoa kuolemastani saapuisi Dejah Thorisin korviin, saada surmanisku outojen mustien miesten kädestä julmien thernien puutarhassa.
Mutta sitten taaskin palasi entinen rohkeuteni. Virginialaisten esi-isieni soturiveri kiehui suonissani. Raju verenhimo ja taistelun riemu heräsivät. Sama hymy, joka on herättänyt kauhua tuhansissa vihollisissa, levisi huulilleni. Pyyhin kuoleman ajatukset mielestäni ja kävin vastustajieni kimppuun niin raivokkaasti, että ne heistä, jotka jäivät henkiin, muistavat sen kuolinpäiväänsä saakka.
Yhä uusia rosvoja kyllä rientäisi tukemaan ahdistajiani, sen tiesin; taistellessanikin järkeni senvuoksi työskenteli koettaen keksiä pelastuskeinoa.
Se tuli aivan odottamatta yön synkästä pimeydestä takaani. Olin juuri saanut isketyksi pois aseen kookkaalta vintiöltä, joka oli pitänyt minua varsin tiukalla, ja sillä hetkellä mustat seisoivat peräytyneinä hengähtämään.
He silmäilivät minua kiukkuisen raivoisasti, mutta siitä huolimatta heidän eleistään kuvastui jonkunlaista kunnioitusta.
"Thern", lausui yksi heistä, "taistelet kuin dator. Jollei sinulla olisi tuota kirottua keltaista tukkaa eikä ihosi olisi valkea, voisi sinulla olla kunniapaikka Barsoomin ensisyntyisten keskuudessa."
"En ole thern", sanoin ja aioin juuri selittää heille olevani toisesta taivaankappaleesta, arvellen, että jos saisin aikaan sovinnon näiden vintiöiden kanssa ja taistelisin heidän kanssaan thernejä vastaan, he kenties auttaisivat minua pääsemään vapauteen. Mutta juuri silloin raskas esine sattui kumahtaen hartioihini, niin että olin vähällä lentää pitkälleni.
Kun pyörähdin päin tätä uutta vihollista, lipui joku esine olkapääni yli iskien yhtä hätyyttäjääni vasten kasvoja ja kaataen hänet tajuttomana nurmikolle. Samassa oivalsin, että meihin sattunut esine oli kohtalaisen kokoisen ilmalaivan, kenties kymmenmiehisen risteilijän, laahausankkuri.
Alus leijaili hitaasti ilmassa korkeintaan viisitoista metriä päittemme yläpuolella. Heti välähti mieleeni sen tarjoama pelastumismahdollisuus. Laiva oli hitaasti kohoamassa, eikä ankkuri noustuaan muutaman metrin enää ollut vastassani olevien mustien ulottuvilla. Ponnistin voimakkaasti ja hyppäsin suoraan heidän ylitseen, niin että he jäivät silmät hämmästyksestä levällään ja suut ammollaan töllistelemään jälkeeni. Toisella hypyllä sain juuri parhaiksi tartutuksi nyt jo nopeasti kohoavaan ankkuriin. Mutta se onnistui, ja riipuin kiinni toisella kädelläni, laahautuen puutarhan korkeampien kasvien oksien välitse äskeisten ahdistajieni kiljuessa ja ulvoessa allani.
Alus kaarsi ensiksi länteen ja teki sitten siron käännöksen etelää kohti. Seuraavalla hetkellä lensin sen mukana Kultaisten kallioiden laen ylitse Dorin laakson yläpuolelle, jossa unohdettu Korus-järvi lepäsi kuutamossa, välkkyen tuhannen kahdeksansadan metrin päässä allani.
Vedin itseni varovasti istumaan ankkurin haarukkaan. Ajattelin, saattaisiko alus mahdollisesti olla ilman miehistöä. Toivoin sitä. Tai kenties se kuului jollekin ystävälliselle kansalle ja oli sattumalta joutunut melkein rosvojen ja thernien kynsiin. Se seikka, että se purjehti poispäin taistelunäyttämöltä, tuki tätä olettamusta. Mutta päätin ottaa asiasta varman selon ja aloin hyvin varovasti ja hitaasti kiivetä ankkuriketjua myöten aluksen kannelle.
Olin juuri tarttunut toisella kädelläni kaiteeseen, kun laidan yli työntyi hurja musta naama ja minua tähysti voitonriemuista vihaa hehkuva silmäpari.