SEITSEMÄS LUKU
Kaunis jumalatar
Vähän aikaa olimme molemmat, sekä musta rosvo että minä hievahtamatta, tuijottaen toisiamme silmiin. Sitten kaareutuivat hänen sirot huulensa julmaan hymyyn, sysimusta käsi ojentui hitaasti kaiteen reunalta ja revolverin kylmä piippu tähtäytyi keskelle otsaani.
Mutta samalla hetkellä kun tumma sormi jännittyi painamaan liipaisinta, tartuin vapaalla kädelläni salamannopeasti juuri käsivarren etäisyydellä olevaan mustaan kurkkuun. Rosvon sähähdys: "Kuole, kirottu thern", takertui puolittain kurkkuun sormieni puristuksesta. Hana naksahti turhaan tyhjän piipun kohdalla.
Ennenkuin hän ehti laukaista toistamiseen, olin kiskonut hänet niin kauaksi kaiteen reunan yli, että hänen oli pakko heittää pois aseensa ja tarttua molemmin käsin partaasta.
Kuristin hänen kurkkuaan, niin ettei hän voinut päästää ääntäkään, joten ponnistelimme kaamean hiljaisuuden vallitessa, hän kiskoutuakseen irti otteestani, minä vetääkseni hänet alas surman suuhun.
Rosvon kasvot alkoivat vääristyä ja silmät pullistuivat kuopistaan. Hän oivalsi, että kuolema hänet pian perisi, jollei hän saisi kiskaistuksi itseään irti rautaisista sormista, jotka koettivat puristaa hänestä hengen. Tehden viimeisen ponnistuksen hän nykäisi itsensä kauemmaksi kannelle, samalla irroittaen otteensa laidasta ja koettaen molemmin käsin rajusti repiä sormiani irti kurkustaan.
Juuri sitä silmänräpäystä olin odottanut. Yhdellä ainoalla voimakkaalla tempauksella vetäisin hänet kannelta. Hänen putoavan ruumiinsa nykäisystä oli vapaa käteni vähällä kirvota ankkuriketjusta, jolloin olisin yhdessä hänen kanssaan syöksynyt allamme olevaan järveen.
En kuitenkaan päästänyt irti otettani hänen kurkustaan, sillä tiesin, että yksi ainoa kiljahdus hänen kiitäessään järven tyyneen veteen riittäisi kutsumaan hänen kannella olevat toverinsa kostamaan.
Säilytin kaamean otteeni yhä kuristaen, samalla kun hänen epätoivoinen rimpuilemisensa veti minua yhä alemmaksi ketjun päätä kohti.
Vähitellen hänen ponnistelunsa muuttuivat suonenvedontapaiseksi nykimiseksi, sitten asteittain heikentyen, kunnes ne vihdoin kokonaan lakkasivat. Silloin hellitin otteeni, ja hänet nieli allani oleva synkkä pimeys.
Kiipesin uudelleen laivan laidalle. Tällä kertaa minun onnistui nostaa pääni reunan tasalle, joten voin huolellisesti tarkastella, minkälaisiin oloihin siellä joutuisin.
Lähempi kuu oli painunut taivaanrannan taakse, mutta kaukaisemman kuun kirkas hohde valaisi risteilijän kantta, niin että voin selvästi eroittaa kuuden tai kahdeksan nukkuvan mustan sotilaan ääriviivat.
Pikatykin lavetin vierellä kyyrötteli lujasti sidottuna nuori valkeaihoinen tyttö. Hänen levällään olevat silmänsä, joista kuvastui kauhu ja pelko, tuijottivat suoraan minua kohti, kun tulin näkyviin kaiteelta.
Sanoin kuvaamattoman huojennuksen ilme levisi hänen kasvoilleen, kun hän näki varastetusta päähineestäni säihkyvän salaperäisen jalokiven. Hän ei lausunut sanaakaan. Sensijaan hänen silmänsä kehoittivat minua varomaan hänen ympärillään nukkuvia miehiä.
Meluttomasti nousin kannelle. Nyökäyttäen tyttö pyysi minua tulemaan luokseen. Kun kumarruin hänen puoleensa, kuiskasi hän, että irroittaisin hänen siteensä.
"Voin auttaa sinua", sanoi hän, "ja sinä tarvitset kaiken avun, jonka voit saada, kun nuo heräävät."
"Jotkut heistä heräävät Korus-järvessä", vastasin hymyillen.
Hän ymmärsi, mitä tarkoitin, ja hänen vastaushymynsä julmuus tuntui minusta kammottavalta. Rumassa naamassa julmuus ei hämmästytä, mutta kun se ilmenee jumalattaren kasvoilla, joiden hienoista piirteistä mieluummin odottaisi näkevänsä rakkautta ja hyvyyttä, on vaikutus kolkko.
Päästin hänet nopeasti siteistä.
"Anna minulle revolveri!" kuiskasi hän. "Voin ampua sillä niitä, joita miekkasi ei ehdi saada vaikenemaan."
Noudatin hänen pyyntöään. Sitten ryhdyin vastenmieliseen työhön, joka minun oli suoritettava. Nyt ei ollut sopiva hetki hienotunteiselle arkailulle eikä jalomielisyydelle, jota nuo julmat pahathenget eivät käsittäisi eivätkä vuorostaan noudattaisi.
Hiljaa hiivin lähimmän nukkujan luo. Herätessään hän oli jo matkalla Koruksen helmaan. Vihlova kiljahdus, jonka hän päästi selvitessään unestaan, kuului heikosti kaukaa allamme olevasta pimeydestä.
Toinen heräsi, kun kosketin häntä, ja vaikkakin sain hänet heitetyksi risteilijän kannelta, nostatti hänen raju hälytyshuutonsa kaikki muut rosvot jalkeille. Heitä oli viisi. Heidän noustessaan seisomaan tytön revolveri pamahti terävästi, ja yksi heistä vaipui takaisin kannelle kohoamatta enää milloinkaan pystyyn.
Toiset hyökkäsivät hurjasti miekka kädessä kimppuuni. Tyttö ei ilmeisestikään uskaltanut ampua peläten haavoittavansa minua, mutta näin hänen kissamaisesti koettavan hiipiä ahdistajieni kupeelle. Samassa olivat miehet kimpussani.
Seuraavien minuuttien aikana sain taistella yhden tulisimpia ottelujani. Kannella ei ollut tilaa askelien ottamista varten. Oli seistävä paikallaan, annettava ja otettava iskuja. Aluksi sain melkoista enemmän kuin annoin, mutta pian onnistui minun antaa pisto yhden vintiön säilän alitse, ja mielihyvin näin hänen vaipuvan kannelle.
Toiset ahdistivat minua kahta vertaa kiivaammin. Miekkojen kalahtelusta aiheutunut kauhea melu olisi voinut yön hiljaisuudessa kuulua monien kilometrien päähän. Säkeniä säihkyi teräskalpojen sattuessa vastakkain, ja sitten kuului ilkeän kumea ääni, kun lapaluu murtui marsilaisen säiläni terävän kärjen siihen sattuessa.
Vastassani oli nyt kolme, mutta tyttö oli tällä välin päässyt sellaiselle paikalle, että hän pian voisi vähentää vihollisten lukumäärää ainakin yhdellä. Sitten kävi kaikki niin vinhan nopeasti, että tuskin vieläkään käsitän kaikkea, mitä silloin tapahtui lyhyessä hetkessä.
Kaikki kolme hyökkäsivät kimppuuni, ilmeisesti aikoen pakottaa minut peräytymään muutamia askelia, joten syöksyisin yli laidan takanani olevaan kuiluun. Samalla hetkellä tyttö ampui ja käsivarteni teki kaksi liikettä. Yksi rosvoista kaatui kuula aivoissaan; kalisten lennähti miekka, jonka olin iskenyt toisen vastustajani kädestä, kannen yli pudoten syvyyteen, ja kolmas vaipui kannelle miekkani upottua kahvaa myöten hänen rintaansa, niin että se pisti metrin verran näkyviin hänen selästään. Miehen kaatuessa heltisi miekka kädestäni.
Olin itsekin avuttomana vastakkain viimeisen vastustajan kanssa, jonka miekka oli parin tuhannen metrin päässä allamme Unholan järven pohjassa.
Tämä käänne näytti olevan vastustajani mieleen, sillä hän hymyili tyytyväisesti, niin että hohtavat hampaat paljastuivat, käydessään paljain käsin kimppuuni. Hänen kiiltävän mustan ihonsa alla pullistuvat vankat lihakset saivat hänet nähtävästi varmana uskomaan, että hänellä oli edessään helposti voitettava uhri, jonka tähden ei maksanut vaivaa vetää tikaria esille.
Annoin hänen tulla aivan lähelleni. Sitten kumarruin hänen ojennettujen käsiensä alle astahtaen samalla oikealle. Pyörähtäen vasemmalle jalkaterälläni annoin hirveän täräyksen hänen leukaansa, ja hän kaatui selälleen kuin iskun saanut härkä.
Hiljainen, hopealta helkkyvä nauru kuului takaani.
"Sinä et ole thern", sanoi kaunisääninen toverini, "vaikkakin sinulla on kullanvärinen tukka ja Sator Throgin varukset. Ei ikinä ennen ole Barsoomissa ollut miestä, joka olisi kyennyt taistelemaan niin kuin sinä tänä yönä. Ken olet?"
"Olen John Carter, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun kuuluva prinssi", vastasin. "Entä ketä", lisäsin, "on minulla ollut kunnia palvella?"
Hän empi hetkisen, ennenkuin virkkoi mitään. Sitten hän kysyi:
"Et ole thern. Oletko thernien vihollinen?"
"Olen ollut thernien alueella puolitoista vuorokautta. Koko sen ajan on henkeni ollut yhtämittaa vaarassa. Minua on kiusattu ja vainottu. Aseistettuja miehiä ja hurjia petoja on usutettu kimppuuni. Tätä ennen minulla ei ole ollut minkäänlaista riitaa thernien kanssa, mutta onko sinusta ihme, etten nyt heitä kovinkaan suuresti rakasta? Olen puhunut."
Hän silmäili minua tarkasti muutamia minuutteja, ennenkuin vastasi. Tuntui siltä kuin hän olisi koettanut nähdä sieluni sisimpään saadakseen pitkällä, tutkivalla katseellaan selville luonteeni ja noudattamani ritarillisuusohjeet.
Nähtävästi tarkastuksen tulokset tyydyttivät häntä.
"Olen Phaidor; isäni on Matai Shang, pyhien thernien pyhä hekkador, thernien isä, Barsoomin elämän ja kuoleman herra, Issuksen, ikuisen elämän prinsessan, veli."
Juuri silloin huomasin, että mustassa sotilaassa, jonka olin kaatanut nyrkilläni, alkoi näkyä virkoamisen merkkejä. Juoksin hänen luokseen. Irroitin häneltä varustushihnat ja sidoin niillä hänen kätensä lujasti selän taakse. Vielä köytin jalat yhteen ja lopuksi koko miehen raskaaseen tykinalustaan.
"Miksi et menettele yksinkertaisemmin?" kysyi Phaidor.
"En ymmärrä. Miten 'yksinkertaisemmin'?" vastasin.
Kohauttaen kauniita olkapäitään hän teki kädellään liikkeen kuin olisi heittänyt jotakin aluksen laidan yli.
"En ole murhaaja", sanoin. "Surmaan vain puolustaessani itseäni."
Hän katsoi minua tiukasti silmiin. Sitten hän rypisti jumalaisia kulmiaan ja pudisti päätään. Hän ei jaksanut käsittää.
Niin, eihän oma Dejah Thorisinikaan ollut voinut ymmärtää menettelyäni vihollisia kohtaan, vaan se näytti hänestä hullulta ja vaaralliselta. Barsoomissa ei pyydetä eikä anneta armoa, ja jokaisen ihmisen kuolema merkitsee, että tämän kuolevan tähden niukoista luonnonvaroista jakautuu aina sitä suuremmat osuudet jälkeenjääneille.
Mutta tämän tytön ilmeet, kun hän ajatteli vihollisen surmaamista, olivat tyyten erilaiset kuin se helläsydäminen valittelu, joka huokui prinsessani olemuksesta hänen puhuessaan sitä vaativasta vääjäämättömästä pakosta.
Luulen, että Phaidoria suretti sen kiihkoisen tunnelman menettäminen, jonka näky oli hänessä herättänyt, enemmän kuin se seikka, että menettelyni johdosta jäi yksi vihollinen lisää meitä uhkaamaan.
Mies oli nyt tullut täysin tajuihinsa ja katseli meitä kiinteästi, viruessaan sidottuna kannella. Hän oli komea mies, soreajäseninen ja voimakas, kasvot älykkäät ja niin hienopiirteiset, että itse Adoniskin olisi häntä kadehtinut.
Alus oli ohjaamattomana ajautunut hitaasti laakson poikki; nyt oli mielestäni jo aika tarttua peräsimeen ja kääntää se oikeaan suuntaan. Vain hyvin ylimalkaisesti saatoin arvailla, missä Dorin laakso sijaitsi. Tähtien asennosta päättäen se ilmeisestikin oli kaukana päiväntasaajan eteläpuolella, mutta minussa ei ollut marsilaista tähtientutkijaa tarpeeksi voidakseni niiden nojalla muuta kuin hyvin summittaisesti arvailla, kun käytettävissäni ei ollut niitä erinomaisia karttoja, joiden avulla Heliumin laivaston upseerina ollessani olin laskenut ohjaamani laivan aseman.
Se seikka, että pohjoisessa päin pikimmin joutuisimme tiheämmin asutuille seuduille, ratkaisi heti, mihinpäin suuntaisin lentomme. Käänsin peräsintä, ja risteilijä kaarsi sirosti ympäri. Sitten painoin työntävien säteiden toimintavoimaa järjestävää nappulaa, ja aluksemme kohosi huimaa vauhtia ylöspäin. Käännettyäni vauhtivivun viimeiseen pykälään kiidimme pohjoista kohti, samalla kun nousimme yhä ylemmäksi kaameasta kuolemanlaaksosta.
Kun huimaavan korkealla lentäen sivuutimme thernien kapean alueen, puhuivat kaukaa altamme näkyvät välähdykset mykkää kieltään tällä kammottavalla raja-alueella yhä vielä raivoavan taistelun hurjuudesta. Taistelun melskeestä ei ainoakaan ääni kantautunut korviimme, sillä olimme siksi korkealla, etteivät niin ohentuneeseen ilmaan enää ääniaallot saapuneet; ne hajaantuivat ja vaimenivat jo kaukana allamme.
Oli purevan kylmää, ja hengitys kävi vaikeaksi. Phaidor ja musta rosvo tuijottivat herkeämättä minuun. Vihdoin puhkesi tyttö puhumaan.
"Näin korkealla on pyörtyminen hyvin lähellä", hän sanoi rauhallisesti. "Jollet halua, että kaikki kuolemme, niin sinun on parasta antaa aluksen laskeutua, ja nopeasti sittenkin."
Hänen äänessään ei ollut pelokasta sointua. Hän puhui kuin olisi sanonut: "Sinun on parasta ottaa sateenvarjo mukaasi. Pian alkaa sataa."
Annoin aluksen nopeasti laskeutua alemmaksi. Eikä se tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin. Tyttö oli pyörtynyt. Myöskin musta vankimme oli tajuttomana, ja luulen, että itsekin pysyin tajuissani pelkästään tahtoni voimalla. Se henkilö, jonka harteilla on koko vastuu, kykenee kestämään enimmin.
Nyt lensimme matalalla Otz-vuorten juurien yläpuolella. Oli verraten lämmintä ja ilmaa oli yllin kyllin nääntyneille keuhkoillemme, joten minua ei ensinkään ihmetyttänyt, kun näin mustan sotilaan ja vähän senjälkeen tytön avaavan silmänsä.
"Olimmepa lähellä kuolemaa", huomautti Phaidor.
"Opin siitä kuitenkin kaksi seikkaa", vastasin.
"Mitkä sitten?"
"Että myöskin Phaidor, elämän ja kuoleman herran tytär, on kuolevainen", sanoin hymyillen.
"Vain Issus yksin on kuolematon", vastasi hän. "Ja Issus edustaa thernien rotua yksin. Siten minäkin olen kuolematon."
Näin ohimenevän pilkkahymyn väikkyvän mustan vangin kasvoilla, kun hän kuuli tytön sanat. Silloin en ymmärtänyt, mikä häntä nauratti. Myöhemmin sen kyllä sain tietää mitä kauheimmissa oloissa, samoin kuin puhujakin.
"Jos toinen seikka, jonka juuri olet oppinut", jatkoi tyttö, "on johtanut sinut yhtä vääriin päätelmiin kuin ensimmäinen, niin ovat tietosi varsin vähän entisestään karttuneet."
"Toinen seikka", vastasin, "on se, että tämä tumma ystävämme ei ole peräisin lähemmästä kuusta — hän näytti melkein vainajalta parin kolmen tuhannen metrin korkeudella Barsoomin pinnasta. Jos olisimme kohonneet kahdeksantuhatta kilometriä tähdestämme päästäksemme Thuriaan, niin hänestä ei olisi ollut muuta kuin jäätynyt muisto jäljellä."
Phaidor katsahti ilmeisesti hämmästyneenä mustaihoiseen.
"Jos et ole Thuriasta, niin mistä sitten olet?" hän kysyi,
Mies kohautti olkapäitään ja kääntyi katselemaan toisaalle vastaamatta mitään.
Tyttö polkaisi käskevästi pientä jalkaansa.
"Matai Shangin tytär ei ole tottunut siihen, että hänen kysymyksensä jäävät vastaamatta", hän sanoi. "Alemman olennon pitäisi ylpeillä siitä, että pyhän, iankaikkista elämää perimään syntyneen rodun jäsen suvaitsee edes ottaa huomatakseen hänet."
Taaskin musta rosvo hymyili ilkeää, tietävää hymyään.
"Xodar, Barsoomin ensisyntyisten dator, on tottunut antamaan käskyjä eikä niitä saamaan", hän vastasi ja jatkoi sitten minuun kääntyen: "Mitä aiot minulle tehdä?"
"Aion viedä teidät molemmat Heliumiin", sanoin. "Teille ei tapahdu mitään pahaa. Saatte nähdä, että Heliumin punainen kansa on ystävällistä ja ylevämielistä rotua. Mutta jos he uskovat sanojani, niin ei enää kukaan lähde vapaaehtoiselle retkelle Iss-virtaa myöten, ja joutava, sokea taikausko, jota he ovat ikimuistoisista ajoista lähtien pitäneet pyhänä, hajoaa kuin tuhka tuuleen."
"Oletko Heliumista?" kysäisi rosvo.
"Olen Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun liittynyt prinssi", vastasin, "mutta en ole Barsoomista syntyisin. Olen toisesta taivaankappaleesta."
Xodar katsoi minua kiinteästi muutamia minuutteja.
"Minun on helppo uskoa, ettet ole Barsoomista", hän sanoi vihdoin. "Ei yksikään tämän tähden asukas olisi kyennyt yksin suoriutumaan kahdeksasta ensisyntyisestä. Mutta kuinka sinulla on pyhä thernin kultainen tukka ja jalokivikoristeinen otsavyö?" Hän painosti pilkallisesti sanaa "pyhä."
"Ne olin jo unohtanut", selitin. "Ne ovat voittosaalista." Yhdellä tempaisulla riisuin naamion päästäni.
Kun mustaihoinen näki tumman, lyhyeksi leikatun tukkani, menivät hänen silmänsä ällistyksestä levälleen. Hän oli ilmeisesti odottanut näkevänsä thernin kaljun pään.
"Olet todellakin toisesta taivaankappaleesta", hän sanoi kunnioituksen väre äänessään. "Sinulla on thernin iho, ensisyntyisen musta tukka ja kahdentoista datorin lihakset, eikä Xodarin tarvitse hävetä tunnustaessaan sinut ylivoimaiseksi. Sitä hän ei ikinä tekisi", hän lisäsi, "jos olisit barsoornilainen."
"Juokset monta askelta edelläni, ystäväni", keskeytin hänen puheensa. "Sen olen saanut selville, että nimesi on Xodar, mutta keitä ovat ensisyntyiset, mitä merkitsee dator ja miksi et voisi myöntää sitä, jos joku barsoomilainen sinut voittaisi?"
"Barsoomin ensisyntyiset", selitti hän, "ovat mustaihoinen ihmisrotu, jonka keskuudessa olen dator eli, kuten alemmat barsoomilaiset sanoisivat, prinssi. Rotuni on tämän tähden vanhin. Sukupuumme ulottuu keskeytymättä suoraan Elämän puuhun, joka versoi keskellä Dorin laaksoa kaksikymmentäkolme miljoonaa vuotta sitten.
"— Lukemattomien aikakausien kuluessa tämän puun hedelmät vähitellen kehittyivät, siirtyen asteittain varsinaisesta kasvielämästä kasvin ja eläimen sekamuotoon. Alkuasteilla oli puun hedelmillä vain kyky liikuttaa omintakeisesti lihaksiaan niiden rungon pysyessä emopuun yhteydessä. Myöhemmin kehittyivät hedelmille aivot, niin että ne, ollen edelleenkin kiinni emopuussa pitkien varsien välityksellä, ajattelivat ja liikkuivat yksilöinä.
"— Huomiokyvyn kehittyessä sitten alettiin verrata eri havaintoja; tehtiin päätelmiä ja verrattiin niitä toisiinsa, ja siten alkoivat Barsoomissa järki ja harkitsemiskyky.
"— Aikakaudet vierivät. Monenlaisia elämänmuotoja syntyi Elämän puusta ja kuoli jälleen, mutta yhä olivat ne kaikki emokasvin yhteydessä eripituisten varsien välityksellä. Vihdoin puun hedelmät olivat pienen pieniä kasvi-ihmisiä, samanlaisia kuin nyt näemme peloittavan isoina jäljennöksinä Dorin laaksossa. Nekin olivat vielä kiinni puun oksissa päälakeensa liittyvästä varresta.
"— Nuput, joista kasvi-ihmiset puhkesivat, muistuttivat isoja pähkinöitä, joiden läpimitta oli noin kolmekymmentä sentimetriä. Kaksi väliseinämää jakoi ne neljään osaan. Yhdessä osastossa kasvoi kasvi-ihminen, toisessa kuusitoistajalkainen mato, kolmannessa valkeiden apinoiden kantaemo ja neljännessä Barsoomin alkuaikainen mustaihoinen ihminen.
"— Nupun puhjetessa kasvi-ihminen jäi riippumaan varrestaan, mutta kolme muuta koteloa putosi maahan, missä ne hypähdellen kierivät kaikkiin suuntiin niihin suljettujen olentojen ponnistellessa päästäkseen vapauteen.
"— Ajan vieriessä joutui näitä teljettyjä olentoja sillä tavoin yli koko Barsoomin. Lukemattomia ajanjaksoja ne elivät yksitoikkoista elämäänsä koviin kuoriinsa suljettuina, hyppien ja pyörähdellen tähden laajalla pinnalla, putoillen jokiin, järviin ja meriin, siten leviten yhä laajemmalle nuoren taivaankappaleen pinnalla.
"— Lukemattomia biljoonia niitä kuoli, ennenkuin ensimmäinen mustaihoinen ihminen murtautui vankilansa seinämän läpi päivänvaloon. Uteliaisuuden kannustamana hän rikkoi muitakin kuoria, ja Barsoomin kansoittuminen alkoi.
"— Tämän ensimmäisen mustaihoisen ihmisen veri virtaa muihin olentoihin sekoittumattomana sen rodun suonissa, johon minä kuulun. Mutta kuusitoistajalkaisesta madosta, ensimmäisestä valkeasta apinasta ja mustien ihmisten hylkiöistä ovat Barsoomin kaikki muut eläinmuodot syntyneet.
"— Thernit", hän hymyili ilkeästi puhuessaan, "ovat pitkien ajanjaksojen aikana kehittyneet suorastaan muinaisuuden puhdasverisestä valkeasta apinasta. He kuuluvat vieläkin alempiin olentoihin. Barsoomilla on vain yksi todellinen ja kuolematon ihmisrotu. Se on mustien ihmisten rotu.
"— Elämän puu on kuollut, mutta ennen sen kuolemaa kasvi-ihmiset oppivat irtautumaan siitä ja liikkumaan Barsoomin pinnalla yhteisen emon muiden lapsien keskuudessa.
"— Kun he ovat kaksineuvoisia, niin he voivat lisääntyä todellisten kasvien tapaan. Mutta muuten he ovat edistyneet vain hyvin vähän koko olemassaolonsa aikana. Heidän toimensa ja liikkeensä ovat suuressa määrin vaistomaisia eikä järki niitä kovinkaan paljoa ohjaa, sillä kasvi-ihmisen aivot ovat vain hituista kookkaammat kuin pikkusormesi pää. He elävät kasveista ja eläinten verestä, ja heidän aivonsa ovat juuri tarpeeksi isot opastamaan heidän askeleensa ruuan seuduille ja selittämään ne vaikutelmat, mitkä ruoka saa aikaan heidän silmiinsä ja korviinsa. Itsesäilytysvaistoa heillä ei ole ollenkaan, eivätkä he sen vuoksi ensinkään pelkää vaaran uhatessa. Juuri sentähden he ovat niin peloittavia vastustajia taistelussa."
Ihmettelen mielessäni, minkä vuoksi mustaihoinen niin tarkkaan ja laveasti selitteli viholliselleen Barsoomin elämän alkuperää. Tämä tilaisuus tuntui oudon sopimattomalta ylpeän rodun ylpeälle jäsenelle ryhtyä keskusteluun vangitsijansa kanssa, erittäinkin kun mustaihoinen edelleenkin virui lujasti köytettynä kannella.
Mutta hänen silmänsä vähäinen liike, kun se sekunnin murto-osaksi siirtyi tähyämään taakseni, selitti minulle, minkä vuoksi hän oli näin koettanut kiinnittää huomioni todella mielenkiintoiseen kertomukseensa.
Seisoin konevipujen ääressä, ja hän makasi vähän matkan päässä edessäni, joten hän puhuessaan minulle katseli aluksen perään päin. Kun hän lopetti kuvauksensa kasvi-ihmisistä, huomasin hänen katseensa hetkeksi kiintyvän johonkin takanani olevaan esineeseen.
En myöskään voinut erehtyä nopeasta, voitonriemuisesta välähdyksestä, joka kirkasti hänen synkkiä silmiään. Aikaisemmin olin vähentänyt aluksemme nopeutta, sillä Dorin laakso oli jäänyt penikulmia taaksemme, ja minusta tuntui, että olimme jotakuinkin turvassa. Silmäsin huolestuneena taakseni, ja katseeni kohtaama näky tukahdutti kaikki minussa jo heränneet vapauden toiveet.
Iso sotalaiva, joka äänettömästi ja ilman valoja halkoi öistä pimeyttä, häämöitti aivan likellä aluksemme perää.