KAHDEKSAS LUKU
Omeanin uumenissa
Nyt käsitin, mitä varten musta rosvo oli pitänyt minut kiintyneenä kuuntelemaan omituista kertomustaan. Penikulmien päästä hän oli tuntenut avun lähestyvän, ja ellei hän kertoessaan olisi luonut silmäystä taakseni, olisi taistelulaiva seuraavalla hetkellä ollut yläpuolellamme ja hyökkäysmiehet, jotka epäilemättä jo nyt riippuivat hihnoissaan laivan pohjasta, olisivat täyttäneet aluksemme kannen, tuhoten äkkiä ja perin pohjin minun lisääntyvät pelastumistoiveeni.
Olin liian hyvin perehtynyt ilmasotaan joutuakseni ymmälle siitä, mitä minun olisi tehtävä. Pysähdytin koneet ja annoin samalla pienen aluksemme jyrkästi laskeutua kolmekymmentä metriä.
Yläpuolellani saatoin nähdä hyökkäysosaston miesten riippuvan taistelulaivan kiitäessä ylitsemme. Sitten ohjasin alukseni taaskin jyrkästi ylöspäin käännettyäni vauhtivivun viimeiseen merkkiin.
Kuten jousesta lähtenyt nuoli kiiti erinomainen alukseni teräskeula edellä suoraan yläpuolellamme olevan jättiläisen hurisevia potkureita kohti. Jos vain saisimme kosketetuksi niitä, niin iso taistelulaiva olisi tehty tuntikausiksi lentokyvyttömäksi ja pelastuminen olisi taaskin mahdollinen.
Samalla nousi aurinko taivaanrannan takaa, ja sen valossa näin satakunta julmannäköistä tummaa naamaa tirkistämässä vihollisaluksen kaiteen ylitse.
Kun he näkivät meidät, kohosi sadasta kurkusta raivoisa kiljunta. Määräyksiä huudettiin, mutta jättimäisten potkurien pelastaminen oli jo myöhäistä, ja räiskähtäen syöksyimme niitä vastaan.
Heti yhteentörmäyksen jälkeen käänsin koneet käymään takaperin, mutta aluksemme runko oli juuttunut kiinni taistelulaivaan perään puhkaisemaansa reikään. Vain yhden sekunnin olimme kiinni, sitten pääsimme irti; mutta se sekunti oli tarpeeksi mustille paholaisille heidän ennättääkseen hypätä aluksemme kannelle.
Taistelua ei syntynyt. Ennen kaikkea ei ollut tilaa taistelemista varten. Meidät rusensi yksinkertaisesti vihollistemme lukumäärä. Kun sitten miekkoja kohosi uhaten minua, esti Xodar toverinsa iskemästä.
"Tehkää heidät vaarattomiksi", hän sanoi, "mutta älkää vahingoittako heitä!"
Jotkut rosvot olivat jo vapauttaneet Xodarin siteistään. Nyt hän henkilökohtaisesti riisui minulta aseet ja valvoi, että minut sidottiin kunnolleen. Ainakin hän luuli, että olin varmoissa köysissä. Niin olisinkin ollut, jos olisin ollut marsilainen, mutta minä saatoin nauraa ranteitani puristaville heikoille hihnoille. Kun aika tulisi, niin jaksaisin riuhtaista ne poikki, ikäänkuin ne olisivat olleet puuvillalankaa.
He sitoivat myöskin tytön ja kytkivät sitten meidät yhteen. Tällä välin he olivat ohjanneet aluksemme lentokyvyttömän taistelulaivan kupeelle, ja pian oli meidät siirretty viimemainitun kannelle.
Runsaasti tuhat mustaa sotilasta oli tämän ison hävityskojeen miehistönä. Heitä tungeksi kannella, kunkin työntyessä niin likelle kuin kuri suinkin salli nähdäkseen edes vilahdukselta vangit.
Tytön kauneus sai heidät tekemään raakoja huomautuksia ja laskettelemaan karkeita pilapuheita. Nämä muka korkeimmat ihmiset olivat ilmeisesti Barsoomin punaisesta kansasta paljon jäljellä käytöksen hienoudessa ja kohteliaisuudessa.
Lyhyeksi leikattu musta tukkani ja therniä muistuttava värini herättivät paljon pohtimista. Kun Xodar kertoi ylimystovereilleen taistelukyvystäni ja oudosta alkuperästäni, tunkeutuivat nämä ympärilleni tehden lukemattomia kysymyksiä.
Se seikka, että minulla oli päälläni erään seurueeni jäsenen surmaaman thernin varustukset ja merkit, todisti heille, että olin heidän perinnöllisten vihollistensa vihamies, ja saattoi heidät arvostelemaan minua suopeammin.
Poikkeuksetta olivat mustat kauniita, sirovartaloisia miehiä. Upseereissa herätti huomiota heidän ihmeteltävän suurenmoiset, loistavat varustuksensa. Monilla ne olivat niin kullan, platinan, hopean ja kalliiden kivien peitossa, että nahka peittyi tyyten niiden alle.
Komentavan upseerin varustukset muodostivat yhtenäisen timanttilaitteen. Mustaa ihotaustaa vasten ne säihkyivät erikoisen loistavina. Kokonaisuudessaan näky oli ihastuttava. Kauniit miehet; heidän barbarisen loistavat varustuksensa; kiillotettu skeelpuinen kansi; kajuutan erinomaisin kaiverruksin koristetut sorapusseinät, joihin oli upotettu rajattoman kalliita jalokiviä ja arvokkaita metalleja, monimutkaisiksi hauskoiksi kuvioiksi; kiiltävät kultaiset kaiteet; tykkien välkkyvä metalli.
Phaidor ja minut vietiin kannen alle ja heitettiin edelleen yhteen sidottuna pieneen komeroon, jossa oli yksi ainoa kaita ikkuna. Poistuessaan saattajamme telkesivät oven jälkeensä.
Saatoimme kuulla työskentelyn äänet, kun särkyneitä potkureja korjattiin; ikkunasta näimme, että laiva ajautui verkalleen etelää kohti.
Vähään aikaan emme kumpikaan virkkaneet mitään. Minä puolestani ajattelin mielessäni, mikä mahtoi olla Tars Tarkasin ja Thuvian kohtalo.
Jos heidän onnistuisikin välttää takaa-ajajat, niin heidän täytyi joutua joko punaisten tai vihreiden marsilaisten käsiin, ja Dorin laaksosta paenneina ei heillä voinut olla juuri muuta odotettavissa kuin nopea ja kauhea kuolema.
Kuinka toivoinkaan, että olisin päässyt heidän mukaansa! Minusta tuntui, että olisin varmasti saanut Barsoomin älykkään punaisen kansan ymmärtämään tuhoisan harhaluulon, jonka julma ja järjetön taikausko oli heihin istuttanut.
Tardos Mors uskoisi minua. Siitä olin varma. Ja että hänellä olisi rohkeutta toimia vakaumuksensa mukaan, sen takasi minulle se tuntemus, mikä minulla oli hänen luonteestaan. Dejah Thoris uskoisi minua. Sitä ei johtunut mieleenikään epäillä. Sitten vielä oli tuhansia punaisia ja vihreitä soturiystäviäni, joiden tiesin ilomielin uskaltautuvan vaikka ikuiseen kadotukseen puolestani. Kuten Tars Tarkas, niin hekin seuraisivat minua, minne hyvänsä heidät johtaisin.
Jos joskus pääsisin karkaamaan mustien rosvojen kynsistä, oli ainoana vaarana se, että saattaisin joutua vihamielisten punaisten tai vihreiden marsilaisten käsiin. Silloin olisivat päiväni luetut.
Mutta turhalta tuntui vaivata aivojaan näillä mietteillä, sillä oli perin vähän todennäköistä, että milloinkaan pääsisin karkuun mustien kynsistä.
Minut oli köytetty tyttöön siksi pitkällä hihnalla, että pääsimme liikkumaan noin metrin päähän toisistamme. Kun meidät oli tuotu komeroon, istuuduimme matalalle penkille ikkunan alle. Penkki oli koppimme ainoa huonekalu. Se oli tehty sorapuspuusta.
Lattia, katto ja seinät olivat carborundum-aluminiumia, keveätä, läpitunkematonta sekoitusta, jota marsilaisten taistelulaivoissa käytetään hyvin paljon.
Istuessani tulevaisuusmietteissäni olin tuijottanut aukkoon, joka istuessani oli juuri silmieni tasalla. Äkkiä katsahdin Phaidoriin. Hän tarkasteli minua kasvoillaan omituinen ilme, jota en ollut ennen niillä nähnyt. Hän oli silloin hyvin kaunis.
Valkeat luomet verhosivat heti hänen silmänsä, ja minusta näytti hieno puna kohoavan hänen kasvoilleen. Nähtävästi hän joutui hämilleen, kun hänet tavattiin tuijottamasta alempaan olentoon, ajattelin.
"Onko alempien olentojen tarkkaileminen sinusta mielenkiintoista?" kysyin nauraen.
Hän aukaisi jälleen silmänsä naurahtaen hermostuneesti, mutta samalla keventyneesti.
"Onpa kyllä", hän sanoi, "erittäinkin kun heidän kasvonsa ovat syrjästä katsoen noin erinomaisen komeat."
Nyt oli minun vuoroni punastua, mutta en punastunut. Minusta tuntui, että hän laski pilaa, ja ihailin hänen rohkeuttaan, kun hän kykeni nauttimaan huumorista vielä kuoleman kynnyksellä. Siksi yhdyin hänen nauruunsa.
"Tiedätkö, minne olemme matkalla?" kysyi hän.
"Ratkaisemaan tämänjälkeisen ikuisuuden arvoitusta, luulen", vastasin.
"Minua odottaa pahempi kohtalo kuin se", selitti hän vavahtaen.
"Mitä tarkoitat?"
"En voi muuta kuin arvailla", vastasi hän, "sillä kaikista niistä miljoonista thernien neidoista, joita mustat rosvot ovat aikakausien kuluessa ryöstäneet käydessään retkillään alueillamme, ei ainoakaan ole koskaan palannut kertomaan kokemuksiaan. Se seikka, että he eivät milloinkaan ota miehisiä vankeja, antaa tukea luulolleni, että heidän ryöstämiensä naisten kohtalo on kuolemaakin pahempi."
"Eikö se ole oikeudenmukaista kostoa?" kysyin tahtomattanikin.
"Mitä tarkoitat?"
"Eivätkö thernit itse kohtele samalla tavoin niitä onnettomia olentoja, jotka lähtevät vapaaehtoiselle toivioretkelle salaperäistä Iss-jokea myöten? Eikö Thuvia ollut viisitoista vuotta leluna ja orjana? Eikö ole varsin oikeudenmukaista, että te saatte kärsiä samalla tavoin kuin olette antaneet toisten kärsiä?"
"Sinä et ymmärrä", hän vastasi. "Me thernit olemme pyhää rotua. Alemmalle olennolle on kunniaksi olla orjanamme. Emmekö silloin tällöin pelasta joitakuita alempia olentoja, jotka typeryydessään lipuvat tuntematonta virtaa alaspäin tuntematonta päämäärää kohti ja muutoin joutuisivat kaikki kasvi-ihmisten ja apinain saaliiksi?"
"Mutta ettekö te kaikin keinoin lujita ulkomaailman asukkaiden keskuudessa vallitsevaa taikauskoa?" huomautin. "Se on raskain syntinne. Voitko sanoa, miksi lietsotte tätä kaameata harhaluuloa?"
"Koko Barsoomin elämä", sanoi hän, "on luotu yksinomaan elättämään ja tukemaan thernien rotua. Miten voisimme elää, jollei ulkomaailma hankkisi meille työvoimaa ja ravintoa? Luuletko, että thern häpäisisi itseänsä ryhtymällä työhön?"
"On siis totta, että syötte ihmislihaa?" kysyin kauhuissani.
Hän silmäili minua säälivästi surkutellen tietämättömyyttäni.
"Tietysti syömme alempien olentojen lihaa. Ettekö te myöskin syö?"
"Eläinten lihaa kyllä", vastasin, "mutta emme ihmisen."
"Samoin kuin ihmiset voivat syödä eläinten lihaa, voivat jumalat syödä ihmisten lihaa. Pyhät thernit ovat Barsoomin jumalia."
Minua ellotti ja suututti, ja luulen että se näkyi kasvoistani.
"Nyt olet epäuskoinen", jatkoi hän vienosti. "Mutta jos onni meitä suosii, niin että pelastuisimme mustien rosvojen kynsistä ja pääsisimme takaisin Matai Shangin hoviin, niin luulenpa, että keksisimme todistuksia, jotka saisivat sinut tuntemaan erehdyksesi. Ja —" hän empi, "kenties keksisimme keinon säilyttää sinut luonamme — yhtenä meistä."
Taaskin hänen katseensa painui lattiaan, ja heikko puna lehahti hänen poskilleen. En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan silloin, enkä vielä pitkään aikaan myöhemminkään. Dejah Thoris sanoi usein, että eräissä suhteissa olin oikea hölmöläinen, ja luulenpa hänen olleen oikeassa.
"Pelkään, että palkitsisin isäsi vieraanvaraisuuden huonosti", vastasin, "sillä jos olisin thern, niin ensimmäinen tehtäväni olisi sijoittaa aseistettu vartiosto Iss-virran suulle saattamaan harhaantuneet vaeltaja-parat takaisin ulkomaailmaan. Myöskin ottaisin elämäntehtäväkseni hävittää sukupuuttoon kammottavat kasvi-ihmiset ja heidän hirmuiset seuralaisensa, isot valkeat apinat."
"Ei, ei", huudahti hän, "et saa puhua noin kamalan herjaavasti — et saa edes ajatella niin. Jos meidän onnistuisi päästä takaisin thernien temppeleihin ja he aavistaisivat, että haudot noin hirveitä ajatuksia, niin he keksisivät sinulle kauhean kuoleman. Ei edes minun —" Taaskin hän punastui ja alkoi sitten uudelleen. "En edes minä voisi pelastaa sinua."
En virkkanut enää mitään. Sanoista ei ilmeisesti ollut vähääkään hyötyä. Hän oli vaipunut vieläkin syvemmälle taikauskoon kuin ulkomaailman marsilaiset. Hehän vain palvoivat kaunista toivoa päästä tulevassa elämässä rakkauden, rauhan ja onnen maahan. Thernit palvoivat hirvittäviä kasvi-ihmisiä ja apinoita tai ainakin kunnioittivat niitä omien vainajiensa sielujen asuinmajoina.
Samassa vankilamme ovi aukesi ja Xodar astui sisään.
Hän hymyili minulle leppoisasti, ja hänen kasvojensa ilmeet olivat ystävälliset — kaikkea muuta kuin julmat ja kostonhimoiset.
"Koska ette missään tapauksessa pääse pakoon", sanoi hän, "niin en ymmärrä, minkä vuoksi olisi välttämätöntä pitää teitä teljettyinä täällä alhaalla. Päästän irti siteet, ja voitte tulla kannelle. Saatte nähdä siellä hyvin mielenkiintoista, ja koska ette milloinkaan palaa ulkomaailmaan, niin ei siitä ole mitään vahinkoa. Saatte nähdä mitä tähän asti ovat tunteneet ainoastaan ensisyntyiset ja heidän orjansa — maanalaisen käytävän pyhään maahan, Barsoomin todelliseen taivaaseen.
"— Se on erinomainen läksy tälle thernien tyttärelle", hän lisäsi, "sillä hän saa nähdä Issuksen temppelin, ja Issus kenties syleilee häntä."
Phaidor oikaisi niskansa.
"Mikä herjaus tämä on, rosvokoira?" huudahti hän. "Issus tuhoaisi koko sukunne, jos rohkenisitte mennä hänen temppelinsä näkyviin."
"Sinulla on paljon oppimista, thern", vastasi Xodar ilkeästi hymyillen, "enkä kadehdi sinua, kun joudut oppimaan."
Kun nousimme kannelle, hämmästyin nähdessäni, että alus lensi suuren lumi- ja jääkentän yläpuolella. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei millään suunnalla ollut mitään muuta näkyvissä.
Tälle salaperäiselle ilmiölle saattoi olla vain yksi selitys. Olimme etelänavan jäävaipan kohdalla. Marsissa on lunta ja jäätä vain navoilla. Allamme ei näkynyt minkäänlaisia elonmerkkejä. Olimme ilmeisesti siksi kaukana etelässä, etteivät edes isot turkiseläimet, joiden metsästäminen on marsilaisten nautinto, siellä viihtyneet.
Katselin nojaten laivan kaiteeseen ja Xodar oli vierelläni.
"Mikä on suuntamme?" kysyin.
"Hieman lounaaseen etelästä", vastasi hän. "Kohta näkyy Otz-laakso.
Lennämme pitkin sen lievettä muutamia satoja kilometrejä.
"Otz-laakso!" huudahdin. "Mutta, mies, eikö thernien alue, josta äsken karkasin, ole juuri siellä?"
"Kyllä", vastasi Xodar. "Sivuutitte tämän jääkentän viimeöisen pitkän ajojahdin aikana lentäessänne edellämme. Otz-laakso on valtavan laajassa syvennyksessä etelänavalla. Se on vajonnut tuhansia metrejä alemmaksi sitä ympäröivän maan pintaa ja muistuttaa avaraa pyöreää maljakkoa. Noin sadan viidenkymmenen kilometrin päässä sen pohjoisreunasta kohoavat Otz-vuoret, jotka ympäröivät Dorin sisälaaksoa. Aivan tämän keskellä on unohdettu Korus-järvi. Tämän järven rannalla on Issuksen kultainen temppeli ensisyntyisten maassa. Sinne olemme matkalla."
Katsellessani aloin ymmärtää, miksi pitkien ajanjaksojen aikana vain yksi mies oli pelastunut Dorin laaksosta. Ihmettelin vain, että se oli hänellekään onnistunut. Olisi mahdotonta taivaltaa yksin ja jalkaisin tämän jäisen, tuulien tuivertaman, kaamean aavikon poikki.
"Vain lentokoneella on se matka mahdollinen", lopetin mietteeni ääneen.
"Sillä tavoin yksi mies karkasikin therneiltä muinaisina aikoina; mutta ei ainoakaan ole päässyt karkaamaan ensisyntyisiltä", selitti Xodar äänen värähtäessä ylpeydestä.
Olimme nyt saapuneet tämän laajan jäälakeuden eteläiseen reunaan. Se päättyi äkkiä jyrkkään, useita satoja metrejä korkeaan seinämään. Tämän juurelta alkoi tasainen laakso, jonka siellä täällä keskeyttivät matalat aaltomaiset kukkulat ja vähäiset metsiköt sekä pienet jäämuurin juurelta lähtevät, sulaneesta lumesta muodostuneet purot.
Kerran näkyi kaukaa altamme syvä, cañonia muistuttava halkeama, joka alkaen pohjoisesta jääseinämän juurelta ulottui laakson halki niin kauas kuin silmä kantoi. "Se on Iss-virran uoma", selitti Xodar. "Se juoksee syvällä jääkentän alla ja syvemmällä Otz-laakson pintaa, mutta tässä sen cañon on avonainen."
Samassa huomasin kyläntapaisen ja osoittaen sitä Xodarille kysyin häneltä, mikä se oli.
"Se on kadotettujen sielujen kylä", vastasi hän nauraen. "Tätä jäämuurin ja vuorien välistä kaistaletta pidetään puolueettomana alueena. Jotkut keskeyttävät vapaaehtoisen vaelluksensa ja kiipeävät Iss-virran cañonin huimaavia seinämiä myöten ylös asettuen tänne asumaan. Silloin tällöin myöskin joku orja karkaa therneiltä ja pääsee tänne.
"— Thernit eivät koetakaan ajaa heitä takaa, sillä tästä ulommasta laaksosta on mahdotonta poistua, ja he pelkäävät ensisyntyisten vartioristeilijöitä liian paljon, uskaltautuakseen pois alueeltaan.
"— Emme myöskään me hätyytä tämän ulomman laakson asukas-raukkoja, sillä heillä ei ole mitään sellaista, mitä me haluamme, ja heitä on liian vähän, että saisimme kunnolleen taistella — niinpä annammekin heidän olla rauhassa.
"— Heitä asuu täällä useissa kylissä, mutta moniin vuosiin on heidän lukumääränsä lisääntynyt vain vähän, sillä he sotivat keskenään lakkaamatta."
Nyt teimme pienen kaarroksen länteen, poistuen kadotettujen sielujen laakson kohdalta, ja pian sen jälkeen häämöitti ylähangan puolelta tumma, vuorelta näyttävä möhkäle, joka kohosi autiosta jää-aavikosta. Se ei ollut varsin korkea, ja sen laki näytti tasaiselta.
Xodar oli poistunut luotamme suorittamaan joitakuita tehtäviään ja seisoin Phaidorin kanssa kahden kaiteen ääressä.
"Ovatko hänen puheensa todenmukaisia?" kysyin tytöltä.
"Osittain ovat", vastasi tämä. "Kaikki, mitä hän kertoi ulommasta laaksosta, on totta, mutta hänen puheensa Issuksen temppelistä, joka muka sijaitsee hänen kotimaassaan, on valhetta. Jollei se ole valhetta —" hän empi. "Oi, jos se olisi totta, niin kansani jäsenet olisivat lukemattomien miespolvien aikana menneet julmien vihollistemme rääkättäviksi ja halvasti surmattaviksi eivätkä olisikaan päässeet ihanaan ikuiseen elämään, joka Issuksella, kuten meille on opetettu, on meidän varallemme."
"Samoin kuin te olette viekoitelleet ulkomaailman alempia barsoomilaisia kammottavaan Dorin laaksoon, niin ovat ensisyntyiset hyvinkin saattaneet viekoitella teitä yhtä hirveään kohtaloon", huomautin. "Se olisi ankara ja kauhea kosto, Phaidor, mutta oikeudenmukainen."
"Minä en voi sitä uskoa", sanoi hän.
"Saamme nähdä", vastasin. Sitten olimme kumpikin vaiti, sillä lähestyimme nopeasti tummaa vuorta, joka tuntui jollakin selittämättömällä tavalla olevan yhteydessä mielessämme liikkuvien kysymysten ratkaisun kanssa.
Likellä synkkää, katkaistua kartiota muistuttavaa kukkulaa vauhtiamme vähennettiin, kunnes tuskin liikuimme paikaltamme. Sitten kohosimme vuoren laelle, ja allamme näin ammottavan, tavattoman laajan, pyöreäsuisen aukon, jonka pohja häipyi sysimustaan pimeyteen.
Tämän kammottavan onkalon läpimitta oli runsaasti kolmesataa metriä. Sen seinämät olivat sileät ja nähtävästi mustaa, basalttimaista kalliota.
Hetkisen alus häilyi liikkumatta ammottavan kuilun yläpuolella, alkaen sitten hitaasti laskeutua tummaan aukkoon. Yhä syvemmälle se painui, kunnes ympärillämme oli aivan pimeätä, jolloin sen valot sytytettiin ja jättimäinen taistelulaiva laskeutui omien valojensa himmeässä kajastuksessa yhä alemmaksi, kuten minusta tuntui, suoraan Barsoomin uumeniin.
Laskeutumista kesti hyvinkin puoli tuntia. Sitten onkalo äkkiä päättyi suurenmoisen, maanalaisen maailman kupukattoon. Allamme aaltoilivat luolajärven laineet. Fosforimainen hohde valaisi maisemaa. Tuhansia laivoja keinui järven aalloilla. Siellä täällä oli pieniä saaria tämän oudon maailman kummallisen, värittömän kasvullisuuden peittäminä.
Hitaasti ja ylhäisen sirosti alus painui yhä alemmaksi, kunnes se lepäsi veden pinnalla. Sen suuret potkurit oli jo onkalossa ollessamme irroitettu ja pantu säilöön ja niiden tilalle oli sijoitettu pienemmät, mutta lujemmat vesipotkurit. Ne alkoivat pyöriä, ja laiva lähti uudelleen liikkeelle, kiitäen nyt veden pinnalla yhtä vakavasti ja turvallisesti kuin äsken ilmassa.
Phaidor ja minä olimme mykistyneet hämmästyksestä. Kumpikaan meistä ei ollut kuullut eikä edes uneksinut, että Barsoomin pinnan alla oli sellainen maailma.
Melkein kaikki näkemämme alukset olivat sotalaivoja. Muutamia kuorma-aluksia siellä oli, mutta ei ainoatakaan suurta kauppalaivaa, sellaista kuin ne, jotka yläilmoissa välittävät ulkomaailman kaupunkien välistä liikennettä.
"Kas tässä ensisyntyisten laivaston satama", lausui joku takanamme. Kun käännyin ympäri, näin Xodarin tarkastelevan meitä hymyillen huvitettuna.
"Tämä järvi", hän jatkoi, "on isompi kuin Korus, jonka vesi laskee tänne. Estääksemme veden kohoamasta määrättyä tasoa ylemmäksi meillä on neljä suurta pumppuasemaa. Ne pumppuavat liikaveden säiliöihin kauaksi pohjoiseen, mistä punainen kansa johtaa veden peltojensa kastelulaitoksiin."
Tämä selitys valaisi minulle uuden seikan. Punaiset ihmiset olivat aina pitäneet ihmeenä, että suuria vesimääriä pursusi heidän säiliöittensä vankoista kallioseinistä täyttäen säiliöt tällä kallisarvoisella, Marsin ulkomaailmassa niin niukasti esiintyvällä nesteellä.
Heidän oppineensa eivät milloinkaan olleet kyenneet saamaan selville näiden tavattomien vesimäärien lähdettä. Aikojen vieriessä he olivat yksinkertaisesti alkaneet pitää sitä luonnollisena seikkana ja lakanneet pohtimasta sen syitä.
Sivuutimme useita saaria, joissa oli omituisen muotoisia ympyriäisiä, ilmeisesti katottomia rakennuksia, joiden seinien keskikohdalla oli pieniä, raskailla ristikoilla varustettuja ikkunoita. Kaikesta päättäen ne olivat vankiloita, jota otaksumaa vielä tuki se seikka, että aseistettuja vartioita istui niiden ulkopuolella olevilla matalilla penkeillä tai asteli lyhyillä rantapoluilla.
Näistä saarista olivat harvat puolta hehtaaria suurempia, mutta suoraan edessämme näkyi yksi paljon isompi. Se osoittautui olevan matkamme päämäärä, ja pian oli aluksemme kiinnitetty sen jyrkkään rantaan.
Xodar viittasi meitä tulemaan kanssaan, ja puolenkymmenen upseerin ja sotilaan seurassa poistuimme taistelulaivasta mennen isoa soikeata rakennusta kohti, joka oli noin kahdensadan metrin päässä rannasta.
"Saat pian nähdä Issuksen", virkkoi Xodar Phaidorille. "Harvalukuiset vankimme esitellään kaikki hänelle. Silloin tällöin hän valitsee niistä orjia kamaripalvelijattariensa rivien täydennykseksi. Kukaan ei palvele Issusta yli yhden vuoden." Samalla väikkyi mustaihoisen huulilla kaamea hymy, joka antoi julman ja uhkaavan merkityksen hänen yksinkertaisille sanoilleen.
Vaikkakin Phaidorin oli kovin vaikea uskoa, että Issus oli liitossa tämänkaltaisten olentojen kanssa, oli hän kuitenkin alkanut epäillä ja pelätä. Hän painautui vierelleni ei enää Barsoomin elämän ja kuoleman herran ylpeänä tyttärenä, vaan säikähtyneenä, säälimättömien vihollisten käsiin joutuneena nuorena tyttönä.
Rakennuksessa, johon nyt astuimme, ei ollut minkäänlaista kattoa. Sen keskellä oli pitkulainen vesisäiliö lattian pinnan alapuolella, samanlainen kuin kylpylaitosten uima-altaat. Säiliön toisessa päässä kellui omituisen näköinen musta esine. Oliko se joku näiden maanalaisten vesien outo hirviö vaiko kummallinen kulkuneuvo, sitä en voinut ensi silmäyksellä saada selville.
Pian kuitenkin saimme sen tietää, sillä kun saavuimme altaan reunalle juuri esineen kohdalle, huusi Xodar joitakuita sanoja oudolla kielellä. Heti avautui esineen pinnasta luukku, ja musta merimies juoksi esiin kummallisen aluksen sisuksesta. Xodar puhutteli merimiestä.
"Vie upseerillesi", hän lausui, "dator Xodarin määräykset. Sano hänelle, että dator Xodar, seurassaan upseereja ja sotilaita, jotka saattavat kahta vankia, haluaa päästä Issuksen puutarhaan kultaisen temppelin luokse."
"Siunattu olkoon ensimmäistä esi-isääsi ympäröinyt kuori, jaloin dator", vastasi mies. "Tapahtuu kuten sanoit." Ja nostaen ylös molemmat kätensä, kämmenet taaksepäin käännettyinä, mikä tervehdystapa on yhteinen Barsoomin kaikille roduille, hän katosi uudelleen laivan uumeniin.
Hetkistä myöhemmin ilmestyi kannelle upseeri, jolla oli upean loistavat, virka-arvon mukaiset varustukset, lausuen Xodarin tervetulleeksi alukseen. Viimemainitun jäljessä me astelimme sitten alukseen ja alas luukusta.
Kajuutta, johon jouduimme, ulottui laivan toisesta päästä toiseen. Siinä oli ikkunoita kummallakin puolella vesirajan alapuolella. Heti kun kaikki olivat saapuneet alas, annettiin muutamia määräyksiä. Niiden mukaisesti luukku suljettiin tiiviisti, ja alus alkoi vapista sen koneiden rytmillisen surinan tahdissa.
"Minne voimme mennä näin pienessä vesialtaassa?" kysyi Phaidor.
'"Emme ylöspäin", vastasin, "sillä panin merkille, että vaikkakin tämä rakennus on katoton, sitä peittää vankka metalliristikko."
"Minne sitten?" hän kysyi taaskin.
"Aluksen ulkonäöstä päättäen luulen, että menemme alaspäin", selitin.
Phaidor vavahti. Barsoomin merien vesi oli kuivunut pitkiä ajanjaksoja sitten, ja siitä tiedettiin vain perittyjen kertomuksien kautta. Niinpä tämäkin thernien tytär, joka kuitenkin oli syntynyt Marsin ainoan jäljelläolevan järven näkyvissä, tunsi syvää vettä kohtaan samaa kauhua, joka on kaikkien marsilaisten yhteinen piirre.
Tuntui selvästi, että painuimme alaspäin. Vajosimme hyvin nopeasti. Saatoimme kuulla veden suhinan ikkuna-aukoista, ja niistä leviävässä himmeässä valossa näkyivät kiitävät pyörteet aivan hyvin.
Phaidor tarttui käsivarteeni.
"Pelasta minut!" hän kuiskasi. "Pelasta minut, ja jokainen toiveesi täyttyy! Saat kaikki, mitä pyhät thernit voivat antaa. Phaidor —" hän sekaantui hieman ja jatkoi sitten hyvin hiljaa "Phaidor on jo sinun."
Lapsi-parka herätti sääliäni. Laskin käteni hänen kädelleen, joka lepäsi käsivarrellani. Luulen, että hän ymmärsi vaikuttimeni väärin, sillä luoden nopean katseen ympäri kajuutan nähdäkseen, että olimme kahden, hän kiersi molemmat kätensä kaulaani ja veti päätäni alaspäin omia kasvojaan kohti.