YHDEKSÄS LUKU
Issus, ikuisen elämän jumalatar
Rakkauden tunnustus, jonka oli pelko puristanut tytön huulilta, liikutti minua syvästi. Mutta samalla se tuntui nöyryyttävältä, sillä minusta tuntui, että olin jollakin ajattelemattomalla sanalla tai teolla antanut hänelle aihetta luulla, että vastasin hänen kiintymykseensä.
Milloinkaan en ole ollut naissankari, sillä olen enemmän harrastanut taistelemista ja sentapaisia puuhia, jotka ovat minusta aina tuntuneet paremmin sopivan miehelle kuin se, että haaveillen katsellaan tuoksuavaa käsinettä, joka on miehelle neljä numeroa liian pieni, tai suudellaan kuivunutta kukkaa, joka on alkanut tuoksua kaalilta. Niinpä olinkin nyt perin hämilläni enkä tiennyt mitä sanoa. Tuhat kertaa mieluummin olisin seisonut kuivuneiden merien pohjalla liikkuvia villejä laumoja vastassa kuin kohdannut tämän ihanan nuoren neidon katseen ja sanonut hänelle sen, mitä minun oli sanottava.
Mutta muuta en voinut tehdä, ja siispä tein sen, ja lisäksi hyvin kömpelösti, pelkään.
Hellävaroen irroitin hänen kätensä kaulastani, ja pitäen niitä yhä käsissäni kerroin hänelle rakkaudestani Dejah Thorisiin. Kerroin, että kahden taivaankappaleen naisista, joita pitkän elämäni aikana olin tuntenut ja ihaillut, rakastin yksin häntä.
Puheeni ei näyttänyt häntä miellyttävän. Kuin naarastiikeri hän ponnahti läähättäen seisoalleen. Hänen kauniit kasvonsa vääntyivät hirvittävän raivoisaan ilmeeseen, ja silmät liekehtivät kamalasti.
"Koira!" hän sähisi. "Herjaava koira! Luuletko sinä, että Phaidor, Matai Shangin tytär, rukoilee! Hän käskee. Mitä minulle merkitsee vaivainen tunteesi, jota tunsit toisessa elämässäsi, ulkomaailmassa valitsemaasi halpaa olentoa kohtaan?
"— Phaidor on kunnioittanut sinua rakkaudellaan, ja sinä olet hyljeksinyt häntä. Tuhat kuvaamattoman kauheata kuolemaa ei voisi sovittaa sitä loukkausta, jonka olet minulle tehnyt. Olento, jota nimität Dejah Thorisiksi, saa osakseen kaikkein hirveimmän kuoleman. Sinä olet painanut sinetin hänen tuomioonsa.
"— Ja sinä! Sinusta tulee halvin orja palvelemaan sitä jumalatarta, jota olet koettanut nöyryyttää. Sinua kidutetaan ja häväistään, kunnes matelet jalkojeni juuressa rukoillen itsellesi kuolemaa armonosoitukseksi.
"— Armeliaan jalomielisenä myönnyn vihdoin rukouksiisi ja Kultaisten kallioiden korkealta ulkonemalta katselen, kuinka isot valkeat apinat repivät sinua kappaleiksi."
Kaikki oli hänellä niin valmista ja varmaa, koko ihastuttava ohjelma alusta loppuun. Minua kummastutti, että niin jumalaisen kaunis olento saattoi samalla olla niin hornamaisen kostonhimoinen. Päähäni pälkähti kuitenkin, että häneltä oli jäänyt kostolaskelmissaan huomaamatta pieni tekijä, ja siksi minä, millään tavoin tahtomatta lisätä hänen huonoa tuultaan, vaan päinvastoin auttaakseni hänet järjestämään suunnitelmansa käytännöllisemmäksi, osoitin likintä ikkuna-aukkoa.
Hän oli ilmeisesti unohtanut, missä sillä hetkellä oli, sillä luotuaan silmäyksen ulkona kuhisevan veden tummiin pyörteisiin hän heittäytyi nyyhkyttäen kyyrylleen matalalle penkille, muistuttaen paljoa enemmän perin onnetonta pikku tyttöä kuin kaikkivoipaa jumalatarta.
Yhä alemmaksi painuimme, kunnes ikkuna-aukkojen paksu lasi kävi tuntuvan lämpimäksi veden kuumuudesta. Olimme nähtävästi hyvin syvällä Marsin pinnan alapuolella.
Vihdoin aluksemme lakkasi vaipumasta alaspäin, ja kuulin perässä olevien potkurien vinhasti pyörivän vedessä ja työntävän meitä eteenpäin huimaa vauhtia. Siellä alhaalla oli hyvin pimeätä, mutta ikkuna-aukkojemme hohteen ja varmaankin vedenalaisemme keulassa olevan voimakkaan valonheittäjän säteiden valossa näin, että kuljimme ahtaassa, kallioseinäisessä, torvimaisessa väylässä.
Muutamien minuuttien kuluttua potkurit lakkasivat pyörimästä. Pysähdyimme täydelleen ja aloimme sitten nopeasti kohota. Pian kävi ulkona valoisammaksi, ja pysähdyimme taaskin. Xodar miehineen astui kajuuttaan.
"Tulkaa!" hän sanoi, ja me seurasimme häntä ulos luukusta, jonka yksi merimiehistä oli aukaissut.
Huomasimme joutuneemme pieneen maanalaiseen holviin. Sen keskellä oli lammikko, jossa vedenalaisemme oli aivan saman näköisenä kuin ensi kerran sen nähdessämme, vain musta selkä näkyvissä.
Lammikkoa ympäröi tasainen koroke, ja sitten kohosivat luolan seinät pystysuoraan muutamia metrejä, minkä jälkeen ne kaartuivat matalan katon keskustaa kohti. Seinissä oli useita oviaukkoja, jotka veivät himmeästi valaistuihin käytäviin.
Yhdestä tällaisesta vangitsijamme ohjasivat meidät, ja lyhyen kävelyn jälkeen pysähdyimme teräksisen häkin eteen, joka oli pystysuoran tunnelin alapäässä. Tunneli jatkui ylöspäin niin kauaksi kuin saattoi nähdä.
Häkki oli tavallisen mallinen hissilaite, jollaisia olin nähnyt Barsoomin muissa osissa. Niitä käyttävät hissiaukon yläpäähän kiinnitetyt tavattoman voimakkaat magneetit. Sähkökojeen avulla säännöstellään magneettivoiman vaikutus ja hissin nopeus.
Pitkillä väleillä hissit kulkevat huimaavan nopeasti, etenkin ylöspäin mentäessä, sillä Marsin vähäinen painovoima on perin heikko vastus ylhäällä oleville voimakkaille magneeteille.
Tuskin oli hissin ovi sulkeutunut jälkeemme, kun vauhti jo vähennettiin ja sitten kokonaan pysäytettiin ylhäällä olevalla tulopaikallamme. Niin nopeasti olimme nousseet koko pitkän tunnelin.
Kun astuimme ulos pienestä rakennuksesta, jossa hissilaitteen yläpää sijaitsi, näimme tulleemme keskelle todellista kauneuden satumaata. Maapallon kaikkien kielien yhteinen sanavarasto ei riittäisi selittämään eteemme avautuneen maiseman upeaa ihanuutta.
Saatetaan kyllä puhua tulipunaisesta nurmikosta ja norsunluurunkoisista puista, joita peittävät loistavat purppuraiset kukat, kiemurtelevista käytävistä, jotka on laskettu muserretuilla rubiineilla, smaragdeilla, turkooseilla, jopa timanteilla, suurenmoisesta temppelistä, joka on kokonaan kiilloitettua kultaa ja jonka seiniin on taottu ihmeellisiä kuvioita. Mutta millä sanoilla voidaan kuvailla ihania värejä, joita Maan asukkaan silmä ei tunne? Kenen järki ja mielikuvitus voivat käsittää niiden, Maan asukkaiden outojen säteiden loistavaa säihkyä, joita Barsoomin tuhannet nimettömät jalokivet välkehtivät?
Minunkin silmiäni, jotka monien vuosien kuluessa olivat tottuneet marsilaisen jeddakin hovin barbaariseen loistoon, huikaisi tämän maiseman ihanuus.
Phaidorin silmät olivat levällään hämmästyksestä.
"Issuksen temppeli", hän kuiskasi puolittain itsekseen.
Xodar katseli meitä huulillaan tavanmukainen juro hymynsä, osittain huvitettuna, osittain ilkeän pilkallisena.
Puutarhassa vilisi loistavavarusteisia mustia miehiä ja naisia. Heidän joukossaan liikkui punaisia ja valkoisia naisia tyydyttäen heidän kaikki oikkunsa. Ulkomaailman palatseista ja thernien temppeleistä oli ryöstetty prinsessoja ja jumalattaria mustan kansan orjiksi.
Tällaisen näyttämön halki astelimme temppeliä kohti. Pääkäytävän edustalla meidät pysähdytti ketju aseistettuja vartijoita. Xodar lausui muutamia sanoja upseerille, joka saapui meitä kuulustelemaan. Yhdessä he sitten menivät temppeliin, viipyen siellä jonkun aikaa.
Palattuaan he ilmoittivat, että Issus halusi nähdä Matai Shangin tyttären ja toiselta taivaankappaleelta saapuneen oudon olennon, joka oli ollut prinssinä Heliumissa.
Hitaasti astelimme pitkin sanomattoman kauniita, loppumattomia käytäviä, läpi suurenmoisten huoneiden ja ylevän juhlallisten salien. Vihdoin meidät pysäytettiin temppelin keskustassa olevaan avaraan huoneeseen. Yksi meitä seuranneista upseereista meni huoneen toisessa päässä olevalle isolle ovelle. Siellä hän varmaankin teki jonkunlaisen merkin, sillä ovi avautui heti ja toinen upeatamineinen hovimies ilmestyi.
Sitten meidät vietiin ovelle ja käskettiin käymään nelinryömin käsiemme ja polviemme varaan, selkä siihen huoneeseen päin, johon meidän oli mentävä. Ovi aukaistiin, ja sitten kun meitä oli äkillisen kuoleman uhalla varoitettu kääntämästä päätämme, meidät komennettiin peräytymään Issuksen eteen.
En koskaan eläissäni ole ollut niin nöyryyttävässä asennossa, ja vain rakkauteni Dejah Thorisiin ja yhä kytevä toivo, että vielä saisin nähdä hänet, estivät minua kohoamasta seisoalleni ensisyntyisten jumalattaren eteen ja kuolemasta herrasmiehen tavoin, taistellen vihollisiani vastaan, heidän verensä sekautuessa omaani.
Kun olimme tällä vastenmielisellä tavalla ryömineet puolisensataa metriä, pysähdyttivät saattajamme meidät.
"Antakaa heidän nousta", lausui takanamme heikko, vavahteleva ääni, joka kuitenkin ilmeisesti oli useiden vuosien aikana tottunut käskemään.
"Nouskaa ylös!" sanoi saattajamme. "Mutta älkää kääntäkö kasvojanne
Issukseen päin."
"Nainen miellyttää minua", lausui heikko, vapiseva ääni taaskin hetkisen kestäneen hiljaisuuden jälkeen. "Hän palvelkoon minua määräajan! Mies viekää takaisin Shadorin saarelle Omeanin järven pohjoisrannalle! Kääntyköön nainen ja katsokoon Issusta, tietäen että ne alemmat olennot, jotka näkevät hänen säteilevien kasvojensa pyhät piirteet, elävät tämän huikaisevan kunnian jälkeen vain yhden ainoan vuoden!"
Silmäilin Phaidoria silmäkulmieni alitse. Hänen kasvonsa kävivät aavemaisen kalpeiksi. Hitaasti, hyvin hitaasti hän kääntyi ympäri ikäänkuin jonkun näkymättömän, mutta vastustamattoman voiman pakottamana. Hän seisoi aivan lähellä minua, niin lähellä, että hänen paljas käsivartensa kosketti kyynärpäätäni, kun hän lopuksi seisoi kasvot Issukseen, ikuisen elämän jumalattareen päin.
En saattanut nähdä tytön kasvoja, kun hänen katseensa ensimmäistä kertaa osui Marsin korkeimpaan jumaluusolentoon, mutta hänen käsivartensa värisemisestä tunsin, kuinka hän vapisi.
— Issuksen täytyy totisesti olla huikaisevan ihana, ajattelin, — kun hän saa aikaan tuollaisen tunnemyrskyn niin loistavan kaunottaren kuin Matai Shangin tyttären Phaidorin rinnassa.
"Jääköön nainen tänne! Viekää mies pois! Menkää!" Näin puhui Issus, ja upseerin raskas käsi laskeutui olalleni. Hänen määräyksestään kävin taaskin nelin kontin ja ryömin pois salista. Se oli ensimmäinen käyntini jumalattaren luona, mutta mielelläni tunnustan, ettei se ollut tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta — lukuunottamatta harmia siitä, että olin perin naurettavan näköinen ryömiessäni.
Jouduttuani ulos salista, sulkeutui ovi jäljessäni ja minun käskettiin nousta pystyyn. Xodar tuli luokseni, ja yhdessä menimme samaa tietä takaisin puutarhaan.
"Säästit henkeni, vaikka olisit helposti voinut minut surmata", hän sanoi asteltuamme jonkun matkaa ääneti, "ja tahtoisin auttaa sinua, jos voisin. Voin koettaa tehdä elämäsi täällä mahdollisimman siedettäväksi, mutta kohtalosi on vääjäämätön. Et saa toivoakaan pääseväsi milloinkaan takaisin ulkomaailmaan."
"Mikä on kohtaloni?" tiedustin.
"Se riippuu hyvin suuresti Issuksesta. Jollei hän lähetä sinua noutamaan eikä näytä sinulle kasvojaan, voit elää vuosikausia niin lievässä orjuudessa kuin suinkin kykenen järjestämään."
"Miksi hän lähettäisi noutamaan minua?" kysyin.
"Alempien rotujen miehiä hän käyttää usein erilaisiin huvittelutarkoituksiin. Sellainen taistelija esimerkiksi kuin sinä olisi hieno numero temppelin joka kuukausi vietettävien pyhien juhlien näytännöissä. Silloin pannaan ihmisiä taistelemaan toisiaan ja petoja vastaan Issuksen huvittamiseksi ja hänen ruoka-aittansa täyttämistä varten."
"Syökö hän ihmislihaa?" kysyin. En kuitenkaan ollut kauhuissani, sillä senjälkeen kun äsken olin saanut tietoja pyhistä therneistä, olin valmis näkemään ja kuulemaan mitä hyvänsä tässä taivaassa, johon pääsy oli vieläkin vaikeampi, jossa yksi ainoa kaikkivaltias ilmeisestikin määräsi kaikesta ja jossa pitkiä ajanjaksoja vallinnut ahdasmielinen suvaitsemattomuus ja itsepalvonta olivat hävittäneet kaikki laajasydämisemmät inhimilliset vaistot, joita tällä rodulla oli aikaisemmin saattanut olla.
Tämä kansa oli vallan menestyksen humalassa, katsellen Marsin muita asukkaita samanlaisin silmin kuin me katselemme villejä metsän eläviä. Miksipä he sitten eivät olisi syöneet alempien rotujen lihaa, joiden elämää ja luonnetta he eivät ymmärtäneet sen enempää kuin me ymmärrämme jokapäiväiseksi ravinnoksemme teurastamamme naudan sisimpiä ajatuksia ja tunteita.
"Hän syö vain parhaiden pyhien thernien ja punaisten barsoomilaisten lihaa", selitti Xodar. "Muiden liha joutuu meidän pöydillemme. Eläimet jäävät orjien syötäviksi. Issuksella on myöskin muita herkkuja."
En silloin ymmärtänyt, että hänen viittauksellaan muihin herkkuihin oli mitään erikoista merkitystä. Mielestäni oli Issuksen ruokaluettelossa jo päästy kaameuden rajoille. Minulla oli vielä paljon oppimista siitä, kuinka julmaksi ja eläimelliseksi rajaton valta voi saattaa käyttelijänsä.
Olimme saapuneet puutarhaan vievän huone- ja käytäväjonon ulompaan päähän, kun perästämme kiiruhtava upseeri saavutti meidät.
"Issus haluaa uudelleen katsella tätä miestä", hän sanoi. "Tyttö on kertonut hänelle miehen olevan tavattoman kauniin ja sellaisen taistelijan, että hän yksin surmasi seitsemän ensisyntyistä ja otti paljain käsin Xodarin vangiksi, sitoen hänet omilla varustushihnoillaan."
Xodar näytti levottomalta. Hänestä ei ilmeisesti ollut mieluista, että
Issus oli saanut tietää hänen alentavasta tappiostaan.
Sanaakaan virkkamatta hän kääntyi, ja me seurasimme upseeria takaisin ikuisen elämän jumalattaren Issuksen vastaanottosalin suljetulle ovelle.
Samat menot uudistuivat mennessäni huoneeseen. Taaskin Issus käski minun nousta pystyyn. Muutamia minuutteja vallitsi haudan hiljaisuus. Jumalatar arvosteli minua katseillaan.
Heikko, vapiseva ääni katkaisi hiljaisuuden, toistaen unisesti ja laulavasti sanat, jotka pitkien aikojen kuluessa olivat langettaneet tuomion lukemattomille uhreille.
"Mies kääntyköön ja katselkoon Issusta, tietäen, että ne alemmat olennot, jotka näkevät hänen säteilevien kasvojensa pyhät piirteet, elävät tämän huikaisevan kunnian jälkeen yhden ainoan vuoden!"
Käännyin päin, odottaen niin nautintorikasta näkyä kuin vain jumalainen kauneus voi ihmissilmälle olla. Näin tiheän sotilasrintaman eroittavan itseni korokkeesta, jolla oli iso sorapuspuinen, kaiverruksin koristettu tuoli. Tällä tuolilla eli valtaistuimella kyyrötti mustaihoinen nainen. Hän oli ilmeisesti hyvin vanha. Ei ainoatakaan hiusta ollut hänen kurttuisella päälaellaan. Ottamatta lukuun kahta keltaista torahammasta hän oli tyyten hampaaton. Hänen silmänsä hehkuivat kammottavan syvistä kuopistaan kahden puolen ohutta haukannenää. Miljoona syviä ryppyjä risteili kaikkiin suuntiin hänen kasvoillaan. Hänen vartalonsa iho oli yhtä kurttuinen ja yhtä vastenmielisen näköinen kuin kasvotkin.
Kuihtuneet kädet ja jalat, jotka liittyivät melkein pelkältä muodottomalta vatsalta näyttävään runkoon, täydensivät "hänen säteilevän kauneutensa pyhää näkyä."
Hänen ympärillään oli muutamia naispuolisia orjia, niiden joukossa
Phaidor, kalpeana ja vapisevana.
"Tämäkö on se mies, joka surmasi seitsemän ensisyntyistä ja paljain käsin sitoi dator Xodarin tämän omiin varustushihnoihin?" kysyi Issus.
"Jumalaisen kauneuden ylevä valtiatar, hän se on", vastasi vieressäni seisova upseeri.
"Tuokaa dator Xodar esiin!" komensi hän. Xodar tuotiin viereisestä huoneesta. Issuksen kammottavat silmät kääntyivät häneen, välkkyen pahaenteisesti.
"Ja sellainen kuin sinä on ensisyntyisten dator!" hän kiljaisi. "Kuolemattomalle rodulle tuottamasi häpeän tähden sinut alennetaan halvimpienkin alapuolelle. Enää et saa olla dator, vaan ikuisiksi ajoiksi sinun pitää olla orjien orja ja toimittaa Issuksen puutarhoissa palvelevien alempien olentojen askareita. Riisukaa häneltä varustukset! Raukat ja orjat eivät niitä kanna."
Xodar seisoi jäykän suorana. Ei ainoakaan lihas hievahtanut, eikä hänen voimakas vartalonsa vähääkään värähtänyt, kun henkivartioston sotilas raa'asti kiskoi upeat hihnat hänen hartioiltaan.
"Tiehesi!" kirkui raivostunut akankäpys. "Tiehesi! Mutta et saa oleskella Issuksen valoisissa puutarhoissa, vaan sinun on palveltava orjana tätä orjaa, joka sinut voitti, Omeanin järvessä olevan Shadorin saaren vankilassa. Viekää hänet pois jumalaisten silmieni näkyvistä!"
Hitaasti ja pää pystyssä ylpeä Xodar kääntyi ja asteli huoneesta. Issus nousi seisomaan ja kääntyi poistuakseen toisesta ovesta.
Minulle hän lausui: "Toistaiseksi sinut viedään takaisin Shadoriin. Myöhemmin Issus tahtoo nähdä, kuinka taistelet. Mene!" Sitten hän katosi ovesta seurueensa saattamana. Vain Phaidor viivytteli, ja kun lähdin astelemaan vartijaini mukana puutarhaa kohti, tuli tyttö juosten perässäni.
"Oi, älä jätä minua tähän hirveään paikkaan!" hän rukoili. "Anna anteeksi kaikki se, mitä sanoin sinulle, prinssini! En tarkoittanut sitä. Ota minut mukaasi! Salli minun olla luonasi vankina Shadorilla!" Hän puhui niin nopeasti, että se tuntui melkein irrallisten ajatusten pulppuamiselta. "Et ymmärtänyt sitä kunniaa, jonka sinulle osoitin. Thernien parissa ei solmita sellaisia avioliittoja kuin alempien olentojen keskuudessa ulkomaailmassa. Olisimme ainaisesti voineet elää yhdessä rakastaen ja onnellisina. Olemme kumpikin katselleet Issusta ja kuolemme ennen yhden vuoden loppua. Eläkäämme ainakin tämä vuosi yhdessä nauttien siitä siinä määrin kuin tuomitut voivat!"
"Jos minun oli vaikea ymmärtää sinua, Phaidor", vastasin, "niin etkö sinä voi käsittää, että sinun on kenties yhtä vaikea ymmärtää niitä vaikuttimia, tapoja ja yhteiskunnallisia lakeja, jotka ohjaavat minua? En tahdo loukata sinua ja toivoisin, ettet luule minun vähäksyvän minulle osoittamaasi kunniaa; mutta se, mitä haluat, ei voi tapahtua. Huolimatta ulkomaailman ihmisten, pyhien thernien ja mustaihoisten ensisyntyisten narrimaisesta uskosta en vielä ole kuollut. Niin kauan kun elän, sykkii sydämeni vain yhdelle naiselle — verrattomalle Dejah Thorisille, Heliumin prinsessalle. Kun kuolema minut korjaa, lakkaa sydämeni sykkimästä. Mutta mitä sitten tulee, sitä en tiedä. Ja siinä suhteessa olen yhtä viisas kuin Barsoomin elämän ja kuoleman herra Matai Shang tai ikuisen elämän jumalatar Issus."
Phaidor seisoi hetkisen katsellen minua kiinteästi. Tällä hetkellä ei hänen silmistään kuvastunut raivo, vaan yksinomaan liikuttava, toivoton suru.
"En ymmärrä", hän sanoi, kääntyi ja asteli hitaasti ovea kohti, josta Issus seurueineen oli mennyt. Hetkistä myöhemmin hän oli kadonnut näkyvistäni.