KYMMENES LUKU

Shadorin vankilasaari

Ulommassa puutarhassa, johon vartijani nyt saattoivat minut, näin Xodarin mustaihoisen ylimysparven ympäröimänä. Häntä pilkattiin ja sadateltiin. Miehet antoivat hänelle korvapuusteja. Naiset syljeksivät hänen silmilleen.

Meidän saapuessamme joukon huomio kiintyi minuun.

"Kas!" huudahti joku. "Tässä siis on se otus, joka nujersi suuren
Xodarin paljain käsin. Näytäpä meille, miten se kävi."

"Sitokoon hän Thuridin", ehdotti eräs kaunis nainen nauraen. "Thurid on ylevä dator. Näyttäköön Thurid tuolle koiralle, mitä merkitsee joutua tekemisiin todellisen miehen kanssa."

"Niin, Thurid! Thurid!" kaikui kymmenkunnasta kurkusta.

"Tuolla hän on", huudahti joku joukosta. Kun käännyin hänen osoittamaansa suuntaan, näin tavattoman kookkaan mustaihoisen, jolla oli raskaat, loistavat koristukset ja aseet, astelevan ylvään keikailevasti meitä kohti.

"Mikä hätänä?" hän kysyi. "Mitä minusta tahdotte?"

Yhteen ääneen selitettiin hänelle nopeasti asia.

Thurid kääntyi Xodariin päin, ja hänen silmänsä soukkenivat ilkeästi kiiluviksi raoiksi.

"Calot!" hän sähähti. "Aina olen ajatellut, että sinulla on sorakin sydän ravistuneessa rinnassasi. Usein olet syrjäyttänyt minut Issuksen salaisissa neuvotteluissa, mutta taistelussa, jossa miehen todellinen kunto mitataan, on saastaisen sydämesi mätä nyt paljastunut koko maailmalle. Calot, jalallani sysään sinut tieltäni." Näin sanoen hän yritti potkaista Xodaria.

Vereni kiehahti. Joukon raukkamaisen halpa käyttäytyminen ennen mahtavaa toveriaan kohtaan, kun hän nyt oli joutunut Issuksen epäsuosioon, oli koko ajan kuohuttanut sisuani. En kyllä erikoisesti pitänyt Xodarista, mutta en voi katsella kohtuutonta polkemista joutumatta vimmoihini, niin että silmäni punertuvat, ikäänkuin verinen sumuharso laskeutuisi niiden eteen, ja hetken mielijohteesta teen tekoja, jotka kypsän harkinnan jälkeen luultavasti jättäisin tekemättä.

Olin aivan Xodarin vieressä, kun Thurid heilautti jalkaansa antaakseen raukkamaisen potkun. Arvonsa menettänyt dator seisoi suorana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Hän oli valmis ottamaan miehekkäästi vaieten ja tyynesti kuin stoalainen vastaan kaikki loukkaukset ja sättimiset, mitä hänen entiset toverinsa keksivät.

Mutta kun Thuridin jalka heilahti, heilahti minunkin, ja annoin hänelle kipeän potkun sääreen, pelastaen Xodarin tältä häväistykseltä. Hetkisen vallitsi jännittynyt hiljaisuus, sitten Thurid karkasi raivosta mylvien kurkkuuni, aivan samoin kuin Xodar oli tehnyt risteilijän kannella. Tulos oli myöskin samanlainen. Kumarruin hänen ojennettujen käsivarsiensa alitse ja hänen kiitäessään ohitseni annoin sivusta iskun hänen leukaansa.

Vankka mies pyörähti kuin hyrrä, polvet notkahtivat, ja hän vaipui maahan jalkojeni juureen.

Mustaihoiset tuijottivat ällistyneinä, aluksi ylpeää datoria, joka virui liikahtamatta tien rubiinitomussa, sitten minua, ikäänkuin eivät olisi voineet uskoa silmiään.

"Kehoititte minua sitomaan Thuridin", huudahdin. "Katsokaa sitten!" Kumarruin ja irroitin hihnat maassa makaavalta mieheltä ja köytin lujasti hänen kätensä ja jalkansa.

"Kohdelkaa nyt Thuridia, kuten äsken Xodaria! Viekää hänet Issuksen eteen, sidottuna omiin hihnoihinsa; Issus nähköön omin silmin, että keskellänne on nyt mies, jonka kunto on suurempi kuin ensisyntyisten!"

"Ken olet?" kuiskasi se nainen, joka oli ehdottanut, että minun pitäisi koettaa sitoa Thurid.

"Olen kahden taivaankappaleen asukas, kapteeni John Carter Virginiasta, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuinen prinssi. Viekää tämä mies jumalattarenne luokse, kuten sanoin, ja kertokaa hänelle samalla, että voin tehdä hänen uljaimmalle datorilleen saman, minkä olen tehnyt Xodarille ja Thuridille! Paljain käsin, pitkin miekoin tai lyhyin kalvoin vaadin hänen sotilaittensa parhaat miehet kaksintaisteluun."

"Tule!" sanoi upseeri, joka oli saattamassa minua Shadoriin. "Saamani määräykset ovat ehdottomat; emme saa viivytellä. Xodar, tule sinä myöskin!"

Miehen sävy ei ollut lainkaan halveksiva, kun hän puhutteli minua ja Xodaria. Ilmeisestikään hän ei enää hylkinyt entistä datoria yhtä paljon, nähtyään kuinka helposti suoriuduin voimakkaasta Thuridista.

Että hän piti minua suuremmassa arvossa kuin orjaa olisi oikeastaan saanut pitää, osoitti se, että hän koko loppumatkan aina asteli tai seisoi takanani paljastettu miekka kädessään.

Omeanin järvelle palatessamme ei tapahtunut mitään erikoista. Laskeuduimme alas samasta kaameasta hissiaukosta, josta olimme tulleet ylös. Sitten menimme vedenalaiseen ja painuimme syvällä olevaan tunneliin; sitten tunnelia myöten ja takaisin ylös lammikkoon, josta ensiksi olimme joutuneet Omeanista Issuksen temppeliin vievään ihmeelliseen käytävään.

Vedenalaisen saarelta meidät siirrettiin pienellä risteilijällä kaukaiselle Shadorille. Siellä oli meitä odottamassa pieni kivinen vankila ja puolisenkymmentä vartijaa. Muitta mutkitta meidät teljettiin koppiin. Yksi mustaihoinen avasi vankilan oven jykevällä avaimella, astuimme sisään, ovi sulkeutui jälkeemme ja lukko kirskahti. Tämä ääni herätti mielessäni taaskin saman kolkon toivottomuuden tunteen, joka oli vallannut minut Kultaisten kallioiden salaperäisessä kammiossa pyhien thernien puutarhojen alla.

Silloin oli kanssani Tars Tarkas, mutta nyt olin aivan yksin, ilman ystävän seuraa. Vaivuin miettimään suuren tharkilaisen ja hänen seuralaisensa kauniin Thuvia-neidon kohtaloa. Vaikkakin he olisivat ihmeen kautta pelastuneet ja päässeet turvaan jonkun ystävällisen kansan keskuuteen, niin mitäpä toiveita minulla oli avusta, jota tiesin heidän ilomielin kiiruhtavan voimiensa mukaan minulle antamaan.

Heillä ei voinut olla aavistustakaan olinpaikastani eikä kohtalostani, sillä yksikään barsoomilainen ei edes uneksinut tällaisesta paikasta. Eikä minua olisi vähääkään hyödyttänyt, vaikka he olisivatkin tunteneet vankilani aseman tarkoin, sillä kukapa voisi toivoakaan kykenevänsä tunkeutumaan tälle maanalaiselle järvelle, jota suojeli ensisyntyisten voimakas laivasto? Ei, asemani oli toivoton.

Niinpä kyllä, mutta parhaani sittenkin koettaisin. Nousin seisomaan ja pyyhkäisin pois mieleeni hiipivän epätoivon, joka oli vähällä saada minut valtoihinsa. Päättäen tutkia vankilaani aloin katsella ympärilleni.

Xodar istui pää painuksissa melkein keskellä huonetta olevalla matalalla kivipenkillä. Hän ei ollut virkkanut sanaakaan siitä asti kun Issus oli riistänyt häneltä arvon.

Rakennus oli katoton, seinät lähes kymmenen metrin korkuiset. Lattian ja seinien harjan keskivälissä oli pari pientä, vankkaristikkoista ikkunaa. Vankila oli jaettu useihin koppeihin noin kuuden metrin korkuisilla väliseinillä. Meidän kopissamme ei ollut ketään muita, ja viereisiin koppeihin vievät molemmat ovet olivat auki. Astuin toiseen näistä kopeista, mutta sekin oli tyhjä. Menin edelleen useiden koppien läpi, kunnes viimeisessä näin nuoren punaisen marsilaispojan nukkumassa kivisellä penkillä, joka oli kaikkien koppien ainoa huonekalu.

Hän oli ilmeisesti ainoa vanki paitsi meitä. Kumarruin tarkastamaan hänen kasvojaan. Hänen piirteissään oli jotakin tutunomaista, enkä kuitenkaan muistanut häntä nähneeni. Kasvot olivat hyvin säännölliset ja tavattoman kauniit, samoin kuin hänen sirot raajansa ja sopusuhtainen vartalonsa. Punaiseksi ihmiseksi hän oli harvinaisen vaalea, mutta kaikissa muissa suhteissa tämän miellyttävän rodun täydellinen esikuva.

En herättänyt häntä, sillä uni on vankilassa niin rajattoman arvokas siunaus, että olen nähnyt ihmisten muuttuvan raivoaviksi pedoiksi, kun joku vankitoveri on riistänyt heiltä muutamien hetkien levon.

Palatessani omaan koppiimme Xodar yhä istui samassa asennossa kuin poistuessani.

"Mies", huudahdin, "tuollaisesta jöröttelemisestä ei sinulle ole mitään hyötyä. Miehelle ei ole häpeäksi, että John Carter on hänet voittanut. Näit itse sen siitä, kuinka helposti selviydyin Thuridista. Tiesit sen jo aikaisemmin, kun näit minun risteilijän kannella surmaavan kolme toveriasi."

"Soisin, että olisit silloin surmannut minutkin", sanoi hän.

"Nouse ylös!" rohkaisin; "kaikki toivo ei ole mennyttä. Kumpikaan meistä ei ole kuollut. Olemme kelpo sotureita. Miksi emme raivaa itsellemme tietä vapauteen?"

Hän katseli minua hämmästyneenä.

"Et tiedä, mitä puhut", vastasi hän. "Issus on kaikkivaltias. Issus on kaikkitietävä. Hän kuulee nytkin puheesi. Hän tuntee ajatuksesi. On pyhyyden loukkaamista edes uneksiakaan hänen määräystensä rikkomisesta."

"Pötyä, Xodar", tokaisin kärsimättömästi.

Hän hypähti kauhistuneena pystyyn.

"Issuksen kirous kohtaa sinua", hän huudahti. "Seuraavalla hetkellä vaivut maahan, kiemurrellen hirvittävissä tuskissa, kunnes kuolet."

"Uskotko sellaista, Xodar?" kysyin.

"Tietysti. Kenpä uskaltaisi epäillä?"

"Minä epäilen; niin, enemmänkin, väitän sen valeeksi", sanoin. "Katsoppa, Xodar, kerroit hänen tuntevan ajatuksenikin. Punaisilla ihmisillä on kaikilla ollut sama kyky jo monia ajanjaksoja, ja lisäksi toinen ihmeellinen kyky. He voivat sulkea sielunsa niin, ettei kukaan kykene lukemaan heidän ajatuksiaan. Edellisen tempun opin jo vuosia takaperin. Toista minun ei ole tarvinnut opetella, sillä koko Barsoomilla ei ole ainoatakaan ihmistä, joka kykenisi lukemaan mitä aivojeni salaisissa kammioissa liikkuu.

"— Jumalattarenne ei osaa lukea ajatuksiani, eikä liioin sinunkaan, kun et ole hänen näkyvissään, jollet itse sitä tahdo. Jos hän olisi kyennyt lukemaan ajatukseni, niin pelkään, että hänen ylpeytensä olisi saanut melkoisen ankaran kolauksen, kun käännyin ympäri hänen käskettyään minua 'katsomaan säteilevien kasvojensa pyhiä piirteitä'."

"Mitä tarkoitat?" kuiskasi hän, äänen väristessä pelosta, niin hiljaa että tuskin kuulin.

"Tarkoitan, että hän oli mielestäni inhoittavimman, surkeimman ja kammottavimman näköinen olento, mitä milloinkaan olen nähnyt."

Hetken hän katseli minua kauhistuneena ja typertyneenä. Huudahtaen:
"Herjaaja!" hän sitten karkasi kimppuuni.

Kun hän hyökkäsi, tartuin vasemmalla kädelläni häntä vasemmasta ranteesta, kiersin oikean käteni hänen vasemman olkapäänsä alitse työntäen kyynärpääni hänen leukansa alle ja nostin hänet selälleen lanteilleni.

Siinä hän sätkytteli avuttomana hetkisen luoden minuun silmäyksiä, jotka hehkuivat voimattomasta raivosta.

"Xodar", lausuin, "olkaamme ystäviä. Meidän on elettävä yhdessä kenties kokonainen vuosi tämän kopin ahtaiden seinien sisällä. Olen pahoillani siitä, että olen loukannut sinua, mutta en osannut uskoa, että mies, joka oli saanut osakseen veristä vääryyttä Issukselta, yhä uskoi hänet jumaluuteensa.

"— Puhun vielä muutamia sanoja, Xodar, mitenkään tahtomatta enää loukata tunteitasi, vaan yksinomaan saadakseni sinut käsittämään, että niin kauan kun elämme, olemme itse kohtalomme määrääjiä enemmän kuin joku jumala.

"— Kuten näet, Issus ei ole iskenyt minua kuoliaaksi eikä hän pelasta uskollista Xodariaan uskottoman kynsistä joka on häpäissyt hänen loistavaa ihanuuttaan. Ei, Xodar, Issuksenne on kuolevainen vanha nainen. Kun kerran olet poissa hänen ulottuviltaan, niin hän ei voi tehdä sinulle mitään pahaa.

"— Kun sinä tunnet tämän kummallisen maan ja minä ulkomaailman, niin me, kaksi voimakasta soturia, voisimme yhdessä raivata itsellemme tien vapauteen. Ja vaikka kaatuisimmekin yrittäessämme, niin eikö muistomme olisi kirkkaampi silloin, kuin jos orjamaisen arkoina jäisimme teurastettaviksi julman ja epäoikeudenmukaisen tyrannin — nimitäpä häntä sitten mielesi mukaan jumalattareksi ta: kuolevaiseksi — määräyksestä."

Lopetettuani puheeni laskin Xodarin seisomaan lattialle ja päästin irti otteeni. Hän ei uudistanut hyökkäystään mutta ei myöskään virkkanut mitään. Sensijaan hän astahti penkin ääreen ja vaipuen sille istumaan oli tuntikausia syvissä mietteissä.

Pitkän ajan kuluttua kuulin hiljaista liikettä toiselta muihin koppeihin vievältä ovelta ja katsahdettuani ylös näin punaisen marsilaisnuorukaisen, joka silmäili meitä tarkasti.

"Kaor!" huudahdin, kuten punaiset marsilaiset tervehtivät toisiaan.

"Kaor!" tervehti hän. "Mitä varten olet täällä?"

"Odotan kuolemaani, luullakseni", vastasin vääntäen kasvoni nauruun.

Myöskin hän hymyili, rohkeata, miellyttävää hymyä.

"Niin minäkin", hän sanoi. "Minulle se tulee pian. Näin Issuksen säteilevän kauneuden lähes vuosi sitten. Olen koko ajan suuresti ihmetellyt, etten kaatunut hengettömänä maahan, heti kun näin hänen kammottavan naamansa. Entä hänen vatsansa! Ensimmäisen esi-isäni nimessä! Toista sellaista epäluomaa ei ikinä ole ollut maailmassa. Menee suorastaan yli ymmärrykseni, että he sellaista otusta nimittävät ikuisen elämän jumalattareksi, kuoleman jumalattareksi, lähemmän kuun äidiksi ja käyttävät hänestä viittäkymmentä muuta yhtä järjetöntä nimitystä."

"Miten olet tänne joutunut?" kysyin.

"Se kävi perin yksinkertaisesti. Olin lentänyt yhden miehen partiokoneella kauas etelään, kun päähäni pälkähti loistava ajatus lähteä etsimään unohdettua Korus-järveä, joka perintätietojen mukaan on lähellä etelänapaa. Olen varmaankin perinyt isältäni rajun seikkailuhalun ja orjalliseen kunnioituspalvontaan luontumattoman häikäilemättömyyden.

"— Olin saapunut ikuisen jään kohdalle, kun vasemmanpuolinen potkurini juuttui kiinni, ja laskeuduin maahan sitä korjaamaan. Mutta ennenkuin aavistinkaan, oli ilma sakeana lentokoneita ja satakunta näitä ensisyntyisiä paholaisia hyppäsi maahan ympärilleni.

"— Miekat paljaina he kävivät kimppuuni, mutta ennenkuin sorruin maahan heidän alleen, olivat he saaneet maistaa isäni miekan terästä ja olin antanut sellaisen näytteen kunnostani, että jos isäni olisi elänyt ja olisi ollut sitä näkemässä, hän olisi varmasti ollut tyytyväinen."

"Onko isäsi kuollut?" kysyin.

"Hän kuoli ennenkuin ympäriltäni kuori murtui ja minä astuin tähän maailmaan, joka on ollut minua kohtaan perin hyvä. Lukuunottamatta surua siitä, ettei minulla olin ollut kunniaa milloinkaan nähdä isääni, olen ollut hyvin onnellinen. Ainoana huolenani on nyt, että äitini murehtii minua, niinkuin hän on kymmenen pitkää vuotta surrut isääni."

"Kuka oli isäsi?" kysäisin.

Juuri kun hän aikoi vastata, astui sisään meluisa vartija käskien hänen mennä yöksi omaan koppiinsa ja sulkien oven, kun hän oli poistunut toiseen huoneeseen.

"Issuksen tahto on, että teidät kaksi pidetään yhdessä", selitti vartija palattuaan koppiimme. "Tämän raukkamaisen orjanorjan on palveltava sinua hyvin", hän huomautti minulle, viitaten kädellään Xodariin päin. "Jollei hän sitä tee, on sinun piestävä häntä, kunnes hän alistuu. Issus haluaa, että loukkaat ja häpäiset häntä kaikin mahdollisin keinoin."

Näin sanoen hän poistui luotamme. Xodar istui yhä pää käsien varassa.
Astuin hänen viereensä ja laskin käteni hänen olalleen.

"Xodar", sanoin, "kuulin Issuksen määräykset, mutta sinun ei tarvitse pelätä, että koettaisin panna niitä toimeen. Olet urhoollinen mies, Xodar. Oma asiasi on, jos haluat alistua vainoon ja nöyryytykseen. Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, niin pysyisin miehevän rohkeana ja uhmaisin vihollisiani."

"Olen ajatellut ankarasti, John Carter", selitti hän, "kaikkia niitä uusia aatteita, jotka esitit minulle joitakuita tunteja sitten. Kohta kohdaltaan olen liittänyt toisiinsa sen, mitä sinä sanoit ja mikä tuntui minusta pahalta herjaukselta, ja sellaiset seikat, joita olen eläissäni nähnyt ja joita en ole edes uskaltanut ajatella, peläten saavani Issuksen vihan päälleni.

"— Nyt uskon, että hän pettää meitä eikä ole sen kummempi jumala kuin sinä tai minä. Vielä olen valmis tunnustamaan, että ensisyntyiset eivät ole pyhempiä kuin pyhät thernit, eivätkä pyhät thernit sen pyhempiä kuin punainen kansa.

"— Koko uskontomme perustuu taikauskoon ja valheisiin, joita meille ylempämme ovat pitkiä ajanjaksoja syöttäneet, sillä heidän eduilleen ja vallalleen on ollut tärkeätä saada meidät jatkuvasti uskomaan niin kuin he tahtovat.

"— Olen valmis repimään rikki minua kahlehtineet siteet. Olen valmis uhmaamaan itse Issustakin. Mutta mitä se meitä hyödyttää? Olkootpa ensisyntyiset jumalia tai kuolevaisia, he ovat joka tapauksessa mahtava rotu, ja me olemme heidän kynsissään yhtä lujasti kuin jos olisimme jo vainajia. Pako on mahdoton."

"Olen selviytynyt pahoista pintehistä ennenkin, ystäväni", vastasin.
"Enkä niin kauan kun elän herkeä toivomasta pääseväni karkaamaan
Shadorin saarelta ja Omeanin järveltä."

"Me emme pääse edes vankilamme seinien sisältä", väitti Xodar.
"Tunnustele tätä piintapaista pintaa!" hän huudahti lyöden nyrkillään
koppimme vankkaa kiviseinää. "Ja katso, kuinka kiiltävän sileä se on!
Ei kukaan voi kiivetä sitä myöten päästäkseen sen yli."

Hymyilin.

"Se on vähäisin huolemme, Xodar", vastasin. "Vakuutan sinulle nousevani seinän yli ja vieväni sinut mukaani, jos vain sinä, kun tunnet täkäläiset tavat, suostut auttamaan minua ilmoittamalla, milloin on sopivinta yrittää, ja opastat minut aukolle, joka vie tämän maanalaisen järven kupukatosta Jumalan valoisaan, raikkaaseen ilmaan."

"Yöllä on parasta koettaa, ja vain silloin meillä on vähäiset onnistumisen mahdollisuudet, sillä silloin sotilaat nukkuvat ja vain uniset vahdit nuokkuvat taistelulaivojen kannella. Risteilijöillä ja pienemmillä aluksilla ei ole vahteja ensinkään. Isompien laivojen vahdit pitävät huolta kaikesta. Nyt on yö."

"Mutta", huudahdin, "ei ole pimeä! Kuinka sitten voi olla yö."

Hän hymyili.

"Unohdat", hän sanoi, "että olemme syvällä maan uumenissa. Auringon valoa ei tunkeudu tänne ensinkään. Kuut ja tähdet eivät milloinkaan kuvastu Omeanin pinnasta. Tämä fosforivalo, joka nyt loistaa tässä avarassa maanalaisessa holvissa, säteilee sen kupukaton kalliosta. Omeanissa on aina näin valoisaa, samoin kuin aallot ovat aina samanlaiset kuin nyt, vyöryen lakkaamatta tuulettomalla järvellä.

"— Silloin kun ylämaailmassa on määrätty yönaika, nukkuvat ne miehet, jotka ovat täällä tehtävissään; mutta aina täällä on yhtä valoisaa."

"Se vaikeuttaa karkaamista", sanoin, mutta kohautin sitten olkapäitäni, sillä mitäpä huvia olisikaan helposta tehtävästä?

"Nukkukaamme nyt tänä yönä", huomautti Xodar. "Kenties huomenna keksimme jonkun suunnitelman."

Heittäydyimme pitkäksemme kovalle kivipermannolle ja vaivuimme väsyneen uneen.