YHDESTOISTA LUKU
Kun horna puhkesi valloilleen
Varhain seuraavana aamuna Xodar ja minä aloimme valmistella karkaamissuunnitelmiamme. Ensiksi annoin hänen piirtää koppimme kivilattialle etelänavan seuduista niin tarkan kartan kuin oli mahdollista käytettävissämme olevilla välineillä — varustukseni soljella ja Sator Throgilta ottamani ihmeellisen jalokiven terävällä särmällä.
Tämän kartan avulla laskin sitten likipitäin Heliumin suunnan ja etäisyyden Omeaniin vievän aukon suulta.
Sitten piirrätin hänellä Omeanin kartan, johon oli tarkoin merkitty
Shadorin asema ja katossa oleva, ulkomaailmaan vievä aukko.
Molempia karttoja tutkin sitten, kunnes ne olivat lähtemättömästi painuneet mieleeni. Samoin Xodar opetti minut tuntemaan Shadorilla olevien vartijoiden tehtävät ja tavat. Nukkumista varten määrättyinä tunteina oli vain yksi mies kerrallaan toimessa. Hänen vartiopolkunsa kulki vankilan ympäri noin kolmenkymmenen metrin etäisyydellä rakennuksesta.
Vartijat astelivat, selitti Xodar, hyvin hitaasti, niin että yhteen kierrokseen kului lähes kymmenen minuuttia. Niin ollen oli vankilan jokainen sivu jotakuinkin viisi minuuttia yhteen menoon valvomatta vartijan jatkaessa etanankulkuaan vastakkaisella puolella.
"Nämä tiedot, joita haluat", huomautti Xodar, "ovat kaikki hyvin arvokkaita sen jälkeen kun olemme päässeet ulos, mutta millään seikalla, jota olet kysynyt, ei ole vähääkään tekemistä tämän ensimmäiseksi ratkaistavan ja tärkeimmän kysymyksen kanssa."
"Ulos me kyllä pääsemme", vastasin nauraen. "Jätä se minun huolekseni!"
"Milloin yritämme?" kysyi hän.
"Ensimmäisenä yönä, jolloin joku pieni alus on ankkurissa lähellä
Shadorin rantaa", vastasin.
"Mutta miten saat tietää, onko aluksia lähellä Shadoria? Ikkunat ovat aivan liian korkealla ylettyäksemme niihin."
"Eipä suinkaan, Xodar; katsos tänne!"
Hypähdin, niin että sain kiinni vastassamme olevan ikkunan ristikoista, ja silmäsin nopeasti ulkopuolelle.
Useita pikku aluksia ja kaksi isoa taistelulaivaa oli korkeintaan sadan metrin päässä Shadorista.
— Tänä yönä, — ajattelin ja aioin juuri lausua ratkaisuni Xodarille, kun koppimme ovi ilman minkäänlaista varoitusmerkkiä avautui ja vartija astui sisään.
Jos hän nyt näkisi minut, niin karkuun pääsemisen toiveet haihtuisivat meiltä nopeasti; tiesin, että minut pantaisiin rautoihin, jos vartijani saisivat vähänkään vihiä liikkumiskyvystä, joka minulla Maan oloihin tottuneiden lihaksieni nojalla oli Marsissa.
Mies astui sisään pysähtyen seisomaan kasvot huoneen keskustaa kohti, joten hänen selkänsä oli minuun päin. Puolitoista metriä yläpuolellani oli viereisen ja meidän koppimme välisen seinän yläreuna.
Siinä oli ainoa keino välttää ilmituloa. Jos mies kääntyisi, olisin mennyttä. En myöskään voinut pudottautua lattialle, sillä hän oli melkein minun kohdallani, joten olisin lattialle tullessani pakostakin tyrkännyt häntä.
"Missä valkoinen mies on?" tiuskaisi vartija Xodariile. "Issus vaatii häntä luokseen." Hän kääntyi hitaasti tarkastellen, olinko jossakin kopin nurkassa.
Kiipesin ikkunan rautaristikoita myöten, kunnes sain toiselle jalalleni hyvän sijan ikkunalaudalta; sitten päästin irti otteeni ja ponnahdutin itseni väliseinän päälle.
"Mikä se oli?" kuulin vartijan syvän äänen mylvivän, kun varuksieni metalliosat rahisivat kiviseinää vasten, lipuessani sen ylitse. Sitten pudottauduin keveästi viereisen kopin lattialle.
"Missä on valkoinen orja?" ärjäisi vartija uudelleen.
"En tiedä", vastasi Xodar. "Hän oli täällä juuri kun tulit. En ole hänen valvojansa — mene etsimään!"
Mustaihoinen murahti jotakin, jota en ymmärtänyt, ja sitten kuulin hänen avaavan oven, joka vei yhteen toisella puolella olevista kopeista. Kuuntelin jännittyneenä, kunnes kuulin oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. Sitten hyppäsin taaskin väliseinän päälle ja pudottauduin omaan koppiimme hämmästyneen Xodarin viereen.
"Ymmärrätkö nyt, miten pääsemme täältä?" kysyin häneltä kuiskaten.
"Käsitän kyllä, miten sinä pääset", vastasi hän, "mutta en nyt sen enempää kuin ennenkään huomaa, kuinka voin itse sen tehdä. Varmaa on, etten minä kykene hyppäämään seinien yli kuten sinä."
Kuulimme vartijan liikkuvan kopista koppiin. Tehtyään koko kierroksen hän lopuksi palasi meidän luoksemme. Kun hän huomasi minut, niin hänen silmänsä melkein tunkeutuivat ulos kuopistaan.
"Ensimmäisen esi-isäni kuoren nimessä!" ärjyi hän. "Missä olet ollut?"
"Olen ollut vankilassa eilisestä lähtien, jolloin telkesitte minut tänne", vastasin. "Olin tässä huoneessa sinun tullessasi. Sinun olisi parasta alkaa huolehtia näöstäsi."
Hän tuijotti minuun raivoissaan, mutta samalla rauhoittuneena.
"Tule!" hän sanoi. "Issus on käskenyt sinun saapua."
Hän vei minut vankilasta, jättäen Xodarin yksin. Ulkopuolella oli useita muita vartijoita ja punainen marsilaisnuorukainen, joka oli ollut toisessa kopissa Shadorilla. Sama matka, jonka olin edellisenä päivänä kulkenut Issuksen temppeliin, toistettiin. Vartijat pitivät punaisen nuorukaisen ja minut erillämme, joten meillä ei ollut tilaisuutta jatkaa edellisenä iltana keskeytynyttä keskusteluamme.
Nuorukaisen kasvot olivat väikkyneet mielessäni. Missä olin nähnyt hänet ennen? Hänen kaikki piirteensä olivat niin omituisen tutunomaiset, samoin hänen ryhtinsä, puhetapansa, liikkeensä. Olisin voinut vannoa tuntevani hänet, ja kuitenkin samalla tiesin, etten ollut nähnyt häntä koskaan ennen.
Saavuttuamme Issuksen puutarhaan meidät ohjattiin poispäin temppelistä eikä sitä kohti. Tiemme vei loihditun kauniiden puistojen läpi valtavalle muurille, joka kohosi kolmenkymmenen metrin korkeuteen.
Jykevän portin kautta päästiin pienelle kentälle, jota reunusti samanlainen upea metsä kuin olin nähnyt Kultaisten kallioiden juurella.
Parvittain mustaihoisia asteli verkalleen samaan suuntaan, johon vartijamme veivät meitä, ja heidän seassaan vilahteli vanhoja ystäviäni, kasvi-ihmisiä ja isoja valkeita apinoita.
Nämä hurjat eläimet liikkuivat tungoksessa kuin kotikoirat. Jos ne olivat tiellä, niin mustaihoiset tyrkkäsivät ne raa'asti syrjään tai läimäyttivät niitä miekan lappeella, ja eläimet luikkivat tiehensä hyvin pelokkaan näköisinä.
Pian saavuimme päämääräämme, laajaan amfiteatteriin, joka sijaitsi kentän toisessa laidassa vähän yli puolen kilometrin päässä puutarhan muurista.
Avarasta kaariportista virtasi mustaihoisia istumapaikoilleen, mutta meidät vietiin sisään pienemmästä, lähellä rakennuksen toista päätä olevasta sisäänkäytävästä.
Jouduimme istumapaikkojen alla olevaan aitaukseen, jossa oli jo ennen meitä toisia vankeja yhteen sullottuina ja vartijoiden silmälläpitäminä. Jotkut heistä olivat raudoissa, mutta suurinta osaa näytti vartijoiden läsnäolo pelottavan tarpeeksi, estäen kaikki mahdolliset pakoyritykset.
Matkalla Shadorilta tänne minulla ei ollut ensinkään tilaisuutta puhella vankitoverini kanssa, mutta kun nyt taaskin olimme varmassa tallessa telkien ja lukkojen takana, vähensivät vartijamme valppauttaan, joten pääsin lähenemään punaista marsilaisnuorukaista, jonka tunsin niin omituisesti vetävän minua puoleensa.
"Mikä on tämän kokoontumisen tarkoitus?" kysyin häneltä. "Onko meidän tapeltava ensisyntyisten huviksi vai onko meillä odotettavissa vieläkin pahempaa?"
"Tämä on osa Issuksen joka kuukausi pidettävistä pyhistä menoista", selitti hän, "jolloin mustaihoiset pesevät sielunsa synneistä ulkomaailman ihmisten veressä. Jos mustaihoinen sattumalta saa surmansa, niin se on todistuksena siitä ettei hän ole ollut vilpittömän uskollinen Issukselle, mikä on kuolemansynti. Jos hän selviää elävänä taistelusta, niin hän vapautuu syytöksestä, jonka nojalla hänelle oli langetettu pyhien menojen tuomio, kuten sitä nimitetään.
"— Taistelutavat ovat erilaisia. Meitä pannaan joku lukumäärä yhdessä taistelemaan yhtä useita tai kaksi kertaa niin lukuisia mustaihoisia vastaan. Tai meidät lähetetään yksin villejä petoja tai jotakuta mainehikasta mustaa soturia vastaan."
"Ja jos voitamme", kysyin, "niin entä sitten — vapausko?"
Hän purskahti nauruun.
"Vapaus, totisesti! Ainoa vapaus meitä varten on kuolema. Ei kukaan, joka kerran on astunut ensisyntyisten alueelle, poistu sieltä milloinkaan. Jos osoittaudumme kelpo taistelijoiksi, niin meidän annetaan taistella usein. Jollemme ole hyviä taistelijoita —." Hän kohautti olkapäitään. "Ennemmin tai myöhemmin kuolemme areenalla."
"Entä oletko sinä taistellut usein?" kysyin.
"Hyvin usein", vastasi hän. "Se on ainoa huvini. Satakunta mustaa paholaista olen toimittanut manalaan Issuksen pyhissä menoissa lähes vuoden aikana. Äitini olisi perin ylpeä, jos hän vain tietäisi, kuinka hyvin olen pitänyt yllä isäni taistelukunnon muistoa."
"Isäsi on varmaankin ollut valtavan uljas soturi", sanoin. "Tunsin aikoinani useimmat Barsoomin soturit; epäilemättä tunsin hänetkin. Ken hän oli?"
"Isäni oli —"
"Tulkaa, calotit!" kajahti vartijan raaka ääni. "Mars teurastettaviksi!" Tylysti meidät sysittiin jyrkälle rinteelle, jota myöten tultiin alhaalla areenan laidassa oleviin koppeihin.
Tämä amfiteatteri samoin kuin kaikki Barsoomissa näkemäni oli rakennettu laajaan syvennykseen. Vain ylin istuinrivi, joka muodosti matalan muurin katsomon ympärille, oli korkeammalla kuin maanpinta. Itse areena oli syvällä maanpinnan alapuolella.
Ensimmäisen istuinrivin alla areenan tasalla oli useita suljettuja häkkejä, joihin meidät sullottiin. Pahaksi onneksi nuori ystäväni ei joutunut samaan koppiin kanssani.
Suoraan vastapäätä sitä häkkiä, jossa minä olin, oli Issuksen valtaistuin. Tämä kamala otus kyyrötti tuolissaan, ympärillään sata orjaneitoa, joiden hihnalaitteissa säihkyi jalokiviä. Monissa värivivahduksissa välkkyvät ja omituisesti kirjaillut kankaat peittivät valtiattaren korokkeen pieluksia, joille orjaneidot olivat laskeutuneet.
Kolme riviä kookkaita, hyvin aseistettuja, paljon korokkeen alapuolella olka olassa seisovia sotilaita ympäröi valtaistuinta joka puolelta. Eturintamassa olivat tämän taivaan irvikuvan korkeat arvohenkilöt, joiden kiiltävän musta iho peittyi kalliisiin kiviin ja joiden arvoa osoitti otsalla riippuva, pyöreään kultalevyyn upotettu merkki.
Valtaistuimen kahden puolen alkoivat tiheät katsojaparvet, täyttäen amfiteatterin ylhäältä alas asti. Naisia oli yhtä paljon kuin miehiäkin ja kaikki olivat puetut ihastuttavan kauniisti valmistettuihin hihnoihin, jotka osoittivat heidän asemansa ja sukunsa. Jokaisen mustaihoisen mukana oli vähintään yksi ja korkeintaan kolme orjaa, jotka oli ryöstetty thernien alueelta ja ulkomaailmasta. Kaikki mustaihoiset ovat "ylimyksiä." Ensisyntyisistä ei ainoakaan ole talonpoika. Alhaisinkin sotilas on jumala, ja hänellä on omat palvelusorjansa.
Ensisyntyiset eivät tee työtä. Miehet taistelevat — pyhä etuoikeus ja velvollisuus on taistella ja kuolla Issuksen puolesta. Naiset eivät tee mitään, eivät kerrassa mitään. Orjat pesevät heidät, pukevat heidät, ruokkivat heitä. Onpa sellaisiakin, joilla on orjia puhumaan puolestaan, ja näin yhden istuvan pyhien menojen aikana silmät ummessa, samalla kun orja koko ajan kertoi hänelle, mitä areenalla tapahtui.
Päivä aloitettiin Issuksen osuuden valinnalla. Se merkitsi loppua niille onnettomille raukoille, jotka olivat saaneet nähdä jumalattaren huikaisevan kirkkauden vuosi takaperin. Heitä oli kymmenen — loistavia kaunottaria mahtavien jeddakien ylpeistä hoveista ja pyhien thernien temppeleistä. Vuoden he olivat palvelleet Issuksen seurueessa; tänään heidän oli hengellään maksettava tämä kunniapaikkansa jumalattaren läheisyydessä; huomenna he olisivat herkkuna hovivirkailijoiden pöydillä.
Kookas mustaihoinen astui neitojen kanssa areenalle. Huolellisesti hän tarkasti heitä, tunnusteli heidän jäseniään ja koetteli heidän kylkiluitaan. Vihdoin hän valitsi heistä yhden ja vei hänet Issuksen valtaistuimen eteen, lausuen jumalattarelle muutamia sanoja, joista en saanut selvää. Issus nyökkäsi. Mustaihoinen kohotti kätensä päänsä päälle tervehdykseksi, tarttui neitoa ranteesta ja kiskoi hänet pienestä ovesta areenalta valtaistuimen alle.
"Issus saa hyvän aterian tänä iltana", sanoi vieressäni eräs vanki.
"Mitä tarkoitat?" kysyin.
"Tyttö on hänen päivällisensä, Thabis-vanhus vie hänet keittiöön. Etkö nähnyt, kuinka huolellisesti hän valitsi lihavimman ja pehmeimmän joukosta?"
Murahdin, kiroillen vastassamme olevalla upealla valtaistuimella vaanivaa hirviötä.
"Älä kiivastele", kielteli toverini; "saat nähdä vielä paljon pahempaa, jos elät kuukaudenkaan ensisyntyisten keskuudessa."
Käännyin taaskin katsomaan areenalle juuri parhaiksi nähdäkseni erään läheisen häkin oven avautuvan ja kolmen kammottavan valkean apinan juoksevan siitä esille. Tytöt vaipuivat säikähdyksestä yhteen läjään areenan keskelle.
Yksi heistä oli polvillaan, ojentaen rukoilevasti käsiään Issusta kohti. Mutta tämä kamala jumalatar vain kumartui kauemmaksi eteenpäin nähdäkseen tarkemmin alkavan näytelmän yksityiskohdat. Pian apinat huomasivat yhteen sulloutuneet, kauhun jähmettämät neidot, ja kiljuen petomaisen raivoisasti kuin pahat henget ne lähtivät kiitämään heitä kohti.
Minut valtasi mielipuolinen raivo. Näiden vallasta päihtyneiden olentojen ilkeä, raukkamainen julmuus heidän keksiessään tällaisia hirveitä kidutustapoja pani kaikki miehevät tunteeni kuohuksiin pohjaa myöten. Silmissäni väikkyi veripunainen utu, joka ennusti kuolemaa vihollisilleni.
Vartija seisoi huolettomasti häkkimme telkeämättömän oven edessä. Ja miksipä olisikaan telkeitä tarvittu estämään uhriraukkoja tunkeutumasta areenalle, jonka jumalat olivat määränneet heidän kuolinpaikakseen!
Yksi ainoa isku riitti kaatamaan mustaihoisen tiedottomana maahan. Tempasin hänen pitkän miekkansa ja juoksin areenalle. Apinat olivat jo melkein neitosten kimpussa, mutta Maassa kehittyneine lihaksineni en tarvinnut kuin kaksi valtaista ponnahdusta päästäkseni keskelle hiekoitettua näyttämöä.
Hetkisen vallitsi hiljaisuus avarassa amfiteatterissa, sitten kajahti tuomittujen häkeistä raju riemuhuuto. Pitkä säiläni piirsi viuhuen ympyrän ilmaan, ja päättömänä sätkytteli iso apina pyörtyvien tyttöjen jalkojen juuressa.
Toiset apinat kääntyivät nyt minua vastaan, ja seisoessani niiden edessä kohosi katsomosta uhkaava ulvonta vastaukseksi vankien rajuihin kehoitushuutoihin. Syrjäsilmäyksellä näin parinkymmenen vartijan kiitävän kimaltelevalla hietikolla minua kohti. Sitten murtautui heidän takanaan olevista häkeistä mies. Se oli sama nuorukainen, joka oli niin suuresti herättänyt mielenkiintoani.
Hän pysähtyi tuokioksi häkkien eteen miekka koholla. "Tulkaa, ulkomaailman miehet!" hän huudahti. "Kuolkaamme niin kuin miesten sopii! Seuratkaamme tätä tuntematonta soturia ja muuttakaamme Issuksen tämänpäiväiset menot kostojuhlaksi, josta kerrotaan monien miespolvien aikana, ja joka saa mustat naamat kalpenemaan joka kerran kun Issuksen pyhät menot uusiintuvat! Tulkaa! Häkkienne edessä olevat telineet ovat täynnä säiliä."
Jäämättä odottamaan kehoituksensa vaikutusta hän kääntyi ja lähti pitkin harppauksin juoksemaan minua kohti. Jokaisesta kopista, jossa oli punaisia miehiä, kohosi ilmoihin ukkosen jyrinää muistuttava ääni vastaukseksi hänen sanoihinsa. Ulvovat joukot paiskasivat häkeissä olleet vartijat maahan ja tunkeutuivat sakeana ryöppynä kentälle, hehkuen taisteluhalusta.
Koppien ulkopuolia olevista telineistä temmattiin aseet, jotka oli varattu vangeille, kun he määrätyllä vuorollaan lähtivät areenalle, ja parvi päättäväisiä sotureja kiiruhti avuksemme.
Isot, puolenviidettä metrin mittaiset apinat olivat vaipuneet maahan miekkani iskuista, kimppuuni rientävien vartijoiden ollessa vielä jonkun matkan päässä. Nuorukainen kiisi aivan heidän kintereillään. Takanani olivat neitoset, ja kun taistelin juuri heidän puolestaan, jäin paikalleni ottamaan vastaan varmaa kuolemaa, päättäen antaa kunnostani sellaisen näytteen, että se muistettaisiin kauan ensisyntyisten maassa.
Minua hämmästytti punaisen nuorukaisen nopeus hänen rientäessään vartijoiden jäljessä. En koskaan ollut nähnyt niin nopeata marsilaista. Hänen harppauksensa eivät jääneet paljonkaan lyhemmiksi kuin ne, joita minä maapallolla kasvaneine lihaksineni hyppäilin ja jotka herättivät niin suurta kunnioitusta vihreissä marsilaisissa joutuessani heidän käsiinsä, kun ensi kerran saavuin Marsiin. Vartijat eivät vielä olleet ennättäneet luokseni, kun hän kävi heidän niskaansa takaa päin, ja kun he kääntyivät torjumaan hänen rajua hyökkäystään, luullen saaneensa vähintään tusinan hätyyttäjiä kimppuunsa, riensin minä ahdistamaan heitä omalta puoleltani.
Kylmä hymy väikkyi nuorukaisen siroilla kasvoilla, ja vähän väliä hän sinkautti pilkkasanan vastustajilleen. Tässä ja monessa muussa suhteessa hänen taistelutapansa muistutti hyvin suuresti omaani.
Kenties juuri näiden epämääräisten yhteisten piirteiden tähden rakastinkin poikaa, kun taas hänen miekkansa teki mustaihoisten joukossa niin kamalan tuhoisaa jälkeä, että tunsin ihailevaa kunnioitusta häntä kohtaan.
Omasta puolestani taistelin kuten tuhansia kertoja ennenkin — milloin astahtaen sivulle väistääkseni uhkaavan piston, milloin tehden nopean syöksyn upottaakseni säiläni kärjen vihollisen sydämeen, ennenkuin se painui hänen toverinsa kurkkuun.
Meillä kahdella oli hilpeä ottelu parhaillaan, kun lukuisa osasto Issuksen omaa henkivartiostoa komennettiin areenalle. Rajusti kiljuen he kävivät kimppuumme, samalla kun aseistettuja vankeja parveili joka suunnalta heitä ahdistamaan.
Puolen tunnin aikana tuntui siltä kuin horna olisi puhjennut valloilleen. Muurien ympäröimä areena oli sekavana sykermänä keskenään ottelevia, kirkuvia, sadattelevia, verisiä pahoja henkiä. Aina välkkyi punaisen nuorukaisen säilä vierelläni.
Yhä toistaen komennushuutojani olin saanut vangit hitaasti kootuksi yhtenäisen osaston tapaiseksi lähellemme, joten lopulta taistelimme kehässä tuomittujen neitojen ympärillä.
Kaatuneita oli paljon kummallakin puolella, mutta surma oli kuitenkin saanut paljon suuremman saaliin Issuksen henkivartijoiden keskuudesta. Näin sananviejiä juoksevan nopeasti pitkin katsomon rivejä, ja kun he riensivät siellä istuvien ylimysten ohi, paljastivat nämä miekkansa ja kiiruhtivat areenalle. He aikoivat tuhota meidät lukumäärällään, se oli ilmeisesti tarkoituksena.
Näin vilahdukselta Issuksen, joka istui etunojassa valtaistuimellaan, kamala naama vääntyneenä kauhistuttavaan, vihaa ja raivoa uhkuvaan irvistykseen, johon minusta näytti sekaantuvan myöskin pelkoa. Tämä näky herätti mielessäni uuden ajatuksen.
Nopeasti käskin viidenkymmenen vangin peräytyä taaksemme ja muodostaa uuden kehän neitojen ympärille.
"Jääkää tänne ja puolustakaa naisia, kunnes palaan!" komensin.
Sitten käännyin ulompana ympyrässä olevien puoleen ja huudahdin: "Surma
Issukselle!" Ja uhkaavasti kajahti sitten joka puolelta ympäriltäni:
"Valtaistuimelle! Valtaistuimelle!"
Yhtenä miehenä riensi vastustamaton soturiparvi eteenpäin yli kaatuneiden ja kuolevien vihollisten kohti marsilaisen jumalattaren valtaistuinta. Ensisyntyisten uljaimmat taistelijat kiiruhtivat laumoittain katsomosta sulkemaan meiltä tietä. Lakaisimme heidät maahan ikäänkuin he olisivat olleet paperisotilaita.
"Istumariveille toiset!" huusin, kun saavuimme areenaa rajoittavalle muurille. "Kymmenen miestä riittää anastamaan valtaistuimen." Olin pannut merkille, että Issuksen vartijoista oli suurin osa areenalla taistelemassa.
Vangit hajaantuivat oikealle ja vasemmalle hypäten matalan muurin yli vertatihkuvat miekat käsissään innokkaina surmaamaan katsomossa tungeksivia uhreja.
Seuraavalla hetkellä koko amfiteatteri vapisi kuolevien ja haavoittuneiden kiljahduksista, aseiden kalskeesta ja voittajien riemuhuudoista.
Kylki kyljessä nuorukainen ja minä kymmenkunnan soturin seuraamina raivasimme taistellen tiemme valtaistuimen juurelle. Sinne jääneet vartijat, jotka olivat saaneet avukseen ensisyntyisten korkeita arvohenkilöitä ja ylimyksiä, asettuivat tiiviiseen rintamaan meidän ja Issuksen välille, joka istui syvälle eteenpäin kumartuneena korkokuvin koristetulla sorapustuolillaan, vuoroin kirkuen kimeitä määräyksiä seuralaisilleen, vuoroin sinkautellen kauheita kirouksia niille, jotka pyrkivät häpäisemään hänen jumaluuttaan.
Hänen ympärillään olevat orjat vapisivat, silmät pelosta ja jännityksestä levällään, tietämättä oliko heidän rukoiltava meille voittoa vaiko tappiota. Jotkut heistä, jotka epäilemättä olivat Barsoomin uljaimpien soturien ylväitä tyttäriä, tempasivat miekat kaatuneilta ja hyökkäsivät Issuksen henkivartijoitten kimppuun, mutta pian heidät hakattiin maahan. He olivat toivottoman asian kunniakkaita marttyyrejä.
Seuralaisemme taistelivat hyvin, mutta senjälkeen kun Tars Tarkas ja minä olimme kylki kyljessä taistelleet pitkän, kuuman iltapäivän warhoonlaumoja vastaan kuivuneen meren pohjalla Tharkin edustalla, en ollut nähnyt kahden miehen ottelevan niin menestyksellisesti ja niin lannistumattoman rajusti ja urheasti kuin punainen nuorukainen ja minä silloin kuoleman ja ikuisen elämän jumalattaren Issuksen valtaistuimen edustalla.
Säilämme kaatoivat meidän ja koristetun, sorapuspuisen istuimen välillä olevia miehiä toisen toisensa jälkeen. Uusia astui heidän tilalleen täyttäen syntyneet aukot, mutta askeleen toisensa jälkeen pääsimme yhtä lähemmäksi päämääräämme.
Äkkiä kohosi lähellämme olevilta lehtereiltä huuto: "Nouskaa, orjat! Nouskaa, orjat!" Se paisui paisumistaan, kunnes se vakaisen voimakkaana kieri ympäri koko amfiteatterin.
Kuin yhteisestä sopimuksesta lakkasimme hetkeksi taistelemasta nähdäksemme, mitä tämä uusi ääni merkitsi, ja pian olimmekin siitä selvillä. Joka puolella rakennusta naisorjat karkasivat isäntiensä kimppuun, temmaten aseekseen mitä ensimmäiseksi käteen sattui. Kaunis orja heilutti entisen valtiattarensa hihnasta kiskaisemaansa tikaria, jonka terä välkkyi punaisena entisen omistajattarensa verestä; toiset olivat saaneet ympärillä olevien kaatuneiden miekkoja: toiset heiluttivat pampuiksi muuttuneita raskaita koristuksia. Sellaisilla aseilla nämä kauniit naiset ryhtyivät jakamaan kauan kaipaamaansa kostoa, joka parhaassakin tapauksessa voi vain osittain korvata heille kaiken sen kuvaamattoman julmuuden ja alennuksen, jota he olivat saaneet kärsiä mustien isäntiensä puolelta. Ja ne, jotka eivät löytäneet mitään muita aseita käyttivät sormiaan ja hohtavan valkeita hampaitaan.
Se oli samalla kertaa pöyristyttävä ja ihastuttava näky. Mutta ennen pitkää olimme uudelleen kiintyneet omaan otteluumme, ja vain naisten hillitön hyökkäyshuuto: "Nouskaa, orjat! Nuuskaa, orjat!" kertoi meille, että he yhä taistelivat.
Enää eroitti meidät Issuksesta yksi ainoa sotilasrivi. Jumalattaren kasvot sinertyivät pelosta. Vaahto kihosi hänen huulilleen. Kauhu näytti lamauttavan hänet liikkumattomaksi. Vain nuorukainen ja minä taistelimme nyt. Kaikki muut olivat kaatuneet, ja luultavasti olisin itsekin saanut surmani uhkaavasta pitkän miekan iskusta, jollei vastustajani takaa olisi ojentunut käsi tarttuen hänen kyynärvarteensa juuri kun säilä oli laskeutumaisillaan. Nuorukainen hypähti vierelleni syösten miekkansa mustaihoisen ruumiiseen, ennenkuin tämä ehti tointua antaakseen uuden iskun.
Ilman sitä olisin yhtä kaikki kaatunut, sillä säiläni oli juuttunut erään ensisyntyisen datorin rintalastaan. Kun vastustajani vaipui maahan, tempasin häneltä miekan ja katsoin hänen ruumiinsa yli sitä henkilöä, joka nopealla kädenliikkeellään oli pelastanut minut edellisestä uhkaavasta iskusta. Se oli Matai Shangin tytär Phaidor.
"Pakene, prinssini!" hän huudahti. "Taisteleminen on enää hyödytöntä. Kaikki areenalle jääneet ovat kaatuneet. Kaikki muut valtaistuinta vastaan hyökänneet, paitsi sinä ja tuo nuorukainen, ovat kuolleet. Vain katsomossa on enää jäljellä muutamia sotilaitasi, ja he ja naisorjat ovat juuri sortumaisillaan. Kuuntele! Naisten taisteluhuutoa tuskin enää kuuluu, sillä he ovat melkein kaikki kaatuneet. Kutakin teitä vastaan on ensisyntyisten alueella kymmenentuhatta mustaihoista. Raivaa tiesi täältä alhaalta unohdetulle Korus-jarvelle! Terävän miekkasi ja voimakkaan kätesi avulla saatat vielä päästä Kultaisille kallioille ja pyhien thernien temppelipuistoihin. Kerro siellä kokemuksesi isälleni Matai Shangille! Hän antaa sinulle suojaa, ja yhdessä kenties keksitte keinon minun vapauttamisekseni. Pakene, niin kauan kun on edes vähäinen mahdollisuus paeta!"
Mutta se ei ollut alkuperäinen päämääräni, enkä voinut ymmärtää, missä suhteessa pyhien thernien julma vieraanvaraisuus olisi parempi kuin ensisyntyisten.
"Alas Issus!" kiljaisin ja aloitin yhdessä nuorukaisen kanssa taistelun uudelleen. Kaksi mustaihoista kaatui saatuaan miekkamme sisäelimiinsä, ja seisoimme kasvoista kasvoihin Issuksen edessä. Kun säiläni kohosi päättämään hänen kammottavan elämänratansa, kirposivat hänen jäsenensä lamaannuksestaan, ja korviavihlovasti kirkaisten hän pyörsi pakoon. Aivan hänen takanaan aukeni äkkiä tumma aukko korokkeen lattiaan. Hän juoksi sitä kohti nuorukainen ja minä kintereillään. Hajaantuneet henkivartijat tointuivat kuullessaan hänen huutonsa ja karkasivat uudelleen kimppuumme. Nuorukainen sai iskun päähänsä. Hän horjahti ja olisi kaatunut, mutta kietaisin vasemman käteni hänen ympärilleen ja käännyin raivostunutta, uskonvimmaista joukkoa vastaan, joka oli mielipuolena jumalatartaan kohdanneen loukkauksen johdosta. Issus katosi samassa vierelläni ammottavaan tummaa kuiluun.